Arcturus kyntää Itämeren aaltoja. Vesi solisee, läiskyy suurina
suolaisina pisaroina laivan kannelle. Pohjatuuli peuhaa ja pelmuaa
touveissa, myllertää meressä, räiskii ja pärskii kuin mikäkin ilakoiva
merielävä.
Laivan keula ja kannet vilisevät miehiä. Etukannella katselija vasta
oikein nauttii nähdessään, miten keula puskee tumman, vellovan aallokon
pintaan ja syöksyy sähisten ja kohisten eteenpäin. Vesi yrittää
vastustella, aallot lyövät koko kyljellään voimakkaasti vastaan,
käännähtävät siinä selkäpuolelleen, paremmin oikein hartiain-voimalla
laivan runkoa puskaistakseen, mutta niiden voimanponnistukset ovat
turhat. Minkäpä sille tekee väkevämmälleen ja terävämmälleen muuta kuin
katkeaa ja murskautuu, ja Arcturus ihan kuin leikillään siinä kikkaa
katkaisee aallon toisensa jälkeen ja lipuu paksua savua piipuistaan
pursuttaen yhä avarammille ulapoille Suomen lippu mastossaan
hulmuamassa.
Taivas on pilvessä, Itämeri pauhaa synkkänä, mustana, väliin vaahdosta
valkeana. Sen katselijoilla posket ja otsa polttavat kuin kuumeessa.
Suonen lyönti tuntuu ohimoissa. Tuo kylmä talvinen tuuli tekee
sanomattoman hyvää. On nautinto antaa sen viilentää koko kasvoja sulkea
silmänsä ja tuntea kiitävänsä hyvää vauhtia pohjoista kohti.
Kaukana aallokko pärskyy ja roiskuu suurina, valkeina vaahdon
peittäminä vuorina. Vasemmalla näkyvät Saksan rannikon kalliot ja
laaksomaat. Koko valoisan ajan päivästä kuljemme rannikon suojassa.
Sitten yöllä yht'äkkiä kaikki valot sammutetaan ja pimeä laiva syöksyy
suurimmalla vauhdillaan puhkuen ja sähisten synkän Itämeren yli suoraan
Ruotsin rannikkoa kohti.
Aamun sarastaessa on uusia saaria ja rannikko taas näkyvissä, Ruotsin
ranta. Arcturus on ankkurissa peilityynessä lahden poukamassa. Olemme
onnellisesti päässeet Itämeren yli. Saksalaiset lentäjät olivat
kertoneet venäläisten torpeedoveneitten ja parin risteilijän lähteneen
merelle ajamaan takaa meikäläisiä. Nyt olimme jo saavuttamattomissa.
— Mutta miksi tässä odotellaan? kyselevät jääkärit kärsimättöminä.
— Eikö sitä paineta taas eteenpäin: Pohjalaiset ne ottavat kohta
Tampereen ilman meitä.
— Helsingin ottavat ja kuka sinne sitte enää kehtaa mennä.
Päivämies koettaa rauhoitella: — Älkää hätiköikö, jaksetaan kai sitä
toistakin laivaa odotella!
— Ka mitä toista laivaa?
— Castoria, tykistön laivaa!
Nyt muistavat miehet, että eskaaderiimme tosiaankin kuului toinenkin,
mitätön, pieni alus, johon tykistö oli sijoitettu. Sitäkös alettiin nyt
naljailla.
— Mokomakin kanuunavene! Olisi heitetty sille köydenpätkä ennen merelle
lähtöä, niin olisimme jo molemmat täällä.
— Vielä sitä sammakkoa ruvetaan tässä perässä laahaamaan.
— Onko siinä ropelliakaan. Taitaa liikkua tuulen voimalla.
— Ja mihinkä se silloin pääsee tällä vastatuulella. Takaisin se on
seilannut Libauhun.
— Vai että "Castori" piti panna tuolle nimeksi.
— Mokomallekin rääppänälle!
Puolen päivän aikaan vasta Castorin savu alkaa näkyä taivaanrannalla.
Merenkäynti on ankara. Tuo pieni laivanpahanen keikkuu ja tanssii
aallokossa, väliin katoaa syvyyteen niin että piipuista tupruava
savu vain sen paikan ilmaisee, väliin taas heilahtaa maan ja taivaan
välillä, että päätä huimaa sitä katsellessa. Viimeiset voimansa
ponnistettuaan se pihisten ja ähkyen saapuu Arcturuksen rinnalle
huohotellen matkan vaivoista. Suurin osa miehistöä on merikipeänä.
Päivät jatkavat taas matkaa yhdessä. Ruotsin rannikon päivänpaisteiset
viirut lännessä näyttävät lipuvan ohi pitkänä, loppumattomana
aallonharjana.
Tukholman leveysasteen pohjoispuolella alkaa ilmestyä jääsohjoa.
Pohjoisempana se yhä laajenee velloviksi kentiksi ja niiden takana
läikkyvät jäälautat säihkyvän kirkkaina. Arcturuksen työ alkaa
käydä yhä raskaammaksi. Kohta on edessä luja, hellittämätön,
silmänkantamattomiin ulottuva jääkenttä. Arcturus puskee uljaasti sen
sisään halkoen leveän vanan. Castor pysyttelee nyt hartaasti perässä,
laivan kylki jytisee, jääkenttä halkeilee kumahdellen. Rouskuen
ja sähisten jää keulassa murtuu. Mutta tuo kiinteä kenttä käy yhä
lujemmaksi ja taipumattomammaksi, laiva tutisee, saa yhä ankarampia
tölmäyksiä. Sakeana pursuaa savupatsas taivaalle piipuista ja koneet
jyskyttävät raskaasti, epätoivoisesti. Vihdoin Arcturus pysähtyy. Sen
voimat ovat uupuneet. Kärsimättöminä kulkevat jääkärit jäätiköllä.
Sampoa odotetaan päivä jopa toinenkin. Sen seikkailut ovat kaikkien
huulilla. Missä kummassa se nyt viipyy?
Sitten vihdoin illan hämärtäessä näkyy kaukana savua.
Sampo näkyy! Kaikki miehet kapuavat kannelle. Ankara on työ
murtajallekin. Sen laaja runko hiljalleen kuitenkin kasvaa jäätiköstä.
Uljaasti se painaa röykkiöt allensa, sen laidoissa pursuu ja vaahtoo
sininen aallokko.
Eläköön-huudoilla Arcturuksen miehistö tervehtii saapunutta pelastajaa.
Laivue alkaa taas pyrkiä pohjoista kohti. Castor on jätetty lepäämään.
Sen miehistö muutettiin Sampoon. Pakkanen kiihtyy. Sammon äsken avaama
uoma on jäätynyt uudelleen. Yötä päivää koneet ryskävät, laivan kyljet
vinkuvat ja voihkivat, mutta eteenpäin on päästävä hinnalla millä
tahansa.
Vihdoin monen päivän matkan perästä itäiseltä taivaanrannalta kohoaa
pieni nyppylä yli jäätikön. Kannet ja laivan keula ovat mustanaan
miestä. Kiikarit kulkevat kädestä käteen. Ensimäinen majakka Suomen
rannalla on näkyvissä. Yht'äkkiä alkaa sydän sykkiä niin rajusti
kuin se tahtoisi repäistä rinnan. Kasvot sävähtävät tulipunaisiksi.
Sanomaton, kuvaamaton lämpö, huumaava riemun ja onnen tunne täyttää
koko olemuksen. Kyyneleet, joiden lähteittenkin jo luultiin iäksi
kuivuneen, ovat väkisin kihota silmäkulmaan.
Tuolla vasemmalla kirkastuu pilvien keskeltä ensimäinen saari, oikealta
toinen. Suomen ranta on näkyvissä. Lähemmäs tultaessa näkyvät nuo tutut
ruskeat kalliot ja harvat havumetsät. Itämyrsky pauhaa, vinkuu ja
puhaltaa, jääkentät kimaltavat päivän säteissä. Kaikkialla touveissa,
mastoissa, merellä ja saarilla, soi ja heläjää kuin ennenkuulumaton
musiikki. Suomen metsien humina kuuluu kaukaisena valtavana
tervehdyshymninä ja hivelee rintaa. Kylmä tuuli viilentää kuumeisia
hehkuvia poskia ja otsaa.
Kaikki miehet ovat kannella. Päiväkauden he seisovat siinä sanattomina,
liikkumattomina, katsellen ahmien kauan kaivattuja Suomen rantoja,
hengittäen sen tuulia, havumetsien tuoksua. "Yö on iäks' mennyt pois!"
Vihdoin saapuvat ensimäiset ihmiset, suomalaiset pojat ja tytöt
mikä suksilla mikä jalan. Tulee miehiä valkeat nauhat käsivarressa
— suojeluskuntalaisia. Laivan ympärille kertyy parvi väkeä.
Eläköön-huudoilla he tervehtivät jääkäreitä. Parvi kasvaa. Saattajat
juoksevat laivan perässä kilometrejä. Toiset jäävät uupuneina jälkeen,
mutta saarilta ja mantereelta saapuu yhä uusia joukkoja liput mukanaan.
Arcturuskin liputtaa, mastosta mastoon liput liehuvat, vimppelit
välkkyvät ja ilakoivat. Tämähän on riemusaattoa.
Eräs äiti huomaa laivan kannella poikansa, ojentaa kätensä ja painaa
sitten huivin silmilleen. Poika tempaa valokuvansa, taskukirjansa, ja
heittää kaikki jäälle äitinsä jalkojen juureen.
Vaasan satama kohoaa uljaana, kevättalven laskevan auringon
valaisemana. Sankat väkijoukot täyttävät laivasillan. Laulu kajahtaa,
liinat liehuvat. Pataljoona marssii illan hämärtäessä kaupunkiin
sankkojen tervehtivien väkijoukkojen ohi.
Pohjanmaalla ovat talonpojat alkaneet vapaustaistelun. Niin voimakasta
valveutuneen kansan nousua ei Suomi ole milloinkaan ennen nähnyt.
Rintama on keski-Suomessa. Valkoisen armeijan tykit jylisevät
Tampereella.
Ja Suomen jääkärit ovat kotimaan kamaralla.