Runebergin päivää vietettiin leirillä suomalaisten kansallisjuhlana.
Todellakin se oli sovelias juhlapäivä Suomen ensimäiselle
sotilasjoukolle. Valitettavaa vain oli, että Kalevalan ja Snellmannin
y.m. päivät saivat aivan huomaamatta mennä ohi, mikä seikka osoittaa
leirillä vallitsevaa henkeä. Yleensä oli suhde jääkärien eri piirien
kesken omituinen, vapaa joukolle sopimaton. Nuoret ryhmänjohtajat
ja jefreitterit olivat ylen tietoisia arvostaan pitäen itseään jo
jonkinlaisina upseereina. Harva heistä tunsi entiset, nyt sotilaana
olevat toverinsa. Harva uskalsi tulla toverillisesti keskustelemaan
sotilasten kanssa, jotka useat ensi kerran poissa kotoaan ollen
vielä lisäksi vieraalla maalla olisivat tarvinneet rohkaisua ja
innostuttamista. Tai jos nämä parempiosaiset pelkäämättä sotilaskurin
huonontumista uskalsivat antautua puheisiin sotilaan kanssa, tapahtui
se aina niin alentuvalla tavalla, että se loukkasi asianomaisia.
Henkisen kasvatustyön puutteessa joukon mieliala usein oli masentunut.
Ja vapaajoukolle juuri virkistävät esitelmätilaisuudet ja isänmaalliset
illanvietot olisivat olleet aivan välttämättömät.
Katkeruutta herätti myöskin etupäässä ruotsia puhuvan päällystön
suhde suomalaiseen miehistöön. Päällystö erottautui aivan liiaksi eri
leiriksi olematta minkäänlaatuisessa henkisessä vuorovaikutuksessa
miehistön kanssa muuten kuin harjoituksissa. Kuuluipa yhä syytöksiä
siitäkin, että suomea puhuvat joka paikassa syrjäytettiin ja ruotsia
puhuvat pikemmin ja nopeammin pääsivät kohoamaan.
Olipa asianlaita miten tahansa. Perussyy oli suomalaisissa itsessään.
Mikseivät suomalaiset ylioppilaat saapuneet valtavana joukkona
vapausliikkeen alkuaikoina Saksaan, niin valtavana, että olisivat
määränneet joukon hengen. Suomalaiset ylioppilaat pysyivät kotona,
arvelivat, kääntelivät päätään ja epäröivät. Toiset puuhailivat
tarmokkaastikin kotimaassaan, mutta ratkaisevan askeleen ottamiseen he
eivät kyenneet. Ja siksi kantakoot seuraukset ja kärsikööt epäkohtia,
kunnes ehkä kerran johonkin kykenevät. Mitään muuta ei siitä kannata
sanoa, sillä ruikutuksilla ei asia parane.
Runebergin päivänä jo varhain aamulla sotilassoittokuntamme kajahutti
suomalaisia marsseja komppaniamme pihalla.
Kello 10 komppaniat marssivat paraatikentälle. Vihreäpukuinen
jääkäripataljoona oli komea, mieltäylentävä näky.
"Maamme" kajahtaessa torvista majuri Baier tarkasti komppaniat pitäen
sen jälkeen hehkuvan puheen suomalaisen sotilasjoukon tehtävistä ja
merkityksestä. Tänä päivänä juhlan kunniaksi tapahtui suuri joukko
ylennyksiä. Sitten joukkueet harvatahtisessa paraatimarssissa kulkivat
pataljoonan johtajan ohi palaten kasarmeihin takaisin paraadin
päätyttyä.
Kotona olivat saksalaiset kyökkimestarit aikoneet ilahuttaa komppaniaa
oikealla juhlasopalla. Se oli eräänlaisista vihanneksista laadittu,
mutta meidän pojat eivät ollenkaan tajunneet tämän juhlaruokalajin
arvoa. Kokit olivatkin illalla kovasti nyrpeissään, kun heidän paras
soppansa sai sangen huonon menekin.
Iltapäivällä oli kilpailut useissa urheilulajeissa. Varsinkin ankaraksi
kiistaksi tuli köydenvetokilpailu, missä pojat oman komppaniansa
kunnian puolesta pinnistivät viimeiset voimansa.
Että tämä juhlapäivä ei kaikkien suomalaisten mielessä oikein
herättänyt juhlatunnelmaa, ei riippunut siitä, etteivät he olisi
ymmärtäneet Johan Ludvig Runebergin merkitystä Suomen etevimpänä
runoilijana ja suomalaisen kansallishengen herättäjänä, vaan siitä,
että he tänä päivänä ehkä enemmän kuin ennen tunsivat tämänkin
pienen Suomen joukon jakautuvan eri leireihin syvien vastakohtien
perusteella ja miettivät, onko milloinkaan toivoa saada Suomen kansan
eri kieliryhmät ja puolueet yhdistetyksi yhtenäiseksi rintamaksi edes
kansamme kohtalon hetkellä. Onko Suomessa ketään henkilöä, jonka
sanoilla meidän maassamme olisi sama voimakas ja myöskin todellisuuteen
perustuva sisältö kuin Saksan keisarin sanoilla:
"Ich kenne keine Parteien mehr,
ich kenne nur Deutsche!"
(Minä en tunne enää mitään puolueita, tunnen vain saksalaisia.)