Vasta n.s. A-luokkaan päästyään meikäläinen sotilas saa mennä kylälle.
Useat rekryytit ovat näet joskus unohtaneet korkean kutsumuksensa
"valtaistuimen ja isänmaan suojelijoina", esiintyneet juovuksissa,
tapelleet, kulkeneet upseerien ohi kunniaa tekemättä ja majuri on
antanut kylälle-menokiellon — että rekryytit saisivat aluksi jonkun
aikaa sulattaa saamiaan opetuksia, Lisäksi majuri Baier raittiusmiehenä
on kieltänyt kaikkinaisten väkevien juomien nauttimisen. Kun kylän
hotellit ovat auki ja siellä tarjoillaan yhtä hyvin suomalaisille kuin
saksalaisillekin, ei kielto paljoakaan merkitse. Ja sotilasmoraali on
yleensä sellainen, että kieltoja vastaan voi kyllä tehdä, kun vain ei
joudu teoistaan kiinni. Jos sotilaalle sellainen onnettomuus sattuu, on
hän tyhmyytensä vuoksi jo ansainnut rangaistuksen — siis oikeastaan jo
muinaisten spartalaisten aikainen oikeusmoraali!
Ne onnelliset, jotka vapaasti saavat liikkua kylällä, käyttävät
tietenkin tilaisuutta ahkerasti, sillä on kerrassaan kuolettavaa istua
kököttää koleassa kasarmissa kaiketi illat kuin mikäkin pelätys.
Kylässä meikäläiset jo tunnetaan kaikkialla. Pienet pojat juoksevat luo
ja kyselevät: — Onko teillä suomalaista rahaa?
Lockstedtin pikkupojat ovat vilkkaita, siististi puettuja, ja hehkuvan
isänmaallisia. Sodasta heillä on omat käsitteensä. Kysyppä heiltä,
koska sota loppuu. He vastaavat arvelematta: — Ensi kesänä!
— Luuletko että Saksa voittaa, tiedätkö sinä, miten suuri maa Venäjä on?
— Ah Quatsch, — Russland kaputt!
— Aber England?
— Jaa. England werden wir bald kaputt machen und Frankreich ist schon
lange kaputt!
Siinä on nousevaa nuorisoa! Hieman toisen laatuinen käsitys asiasta
on upseeriaspiranteilla, jotka jo vähintään kuusi kuukautta ovat
olleet rintamalla. He ovat kaikki miellyttäviä, sivistyneitä miehiä,
tohtoreita, ylioppilaita j.n.e. Mutta yleensä on kaikilla saksalaisilla
luja luottamus lopulliseen voittoon. Heidän illatsuissaan kajahtaa
vielä innokkaasti: "Die Wacht am Rein" ja "Deutschland hoch in Ehren!"
Suomesta he kuulevat mielellään puhuttavan, mutta useilla on kovin
hämärät tai suorastaan väärät käsitykset maamme oloista. Varsinaiset
kyläläiset eivät tiedä kotimaastamme paljon mitään, arvailevat vain sen
olevan jossain napapiirissä ja ihmettelevät kovasti, kun kerromme esim.
Suomen kaupungeissa kuljettavan m.m. raitioteillä.
Saksan kansa on vielä sisäisesti voimakas, yksimielinen kansa.
Ranskalaisvihaa ei enää ole juuri nimeksikään, mutta uusi kansallisviha
on syttynyt Englantia kohtaan. "Gott strafe England!" näkyy runoissa
ja proosassa usein. Ehdottomasti tulee ajatelleeksi Saksan kansan
keskuudessa liikkuessa muinaista Rooman kansaa sen kukoistusaikana
ja tehneeksi vertauksia näiden kahden eri historiallisen aikakauden
mahtavimman kansan välillä.
Sodan rasitukset tietenkin jo tuntuvat maassa syvästi. Saksalainen
nero lujan järjestyksen tukemana käy ankaraa taistelua kansan sekä
ruumiillisten että henkisten voimien ylläpitämiseksi. Kaikkialta
vihollisten ympäröimänä ja eristämänä keskusvaltojen on vaikea hankkia
sodan ja rauhallisenkin elämän tarpeita. Jokainen tuntee, että asema
on vakava, mutta luottamus hallituksen ja sotilasjohdon kykyihin on
horjumaton.
Saksan siviiliväestön ja hallituksen vaikeuksia elatuskysymyksen
ratkaisemisessa ja järjestämisessä kuvaa seuraava valtiosihteeri t:ri
Helfferichin selostus Saksan valtiopäivillä:
"Noch nie in der Weltgeschichte hat in einem Kriege ein Volk solche
Entbehrungen durchgemacht, wie unser Volk, und noch niemals waren diese
Entbehrungen in dieser Weise auch auf die Wohlhabenden verteilt wie bei
uns! — — — — — — Der Aushungerungsplan Englands ist jedoch endgültig
gescheitert."
Puhuessaan vaikeuksista elatuksen järjestämisessä hän lausuu, että nyt
kun pahin aika on voitettu, voidaan tästälähin asiasta puhua vapaasti.
Oli niin ollen luonnollista, että Saksan kansa kärsi puutetta, mutta se
oli tasaisesti jaettu kaikkien kansalaisten kesken ja kaikki tulivat
toimeen. Mutta suomalaisille, pohjoismaalaisille, jotka ovat tottuneet
syömään hyvin — heille eivät saksalaisten annokset tahtoneet riittää.
Senpä vuoksi heidän täytyi tavalla tai toisella yrittää hankkia lisää
varsinkin leipää. Kaikennäköisiä marmelaadeja ja vihanneksia eivät
meikäläiset ymmärtäneet. Kielitaito tosin usealla teki suurta haittaa,
mutta hätä opettaa.
Erään saksalaisen upseerin kotiin sattuu kerran tulemaan pörrötukkainen
suomalainen jääkäri. Tämä lyö kantapäänsä yhteen ja lausuu vain-sanan:
— Brot! Hauptmanni on vähän hämmästynyt, yrittää lähemmin kysellä
asiaa, mutta jääkäri ei osaa selvittää muuta kuin — Brot! Mitäpä
siinä pitkistä puheista. Johan tuo yksi sisältörikas sana ilmaisee
paljon kestettyä, nähtyä ja tunnettua. Hauptmanni yrittää päästä eroon
tungettelijasta, mutta kohteliaimpaankin kehotukseen tällä on vain yksi
vastaus: — Brot!
Vihdoin hauptmanni, joka älyää olevansa tekemisissä kieltä
taitamattoman suomalaisen kanssa, keksii keinon. Komentosanathan
varmasti tehoavat jokaiseen sotilaaseen. Hän huutaa jyrisevällä äänellä:
— Stillgestanden!
Miehen kantapäistä kuuluu jälleen terävä naksahdus. Hän seisoo kuin
valettuna paikallaan perusasennossa.
84
— Ganze Abteilung — kehrt! komentaa hauptmanni edelleen.
— Im Gleichschritt — marsch!
Sotilaan jalka nousee muhkeasti. Hän saapastaa ovesta ulos ja — katoaa.
Hauptmanni hymyilee. Illalla hän kertoo tapahtuman kaikille
tovereilleen klubilla, missä se herätti yleistä iloisuutta.
"Kaiserhofissa" taas kerran eräs pohjalainen istui pöytään tilaten
uljaasti — Swai roos laas piir! ja sai mitä halusi. Vieläpä hän
maksaessaan vaati: "Vantsik wennik tillpaka, Mensch!"
Kun rekryytti ensi kertoja pääsee kylälle käymään maleksittuaan pari
edellistä viikkoa kasarmissa kaiket illat ja kuultuaan vain toverien
kertomuksia ulkomaailman ihmeistä, tuntuu hänestä kuin vankilan portit
olisivat auenneet ja mies laskettu vapauteen. Oikein jalka tahtoo
nousta hyppyyn. Mutta kruunun käsi täälläkin pitää huolta pojistaan.
Ennenkuin arvaakaan, mies näkee synkän varjon ilmestyvän takaapäin,
tanakka käsi tarttuu häntä olkapäähän ja jykevä ääni kysyy tiukasti:
— Warum grüssen Sie mich nicht? (Miksi ette tervehdi minua?)
Hän on pasteeraillut iloisessa huolettomuudessaan, koko maailmalle
leppyneenä ja mennyt tervehtimättä vääpelin ohi. Siinä hän nyt koettaa
änkytellä anteeksi-pyyntöjään, mutta mikään ei auta. Nimi kirjoitetaan
muistikirjaan ja seuraavana päivänä on ankara tutkinto ja taas tulee
rangaistus. — Siinä ne olivat kylän ja muka vapauden ilot. Mennyttä
kalua kaikki.
Mutta jonkun ajan kuluttua rekryytitkin osaavat olla varuillaan.
Mielellään he kuitenkin kulkevat lepohetkiään viettämään jonkin metsän
reunaan, mihin kevätaurinko jo lämpimästi paistaa — saadakseen olla
rauhassa kaikilta ilkeiltä ihmisiltä.
Tai sattuupa jokin kylän tytöistä luomaan silmänsä alakuloiseen
nuorukaiseen, ryhtyy ehkä keskustelemaankin.
— Oletteko suomalainen? kysyy tyttö lempeällä äänellä.
Nuorukaisen posket lentävät hehkuvan punaisiksi. Neidon ääni soi
kuin kevätlinnun liverrys hänen korvissaan. Hän kuulee ensimäiset
ystävälliset sanat koko leirissä olon aikana. Hän änkyttää vastaukseksi
jotain siansaksaansa, mutta tällaisissa tapauksissahan onkin toinen
yleismaailmallinen kieli olemassa jota jokainen ymmärtää.
Seuraavana lauantaina voi sattua, että tuo sama nuorukainen vaatteet
välkkyen puhtautta, parta ajettuna ja tukka sirosti kammattuna astuu
reippaana vääpelin tupaan.
— Pyytäisin kuuliaisimmin sunnuntailomaa Itsehoe'en.
— Mitä varten? vääpeli kysyy.
— Kaupunkia katselemaan, herra vääpeli. Sattuu ehkä vääpelikin
sunnuntaina matkustamaan Itsehoe'n kaupunkiin ja siellä hän ihmeekseen
näkee poikansa sirona ja kohteliaana kävelemässä saksalaisen neitosen
rinnalla.
— Wie gehts? (Mitä kuuluu?) hän kysäsee.
— Ausgezeichnet, Herr Feldwebel (erinomaisesti, herra vääpeli) kuuluu
vastaus. — Wie das Leben doch ist schön!