Opetustunnin loputtua kajahtaa jälleen aliupseerin ääni läpi
kaikkien tupien: — austreten! Ovista lappaa miestä, vyötettyjä
sotilaita kiväärit kädessä pihalle järjestyen pitkään ruoturintamaan.
Ryhmänjohtajat seisovat korpraalikuntiaan tarkastellen näiden edessä.
Sitten esiintyy ensi kerran todellisessa loistossaan komppanian
vääpeli, "mamma". Kirjoitustuvastaan hän saapuu punakkana, pyylevänä,
täynnä arvonsa tuntoa ja itsetietoisuutta, muistikirja rintapielessään.
Hän seisahtuu, katselee hiljaa terävästi pitkin riviä.
— Abzählen! (luku) hän komentaa.
Alkaa tuttu nuotti: — eins, zwei, drei, vier — j.n.e. Miesten lukumäärä
todetaan, sairaat, käsityöläiset, lomalla olevat — kaikki merkitään
erikseen muistiin. Tämän jälkeen alkaa tärkeä toimitus, pukujen
tarkastaminen. Nappien pitää olla paikoillaan, lakin suorassa, pukujen
ehjiä, saappaat puhdistettuina mallikelpoisesti, kasvot pestyinä, parta
ajettuna.
Sattuupa eräällä miehellä olemaan yksi ainoa onneton nappi auki, juuri
leuan alla oleva, jota hän itse ei voi nähdä.
Vääpeli astuu hänen eteensä. Rekryytti lyö kantapäänsä naksauttaen
yhteen alkaen tähystää jotain pistettä avaruudessa. Asettukaammepa
hetkeksi vain tuon rekryytin kenttäharmaan harjoituspuvun asukkaaksi
ja omistajaksi. Olemme koko aamupuolen putsailleet joka vaatepartta
erikseen, tarkastuttaneet tovereillamme, että lakki on päässä
millimetrilleen suorassa kokardi keskellä otsaa. Luulemme tietenkin
pukumme olevan mitä parhaassa kunnossa. Ei niin moittimisen hiventä.
Arvelemmepa vielä päälle päätteeksi olevamme pulskannäköinen sotilas,
peloton ja nuhteeton, ja tottumattomana sotilastapoihin meissä jo
sykähtää toivo, että tuo edessämme seisova punakka tarkastelija
varmaankin on erikoisesti kiinnittänyt huomiota meidän ryhtiimme ja
sotilaalliseen ulkomuotoomme. Ehkäpä tuo ihravatsa vääpeli alkaa siinä
kiittää meitä komppanian läsnä ollessa esim. seuraavaan tapaan:
— Katsokaa nyt, koko kolmas komppania. Tässä on sotilas, oikea sotilas!
Puku kunnossa, napit paikoillaan, kaulus puhdas, saappaat kiillotetut.
Ottakaa esimerkkiä tästä miehestä. Mikä teidän nimenne on? — — — Hm!
Teillä on hyvät toiveet tulla nopeasti korotetuksi!
Turhaa lorua. Luuletteko että tuo hirmu kehuisi jotain alaisistaan.
Päinvastoin. Hän kiinnittää heti huomionsa tuohon Akilleen
kantapäähän, joka ties mistä on sattumalta lentänyt juuri meidän
leukamme alle, jääden siihen törröttämään koko maailman nähtäväksi.
Turhaan odotettuamme luultua ylistyspuhetta, välähtävät katseemme
edellämainitusta pisteestä herra vääpelin leimuaviin, pahaa ennustaviin
silmiin. Mainittu avaruuden piste aitaa tanssia kaikissa mahdollisissa
värivivahteissa silmiemme molemmin puolin.
Mutta vääpeli seisoo yhä ääneti edessämme lihavana, röyhkeänä, ilkeä
hymy huulillaan. Vihdoin myrsky puhkeaa:
— Gott im Himmel! jyrähtää nenämme edessä. Kuinka te kehtaatte. Ettekö
ollenkaan tunne häpyä hyvä herra? — — — — — — Ettekö häpeä tulla riviin
puoliaiastomana. Eikö teillä ole kaukaisintakaan aavistusta siitä,
miten sotilaan tulee reklementtien mukaisesti pukeutua — mitäh? Teidän
pukunne on aivan mahdoton, osoittaa mitä suurinta huolimattomuutta.
Te — — — teillä on _toinen nappi ylhäältä_ — — — _auki!_ Mikä teidän
nimenne on?
Rekryytti kalpenee, yrittää parantaa asiaa tuota pikaa panemalla napin
kiinni.
— Donnerwetter — — — kuka kirkas ilmestys teidän on käskenyt tehdä
jotain? Oletteko ihan hullu! Te seisotte perusasennossa liikkumatta
siksi kunnes teille annetaan jokin käsky — — — ymmärrättekö? Teissä ei
ole vielä hitustakaan militääriä.
Vääpeli huokaa, luo murhaavan, halveksuvan katseen kynttiläsuorana
törröttävään rekryyttiin.
— Mitä te minua töllistelette! ärjäsee hän uudelleen.
Rekryytti ei uskalla häilähtääkään. Hän tuijottaa nyt erääseen
naulanpäähän vastapäätä olevassa seinässä. Tuon sisältörikkaan
parannussaarnan jälkeen vääpeli vihdoin mitä ivallisimmalla äänellä
käskee: — No pankaa nyt se nappi kiinni! Rekryytti tottelee ja
kallistaa päänsä nähdäkseen tuon onnettoman napin.
— Seisokaa suorassa, mitä te katselette alas? Pää pystyyn! Kyllä teidän
täytyy osata panna nappi kiinni sitä katsomatta. Minähän sanoin teille:
— Toi-nen nap-pi yl-hääl-tä.
Rekryytin kädet vavahtelevat hänen kopeloidessaan leukansa alustaa.
Hänessä syntyy voimakas halu iskeä nyrkillä tuon edessään seisovan
miehen punottavaa nenää.
Seuraavassa silmänräpäyksessä hän saa kiittää luojaansa siitä että
jaksoi hillitä itsensä ja lyönti jäi sikseen. Sen seuraukset olisivat
olleet ylen tuhoisat lyöjälle itselleen. Niin kaiken sotilaskurin
unhottanutta henkilöä olisi pidetty raivohulluna, joka pian olisi
toimitettu sopivaan paikkaan, missä hän voi mielin määrin temmeltää
olematta silti vaarallinen rauhallisille kansalaisille.
Tarkastus jatkuu. Yksi saa moitteita yhdestä, toinen toisesta asiasta.
— Luutnantti tulee! kuiskataan. Vääpeli ja aliupseerit saavat eloa.
— Richt euch! komentaa vääpeli. Miehistö liikehtii, rivit huojuvat
hetken aaltomaisesti, suoristuvat sitten, eikä ihmekään, sillä rivin
päässä seisoo vääpeli kiivaana kuin ukkospilvi iskien vihansa salamoita
puolelle ja toiselle.
— Toinen ja kolmas mies taaksepäin, vielä, vielä hiukan! Vatsa sisään!
Oletteko te mitä sammakoita, joista ei näy muuta kuin vatsaa? Koko
keskus taaksepäin — — — kuuletteko, taaksepäin — ettekö ymmärrä mitä
taaksepäin merkitsee! Päät pystyyn — — — jaa! Nenät tännepäin — — —
jaa jaa! Ja toinen rivi, siinä ei ole milloinkaan mitään ojennuksen
tapaistakaan, ei kerrassaan mitään! — — — Suu kiinni siellä, ei puhuta
— — — ei tämä ole mikään rippikoulu, vaan sotakoulu! Näin huutaa siellä
mies hikoillen, vaahto suupielissä. Vihdoin ojennus tyydyttää.
Augen gerade — aus!
Augen — rechts!
Toista sataa nenää kääntyy herra luutnanttiin päin.
— Nasen hierher! ärjyy luutnantti. Vääpeli ilmoittaa komppanian.
Odotetaan hetkinen. Herra hauptmanni tulee. Kaikki miehet katselevat
vasemmalle, alokkaat muita uteliaammin. Solakka, hienopiirteinen
aatelismies, hauptmanni von Coler, astuu ensiluokan rautaristi
rinnassaan komppanian eteen. Samat temput kuin äsken uudistuvat jälleen.
— Guten Morgen dritte Kompanie! Tervehdyksen vastaus vyöryy jyrinänä
läpi rivin. Rinnallani seisova toverini kuiskaa, että von Coler on
pidetyimpiä komppanianjohtajia pataljoonassamme ja innokkaimpia
Suomiystäviä.
— Lähtekää! hän komentaa.
Luutnantti astuu komppanian eteen pullistaen keuhkojaan. Komennon
mukaan muodostuu ryhmärivistö ja komppania marssii kentälle.
Karjalaisten laulu kajahtaa voimakkaasti kylän läpi marssittaessa.
Laajalla kentällä näkyy kaikkialla suomalaisia poikia harjotuksissa.
Todellakin innostuttava näky. Kotona Suomessa on venäläinen sotaväki
vallitsemassa ja komentelemassa. Oma sotalaitos on hävitetty ja kansa
riisuttu aseista. Mutta täällä kaukana vieraassa maassa suomalaiset
joukot harjoittelevat tulevaa vapaustaistelua varten. Näihin aikoihin
vallitsee joukossa vielä voimakas henki. Jokainen pitää kunnianasianaan
kestää mitä rasituksia tahansa ja todistaa saksalaisille suomalaista
kestävyyttä ja kuntoa.
Vasta-alkajat eivät pariin ensi viikkoon saa kivääriä. Heidän
harjoituksensa ovat vapaaliikkeitä, sotilasvoimistelua, mikä tosin
suomalaiseen voimisteluun verraten on sangen alkuperäistä ja
yksipuolista, mutta omiaan kehittämään erikoisia sotilaalle tärkeitä
lihaksia.
Lockstedtin laajat harjoituskentät ovat tammikuussa raskaan, ikävän
näköiset, — silmän kantamattomia tummia aukeita, siellä täällä
metsäkaistaleita kuin saaria meressä. Sateella kentät ovat liejuisia,
mutta kuivuvat ihmeen pian. Noilla laajoilla nummilla muodostuu
ahkerassa työssä ja harjoituksissa suomalainen jääkäripataljoona.
Rekryytin ruumis ensin norjistetaan ja terästetään. Harjoitus
aletaan päästä. Sitä käännellään ja kierrellään joka puolelle, niin
että niskasuonet rutisevat — samoin sitten vartaloa ja joka jäsentä
erikseen. Aluksi liikkeet tuntuvat verrattain turhanpäiväisiltä,
mutta seuraavana päivänä niiden vaikutus tuntuu. Lihakset ovat niin
kipeät, että tuskin kävelemään pääsee. Siten sivilistinen kankeus ja
saamattomuus karsitaan uudesta tulokkaasta.
Sotilaalla on juhlahetki, kun hän ensi kerran saa kiväärin. Sitä
tutkitaan ja silitellään. Mutta sotilaan pitää tuntea aseensa
täydellisesti. Erikoisilla oppitunneilla kiväärin eri osat irroitetaan
ja selitetään. Lopuksi aliupseeri pitää puheen sotilaille kiväärin
hoidosta:
— Te olette nyt saaneet kiväärin. Kivääri on sotilaan morsian.
Teidän pitää huolehtia siitä kuin silmäterästänne. Sen täytyy aina
olla mallikelpoisessa kunnossa. Ei ruostepilkkuakaan saa näkyä sen
teräsosissa, ei tomunhiventä. Hellikää sitä kuin morsiantanne. Se on
samalla teidän toverinne, paras turva vaaroissa. Se pelastaa teidät
kuolemasta ja surmaa vihollisen! Sitä hellitään ja hoidetaan kyllä.
Joka päivä sitä puhdistetaan, rasvataan ja puleerataan.
Kentällä alkaa kuin uusi elämä senjälkeen kuin kiväärit on saatu.
Silloin vasta käännökset, maahan syöksyt y.m. temput käyvät
täydellisiksi. Ja lisäksi harjoitellaan kivääriotteita, kaartoja,
paraatimarssia, kävelyä, juoksua j.n.e.
Kolmantena sarjana uutuuksia tulevat ampumaketjun muodostamiset ja sen
liikkeet — hauska ja mielenkiintoinen harjoitussarja.
Kun nämä kaikki on jotakuinkin opittu, alkaa komppania-äkseeraus,
kenttäharjoitukset, taisteluharjoitukset ja patrullitehtävien
opettaminen. Kun tähän välillä vielä tulevat pionieriharjoitukset,
käsigranaattien heitot, yölliset taisteluharjoitukset y.m. eri lajit
ampumisopetusta ja koeampumista sekä pitkät harjoitusmarssit, huomaa,
että työ on suuremmoinen, monipuolinen ja mielenkiintoinen.
Kun joka päivä saapuu uusia tulokkaita, on eri osastojen kehitystaso
sangen erilainen. Siksipä tuollainen harjoituskenttä tarjoaakin mitä
vaihtelevimpia näkyjä. Kaikkialla on liikettä, kaikkialla kaikuvat
komennukset. Tuolla heiluvat miesten kädet tai jalat kuin tuulimyllyn
siivet vapaaliikkeissä. Täällä harjoitellaan sotilaallista ryhtiä tai
kunniantekoa. Kaukana pitkä ampumaketju etenee syöksyttäin yli aukean
kentän. Pistimet kiiltävät ja hurraahuudot kaikuvat. Metsiköissä soivat
torvet ja kaukana jymähtää tykki antaen sotaisan taustan harjoituksille.
Ja rekryytti on tuon metelin keskellä kaikkien käänneltävänä ja
kierreltävänä. Tottuneet aliupseerit siinä terävin katsein tarkkaavat
hänen ruumiinsa muotoa, tarttuvat kiinni milloin päähän milloin
mihinkin jäseneen sitä oikeaan asentoon asetellen, muovaillen kankeaa
jäykkäjäsenistä nahkapojan ruumista kuin taiteilijat savimöhkälettä.
Ja miten kammottavan kankealta vasta-alkaja näyttääkään! Pitipä hänen
yrittää mitä temppua tahansa, leuka tutisee, kädet vääntyvät soikeiksi
ja kiveriksi kuin väärät länget. Siinä aliupseeri peuhaa ja pelmuaa
hänen edessään.
— Pää pystyyn, hartiat alas, rinta ulos, vatsa sisään!
Rekryytti hämmästyksekseen käskyjä totellessaan kuin astuu ulos avaraan
maailmaan oman ruumiinsa ja pukunsa ihmeellisistä sekasotkuisista
kätköistä ja poimuista. Ja taas kaikuu aliupseerin kehottava ääni:
— Vasen korva alemmas, hiukan alemmas, — hiukan vielä, kuuletteko?
Alemmas vasen korva! Ei niin paljon! Ylemmäs, hiukan vielä ylemmäs!
pauhaa aliupseeri siinä nenän edessä terhennellen.
Rekryytti vihastuu ja sihisee jotain, ettei hän ehtinyt vielä siirtää
korvaansa ylös eikä alas.
— Suu kiinni, ärjäsee aliupseeri, perusasennossa ei puhuta. Vain jos
minä jotain kysyn, saatte vastata! Ja taas väännellään, käännellään ja
väännellään.
Saapuu sitten luutnantti tai komppanian johtaja harjoitusta
tarkastamaan. Ryhmänjohtaja virkaintoa osottaakseen yhä korottaa
ääntänsä ja nahkapoika on senkin seitsemässä leikissä ja lipetissä.
— Tehkää käännökset niin että maa vinkuu ympärillä ja itse sen
tehtyänne seisotte kainaloita myöten kuopassa! opettaja ylpeilee.
Paraatimarssi varsinkin tuntuu aluksi hullunkuriselta ja käy jäykästi.
Koko miehen ruumis leukapieliä ja varpaan päitä myöten kangistuu kuin
puupölkky. Vähitellen vasta marssi alkaa saada sulavuutta, siroutta.
Opettaja kulkee vieressä laskien hartaasti: Eins — zwei, eins —
zwei! Lang — sam! Ru — hig! korostaen joka tavua. Rekryytti hikoilee
ja jäykistää jalkojaan. Naaman ilme on liikuttavan harras ja
syvämietteinen. Hän tuumii närkästyneenä:
— Vai pitää tässä vanhoilla päivillään vielä opetella kävelemäänkin?
Taitaisi olla paras heittää — —
Mutta yli kentän kuuluu aliupseerin jyrkkä ääni: — Ru—hig! Lang—sam!
Ei auta muu kuin astua juntata. Muuten saa kuulla tuon harmillisimman
kaikista komennuksista:
— Zurück — marsch! maaarsch! Mitä, ettekö halua juosta? Tahdotteko ehkä
jäädä muiden mentyä puoleksi tunniksi yksinänne äkseeraamaan!
Lepohetken tultua mies huokaa helpotuksesta, uskaltaa taas katsahtaa
ympärilleen ja siellä kaukana hän näkee, miten tottuneet tyhmät
kivääri olalla ylpeinä ja ryhdikkäinä marssivat tehden kaartoja kuin
taideteoksia ikään, näkee ketjujen etenevän, pistinten paljastuvan ja
aamuilmassa kajahtaa siellä täällä raikuva hurraahuuto, jonka kaiku
yltympäri toistaa metsillä ja ylängöillä.
Kun komppania puolen päivän aikaan lämpöisenä ja raikkaana saapuu
takaisin kasarmiin, kajahtaa laulu entistä voimakkaampana. Tuntuu
kuin kaikki, mitä nyt tekee ja suorittaa, vihdoinkin olisi todella
hyödyllistä työtä — työtä isänmaan yhteiseksi hyväksi!