Wenn die Soldaten
durch die Stadt marschieren
— — — — — — — —
Keskellä Holsteinin laajoja nummimaita sijaitsee eräs Saksan
suurimpia sotajoukkojen harjoituskenttiä, Lockstedter Lager, joka
varmaankin pohjoismaisen ilmanalansa vuoksi on määrätty suomalaisten
vapaaehtoistenkin harjoituspaikaksi. Valtavien kasarmirivien
läheisyyteen on muodostunut pieni sievä kylä. Joka toisessa talossa
siellä on kahvila tai kapakka. Muualla asuu minkä mitäkin ammattilaisia
saaden elatuksensa niistä erilaatuisista toimista, mitä suuri
kasarmilaitos tarjoaa.
Yli leirin kohoaa kuin majakka merellä kuuluisa "Wasserturm" ja sen
ympärillä avautuvat laajat kaikkiin aselajeihin kuuluvien joukkojen
harjoituskentät. Aukeita varjostavat kaukaiset siintävät metsät
ja ylängöt. Aamusta iltaan täällä vallitsee vilkas elämä. Torvet
pauhaavat, merkkiliput liehuvat. Komentoja kaikuu kaikkialta.
Täällä rätisevät konekiväärit, tuolla jyrähtää tykki. Joukkoja
harjoitetaan kaikkialla. Siellä kasvatetaan saamattomista nahkapojista
itsetietoisia, varmoja sotilaita. Siellä heihin istutetaan tuo kuuluisa
preussilainen sotakuri, jota ankarampaa, tiukempaa ei ole olemassa.
Siellä rakennetaan edellytykset voitokkaille taisteluille, ja Preussin
loistavalle sotamaineelle.
Sinä hetkenä, jolloin nuori asevelvollisuuttaan suorittamaan
kutsuttu rekryytti astuu kasarmin portista sisään, hän on kokonaan
kruunun omaisuutta. Pian hän kuin syntyy uudestaan virkaintoisten
aliupseerien toimesta. Kaikki mitä hän yllään kantaa, niin alus- kuin
päällysvaatteensa, ruoka, mitä syö, aseet, varustukset, kaikki on
komissitavaraa. Pitkänä harjoitusaikana häneen istutetaan uusi henki
ja kaikki vanha tyystin kuoletetaan. Hän huomaa kauhukseen, että
melkein kaikki hänen tähänastiset tietonsa ja taitonsa, joista hän
on ylpeillyt, eivät merkitse paljon mitään. Hän on kankea, typerä,
itsepäinen — mahdoton. Luoja yksin tietää, miten hän joten kuten
tähän saakka on tullut maailmassa toimeen. Taas kaikki, mitä hänelle
nyt opetetaan, on sanomattoman tärkeätä. Nyt vasta hän alkaa saada
hämärän käsityksen siitä, mitä häntä ympäröivät esineet, kivet, metsät,
kummut, ojat y.m. todella ovat, ja oppii vasta nyt parikymmentä vuotta
elettyään tietämättömyyden pimeydessä oikealla tavalla käyttämään sekä
järkeään että jäseniään.
Tämän valtavan pyykinpesun alaisiksi joutuvat vapauteen tottuneet
Suomen nuorukaisetkin — katkera pala jokaiselle, mutta varmastikin
omiaan terästämään tahtoa ja kasvattamaan luonnetta.
Tietenkin moni nuori suomalainen saapui leirille pää täynnä mitä
pöyhkeimpiä vaatimuksia ja suunnitteluja. Piti saada kävellä kaduilla
kiiltonahkasaappaissa, loistavat poletit olalla, kullatut napit
sotisovan sekä etu- että takapuolella, tervehtää sirosti neitoja,
istua hotelleissa ratsupiiska saappaanvarressa musiikin soitellessa
suomalaisia sekä ratsuettä jalkaväen marsseja ja antaa ihmisten
ihailla itseään. Olihan suurta olla "Kriegsfreiwilliger". Mikä loisto
ympäröikään sellaista henkilöä!
No, suurin osa varmaankin oli varustautunut vaivoihin ja rasituksiin,
mutta varmaankin venyi jokaisen naama pitkäksi Lockstedt’in leirialueen
portista sisään astuttaessa. Yllätys oli perinpohjainen.
Tammikuun 2 päivänä v. 1916 astuu seitsemän viheliäistä siviilimiestä
kuninkaallisen preussilaisen Jääkäripataljoonan n:o 27 pihamaalle. Eräs
paikalle saapunut upseeri tarkastelee miehiä samallaisin silmäyksin
kuin markkinamies hevosia ja määrää koko joukon kolmanteen komppaniaan.
Kolmas komppania seisoo parhaillaan pihalla rivissä. Siinä on
ilmielävänä suomalaista sotaväkeä vieraalla maalla. Rinta paisuu
ylpeydestä sitä nähdessä.
Mutta miksi he ovat niin jäykkiä, liikkumattomia, nuo rivit?
Joukkoa tarkastaessa sattuu katse pariin ylioppilastoveriin. Jo
ovat kummannäköisiä pyöreät, lipattomat lakit päässään. Kuvaamaton
ilo välähtää heidän silmissään — — kumma kyllä, tuntuu kuin siinä
olisi jotain vahingonilon sekaista joukossa. Kukaan heistä ei muuten
liikahdakaan.
Tämähän näyttää hullunkuriselta. Mikseivät he pane kättään lakin
reunaan, kumarra kohteliaasti ja ilmoita: — Anteeksi herra vääpeli,
tässä näkyy uusien tulokasten joukossa olevan tuttavia. Pistäydyn vähän
kuulemassa kotipuolen kuulumisia.
Katselemme siinä kurjannäköisiä tiilirakennuksia ja poikien harmaita
pukuja. Tuntuu kummallisen karhealta kurkussa. Kasvot eivät tahdo
kääntyä hymyilyyn, rinnassa omituisesti kouristaa. Alamme ymmärtää
noita rivissä seisovia. He ovat sotilaskurin alaisia, seisovat kuin
kuvapatsaat liikkumatta. Joskus vain uskaltavat silmillään hiukan
vilkuilla ympärilleen.
Mutta joukon edessä seisoo saksalainen upseeri, joka kuin ukkosen
jylinä alkaa ankaran nuhde- ja parannussaarnan komppanialle. Sanoja
tuosta puheesta ei erota laisinkaan. Mahtavana jyrynä, vuoroin heiketen
ja paisuen, joskus matalana, joskus taas huumaavaan äänikorkeuteen
kohoten, se iskee syyllisten yli kuin rajuilma raesateineen.
Eräiltä syrjäisiltä saamme kuulla, että jotkut komppaniain heikoista
luonteista uudenvuoden aattona ovat tulleet juopuneina kasarmiin,
päälliseksi vielä liian myöhään ja tapelleet. Suomalaisenhan täytyy
juovuspäissään tapella. Ilman rytäkkää humala ei ole minkään arvoinen.
Kauan ei kuitenkaan ole aikaa katsella tuota syntisten joukkoa, joka
nyt juhlapäivänä saa rangaistusäkseerausta. Uudet tulokkaat viedään
lääkärin tarkastettaviksi, joka sangen pintapuolisesti vähän miehiä
koputeltuaan hyväksyy koko joukon. Sitten on lähdettävä saunaan.
Sattuu näet musikantille pieni onnettomuus. Paksu inhottavan näköinen
terveysaliupseeri astuu hänen eteensä sanoen:
— Näyttä paitha!
Aliupseeri, joka muuten kantaa pilkkanimeä "viheriävarpunen", tutkii,
tarkasti tämän vaatekappaleen sekä ulko- että sisäpuolelta. Vihdoin
hänen kasvonsa kirkastuvat, loistavat pelkästä vahingonilosta: — Ah,
was ist das hier, sehen sie bitte — Läuse nicht? (kas, mitä täällä on,
katsokaahan — täi, eikö totta!)
Musikantti parka! Hän punastui hiusmartoa myöten tuon murskaavan
paljastuksen johdosta.
— Mitä merkillistä — — — minulla kun ei koskaan ole ollut — — — hän
änkyttää.
Koetamme lohduttaa häntä selittämällä, että matkan varrelta voi saada
mitä tahansa.
Mutta viheriävarpunen puhisee innoissaan: — Mars saunaan koko joukko!
ja voitonriemu loistaa hänen inhottavilla kasvoillaan.
Saunasta miehet viedään "kamarille", varastohuoneeseen puettaviksi
sotilaiksi. Täällä vallitseva järjestys pistää erikoisesti silmiin
ja on kuin pienoiskuva siitä tarkkuudesta ja huolellisuudesta, millä
valtion taloutta Saksassa yleensä hoidetaan. Havainnollisesti kuvaa
tuollaista pataljoonan kamari järjestystä sodan aikana ilmestyneessä
teoksessaan eräs saksalainen garnisooniupseeri, jonka nimi on häipynyt
matkan varrella pois muistikirjani lehdeltä. Kuvaus on seuraava:
"Tulemme oikeaan jättiläisvarastohuoneeseen, joka on täynnä mitä
erilaatuisinta tavaraa. Siellä tuoksuu kamfertti ja naftaliini,
sillä siellä säilytetään satoja kenttäharmaita asetakkeja ja
housuja huolellisesti lajiteltuina suuruuden mukaan. Jokaiseen
vaatekappaleeseen on kiinnitetty kokoa ja pituutta ilmaiseva
numerolappu. Ylinnä ovat kypärät. Hyllyillä tuolla on kenttälakkeja,
seinällä riippuu päällystakkeja, kaikki mallikelpoisessa järjestyksessä.
"Kamarialiupseeri, jonka hallussa nämä varastot ovat, on
nyrpeäkatseinen henkilö. Hän tarkastaa uutta tulokasta syrjäsilmäyksin,
arvostelee hänen kokonsa yhdellä silmän luonnilla ja ottaa suuresta
pakasta takin ojentaen sen vastatulleelle.
"Tämä luulee, ettei takki sovi hänelle oikein. Aliupseeri antaa miehen
rauhallisesti koetella muita. Useita takkeja koeteltuaan miehen täytyy
tunnustaa, että ensiksi saamansa takki kuitenkin sopi paraiten.
Tuolla riippuu ratsuhousuja, mustia ja harmaita päällystakkeja,
pitkillä pöydillä on sadottain nelikulmaisia ruskeita ja harmaita
telttakankaita. Lattialla on kasottain leipälaukkuja ja niiden rinnalla
riveihin ladottuina selkälaukkuja, vanhat ruskeat vasikannahkalaukut
uusien kenttäharmaiden rinnalla. Hyllyjen väliseinillä riippuu
nahkaisia kantohihnoja, toisaalla kenttäpulloja ja juomapikareita
harmaissa vilttikoteloissa.
"Eräässä nurkassa on rumpuja, torvia, ruskeita ja mustia saappaita ja
nahkakenkiä parittain lattian täydeltä.
"Varuskamarin hoitajan tehtävä on vastuunalainen toimi. Joka esine on
merkittävä kirjaan, milloin se on tuotu varastoon ja milloin ja kenelle
luovutettu.
"Täällä siviilimiehestä tehdään sotilas, täällä hänet puetaan kiireestä
kantapäähän aina alusvaatteita myöten. Täältä hän saa talvipakkasta
vastaan suojaavat villavaatteet tai ohuet kesällä käytännössä olevat
työpuvut tarpeen mukaan.
"Vielä siellä on arkkuja täynnä kokardeja, mustavalkoisia tai
musta-valko-punaisia, kypärän leukahihnoja, kaikenlaatuisia nappeja
ja hakoja, patruunalaukkuja, olkalippuja, joissa on valmiina
rykmentin merkit, aliupseerien kulta- ja hopeanauhoja, jefreitterien
vaakunanappeja ja kaikkea mahdollista pikkutavaraa, mikä kuuluu
sotilaan puvustoon.
"Kaikki nämä tavarat ovat erinomaisessa järjestyksessä. Joka hetki
täytyy tarkastajan voida helposti saada selville, mitä tavaraa
varastossa on, mitä sieltä on annettu ja mitä tarvitaan.
"Ja kamari-aliupseeri, hän katsoo karsain silmin jokaista, joka haluaa
saada vähäarvoisimmankin hänen aarteistaan. Jokaisesta työtakista,
jokaisesta nahkahihnasta saa riidellä ja vain mitä itsepintaisimman
vastustelun jälkeen hän luovuttaa pyydetyn tavaran."
Tällaisessa laitoksessa vastatulleet suomalaisetkin puetaan kruunun
pukuun. Haikein mielin miehet eroavat rakkaista siviilipuvuistaan,
mitkä nyt näyttävät heistä kultaisen, yksilöllisen vapauden
symbooleilta. Hellästi ne kierretään myttyyn ja varustettuna omistajan
nimikirjoituksella asetetaan hyllylle. Katselen toverini hommia;
musikantin silmästä tipahtaa kuuma kyynel.
"Soitto on suruista tehty!"
Uusi rekryyttijoukko astuu jotensakin alakuloisena kasarmia kohti. Mikä
muutos onkaan miehissä tapahtunut! Hienot kaulukset, rintaröyhelykset
ovat poissa. Kulunut harmaa harjoitustakki sopii huonosti, lakki
tekee miehet miltei vangin näköisiksi. Tunnemme olevamme syvässä
alennustilassa, mutta nöyryytykset eivät vielä ole loppuneet.
Tulee ruuanhakuaika. Kyökistä annetaan kimpale limppua — päivän annos!
Katsellaan, käännellään.
— Pe-pe-perin on pieni, murahtaa yksi toisensa jälkeen. No, tästä ei
auta hämmästyä. Saksassa ei ole ruokaa liiaksi. Onhan tunnettua, että
viholliset koettavat kostotoimillaan tappaa Saksan kansan nälkään.
Seuraava lahja komissilta on ruokakuppi. Käsi vavahtelee sitä
vastaanottaessa. Ruosteinen, musta, ammoisina aikoina tinattu "pakki",
kuten sitä nimitetään, työnnetään ilman valittamismahdollisuuksia
jokaiselle käteen.
— Tästäkö sitä syödään?
Tovereita saapuu ympärille. He ovat päässeet
rangaistusäkseerauksestaan. Miten ivallisesti he hymyilevät!
— Missä sitä sopisi pestä tätä pakkia?
— Tuolla pihalla on kaivo, ottakaa santaa pihamaalta ja kuuratkaa
sillä; ei täällä auta nurkuileminen! selitetään ympärillä. Siinä
muutamia viikkoja aikaisemmin olleet ylpeilevät ja jakelevat ilmaiseksi
neuvojaan.
— Jo pistivät pojat nenänsä loukkoon.
Käymme kaivolle. Maisterit ja ylioppilaat siellä kykkivät, tahkoavat
ravalla ruokakuppejaan ja lähtevät noutamaan soppa-annoksensa. —
Muisteleepa siinä moni haikein mielin aikoja, jolloin syötiin puhtaalla
liinalla katetulta pöydältä, porsliinilautasilta ja nyrpisteltiin
nenää, jos pienikin rikka oli ruuasta löytyvinään. Rahamiehet kyllä
saivat läheisistä kylän hotelleista kunnon aterian, mutta Damokleen
miekka välkkyy uhkaavana heillekin, sillä mukana tuodut rahat hupenevat
arveluttavan nopeasti ja uusien saantia ei voi ajatellakaan. Sotilaan
palkka taas on 33 penniä päivässä. Eipä auta muu kuin huolettomilla
sanansutkauksilla yrittää pitää mieltä virkeänä nälän iltaisin vatsassa
kurniessa.
Ensimäinen ateria onkin koomillisin hetki koko leirielämässä.
Musikanttimme on aivan ymmällä. Näen vieläkin hänet elävästi tuona
hetkenä. Hän nostaa varovaisesti savustetun silakan hännästä ylös.
Niitä on annettu 3 kappaletta leivän mukana. Tietämättä, mitä tehdä,
hän ajatuksissaan kastaa sen soppakuppiin ja haukkaa siltä pään niin
synkän vakavana kuin istuisi hautajaisissa — vanhempien toverien siinä
ympärillä virnistellessä ja silmää iskiessä.
— Lähdetäänpä sitten allekirjoittamaan sitoumus, kehottelee suomalainen
jefreitteri, jonka haltuun olemme uskotut.
— Sitoumus, kummastelemme. Vielä tässä sitoumuksia tarvitaan!
Taas rekryyttijoukko marssii suureen lukutupaan, jota öljylamput
himmeästi valaisevat. Pari upseeria on todistamassa tätä juhlallista
toimitusta. Sitoumuksen sisällys hämmästyttää miehiä. Sen mukaan Saksan
sotilasjohto saa käyttää meitä millä rintamalla tahansa, eikä meillä
ole oikeutta tehdä mitään vaatimuksia Saksan valtiolle.
On luonnollista, että tällainen omituinen sopimus masentaa miesten
mielen. Jotkut kieltäytyvät sellaista allekirjoittamasta. Mutta
mikäpä auttaa. Kuka tietää, mihin joutuu kieltäytyessään. Saksalainen
upseeri selittää, että sitoumus on vain muodollisuus, ja lupaa, ettei
pataljoonaa käytetä muuten kuin suorastaan Suomen hyväksi, mikä lupaus
sitten pidettiinkin pyhänä. Vahvistukseksi sitoumukselle puristamme
tuon ryhdikkään upseerin kättä.
Tulee ilta tälle tapauksista ja kokemuksista rikkaalle päivälle.
Täsmälleen kello 10 sammutetaan valot ja silloin on jokaisen miehen
oltava sängyssä. Kaikki tapahtuu komennon mukaan, nouseminen ja
nukkuminenkin. Jos sotilas esim. julistetaan sairaaksi, täytyy hänen
sairastaa; jos lääkäri taas pitää häntä terveenä, täytyy hänen olla
mukana työssä ja harjoituksissa, vaikka olisi menehtymäisillään. Saksan
sotaväessä on vain terveitä tai kuolemansairaita, muita ei tunneta,
terveysaliupseeri vakuuttaa. Vähitellen alkaa tuo ankara järjestys
selvetä rekryytille kaikessa armottomuudessaan. Ja sitten vielä on
jollakin otsaa laulaa:
"Soldatenleben, das heisst lustig sein!" — Mikä iva, miettii rekryytti,
joka vaistomaisesti tulee ajatelleeksi entisiä harhaluulojaan
sotilaselämän komeudesta ja loistosta. Ensimäisenä iltana rekryytti
on sitä mieltä, että tuollaisen runonpätkän kirjoittaja olisi
kammottavasta tosiasiain ilmeisestä vääristelystä ja käsitteiden
hämmentämisestä pantava vähintään jalkapuuhun. — Mutta runoilijoita ei
voi ottaa vakavalta kaunalta, hän sitten miettii halveksuen.
Yö on rauhaton. Uni ei tahdo tulla silmiin. Ajatukset liitävät kuin
villit ratsut ylt'ympäri. Sydän on tulvillaan kaikkea koettua ja
kestettyä. Siellä pimeässä valvoessaan miehet karistelevat kurkkujaan
ja kääntelevät vuoteillaan miettien:
— Pohjola, Pohjola! rauhallinen kotipirtti Suomen saloilla. Sinne jäi
mielenrauha, vapaus, — siellä kadotettu paratiisi!
Kukapa tietää, miten monet äsken sotilaiksi julistetut nuorukaiset
tuona unettomana ensi yönä katseet kiiluvina suunnittelivat, millä
ilveellä pääsisi pötkimään matkaansa koko kruunun talosta? Suunnitelmat
raukesivat omaan mahdottomuuteensa. Uni tuli vähitellen ja vei nuoren
sotasankarin sielun kauas kotimaahan rakkaille, päivänpaisteisille
lapsuusajan leikkitantereille.