Valitus ei auta. Joulu on oltava Kemissä. Illalla koristetaan
yhteisvoimin kuusi, ja sen ääressä vietimme toistaiseksi ihmeellisimmän
jouluaattomme laulellen, lueskellen ja kertoillen elämästämme
toisillemme. Onpa ehditty hommata pieniä lahjojakin. Isäntä on mitä
parhaimmalla tuulella. Hän osaa rohkaista alakuloisia ja varsinkin hän
on mestari suunnittelemaan tulevaisuutta. Todellakin toimeensa sopiva
mies. Vielä aikojen kuluttua muistan, miten apeaksi kävi mielemme
kuullessamme, että hänet ja älykäs poikansa sittemmin kuitenkin
vangittiin. Mutta eivät uhkaukset eikä venäläisten rahasummien kiilto
saaneet tuota pientä poikaa mitään ilmoittamaan, isästä puhumattakaan.
Joulupäivänäkään ei lähdöstämme tiedetty mitään. Pohjois-Suomessa
kuuluisaksi tullut partioretkeilijä Suvirinne kyllä jo silloin
hevosella ajaa hurautti jään yli Haaparantaan.
Illalla hämmästyttää isäntä meitä ilmoituksella, että itse
poliisimestari tulee kanssamme syömään illallista. Illallinen on
yhtä maukas kuin edellisetkin ateriat. Juuri aloitellessamme astuu
ylen pitkä mies rouvineen huoneeseen. Uteliaasti katselevat tulijat
meitä, ja varmaankin meidän kasvomme ilmaisevat yhtä avomielistä
ihmettelyä. Meille alkaa selvitä monta ennen käsittämätöntä seikkaa
tästä salaperäisestä Kemin kaupungista. Osulan aterioita emme unhoita
milloinkaan. Mutta niistä huolimatta mieli palaa eteenpäin uusiin
seikkailuihin ja matkan päämäärää kohti. Emme aavistaneet miten monta
pettymystä meitä jo vaanivin katsein oli odottamassa. Isäntä kuuli
sadattelumme, toimitti ne asianomaiseen paikkaan, missä ne tekivät
asianomaisen vaikutuksen. Samana iltana näet aukeaa kamarin ovi ja
huoneeseen astuu mies, oikea voiman ja terveyden esikuva. Katse tuimana
hän tarkastelee joukkoa melkein kuin kenraali nahkapoikia.
— Iltaa, hän lausuu.
— Nyt pojat istutte kauniisti kiikissä, uhkailee isäntä.
Mutta sitten tuo mies, maisteri Hällfors, itse alkaa puhua, ja hänen
puheensa soi kuin ihana musiikki hermostuneissa korvissamme:
— Huomeniltana, pojat, lähdetään rajan yli, laittautukaa matkavalmiiksi
kello 4:ksi. Tulen silloin teitä noutamaan.
Erinomaista!
Tuntuu perin turvalliselta. Jos tuo mies on hommissa mukana, saattaa
uskoa, että asioista tulee hyvää. Pohjolassa näyttää olevan joka
paikalla oikea mies.
Samana iltana saapuu uusi tulokas ja matkalle lähtijä, saapuu kuin
tuulispää ilman minkäänlaisia tuntomerkkejä, tempaa siinä 8 aikaan
oven rivakasti auki, astuu huoneeseen yllään muhkeat turkit, lapikkaat
jaloissa ja pitkä sikari hampaissa savuamassa. Ulkoa kuuluu hevosen
korskuminen. Tulija on nousuhumalassa, komea, pitkä poika. Hän hypähtää
tasajalkaa permannolle ja hihkaisee:
— Iltaa pojat, tekö olette niitä Saksaan menijöitä?
No — — mutta mitäs te töllistelette. Minä — — — minähän tulen mukaan.
Sikarit suihin, pojat!
Hän lyö aimo sikarilaatikon pöytään ja me "panemme sikariksi".
Sitten uusi tulokas oikein aito pohjalaisesti rehennellen yhteen
hengenvetoon melkein kertoo koko elämäkertansa pääpuitteet.
— Ei minun, pojat, tarvitsisi työtä väännellä. Minun mammallani on
kaksi taloa, hän lopettaa.
— Onko maisteri H. käynyt teitä tapaamassa?
— Ei ole, vastaamme varovaisesti.
— Vai ei, sepä merkillistä. Minä lähden heti hänen luokseen, intoilee
pohjalainen. Hän lähtee viheltäen ulos. Jäämme odottamaan. Tuollaisia
poikia siellä alhaalla tarvitaan.
* * * * *
Tuli Tapaninpäivä ja viimeiset matkavalmistukset tehtiin. Aika tuli
pitkäksi hämärää odotellessa siinä 7 miehen voimalla. Kello 3 tienoissa
isäntäkin alkoi hoputella. Hän varustaa vielä viimeiseksi hyväksi
työkseen miehet sopivilla vaatteilla, sukilla ja villapaidoilla.
Tunnin kuluttua maisteri H. saapuu tavaten kaikki täysissä
naparetkeilijän tamineissa, karvalakki korvilla, suuret villavuoriset
kintaat käsissä.
— Nyt lähdetään parittain noin 50 metriä välimatkaa pitäen, ettemme
herätä huomiota kaupungilla, hän selittää.
Viimeisen kerran puristamme isännän miehekästä kättä jäähyväisiksi.
— Onnea matkalle pojat ja tervetuloa takaisin!
— Hyvästi. Tulemme Kemin kautta ja Osulassa syödään taas
juhlapäivälliset.
Parittain hiivimme Kemin autioita katuja meren rantaa kohti. Rinta
sykkii rajusti. Levottomuus hiipii mieleen. On ratkaiseva hetki. Tähän
asti on aina ollut mahdollisuus palata takaisin, jättää vaikka sikseen
koko seikkailu, ellei se miellytä. Mutta nyt pian astumme rajan yli ja
paluu on mahdoton.
Kokoonnumme erääseen pimeään rantalatoon. Sieltä miesjono alkaa
hiljalleen ponnistella aukean, lumisen jäätikön yli länttä kohti. H.
jättää joukkonsa Jumalan haltuun.
— Kulkekaa suoraan merelle. Opas kyllä saavuttaa teidät!
Astumme arasti eteenpäin, kuunnellen ja vilkuillen iltahämärään. Olemme
kohta jo kilometrin päässä rannasta, mutta opasta ei kuulu. Levottomuus
kasvaa. Pitääkö jo lähteä ilman opasta jäätikköä samoamaan.
Viimeinkin hanki suhahtaa. Illan hämärästä ilmestyy valkea haamu
suksilla, asettuu jonon etunenään selittäen lyhyesti:
— Minä olen opas.
Tarkastelemme uteliaasti tulijaa. Mies on puettu valkoisiin
liinahousuihin ja lammasnahkaturkkiin. Päässä hänellä on
jäniksennahkainen lakki, joten miestä ei lunta vasten hämärässä voi
paljonkaan havaita. Nyt hänelle satelee uteliaita kysymyksiä.
— Miten pitkä tämä matka oikein on?
— Mennäänkö sisä- vai ulkoreittiä?
— Mitä saaria nuo ovat?
Opas jättää yksinkertaisesti kysymykset vastaamatta, murahtaa vain
jurosti jotain mitä kukaan ei ymmärrä. Äänettömyys tarttuu meihinkin.
Alamme aavistaa aseman vakavuutta. Hiljalleen joukko taivaltaa
lähisaaria kohti, jotka mustina kuin ukkospilven longat häämöttävät
etäällä lumen peittämän aavan keskellä. Pieni valontuike sieltä joskus
kuin kiihottaa ponnistelemaan. Vinha tuuli puhaltaa pyryä selkään
mennen luihin ja ytimiin. Vauhti kiihtyy.
Oikealta kuuluu kapsetta.
— Seis! opas komentaa virittäen revolverinsa. Seisomme hiljaa kuin
hiiret kuunnellen. Heinäkuorma lipuu ohi. Taas eteenpäin.
Mitä kauemmaksi ehditään, sitä rauhallisemmaksi käy opas. Alkaapa jo
puhellakin rinnallaan astuville.
— Ei tämä vielä mitään ole, vasta rajan yli meno on vaarallista leikkiä.
— Mitähän siitä tulisi jos tapaisivat?
— Lyijyä!
???
— Ennen kohtaamistamme, opas kertoo, sain kiertää koko Kemin. Santarmi
ja sotilas seurasivat kintereilläni. Täytyi mennä aivan vastakkaiselle
puolelle kaupunkia ja sieltä pääsin kiertämään tänne seuraajat
eksytettyäni. Siksi tulin näin myöhään!
Matka käy Karisaaren sahan ja mantereen välistä. Sahan tulet loistavat
lämpöisinä, viimeisinä tervehdyksinä synnyinmaasta. Röytän saaren valot
alkavat näkyä. Siellä valvovat tullimiehet ja santarmit. Yhtäkkiä
kirkas valovirta kaartuu meitä kohti.
— Muodostakaa rivi, miehet rinnakkain! opas komentaa. Käskyä
noudatetaan. Kuljemme yhdessä rivissä käsikynkkää ja Röytän saarella
valonheittäjämiehistö voi nähdä vain yhden mustan pilkun liikkuvan
ulapalla.
Mitä kauemmas aavalle tulemme, sitä jäätävämmäksi käy tuuli. Opas
muuttuu jälleen harvapuheiseksi, levottomaksi, hiihtää usein kymmeniä
metrejä edelle. Jalkamiehet ponnistavat voimiaan pysyäkseen kintereillä.
— Älkää käykö niin kiivaasti, opas jälleen ärjäsee, kulutatte voimanne,
ettekä jaksakaan perille. On tänne merelle miehiä paleltunutkin.
Kylmästä viimasta huolimatta hikoilemme ja väsymys alkaa tuntua
jäsenissä. Mutta mikään ei auta, eteenpäin on pyrittävä.
— Mitä nuo kaukaiset tulet oikealla ovat? yritän kysellä.
— Ovatpahan vain tulia, opas murahtaa.
— Onko tuo rantaviiru vielä Suomea?
— Mitä te sillä tiedolla teette?
Taas kuljetaan ääneti. Mutta kaukana oikealla syttyy valo valon
rinnalle. Siellä avautuu laaja laakso täynnä kimaltavia tulia.
— Onko tuolla jo Haaparanta? kysyy eräs tovereistani.
— Ei likikään. Tornio se vasta on.
Lämmin tunne käy sydämessä. Tuolla on siis viimeinen niemeke Suomen
rantaa! Vähitellen sekin jää jälelle, häipyy yhä kauemmas — katoaa
pimenevään yöhön. Mutta samalla syttyy lännessä uusia kirkkaita valoja.
— Haaparanta! riemuitsemme.
— Nyt nopeaan! opas huutaa. Juoksujalkaa ponnistamme eteenpäin. Opas
suksillaan kiitää kaukana edellä. Noin kilometrin juoksemme, hengitys
kiihtyy, rinta huokuu raskaasti. Jalat tuntuvat horjuvan.
Kaukana korkean jääröykkiön juurella opas seisoo odotellen, hymyillen.
— Nyt saatte panna maata ja levätä! hän sanoo. Toistamista ei tarvittu.
Pian kaikki miehet makaavat jäällä. Rinnat aaltoavat ankaran pitkän
juoksun jälkeen. Tuntuu kuin nouseminen olisi mahdotonta. Haluttaa
iäksi jäädä tähän jääröykkiön juurelle, unhottaa kaikki!
Kaukana loistaa yhtenä valomerenä Haaparanta. Olemme Ruotsin puolella,
vapaassa maassa. Santarmien kiväärinluodit eivät täällä uhkaa. Kasakat
pamppuineen ja piikkeineen ovat kaukana. Olemme vapaat!
Siinä lepäävät Suomen nuorukaiset, kodittomina maanpakolaisina vieraan
rannan jäällä kauan ja ääneti katsellen korkeuteen tähtitaivasta ja sen
alla kiitäviä läpikuultavia pilvenhattaroita — muistelevat kotiaan,
menneitä rauhan ja onnen päiviä ja moni kaipauksen huokaus pusertuu
rinnoista pakkasyöhön.
— Jokohan taas jaksettaisiin lähteä? kyselee opas hymyillen. Mies,
Jokisalo nimeltään, on kuin uudestaan syntynyt, puhelias, vilkas ja
hyvänsävyinen ihminen. Nyt hän selittelee rantaseudun nähtävyyksiä.
— Tuolla on huviloita, tuolla tullimiesten majat j.n.e.
Raskasta on nousta liikkeelle, jalat puutuneet, turvonneet kiivaasta
kävelystä ja uupumuksesta. Ne liikkuvat kuin jäätyneitä puupölkkyjä
pitäisi perässään laahata, mutta ne liikkuvat kuitenkin ja Haaparanta
kasvaa edessämme.
Ensimäisten majojen luona kohtaamme ruotsalaisia tullimiehiä.
— Onko kiellettyä tavaraa mukana? he utelevat. Jokisalo selittää
tavarain laadun ja pienten matkalaukkujemme sisällön, ja siinä vasta
huomataan, että eräs innokas musiikkimes ei ollut raskinut luopua
viulustaan, vaan kulettanut senkin mukanaan toivoen saavansa raskaina
hetkinä sen sävelistä lohdutusta.
— No olen minä nähnyt jos jotakin tänne tuotavan, mutta en vielä
viulua, nauraa oppaamme.
Satamassa on ruotsalainen sotilaspatrulli vastassa.
— Mitä miehiä te olette? kysyy aliupseeri tiukasti.
— Työmiehiä.
— Missä asutte?
— Savinaisen talossa, vastaa opas arvelematta. Sotilaat tarkastelevat
kutakin kiireestä kantapäähän, asettuvat joukon ympärille.
— Eteenpäin mars!
Ensi kerran elämässämme olemme vankeja. Joka puolella on kivääriniekka
sotilas. Haaparannan kaduilla on vilkas liike. Ihmiset palaavat
teatterista, joukossa upseereja, sirot valkeat karvalakit päässään.
Pari uteliasta miestä astuu luoksemme.
— Oletteko suomalaisia, mihin te menette? kysyy paksuturkkinen
herrasmies. H:n pitäjän nimismies, kuiskaa toverini. Kukaan ei vastaa.
Tungetteleva vieras yrittää kysellä uudelleen.
—Pois, vankien kanssa ei saa puhua, ärjäsee sotilas.
Saavumme Savinaisen taloon. Pari sotilasta jää portille. Aliupseeri
seuraa porstuaan, missä isäntä jo odottaa.
— Tunnetteko näitä miehiä? kysyy aliupseeri epäillen. Isäntä tarkastaa
meitä hymyillen.
— Tottahan toki nämä miehet tunnetaan. Ne ovat meidän työmiehiämme!
Ja sitten marssimme helpotuksesta huokaisten lämpimään huoneeseen. Pari
nuorta neitosta hypähtää sisälle katsellen säälien tulijoita.
— Poika parat, tämmöisellä pakkasella! Mutta nyt saattekin lämmintä
teetä ja ruokaa, he lohduttelevat.
Yöllinen ateria maistuu mainiolta, huoneen lämpö raukaisee jäseniä.
Jokisalo on loistavalla tuulella. Hän kertoo leveästi monista
retkistään ja seikkailuistaan Pohjanlahden aavoilla jäätiköillä.
Ensi seikkailu on päättynyt. Tällä kerralla oli matka helppo, mutta
monille on rajan yli kulku käynyt paljon raskaammaksi. Myöhemmin
miehet saivat hiihtää Merenkurkun yli jäätävässä pakkasessa tai taas
keväällä puolisulassa. Jotkut uupuivat matkalle ja paleltuivat. Olipa
pari miestä tullut rasituksista mielipuoleksi. Jo alussaan Suomen
vapausliike vaati uhreja, mutta uusia miehiä tuli yhä vaaroista
välittämättä ja kaikki he hehkuivat intoa ja toimintahalua. Koko
pohjolassa oli noina aikoina vilkas liike.
Haaparannalla tapaamme ensi kerran Saksassa olleita nuorukaisia,
jotka oli komennettu pitämään huolta uusien tulokasten kuljetuksesta
Ruotsin läpi. Siinä kysellään ja kuulustellaan elämää leirillä, Saksan
voitonmahdollisuuksista ja tehdään suunnitelmia tulevaisuutta varten.
Matka Ruotsin halki kestää pari vuorokautta. Pohjois-Ruotsin metsät ja
vaarat vilahtavat ohi, keski-Ruotsin jokilaaksot ja vihdoin itä-osan
laajat pellot ja puistorikkaat kaupungit ja kylät. Malmössä matkue taas
saa levätä ja vaihtaa rahansa Saksan markkoihin.
Junassa tarjoutuu usein tilaisuus keskusteluun ruotsalaisen
siviiliväestön kanssa. Luonnollisestikin puhutaan maailmansodasta.
Yleinen mielipide maassa on selvästi Saksan puolella, jonka voittoja
kansa ihailee. Rautateillä, kaduilla, kaikkialla näkyy sotilaita,
siellä täällä vanhaa maanpuolustusväkeä leveälierisine sinilakkeineen.
Eräs tapaus Ruotsin matkalta on erikoisesti painunut mieleeni. Yleensä
suomalaiset matkustavat eri seurana ja koettavat välttää huomiota,
mutta kerran kun vaunuosastossa on vain eräs vakava harmaatukkainen,
vanha herra, ei musikanttimme enää jaksa hillitä soittohaluaan,
vaan tarttuu viuluunsa ja virittää kauniin suomalaisen kansanlaulun
toisensa perästä. Vaunussa olijat kuuntelevat hartaasti. Kun soittaja
lopetettuaan laskee viulunsa kädestään, astuu vanha herra hänen
luokseen ja puhuu kyynel silmässä:
— Kiitos suomalaisista kansanlauluistanne. Tiedän mihin olette matkalla
ja tunnen useita tovereitanne, jotka jo ovat määräpaikassaan. Toivon
sydämestäni että Suomi jo ensi kesänä on yhtä vapaa maa kuin Ruotsikin!
* * * * *
_Sassnitz_. Saksan ranta! Tullimiehet astuvat lautalle ja tuolla
sillankorvassa seisoo ihka elävänä saksalainen sotilas, kuuluisa kypärä
päässään, kivääri olallaan. Hän on vanha maanvartiomies, mutta reippaan
ja tuoreen näköinen.
Pieni suomalaisjoukko astuu silmää räpäyttämättä vihollismaalle — josta
pitkiksi ajoiksi oli tuleva meille uskollinen liittolainen, rehellinen
ystävä, joka turvasi meidät tovereinemme venäläisten kostolta ja jonka
avulla meille kerran oli aukeava tie kotimaahamme takaisin. Kohtalomme
oli yhdistetty jalon, mainion Saksan kansan kohtaloihin.
Saattaa heti nähdä merkkejä sodan vakavuudesta. Asematalon seinillä
riippuvat julistukset muistuttavat kansalaisille ajan aiheuttamia
erikoisia velvollisuuksia.
"Ein gewaltiger Krieg ist über Deutschland gebrochen." Näillä
sanoilla alkaa eräs julistus Saksan kansalle. Toisaalla on kehotuksia
sotilaille: "Soldaten, vorsicht beim Gespräch! Spionengefahr." j.n.e.
Ensimäinen tapaamamme saksalaisperhe on asuntomme haltijaväki. Eräissä
monista Sassnitzin hotelleista vietämme uuden vuoden aattoiltaa.
Juhlasali on koristettu suomalaisia varten ja saksalainen isäntäväkemme
kestitsee meitä vierainaan. Myöhemmin saimme kokea, että tällainen
kohteliaisuus oli harvinaista Saksassa. Illallinen on mainio. Reinin
viinejä on yllin kyllin. Vieraina on lisäksi muutamia saksalaisia
sotilaita, lomalla olevia. Siellä ensi kerran hehkuvin mielin laulamme:
"Deutschland über alles!"
Mieliala on virkeä. Kaikki uskovat uuden vuoden tuovan suuria
tapahtumia mukanaan.