II.

Ensi vuosina, kun luutnantti Lagerlöf asui Mårbackassa, vietettiin

elokuun seitsemättätoista päivää aivan tavallisen syntymäpäivän tapaan

koristamalla vain kukilla kahvipöytä ja asettamalla lehtikiehkuroita

luutnantin kupin ympärille. Lähimmät naapurit tulivat onnittelemaan, ja

heille tarjottiin niinkuin tavallisissakin kutsuissa kahvia ja mehua

ja punssia ja totia sekä illallista kello yhdeksältä. He huvittelivat

juttelemalla niitä näitä, ja illallisen jälkeen siirrettiin

tavallisesti pöytä pois salista, jotta voitaisiin hiukan tanssia.

Mutta varmaankin levisi pitäjälle sellainen huhu, että nämä pienet

syntymäpäiväkestit olivat varsin hauskoja, ja kun ei koskaan tullut

kysymykseenkään lähettää kutsukortteja, vaan kuka hyvänsä oli

tervetullut, niin kerääntyi sinne vähitellen yhä enemmän väkeä.

Perheet kasvoivat myöskin, ja niin pian kuin lapset pääsivät omin

voimin liikkeelle, piti heidänkin päästä Mårbackaan juhlimaan

luutnantti Lagerlöfiä. Sattuipa varsin usein niinkin, että ne

naapureista, jotka olivat olleet mukana alusta alkaen, ottivat mukanaan

vieraansakin, jotka sattuivat talossa olemaan.

Yksinäiset nuoret herrat, jotka niihin aikoihin ajoivat useinkin

penikulmamääriä saadakseen hiukan tanssia, ottivat tavakseen tulla

elokuun seitsemäntenätoista päivänä onnittelemaan luutnantti

Lagerlöfiä, ja pitkämatkaiset sukulaiset, jotka kesäisin kävivät

Mårbackassa, asettivat vähitellen matkansa aina siten, että he

saattoivat olla viettämässä hänen syntymäpäiväänsä.

Ja koska aina oli kaunis ilma elokuun seitsemäntenätoista niin kauan

kuin luutnantti Lagerlöf eli, niin vieraat huvikseen kulkivat aina

katselemassa hänen rakennuksiaan ja puutarhalaitteitaan. Milloin

oli paljon nuorisoa koolla, aloitettiin tanssi jo ennen illallista.

Hauskaa ja hupaista heillä oli kylläkin, vaikkei sen hauskempaa kuin

muuallakaan.

Mutta sitten asettui syystä tai toisesta luutnantti Adolf Hedberg

ja hänen nuori, kaunis rouvansa asumaan itäiseen Ämtervikiin. Ja

seuraavalla kerralla, kun luutnantti Lagerlöf vietti syntymäpäiväänsä,

saapui kesken juhlaa vanha talonpoikaisvaimo keittiöön tarjoten

myötäväksi korillista munia. Hänet käskettiin heti pois, sillä ei

kellään ollut aikaa ostaa munia kesken pitohommia, mutta hän ei

kadottanut rohkeuttansa, vaan läksi koreineen verannalle, missä

luutnantti istui herravieraittensa ympäröimänä. Hän ei arastellut

seuraa, vaan liikutteli niin sukkelasti kieltään ja oli niin

tungetteleva, että luutnantin täytyi ostaa munat päästäkseen hänestä

eroon. Mutta kun eukko oli saanut rahat ja pistänyt ne hameentaskuunsa,

niin ei hän tahtonut vieläkään poistua, vaan halusi tietää, keitä muut

herrat olivat, ja arvosteli ehkä liian vapaasti heidän ulkomuotoaan.

Lopuksi arveli nuori luutnantti Hedberg, joka myöskin oli läsnä, että

pila meni liian pitkälle, ja siksi hän avasi vähäsanaisen suunsa ja

sanoi:

»Kyllä on parasta, että lopetat jo tämän pilan, Hedda.»

Silloin talonpoikaiseukko kiiruhti pois ja antoi miehelleen pienen

korvapuustin huutaessansa:

»No, mutta Adolf, kuinka voit olla niin ilkeä, että annat minut ilmi!»

Vahinko se olikin, sillä hän oli niin hyvin naamioitu ja oli

puhunut niin mainiosti Värmlannin murretta, ettei kukaan ollut

tullut ajatelleeksikaan, että eukko olisi voinut olla suloinen

tukholmalaisrouva.

Mutta tämä pieni pila oli pannut liikkeelle muut kyvyt, ja illemmalla

oli Kristofer Wallroth alkanut laulaa Erik Böghin lauluja. Ei hänellä

ollut erikoisen suurta ääntä, mutta hän pani sitä enemmän huolta

esitykseen, ja kaikki hänen kuuntelijansa olivat aivan pakahtua

nauruun. Ja loppujen lopuksi oli sotatuomari Afzelius sitonut

silkkiliinan päähänsä ja heittänyt viitan hartioilleen ja lausunut ja

laulanut laulun _Emelies Hjertebanken_. Ja siitä tuli tietenkin koko

illan loistonumero, sillä sotatuomari oli suurenmoinen näytellessään

nuorta, hentomielistä tyttöä.

Kaikkien näiden esitysten aikana oli lukkari Melanoz varmaankin

harmitellut, että vain kaupunkilaiset kykenivät tuottamaan tällaista

huvia luutnantille ja hänen vierailleen. Hän arveli sen loukkaavan

hänen kunniaansa.

Ja seuraavana vuonna hän vei voiton kaikista muista, luutnantti oli

näet lahjoittanut joukon pieniä kiväärejä, jotka olivat valmistetut

kotona Mårbackassa, Östanbyn koululle, jotta lapset oppisivat

sotaharjoituksia. Olipa hän lähettänyt vanhan kersantinkin koululle

opettamaan lapsille ensi otteita. Tämän johdosta lukkari marssi

koululaistensa kera Mårbackaan luutnantin syntymäpäivänä.

Heillä oli lippu joukkueensa etunenässä, he rummuttivat rumpua, ja

heillä oli kiväärit olalla. Näyttipä siltä, kuin kokonainen sotajoukko

olisi marssinut lehtikujaa myöten heidän saapuessaan Mårbackaan. Heitä

oli niin paljon, että saattoa riitti renkituvalta verannalle saakka,

minne lukkari, joka johti joukkoa, pysähdytti heidät.

Ensin hän sanoi parilla sanalla, että lapset olivat tulleet kiittämään

luutnantti Lagerlöfiä, koska hän oli ajatellut, että heidän ruumiinsa

tarvitsi yhtä paljon kehitystä kuin heidän sielunsakin. Sitten hän

antoi heidän näyttää, miten he osasivat marssia ja kääntyä oikealle ja

vasemmalle ja sulkea rivinsä ja tehdä kunniaa.

Lukkari on keksinyt siten hauskan yllätyksen, luutnantti oli kovin

onnellinen, ja hänen vieraansa hyvillään.

Helppo on myös käsittää, mitä vanha emännöitsijä ja mamselli Lovisa

ja rouva Lagerlöf ajattelivat tästä, kun heidän kesken suuria pitoja

täytyi hankkia kahvia ja leipää kuudellekymmenelle lapselle. Joka vuosi

tämän jälkeen he muistivat kauhulla suurta lapsilaumaa ja toivoivat,

ettei lukkari toista kertaa tulisi niin suuren miesjoukon kera taloon.

Tänä samana päivänä, jolloin lukkari saapui lapsineen onnittelemaan,

olivat insinööri Noreen ja hänen rouvansa tulleet ajatelleeksi, miten

sopimatonta oli, että toispaikkakuntalaiset yksin huvittaisivat

luutnantti Lagerlöfiä ja hänen vieraitaan elokuun seitsemäntenätoista.

Illemmällä oli kaunis kuutamo, ja silloin insinööri heitti hartioilleen

lyhyen, mustan samettiviitan ja painoi päähänsä höyhenillä koristetun

barettilakin, ja Emelie-rouva pukeutui vanhanaikuiseen, puhvihihaiseen

pukuun. Ja sitten he esittivät hiekkakäytävällä verannan alapuolella

kohtauksia Börjesonin Eerik XIV:stä. Tämä kuutamokohtaus oli kauniimpi

kuin mitä kukaan saattoi kuvailla mielessään, sillä Erik Noreen oli

niin kokonaan eläytynyt kuningas Eerikin osaan, että tuntui siltä,

kuin jokainen sana olisi lähtenyt hänen omasta sydämestään, ja hänen

vaimonsa oli ihmeen suloinen ja ujo ja hiukan pelokas, niinkuin Kaarina

Maununtyttären tulikin olla.

Seuraavana vuonna oli enemmän väkeä kuin koskaan ennen Mårbackassa

elokuun seitsemäntenätoista. Vaunuja ja kiesiä ja kärryjä

toistensa jälkeen ajoi pihalle. Seitsemänkymmentä, niin, ehkäpä

kahdeksankymmentäkin henkeä saapui taloon lyhyenä hetkenä. Tietysti oli

kaikkialle levinnyt huhu, että sinä päivänä saatiin nähdä ja kuulla

Mårbackassa paljon hauskaa, mitä ei muualla ollut tarjona.

Mutta sillä kertaa luutnantti oli oikein hämillään, kun vieraille

ei ollutkaan mitään erikoisempaa tarjottavana. Tänä päivänä olivat

kestit Mårbackassa aivan tavallista laatua. Nuoriso sai ruveta

tanssimaan hyvissä ajoin iltapuolella, herrat istuivat jutellen

totilasiensa ääressä, vanhemmat naiset olivat käyneet vierashuoneeseen

istumaan ja nauttivat marjoja ja makeisia. Ei kellään ollut ikävä,

sillä sotatuomari Afzelius ja rovasti Hammargren toisella ja

rouva Hedda Hedberg ja rouva Nana Hammargren toisella puolella

osasivat erinomaisesti ylläpitää seurustelua. Mutta kukaan ei

näyttänyt ajatelleen minkäänlaista esiintymistä. Ei edes tavallista

syntymäpäiväpuhetta pidetty.

Luutnantti silmäili joka taholle. Ei missään näkynyt salaperäisiä

ilmeitä eikä kiireellisiä valmistuksia.

Kun alkoi hämärtää, saapui paljon väkeä koko ympäristöstä Mårbackaan.

He seisoivat suurin joukoin leveällä hiekkakäytävällä asuinrakennuksen

edustalla ja odottivat. Luutnantin mielestä oli vahinko, että kaikki

nuo ihmiset olivat vaivautuneet paikalle. Eihän nyt ollut mitään

nähtävää.

Kun illallinen oli syöty, huomasi hän kuitenkin vähäistä jännitystä ja

odotusta seurassa.

Kukkasin koristettu tuoli kannettiin hänen eteensä ja häntä pyydettiin

istumaan siihen. Ja tuskin hän oli seurannut kehoitusta, niin

vahvat käsivarret nostivat hänet ilmaan. Jan Asker viritti marssin,

herrat tarjosivat käsivartensa naisille, ja pitkä saatto läksi

vaeltamaan pimeään yöhön. Mutta kauan ei tarvittu pimeässä kulkea.

Askeleet suuntautuivat puutarhaan, ja niin pian kuin oli käännytty

päärakennuksen nurkkauksesta, levisi koko alue silmien eteen kirjavien

lyhtyjen valaisemana.

Luutnanttia kannettiin valaistuja käytäviä pitkin aina pikku puistoon

saakka. Ensi kertaa Mårbackassa oli yritetty saada aikaan tällaista

ilotulitusta, ja luutnantti hämmästyi suuresti nähdessään puutarhan

niin kauniina. Saattoiko tämä olla sama maapalsta, missä hän ja vanha

puutarhuri olivat paaluttaneet teitä ja mitanneet penkereitä vain

muutamia vuosia sitten?

Kaikilta tahoilta kajahti ihastuksen huudahduksia. Miten synkiltä ja

salaperäisiltä pensaikot näyttivät, miten syvät ja loppumattoman pitkät

käytävät olivat lehväholvien alla! Miten kauniilta kukkaset hohtivat

vivahtelevassa valossa, ja miten tuhannet lehdet riippuivat puitten

oksilla kuin kallisarvoiset, moniväriset uutimet!

Saatto pysähtyi keskelle puistoa hakatulle aukiolle. Luutnantin tuoli

laskettiin maahan, ja hänen valon häikäisemät silmänsä suuntautuivat

suoraan luolaan, joka oli rakennettu kukista ja lehdistä. Siellä Flora

seisoi jalustalla pienten keijujen ympäröimänä ja lauloi ihanalla

äänellä kiitoslaulun puutarhan luojalle.

»Tiesinhän minä», huudahti luutnantti kauniille kukkaisten

jumalattarelle, »tiesinhän minä, ettet sinä, Hedda, ollut unhottanut

minua.»