Kello oli suunnilleen neljä iltapäivällä elokuun seitsemäntenätoista,
ja Mårbackan nuorimmat pikkutytöt, Selma ja Gerda, pukeutuivat
parhaillaan juhlaa varten, kun sisäkkö tulee ullakkokonttoriin, missä
tytöt oleskelevat, sillä oman huoneensa ovat he tietenkin saaneet
luovuttaa matkustaville sukulaisille.
»Selman ja Gerdan täytyy tulla alas ottamaan vastaan vieraita», huutaa
hän. »Ei kukaan muu ole valmis, ja ensimmäiset ajopelit näkyvät jo
lehtikujassa.»
Nyt tulee pikkutytöille kova kiire, mutta samalla he tuntevat onnen
väristystä. Ajatelkaahan, nyt alkaa taas elokuun seitsemästoista päivä!
He napittavat pukunsa, sitovat kaulahuivinsa ja kiiruhtavat alas. Ei
ketään aikuista näy. Ei edes heidän vanhempi sisarensa voi auttaa heitä
vastaanottamaan vieraita, sillä hän on illan näytelmän harjoituksessa.
Vieraat istuvat jo verannalla. Siellä on herra Nilsson Visterbergistä
vaimoineen, kolme, neljä lasta mukanaan. He saapuvat aina liian varhain
kutsuihin, mutta ei koskaan heillä ollut niin kovaa kiirettä kuin
elokuun seitsemäntenätoista. Eivätkä pikkutytöt sitä ihmettelekään.
Kaikkien ihmistenhän täytyy ikävöidä sellaisena päivänä Mårbackaan.
Aika käy ehkä hiukan pitkäksi sekä vieraille että heidän pienille
emännillensä, ennenkuin seuraavat ajoneuvot saapuvat ja kotiväki alkaa
näyttäytyä. Mutta tänään on seitsemästoista, tänään ei kukaan kiinnitä
huomiota pikkuseikkoihin.
Seuraavat tulokkaat ovat pitkämatkaisia vieraita. Siinä on pastori
Alfred Unger perheineen läntisestä Ämtervikistä. He tulevat vaunuissa
kaksivaljakolla, ja heillä on ollut yli kahden penikulman matka
ajettavanaan. Vaunut ovat täynnä naisväkeä ja lapsia, mutta pastori
itse istuu kuskipukilla ajamassa, sillä hän on oikea hevosmies.
Luutnantti Lagerlöf on vihdoinkin valmis ja tulee juuri verannalle,
samassa kuin pastori Unger ajaa pihalle.
»Mitä helkkarissa, Alfred», huutaa hän hänelle, »mitä olet tehnyt
hevosillesi? Nehän ovat niin samanlaiset kuin kaksi marjaa.»
»Ole vaiti, äläkä ilmaise salaisuuksia syntymäpäivänäsi!» huutaa
pastori Unger vastaan.
Kas, asian laita on sellainen, että pastorilla on kaksi kaunista
vaunuhevosta, jotka muuten olisivat aivan toistensa näköiset, jollei
toinen olisi laukkipää. Mutta pastori on keksinyt pistää pari valkoista
nahkapalaa hihnojen väliin, jotka käyvät ristiin hevosten otsan yli,
niin ettei kukaan voi ajatellakaan muuta, kuin että hevoset ovat aivan
toistensa näköiset.
Ei kukaan olisi epäillyt koko kujetta, jollei pastori Unger itse olisi
ollut niin ylpeä keksinnöstään ja kertonut sitä oikealle ja vasemmalle,
ja siten oli luutnanttikin päässyt asiasta perille.
Mutta ei vain yhdet vaunut saavu läntisestä Ämtervikistä. Nyt ilmestyy
myöskin heinähäkki, joka on täynnä nuorisoa. Siinä on Karlstadilaisia
sukulaisia, jotka ovat asettaneet matkansa niin sopivasti, että voivat
pistäytyä myös Mårbackaan.
Vaunut toistensa jälkeen vierivät pihalle. Siinä tulee Gårdsjön väki,
jotka ovat rakkaimmat vieraat. He ajavat verannan eteen pitkässä
ajopelirivissä. Heitä itseäänkin on jo monta henkeä, mutta heidän
luonaan asuvat Oriel ja Georgina Afzelius sekä Kristofer Wallroth ja
hänen nuori sisarensa Julia.
Eräissä Gårdsjön vaunuissa on suuria, omituisia, valkoisia myttyjä,
jotka on kannettava teatteriin. Selma ja Gerda ovat kauhean uteliaat.
He kysyvät Wallrothin pikkutytöiltä mitä se merkinnee, mutta nämä ovat
antaneet vaitiololupauksen eivätkä saa sanoa mitään. Vain sen verran he
antavat ilmi, että eno Oriel on keksinyt jotain hirveän hauskaa.
Sitten saapuu vanha insinööri Ivan Warberg Angersbystä ajaen trilloja,
jotka ovat täynnä kauniita tyttöjä.
Ääretön riemu ratkeaa verannalla. Sellainen piintynyt vanhapoika kuin
Ivan Warberg! Mikä häneen on mennyt?
Kaikki tietävät kuitenkin varsin hyvin, että nuoret tytöt ovat hänen
sisarentyttäriään, jotka vierailevat hänen talossaan kesäisin, mutta he
eivät voi olla kiusoittelematta Ivania.
Pikkutytöt ihmettelevät keskenään, ettei Hedda-rouvaa näy. Hän ei asu
enää Ämtervikissä, mutta he olivat sittenkin toivoneet, että hän tulisi
ja panisi jotakin hauskaa toimeen. Elokuun seitsemästoista ei voi olla
oikea seitsemästoista, jollei hän ole mukana.
Nyt saapuvat lähimmät naapuritkin. Pastori Milén ja hänen poikansa ovat
muuttaneet toiseen pitäjään. Sen sijaan tulee pappilasta jalan pitkä,
kaunis pastori Lindegren ja hänen pieni hauska rouvansa. Toisesta
naapuritalosta, Alatuvasta, tulevat Olof-vaari ja Kersti-muori.
Talollisista eivät yksin he tule onnittelemaan luutnanttia. Ukko Jon
Larsson eteläisestä Åsista, pitäjän rikkain mies, tulee tyttärensä
kera. Bävikin valtiopäivämies vaimoineen on myöskin läsnä ja Västmyrin
kirkkoväärti vaimoineen.
Koska ei ketään ole kutsuttu, tuntuu pikkutytöistä kovin jännittävältä
seisoa verannalla luutnantin vieressä ja katsella keitä tulee. Suurella
jännityksellä he odottavat vanhaa Jan Askeria. Kunpa hän ei vain
jostakin syystä olisi loukkaantunut eikä saapuisikaan juhlaan!
He koettivat laskea, miten paljon väkeä saapuu, mutta se on mahdotonta.
Ihmisiä tulee joka taholta. Jokohan lie sata vierasta koolla? He
toivovat sitä hartaasti, sillä heidän mielestään kuuluisi niin
komealta, kun sanottaisiin, että sata henkeä oli koolla Mårbackassa
elokuun seitsemäntenätoista.
Mutta tämä vastaanottohan on vain johdantoa siihen, mikä on tulossa.
Samoin on laita kahvinjuonninkin ruohokentällä. Lapset vain toivovat,
että se loppuisi.
Vihdoinkin päästään alkuun. Torvikuusikko asettuu portaiden eteen
kiiltävine torvineen. Herrat tarjoavat naisille käsivartensa, soittajat
virittävät marssin, ja soittokunta etunenässä marssivat kaikki parit
puutarhan kautta pieneen puistoon.
Keräännytään pöydän ympärille, missä on joukko täysinäisiä sokeriviini-
ja punssilaseja, sillä oikeata viiniä ei juuri koskaan tarjota
Mårbackassa, ja lasit ojennetaan läsnäoleville. Ja nythän jokainen
käsittää, että hetki on tullut, jolloin syntymäpäiväpuhe on pidettävä
luutnantti Lagerlöfille ja juotava hänen maljansa.
Insinööri Erik Noreen ja valtiopäivämies Nils Andersson Bävikistä ja
herra Nilsson Visterbergistä seisovat kaikki kolme siinä valmiina
puheinensa. He katsovat toisiinsa ja epäröivät ja ihmettelevät. Ei
kukaan tahdo tunkeutua esille ja riistää sanaa kilpailijansa suusta.
»No, eikö tästä tule mitään?» sanoo luutnantti. Tuollaiset juhlalliset
puheet eivät ole hänen mielensä mukaisia, ja siksi hän vain toivoo
pääsevänsä tästä osasta ohjelmistoa erilleen.
Samassa kuuluu kirkas ääni hänen takaansa, ja kun hän kääntyy, näkee
hän kauniin mustalaisen astuvan esiin pensaikosta ja puhtaalla
Tukholman murteella pyytää saada povata luutnantille. Hän tarttuu
luutnantin vasempaan käteen ja alkaa selvitellä sen uurteita.
Luutnantti Lagerlöf oli ollut vaarallisesti sairaana edellisenä
talvena, ja päästäkseen voimiinsa oli hän tehnyt uuden Strömstadin
matkan. Mutta kaikki ne urotyöt ja teot, joita hän tällä matkakaan oli
suorittanut, lukee mustalainen nyt hänen kädestään, ja mikä vieläkin
enempää, hän sanoo sanottavansa helähtelevällä runomitalla.
Hänen sanansa ovat sukkelia ja hiukan nenäkkäitä ja ilkeämielisiäkin,
niin että ihmiset saavat nauraa ja luutnantti on ihastuksissaan.
»Sinä olet sittenkin numero yksi, Hedda», sanoo hän.
Mutta kun Hedda-rouva on esittänyt hänen maljansa ja itse aloittanut
eläköönhuudon, ja kuusikko on soittanut fanfaarin, iskee hän silmää
itäisen Ämtervikin kolmelle puhujalle.
»Anteeksi, että tulin väliin häiritsemään! Nyt on omien pitäjäläisten
vuoro.»
»Omat pitäjäläiset ovat täydellisesti nolatut, rouva Hedberg», sanoo
insinööri Noreen.
Samassa kajahtaa vanhan Jan Askerin klarinetti kaukaa puutarhasta. Ja
kiiltäviä kypäriä ja haarniskoja loistaa puitten lomissa.
Käy ilmi, että Jan Asker ja lukkari Melanoz ovat matkalla tavanneet
kolme kuolematonta jumalaa, Freijan, Odenin ja Torin, jotka olivat
tulossa Mårbackaan, mutta eksyneet tiellä. He ovat ohjanneet heitä
tänne, ja nyt, kun he ovat turvallisesti perillä, antavat he loistavien
jumalien itse johtaa puhetta.
Ei puhetta. Nuo kolme jumalaa laulavat tunnetulla säveleellä kaikesta
siitä, mitä luutnantti Lagerlöf on rakentanut ja saanut aikaan
Mårbackassa. Joka sana on totta, ja monen silmään nousee kyyneleitä.
Luutnantti itse on liikutettu vanhojen ystävien runosta.
»Melanozilla on tänään onnellinen päivänsä», sanoo hän. »Luulenpa
sittenkin, Hedda, että omat pitäjäläiset vievät tänään voiton.»
Täten on juhla onnellisesti ja juhlallisesti saatu alkuun. Sitten
vieraat hajoavat puutarhaan, he käyvät tervehtimässä marjapensaita ja
kirsikkapuita, yrittävätpä jotkut tutkia, joko Mårbackan erinomaiset
astrakaanit ovat ruvenneet kypsymään.
Mutta hetken kuluttua kajahtaa uusi fanfaari. Taaskin herrat tarjoavat
käsivartensa naisille, ja nyt he saattavat heidät puutarhasta sisään
taloon ja vaarallisia portaita myöten ullakolle.
Siellä on katselijapaikat järjestetty pienen teatterin eteen, joka on
rakennettu valkoisista verhoista. Koko teatterin on rouva Lagerlöf
järjestänyt, ja se on mitä somin laite.
Hetken odotuksen jälkeen esirippu kohoaa ja esitetään allegorinen
laulunäytelmä, jonka Oriel Afzelius oli sepittänyt samana aamupäivänä
ja jonka nimi on _Munkki ja tanssijatar_.
Tapaus on sijoitettu luutnantti Lagerlöfin ensimmäiseen syntymäpäivään,
elokuun seitsemänteentoista 1819. Vastasyntyneen kehdon ääressä ei
näy tavallisia haltijattaria, vaan kaksi symboolista olentoa, munkki
ja tanssijatar. Ja tanssijatar tahtoo tehdä pojasta iloisen ja
elämänhaluisen kavaljeerin, munkki sitävastoin toivoo, että hänestä
tulisi askeettinen ja vakava mies. Kiihkeän kiistan jälkeen sopivat he
kuitenkin siten, että kumpikin ohjaa osaltaan pienen Mårbackan lapsen
elämää. Hän saapi siis jonkun aikaa elää nuorena upseerina, mutta
elämänsä toisella puoliskolla hänen pitää asettua rauhaan, harjoittaa
katumusta ja suorittaa hyviä tekoja Mårbacka luostarinaan.
Se on suurenmoista, suurenmoista. Oriel Afzelius munkkina ja Kristofer
Wallroth tanssijattarena, puettuna huntuihin ja harsoihin, esittävät
aarioita ja duetteja tunnetuimmista oopperoista, he eleilevät ja
keskustelevat juhlallisella paatoksella ja lopettavat kiistansa vihdoin
vallattomalla tanssilla.
Kun esirippu on laskenut, eivät suosionosoitukset ota koskaan
loppuakseen. Huudetaan, tömistetään jalkoja ja heilutetaan nenäliinoja.
Rouva Lagerlöf pelkää, ettei ullakon lattia kestä tällaista myrskyä,
mutta luutnantti huutaa kovalla äänellä:
»Ai, ai, Melanoz, nyt taaskin ulkopitäjäläiset ovat voitolla.»
Mårbackan nuoriso on harjoitellut näytelmäkappaleen, ja sitä varten
teatterikin oli pystytetty. Mutta heidän rohkeutensa on lamassa, kun
heidän on nyt määrä alkaa. Eiväthän he voi kilpailla millään tavalla
Oriel-enon allegorian kanssa.
Anna Lagerlöf on nyt neljäntoista vuoden vanha, ja ensi kertaa hänen
on määrä esiintyä oikeassa osassa. Kappaleen nimi on _Savuke_, ja hän
näyttelee nuorta rouvaa.
Siitä ei tule sittenkään tappiota, ja ansio on pikku Anna Lagerlöfin.
Mistä ihmeestä tuo pikku tyttö saa rohkeutensa ja kykynsä? Hän
näyttelee niin somasti ja varmasti, että katselijat eivät voi olla
ihmettelemättä. »Tuosta tytöstä tulee vielä oikea sydämentyttö»,
sanovat he. »No, mutta tuo pikku tyttöhän on oikein kaunis», kuuluu
joka taholta. »Ja miten hyvin hän näyttelee!»
Suosionosoituksista ja esiinhuudoista ei ole tulla loppua.
»Näettekö, luutnantti», huutaa lukkari Melanoz kesken melua, »omat
pitäjäläiset pitävät puoliaan!»
Lopulta kömmitään sittenkin alas ullakolta, ja nyt alkaa tanssi ja
puheensorina ja todinjuonti ja juttuaminen, johon kaikkeen tähän
mennessä ei ole ollut aikaa.
Illallinen tarjotaan sydänyön aikana, ja sen jälkeen sytytetään
kirjavat lyhdyt. Niitä ei saa puuttua. Joka vuosi tulee ilotulitusta
olla.
Tällä kertaa on vaihtelun vuoksi pihamaa valomerenä.
Kylläpä on kaunista, kun mamselli Lovisan kukkaryhmät loistavat
monivärisessä valossa, kun riippusaarnen lehvistön läpi tunkeutuu
lyhdyn valo, kun pimeihin pensaikkoihin puhkeavat tulikukkaset!
Nyt kaikki ihmiset tulevat ulos ilotulitusta katsomaan. Kaikki jäävät
häikäistyinä paikoilleen seisomaan. Mistä kaikki tämä kauneus on
lähtöisin? Tämähän on kuin satumaata.
Kvartetti alkaa samalla laulaa. Säveleet kohottavat tunnelmaa vielä
entistä enemmän.
Silloin tapahtuu jotakin merkillistä. Tuntuu siltä, ikäänkuin hivelevä,
leuto tuuli suhahtaisi ilman halki. Niin, oikeastaan ei kukaan käsitä
mitä se on, mutta kaikki nämä ihmiset, jotka lähes kymmenen tunnin
yhdessäolon aikana ovat jutelleet, tanssineet, leikkineet, katselleet
näytelmiä ja kuunnelleet laulua ja puheita, ovat nyt ikäänkuin täysin
valmistuneita. Nähdessään yön ihanuuden ja kuullessaan laulun säveleet
tuntevat he suloista huumetta, vienoa ihastusta. Miten ihana elämä on,
miten kallis joka hetki, miten nautintorikas jokainen hengenveto!
Kaikki, mitä laulajat laulavat, jokainen sana, jokainen sävel herättää
vastakaikua. Ja vielä enemmänkin: jokainen tietää, että nuo tunteet
ovat kaikille yhteisiä. Kaikkia yhdistää suuri onnen tunne.
Rouva Hedberg saa äkkiä päähänpiston. Hän asettuu verannan ylimmälle
portaalle ja alkaa laulaa Värmlannin laulua.
Kaikki yhtyvät lauluun. Siten he voivat tulkita tunteitaan. Oi
Värmlanti, kaunis ja ihana maa!
Kuuluupa siltä kuin kaikki pensaat ja tiheiköt laulaisivat nekin.
Tuntuupa siltä kuin Mårbackan tontut tanssisivat suurten vaahteroitten
alla tämän kauniin säveleen tahdissa.
Kaikki puristavat toistensa käsiä. Kaikkein silmissä kimmeltää
kyyneleitä. Ei kukaan ihmettele. Onhan niin ihmeellisen onnellista
elää, ettei voi olla itkemättä.
Kun laulu on vaiennut, nousee insinööri Noreen samalle paikalle, missä
Hedda-rouva äsken oli seisonut. Hänkin tahtoo tulkita hetken tunnelmaa.
»Tämä se on ominaista elokuun seitsemännelletoista päivälle», sanoo
hän. »Ei laulu, eikä näytelmät, eikä tanssi, eikä ihmisvilinä, vaan se
tunne, joka nyt valtaa meidät, se hiljainen, juhlallinen onnentunne,
joka on tunkeutunut sydämiimme, se rakkaus ja vastarakkaus, joka
värähtelee yössä.
»Tätä me ikävöimme lähtiessämme tänne. Tätä me tulemme täältä ensi
vuonnakin taas hakemaan.
»Rakas veli Erik Gustav, mistä se johtuu, että meidän on tultava tänne,
jotta tuntisimme tyytyvämme kohtaloomme, olevamme ylpeät maastamme ja
onnelliset omasta ja omaistemme puolesta? Sinä et ole mikään suuri etkä
merkillinen mies. Et ole suorittanut mitään merkillisiä tekoja. Mutta
sinulla on hyvänsuopaisuutta, sinulla on avoin syli. Me tiedämme, että
jos vain voisit, niin sulkisit meidät ja koko maailman suureen syliisi.
»Siksi sinä voit joka vuosi antaa meidän tuntea hetken aikaa hiukan
autuutta, hiukan paratiisin onnea, hiukan sitä, mitä me täällä
itäisessä Ämtervikissä omalla kielellämme nimitämme elokuun
seitsemänneksitoista päiväksi.»