Puoli seitsemältä aamulla sytytti lapsentyttö takkatulen Mårbackan
lastenkamariin, ja seitsemältä piti lasten nousta vuoteistaan ja ruveta
pukeutumaan.
Kun he olivat valmiit, noin puoli kahdeksan tienoissa, ja vaatteet
kaikessa kiireessä oli laitettu kuntoon, tuotiin keittiöstä tarjotin,
jolla oli vellilautaset kermahöysteineen sekä suuria voileipiä kotona
leivotusta näkkileivästä. Se oli päivän ensimmäinen ateria.
Aina kahdeksaan saakka lapset istuivat läksyjään lukien suuren, mustan
pöydän ääressä, joka oli ikkunan aha. He istuivat yhä lastenkamarissa.
Sen täytyi tehdä kouluhuoneen virkaa, sillä muuta ei ollut talossa.
Niin pian kuin kello oli lyönyt kahdeksan, paiskattiin kirjat kiinni,
päällysvaatteet puettiin ylle ja lähdettiin ulos hämärään talviaamuun.
Olipa ilma millainen hyvänsä, aina he kiiruhtivat ulos tarkastamaan,
oliko lammella luistinjäätä vai olisiko parempi laskea mäkeä
lehtikujassa, ja milloin ei muuta huvia ollut tarjona, läksivät he
navettaan katselemaan kaniineja ja telmimään paimenkoiran kanssa.
Vähän ennen yhdeksää syötiin aamiainen, jolloin tavallisesti saatiin
munia tai ohukaisia tai paistettua silliä muhennettujen perunoiden
kera tai veririeskaa läskin ja kastikkeen kera. Aamiaista syödessä
ei istuttu pöydässä. Jokainen otti vuorostaan ruokaa ja istahti
pikkupöytien ääreen syömään.
Kello yhdeksältä täytyi aterian päättyä, sillä silloin alkoivat tunnit.
Taaskin mentiin lastenkamariin ja luettiin, kirjoitettiin ja laskettiin
suuren, mustan pöydän ääressä aina kello kahteentoista saakka.
Pikkutytöt eivät lukeneet enää herra Tybergin johdolla, vaan he olivat
saaneet kotiopettajakseen Ida Melanozin, lukkari Melanozin vanhimman
tyttären, joka oli perinyt isänsä hyvän pään ja opetustaidon.
Kahdeltatoista syötiin päivällinen salin pyöreän pöydän ääressä.
Joku pikkutytöistä luki rukouksen pöytään käytäessä, toinen pöydästä
noustessa. Kun he olivat syöneet, suutelivat he isää ja äitiä kädelle
ja kiittivät ruoasta. Pöydässä ei ollut koskaan hiljaista, sillä
luutnantti Lagerlöf oli ruokarattona. Merkillistä, miten hänellä aina
oli jotain puhuttavaa. Mutta vaikkapa hänelle ei olisi tapahtunut
muuta, kuin että hän oli tavannut tiellä vanhan eukon, niin osasi hän
sommitella pitkät jutut tuosta kohtauksesta.
Yhden ja kahden välillä lasten tuli taaskin olla ulkona, mutta
tavallisesti he kiiruhtivat sisään jo ennen kahta ennättääkseen lukea
läksynsä, ennenkuin iltapäivätunnit alkoivat.
Kahdesta neljään he istuivat koulupöydän ääressä ja neljän jälkeen
alkoivat lukea seuraavan päivän läksyjä.
Mutta kauemmin kuin viiteen he eivät saaneet niitä lukea. Nyt heidän
oli mentävä taas ulos, ja tällä kertaa he läksivät johonkin kauempana
sijaitsevaan, oikein korkeaan kelkkamäkeen. Erääseen aikaan heillä oli
itse tallipässi ajokkaanaan, ja se vasta tuotti heille suurta iloa.
Kun he palasivat taas sisään, seurasi mieluisa hetki. Tuli oli
sytytetty salin uuniin, ja kokoonpannulla pelipöydällä oli voita ja
leipää ja pikarillinen kaljaa. Lapsista oli kovin hauska istua tai
loikoilla takan edessä ja syödä voileipää. He juttelivat ja tekivät
suunnitteluja. Tämä olikin oikeastaan ainoa hetki, jolloin he saivat
olla yksin.
Kun viimeinen kekäle uunissa oli hiiltynyt, sytytettiin lamppu
pyöreälle pöydälle sohvan eteen. Nyt rouva Lagerlöf piti huolta
opetuksesta ja neuvoi pikkutyttöjään ompelemaan, virkkaamaan ja
kutomaan. Hänellä oli H.C. Andersenin Sadut, ja kun hänen mielestään
työ oli sujunut hyvin, oli hänellä tapana palkaksi lukea tai kertoa
_Matkatoverista_ tai _Majakasta_ tai _Villijoutsenista_. Tuossa
kirjassa oli myöskin niin kauniita ja hupaisia kuvia. Oli melkein yhtä
hauska katsella niitä kuin kuulla itse satuja.
Kahdeksalta syötiin illallinen, ja nyt vasta luutnantti Lagerlöf
tuli näkyviin. Siihen saakka hän oli istunut konttorihuoneessa ja
kirjoittanut suuriin tilikirjoihinsa.
Ja nyt, koko tämän päivän jälkeen, joka oli ollut niin täynnä työtä
ja tarkoin jaettu, sai vihdoinkin olla aivan vapaa. Lapset saivat
laskea syrjään työnsä, luutnantti kävi kiikkutuoliin istumaan ja
kertoi koulupoikajuttuja, sellaisia kuin mamselli Broströmistä, tai
hän kuvaili myöskin ihmeellistä Jenny Lindiä Normana tai Rykmentin
tyttärenä ja Emilie Högqvistiä Orleansin neitsyenä.
Tai myöskin, jollei hän ollut juttutuulella, antoi hän rouva Lagerlöfin
tai mamselli Lovisan lukea ääneen Tegnériä. Hänen mielestään ei koko
maailmassa ollut mitään niin ihanaa kuin Fritjofin satu. Kernaammin
kuin Ranskan keisari tai Venäjän tsaari olisi hän tahtonut olla tuo
lundilainen professori, joka oli laulanut Fritjofin ja Ingeborgin
rakkaudesta. Hän piti myös paljon Runebergistä ja kuunteli kernaasti
hänen eepillisiä runojaan ja Vänrikki Stoolin tarinoita. Mutta hän
ei ollut hyvillään, jos joku väitti, että suomalainen runoilija oli
Tegnériä suurempi.
Joskus, ja se oli kaikkein hauskinta, kävi hän vanhan klaverin ääreen
istumaan ja soitti muutamia akordeja. »Tulkaa nyt, lapset», huusi hän,
»lauletaan Bellmania.»
Pikkutyttöjä ei tarvinnut pyytää kahdesti. He ryntäsivät heti hänen
luokseen, ja sitten käytiin ilolla ja riemulla Bellmanin kimppuun. He
lauloivat aina ensin Ukko Noan ja Babylonin Joakimin. Sitten seurasi
Isä Movitz ja Kukkolan muori, laulu tanssimestari Mollbergista ja hänen
surullisesta seikkailustaan Rostockin ravintolassa.
Luutnantti Lagerlöf takoi klaveria ja hyräili mukana, jotta
pysyttäisiin oikeassa tahdissa ja säveleessä. Mutta pikkulapset
lauloivat täyttä kurkkua. He lauloivat niin että koko talo kajahteli.
Siinä vasta oli eloa ja iloa. Siinä oli riemua pitkän työpäivän
jälkeen. Eivät he ymmärtäneet paljoakaan siitä, mitä he lauloivat,
mutta sävelet lämmittivät heitä ja virittivät hereille väsyneet
mielet. Oi, miten kauniilta kuuluikaan, kun Ulla tanssi hepenissään,
harsoissaan ja ripsuissaan, tai kun Fredman lauloi, että maanantaihin
oli yhtä pitkä matka kuin pohjoisesta etelään! Ja saattoiko heillä
olla muuta kuin hauskaa, kun onneton Mollberg alituiseen hyppäsi
saaviin, missä kapakanemäntä säilytti lipeäkalansa, tai kun suurella
huviretkellä otettiin esille kakku, johon oli siroteltu sokeria ja
kanelia ja kilohaileja?
Mutta parasta oli kuitenkin se, että he saivat laulaa mielensä
mukaan. Hän ei koskaan korjannut heitä. Hän ei koskaan häirinnyt
heitä muistuttamalla, että oli sellaistakin olemassa kuin sävellajin
vaihdos ja yhteislaulu. Ja he olivat varmasti vakuutetut siitä, että he
lauloivat Bellmania aivan oikein, juuri niinkuin tuli laulaa.
Seinällä klaverin yläpuolella istui itse Karl Mikael luuttu kädessä,
ja luutnantilla oli tapana silmätä häneen ikäänkuin odottaen, että tuo
voittamaton hymyilisi hyväksyvästi hänelle.
Mutta sattuipa nyt kerran, että vääpeli von Wachenfeldt oli saapunut
Mårbackaan. Hän istui uuninnurkassa niinkuin tavallisesti, ja mamselli
Lovisa jutteli hänen kanssaan sillä välin kuin luutnantti istui
klaverin ääressä, ja lapset hänen ympärillään lauloivat Bellmania
täyttä kurkkua olettaen, että he lauloivat aivan oikein.
»Eikö ole merkillistä, ettei kukaan lapsista ole saanut lauluääntä?»
kuiskasi mamselli Lovisa vääpelille.
»Eihän sille voi mitään, etteivät he ole saaneet ääntä», vastasi tämä
yhtä hiljaa. »Mutta jospa he edes käyttäisivät sävelkorvaansa!»
»Omituista tosiaankin, kun molemmat vanhemmat ovat soitannollisia. Eikö
Wachenfeldtkin ihmettele sitä?» sanoi mamselli Lovisa huoaten. »En
käsitä, miten Gustav jaksaa kuulla heitä.»
»Hänen korvissaan lasten laulu kuulostaa samanlaiselta kuin meidän»,
sanoi vääpeli. »Hän rakastaa näitä lapsia yli kaiken.»
»Niin, ihmisillä on tapana puhua rakkauden silmistä», sanoi mamselli
Lovisa. »Ehkäpä on olemassa rakkauden korvatkin.»
»Se on ihan varmaa!» sanoi vääpeli von Wachenfeldt, ja hän tiesi
kylläkin, mitä sanoi.
Yksi pikku laulajista sattui kuulemaan tuon keskustelun ja kertoi
sitten muille, mitä oli kuullut, ja se kai vaikutti siihen, että
Bellmanin laulut vähitellen vaikenivat Mårbackassa.
Mutta kauan jälkeenpäin, koko elämän läpi, on rakkaus Bellmanin
lauluihin piillyt Mårbackan lasten sydämissä. He eivät rakasta niitä
vain niiden leikillisyyden ja surunvoittoisuuden ja hivelevän kauneuden
vuoksi, he eivät rakasta niitä vain niiden itsensä vuoksi, vaan siksi,
että pieninkin Bellmanin laulun sävel palauttaa heidän mieliinsä
muiston siitä hellyydestä, joka sulostutti heidän lapsuuttaan.
Poikia ja tyttöjä.
Kesällä 1866 oli tavattoman suuri joukko lapsia koolla Mårbackassa.
Ensiksikin siellä oli. Daniel ja Johan Lagerlöf, talon omat pojat, ja
Teodor ja Otto ja Hugo Hammargren, heidän isänpuoleiset serkkunsa,
jotka vanhempineen vierailivat Mårbackassa kesäloman aikana. Edelleen
oli siellä Ernst ja Klaus Schensen, jotka olivat äidinpuoleisia
serkkuja ja niinikään viettivät koko kesänsä Mårbackassa. Mutta ei
näissä kyllin, vaan samaan seuraan saattoi lukea myöskin Herman ja
Bernhard ja Edvin Milénin, jotka asuivat naapuritalossapa samoin Adolf
Noreenin, joka asui Herrestadissa kirkon lähellä, mutta jolla oli
tapana kulkea jalan Mårbackaan pari kertaa viikossa saadakseen leikkiä
ja huvitella muitten poikien kanssa.
Sitä paitsi oli siellä Anna ja Selma ja Gerda Lagerlöf, mutta Gerda
ei ollut vielä kuin kolmen vuoden vanha, niin ettei häntä voitu ottaa
lukuun, eivätkä Anna ja Selmakaan merkinneet mitään, kun paikalla oli
niin suuri poikaliuta.
Sinä kesänä pojat olivat keksineet hauskemman ja onnistuneemman
ajanvieton kuin minään aikaisempana kesänä. Ensimmäisinä viikkoina he
olivat eläneet aivan tavalliseen tapaansa. He olivat poimineet marjoja
ja keinuneet kiikussa ja loikoilleet nurmella ja ampuneet jousella ja
heittäneet kiekkoa ja leikkineet juoksuleikkejä, mutta eräänä päivänä
he olivat kyllästyneet näihin kaikkiin. Heidän mielestään heillä
varmaankin oli liiaksi vapaata aikaa ja huvitusta, ja he tuumivat, että
heidän pitäisi ryhtyä johonkin vakavampaan työhön, joka voisi tuottaa
hedelmiä.
Heidän huomionsa kiintyi pieneen metsäpalstaan, joka sijaitsi
lehtikujan yläpuolella ja jota rajoitti tie ja oja toiselta puolen ja
Åsbergin jyrkkä kallionkuve toiselta puolen. Pohjoisen puolella oli
rajana aita ja eteläpuolella syvä sorakuoppa, niin että koko alue,
joka käsitti noin kuudennentoista osan tynnyrinalaa, oli täydellisesti
eristetty muista.
Kun pojat tutkivat sitä tarkemmin, huomasivat he, että siellä oli
runsaasti suuria kiviä ja että pääasiallisena kasvullisuutena olivat
katajapensaat, nuoret kuuset ja sanajalat. Pohjoisella kulmalla virtasi
alueen halki pieni puro, joskin se keskikesällä oli kuiva. Sen rannalla
kasvoi kuitenkin joitakin tuuheita leppiä. Åsbergin kallionkoloissa
kasvoi kallioimarretta, jota pojat pitivät suuressa arvossa,—
eteläisellä rajalla kasvoi neljä täysikasvuista kuusta ja keskellä
aluetta suuri monihaarainen mänty. Koko maapalsta tuntui olevan
koskematon, eikä siellä ollut muita asujamia kuin oravia, tikkoja ja
muurahaisia.
Pojat arvelivat nyt, että tämän erinomaisen maapalstan pitäisi tulla
osalliseksi sivistyksen siunauksesta, ja päättivät muuttaa sinne
uutisasukkaiksi. Kaikkein ensimmäiseksi he valitsivat itselleen
asuinpaikat. Teodor Hammargren, joka oli kuudentoista-vuotias ja
koko yrityksen johtaja, otti haltuunsa korkean kalliopaaden, joka
kohosi ilmaan kuin torni ja jonka harjalta oli komea näköala yli koko
siirtolan. Daniel Lagerlöf, joka oli viidentoista vanha ja lähinnä
Teodoria sekä iältään että arvoltaan, otti omakseen nuo neljä suurta
kuusta sekä kauniin kallioseinän niiden takaa. Johan Lagerlöf ja Otto
Hammargren, jotka olivat erittäin hyvät ystävät ja koulutoverit,
päättivät asua yhdessä ja valitsivat pohjoisimman alueen, missä oli
kuivunut puro ja lepikkö. Ernst Schensen, joka oli vain kahdentoista
vuoden vanha, tyytyi kömpelöön kivipaateen, josta muiden mielestä ei
voinut olla mitään iloa. Hänen veljensä Klas, joka oli vain pikku
poika, valitsi myöskin kivipaaden, mutta toisten mielestä hänen osansa
oli paljoa parempi kuin veljen, sillä hänellä oli läheisyydessään
varjostava leppä. Hugo Hammargren pyysi omakseen suuren männyn, eikä
kukaan sitä kadehtinut häneltä. Herman Milén, joka oli kymmenen vuoden
vanha, etsi itselleen suuren, kaatuneen kuusen, joka rötkötti maassa
juuret pystyssä ja runko täynnä oksia. Hänen pienet veljensä Bernhard
ja Edvin, jotka olivat kaksoset ja vain kahdeksan-vuotiaat, olivat
jäädä aivan osattomiksi, mutta lopulta heille annettiin kuusenkanto
kummallekin. Adolf Noreen ei ollut sinä päivänä Mårbackassa käymässä,
ja siitä syntyi hirveä mellakka, kun hänkin tahtoi saada osansa
saaliista, sillä kaikki sopivat paikat oli jo varattu. Kaikeksi onneksi
Teodor Hammargren keksi häntä varten pengermän itse vuorelta, ja siten
siitä hädästä päästiin.
Mutta jos Anna ja Selma olivat toivoneet saavansa myöskin asuinpaikan
uutisasutuksella, niin pettyivät he pahasti. Hehän olivat vain tyttöjä,
ja tuskinpa kukaan pojista tuli edes ajatelleeksi, että hekin olisivat
tahtoneet päästä mukaan.
Pojilla oli kauhean hauskaa uutisasutuksellaan. Teodor Hammargren
kantoi sammalia torniinsa, jotta hän sai mukavan istuinpaikan, ja
rakensi kiviportaat, joita myöten hän saattoi mukavasti kulkea ylös
ja alas. Daniel Lagerlöf raivasi maata kuusten ja kallioseinän
välistä ja rakensi itselleen pienen salin, jossa oli sammalpeitteisiä
kivipenkkejä kolmella sivulla, ja siitä tulikin hauskin kaikista
näistä laitteista. Johan ja Otto rakensivat lepikkoonsa puoliympyrän
muotoisen turvesohvan. Ernst Schensen hankki itselleen leveän
sammalpenkin, jonka selkänojana oli kivipaasi, mutta hänen veljensä
Klas oli laiskuri ja hän ojentautui pitkäkseen katajapensaan alle eikä
viitsinyt kerätä kiviä eikä sammalia penkkiä varten. Hugo Hammargren
oli kerjännyt joitakin lautapalasia luutnantti Lagerlöfin nikkarilta
ja naulasi ne mäntyyn, joten hänellä oli mainio istuinpaikka. Adolf
Noreen laittoi sammalvuoteen kalliopengermälleen, ja hänen oli mainion
mukava siellä, kiivettyään ensin korkealle paikalleen. Herman Milén oli
kaivanut luolan puunjuuren alle, ja yksinpä pienet kaksosetkin olivat
levittäneet hiukan sammalta kantojensa päihin.
Mutta Anna ja Selma, heillä ei ollut mitään, mihin rakentaa ja
järjestää. He kulkivat aivan yksin, kartanolla eivätkä tienneet miten
huvitteleida.
Pojilla oli yhä hauskempi sen mukaan kuin heidän yhteiskuntansa
kehittyi. He alkoivat pian kaivata järjestettyä hallitusta ja
oikeudenkäyttöä, ja he valitsivat Teodor Hammargrenin korkeimmaksi
johtajakseen ja tuomarikseen. Daniel Lagerlöfistä tuli rahapajan
johtaja, ja hän kirjoitti paperirahoja, Johanista tuli nimismies ja
Otto Hammarströmistä neljännesmies. Ja kun he olivat saaneet rahaa
liikutellakseen, alkoivat he ostaa ja myödä kiviä ja soraa ja sammalia
ja multaa. Ja jotkut tekivät hyviä kauppoja ja rikastuivat, mutta Hugo
Hammargren ja Herman Milén olivat oikeita tuhlareja ja anastivat sitä
paitsi kiviä toisten maalta, niin että nimismiehen täytyi panna heidät
arestiin vanhaan pajaan, joka oli aivan lähellä tien vieressä.
Mutta Anna ja Selma, he kulkivat aivan yksin kotikartanolla. Ja Anna
Lagerlöf sanoi, että ensi kerralla, kun pojat pyytäisivät häntä
virkkaamaan heille pallon, kieltäytyisi hän sitä tekemästä, eikä
auttaisi heitä nekkujen keitossakaan. Mutta Selma Lagerlöf, joka oli
vain seitsemän vuoden vanha, ei tiennyt mitä hän keksisi poikien
harmiksi, mutta ei hän missään tapauksessa aikonut sallia heidän
kuljettaa soraa pienillä vaunuillansa.
Elämä siirtolassa kävi niin jännittäväksi, että pojat väittivät yhtenä
miehenä, ettei heillä ollut koskaan ollut niin hauskaa. Niinpä heillä
oli tapana pitää kokouksia valtion asioista. Ja he päättivät perustaa
teitä ja rakentaa suuren kivisillan ojan yli, joka erotti siirtolan
ulkomaailmasta. Ja työ oli suoritettava siten, että kaikki pojat, jotka
olivat yli kahdentoista vuoden vanhat, rupeaisivat kivenhakkaajiksi ja
perkaajiksi, ja kaikki pienet pojat kantaisivat soraa. Mutta sitten
kävikin ilmi, etteivät Hugo Hammargren ja Herman Milén tahtoneet ottaa
osaa työhön, ja siitä seurasi monenlaisia vakavia selkkauksia. Hugoa
ja Hermania pidettiin yhteiskunnan hylkyinä, jotka eivät välittäneet
laeista ja määräyksistä. He eivät pelänneet edes pajaakaan, niin ettei
ymmärretty mihin keinoihin ryhtyä heitä vastaan.
Mutta Anna ja Selma, he kulkivat kotikartanolla ja koettivat huvikseen
ampua poikien hylkäämillä jousilla ja heittää heidän kiekkojaan. Ja
he väittivät, että heillä oli yhtä hauska kuin talvella, jolloin
kaikki pojat olivat koulussa. Ja Anna lupasi, ettei kukaan pojista
enää koskaan saisi nähdä hänen suurta nukkeansa, jonka hän oli saanut
tädiltään ja joka oli kyynärän pituinen ja jolla oli sukat ja kengät ja
korsetti ja krinoliini ja oma vuode ja vuodevaatteet ja tyynyt ja oma
vaatekirstu ja kaikkea, mitä vain saattoi kuvitella mielessään.
Mutta siirtolassa yhteiskuntaelämä kehittyi yhä rikkaammaksi. Ja eräänä
kauniina päivänä ehdotti joku kokouksessa, että sinne oli perustettava
ravintola.
Ehdotus hyväksyttiin, ja rahapajan johtaja, Daniel Lagerlöf, valittiin
ravintolan isännäksi, siksi että hänellä oli suurin asunto.
Mutta uudesta ravintoloitsijasta oli kai vaivalloista tyydyttää
asiakkaittensa kotitekoisen sokerijuoman ja vattujen ja
omenaraakaleitten ja kallioimarteen tarvetta. Äkkiä hänen mieleensä
muistui, että hänellä oli kaksi sisarta.
Hän läksi heti kartanolle ja löysi heidät lammen rannalta, missä he
uittivat poikien veneitä ja keskustelivat keskenänsä siitä, etteivät
he koskaan enää leikkisi poikien kanssa, ei, he eivät loisi enää
silmäystäkään heihin.
»Te saatte tulla uutisasutukselle, tytöt, ja ruveta tarjoilijattariksi
minun ravintolaani», sanoi heidän veljensä.
Ja Anna ja Selma antoivat veneiden purjehtia minne ne mielivät. He
eivät puhuneet sanaakaan siitä, että heidät oli unohdettu ja heitetty
yksiksensä. He seurasivat vain poikien siirtolaan ja olivat onnellisia
ja autuaita.
Vanha sotilas.
Eräänä kauniina syysiltana Mäki-Kaisa, joka ei ollut enää lapsentyttönä
Mårbackassa, vaan elätti itseään kankurina, kulki metsässä.
Hänen oli määrä mennä metsäharjanteella olevaan torppaan, jossa hän oli
syntynyt, toimittamaan erästä luutnantti Lagerlöfin asiaa, ja koska
hän yhä oli pienen Selma Lagerlöfin hyvä ystävä, oli hän ottanut tämän
mukaansa retkelle.
Heillä ei ollut kiirettä. He söivät puolukoita, joita kasvoi tien
varrella, he katselivat ihmetellen koreita kärpässieniä, ja he
keräsivät esiliinoihinsa kauniita sammalia viedäkseen ne kotiin
ja saadakseen oikein kaunista täytettä sisäikkunoiden väliin
lastenkamariin. Mäki-Kaisa oli iloinen, kun hän taaskin sai kulkea
metsässä, missä hän tunsi joka mättään ja kiven.
Kun he vihdoin saapuivat risukko-aidalle, joka ympäröi torpan aluetta,
ja aikoivat kiivetä jalkaportaan yli, sanoi Mäki-Kaisa:
»Muistahan, Selma, ettet puhu sodasta isän kuullen.»
Pikku tyttö hämmästyi suuresti. Hän tiesi, että Mäki-Kaisan isä oli
ollut sotilas ja että hän oli taistellut Leipzigissä Napoleonia
vastaan, mutta hän ei olisi koskaan voinut aavistaa, ettei siitä saisi
puhua hänen kanssaan.
»Miksikä en saa puhua hänen kanssaan sodasta?» kysyi hän.
»Siitä ei saa koskaan puhua sellaisten kanssa, jotka ovat olleet
oikeassa sodassa», selitti Mäki-Kaisa.
Pikku tyttöä ihmetytti yhä enemmän. Hän ajatteli Frithiofia ja
Hjalmaria ja Hektoria ja kaikenlaisia vanhoja jumalia ja sankareita,
joista hän oli lukenut satukirjoissaan, ja hänen päänsä meni aivan
pyörälle.
He tulivat nyt torppaan, ja siellä istui Mäki-Kaisan isä lieden
reunalla ja lämmitteli selkäänsä takkaa vasten. Hän oli vanhan ajan
miehiä, sen huomasi siitäkin, että hän käytti sellaisia housuja,
jotka ulottuivat vain polviin saakka, eikä hänellä ollut saappaita,
vaan matalat kengät. Hän oli pitkä ja laiha, kasvot olivat karheat ja
ryppyiset, ja yllään hänellä oli tavattoman likaiset lammasnahkaturkit,
mutta oikeastaan ei hän näyttänyt sen merkillisemmältä kuin muutkaan
talonpoikaisukot.
Mutta koko ajan, heidän ollessaan tuvassa, pikku tyttö tuijotti vain
ukkoon, joka ei sallinut toisten puhua sodasta hänen kuultensa. Itse
hän ei tiennyt mitään sen hauskempaa kuin kuulla puhuttavan sodasta tai
lukea sotakertomuksia. Sääli, ettei hän saanut kysyä ukolta kaikkea,
mitä tämä sodassa oli kokenut.
Hän ei uskaltanut puhua eikä vastata istuessaan tuvassa. Hän tiesi,
että jos hän avaisi suunsa, niin hän vahingossa sanoisi jotain sodasta,
ja voisihan silloin sattua, että vanha sotilas löisi hänet hengiltä.
Ja istuttuaan siinä ja katseltuaan häntä hetken aikaa alkoi tyttösestä
tuntua, että ukko näytti kovin peloittavalta. Olipa se tosiaankin kovin
omituista, ettei hänen kanssaan saanut puhua sodasta. Varmaankin siinä
piili jotakin kaameaa, jota hän ei ymmärtänyt. Hän tunsi sielussaan,
että tuo ukko oli vaarallinen. Hän tahtoi vain päästä pois hänen
luotaan. Hän oli valmis karkaamaan ulos tuvasta.
Hänen levottomuutensa vain yltyi, ja kun Mäki-Kaisa vihdoin oli valmis
lähtemään ja he saivat sanoa hyvästi, niin pikku tyttö pelkäsi aivan
kauheasti vanhaa miestä.
Mutta jos hän olisi ollut muitten vanhojen sotamiesten kaltainen ja
sanonut, että sota oli parasta maailmassa, ja kehunut tappaneensa
sadoittain ihmisiä ja polttaneensa kyliä ja kaupunkeja, niin pieni
tyttö ei olisi pelännyt häntä vähääkään.
Toivon maa.
Siellä oli Lontoon Lassi ja Pariisin Sven ja Wienin Magnus ja Pragin
Jussi ja Berliinin Pekka ja Maggebysäterin Olli ja tallirenki ja
renkipoika.
Mutta Lontoon Lassi ja Pariisin Sven ja Wienin Magnus ja Pragin Jussi
ja Berliinin Pekka eivät olleet mitään ulkomaalaisia, vaan Mårbackan
päivätyöläisiä. Mutta asianlaita oli sellainen, että luutnantti
Lagerlöf oli piloillaan nimittänyt torppansa Euroopan suurimpien
kaupunkien mukaan.
Lontoon Lassi ja Wienin Magnus olivat kaiken päivää kyntäneet navetan
takaista peltoa. Pariisin Sven oli ruokkinut lehmiä ja sillä välin
auttanut perunamaalla, mutta Berliinin Pekka ei ollut tehnyt mitään.
Hänen selkäänsä oli särkenyt, niin ettei hän voinut tehdä työtä, ja hän
oli lähtenyt kartanoon vain huviksensa. Tallirenki oli mennyt talliin
ruokkoamaan hevosia ja sillä välin hän oli pilkkonut puita. Renkipoika
oli lähtenyt perunamaalle. Maggebysäterin Olli ei ollut lainkaan ollut
talon töissä. Hän oli vain lähtenyt Mårbackaan ostaakseen nelikollisen
ruista.
Oli syksy ja ilma kolea, mutta nyt oli illallislevon aika puoli viiden
ja yhden välillä, ja kaikki olivat kerääntyneet renkitupaan. Ja heidän
saappaansa olivat savisia ja vaatteet kosteat, ja miehet happamet ja
tyytymättömät.
He sytyttivät tulen takkaan ja kävivät sen ympärille istumaan.
Lontoon Lassi, jolla oli suurin torppa ja joka oli reippain kaikista
työläisistä, kävi istumaan hakkuupölkylle tulen eteen, ja Wienin
Magnus, joka oli miltei yhtä hyvä työntekijä kuin Lontoon Lassikin,
kävi hänen viereensä kolmijalkaiselle suutarintuolille. Pariisin
Sven, joka arveli olevansa yhtä hyvä kuin kuka muukin, vaikka hänen
pitikin työskennellä navetassa, kävi istumaan itse liedelle selkä
tuleen päin käännettynä välittämättä siitä, että hän riisti toisilta
lämmön. Pragin Jussi istui toisella suutarintuolilla, ja Berliinin ukko
istui sahapölkyllä toisten takana. Tallirenki istui vuoteen reunalla
heilutellen jalkojaan, renkipoika oli kiivennyt höyläpenkille, ja
Maggebysäterin Olli istui oven suussa punamultatynnyrillä nojaten
jalkansa vastaostettua ruisvakkaa vasten.
Lontoon Lassi ja Wienin Magnus ja Pragin Jussi ja Pariisin Sven
avasivat eväspussinsa ja ottivat esille kukin ruisleipäpalansa,
jonka keskellä oli voinokare. Sitten he ottivat esille puukot, jotka
riippuivat nahkatupessa nahkaesiliinojen alla, pyyhkäisivät he
housuihinsa, levittivät voin leivälle, leikkasivat palan toisensa
jälkeen, haukkasivat ja söivät kaikessa rauhassa. Renkipoika
lähetettiin keittiöön hakemaan illallista itselleen ja tallirengille.
Hän palasi takaisin matkassaan kaksi ruisleipäpuoliskoa, kaksi
voikimpaletta ja kaksi viipaletta maitojuustoa. Mutta Berliinin
Pekalla, joka sinä päivänä ei ollut talon työssä, ei ollut eväspussia
mukanaan, ja Maggebysäterin Ollilla, joka oli tullut sinne ostamaan
ruista, ei ollut evästä liioin, ja he istuivat ja vilkuivat vain
toisiin, jotka söivät.
Tuli räiskyi ja paloi takassa, ja lämpö alkoi levitä ympärille,
ja märät vaatteet kuivuivat, ja savikimpaleet irtaantuivat
pikisaumakengistä.
Kun voileivät oli syöty, niin Lontoon Lassi ja Wienin Magnus ja
Pariisin Sven ja Pragin Jussi ja renki ja renkipoika ottivat kaikki
yhtenä miehenä pienet tupakkarullat esille housuntaskuista. Ja tässä
suhteessa ei Berliinin ukon tarvinnut jäädä toisista jäljelle, vaan
hänelläkin oli rullansa niinkuin kaikilla muilla. Mutta Maggebysäterin
ukolla ei ollut edes tupakan sirua taskussaan.
Taaskin he ottivat puukkonsa esille, leikkasivat palan tupakkaa,
laskivat sen nahkaesiliinalleen ja hienonsivat sen. Sitten he etsivät
esille lyhyen piipunnysän, joka myöskin oli pistetty esiliinan alle, ja
täyttivät sen.
Lontoon Lassi otti tulitikun lattialta ja sytytti sen uunista. Sitten
hän sytytti oman piippunsa ja ojensi tikun Wienin Magnukselle. Wienin
Magnus ojensi sen Pariisin Svenille, Pariisin Sven Pragin Jussille,
Pragin Jussi Berliinin Pekalle, joka istui sahapölkyllä hänen takanaan.
Berliinin Pekka nojautui eteenpäin, jotta hän saattoi antaa tulta
tallirengille, tallirenki sytytti piippunsa ja piteli palavaa tikkua
kädessään, kunnes renkipoika tuli permannon poikki sitä hakemaan.
Maggebysäterin Olli ei tietenkään tarvinnut tulta, kun hänellä ei ollut
piippua eikä tupakkaa.
Toiset olivat nyt lämminneet ja kylläiset, ja maailma alkoi näyttää
hauskemmalta heidän mielestään.
Maggebysäterin Olli oli seitsemänkymmenen vuoden vanha, ja hänen
jäsenensä olivat luuvalon turmelemat, niin että sormet olivat käyrät
kuin koukut ja pää oli painunut toista hartiaa kohti. Hänen selkänsä
oli kumara, ja näkö heikko, ja toinen jalka oli liian lyhyt ja ruumiin
voimat olivat kehnot, ja järki ei ollut kehuttava sekään. Hän oli ruma
ja hampaaton, viimeisenä puolena vuotena hän ei ollut kammannut eikä
pessyt itseään, ja parrassa leuan alla oli oljenkorsia ja tikkuja.
Hänellä oli pieni torppa kaukana metsässä, mutta hän ei ollut koskaan
ollut reipas työntekijä eikä hänen ollut koskaan onnistunut estää
köyhyyttä tunkeutumasta tupaan. Hän oli aina ollut tyytymätön ja nyreä,
eikä hänellä ollut koskaan ollut ystäviä.
Sillä välin kuin tupakansavu tuprusi toisten piipuista täyttäen ilman,
sanoi hän ikäänkuin itseksensä:
»Minun on ollut vaikea ja ikävä koko elinaikani, mutta nyt olen
kuullut, että on olemassa maa, joka on nimeltään Amerikka, ja sinne
minä tahdon lähteä.»
Toiset istuivat mieluisissa mietteissään. He eivät vastanneet hänelle
mitään.
Mutta Maggebysäterin Olli jatkoi:
»Kas, Amerikassa on sellaista, että jos siellä kepillä iskee vuoreen,
niin vuotaa viina suuhun. Ja sen maan minä tahdon nähdä ennen
kuolemaani.»
Toiset eivät sanoneet suuriakaan. He istuivat ääneti, katselivat
suoraan eteensä ja hymyilivät.
Mutta Maggebysäterin Olli ei hellittänyt.
»Ei kukaan voi pakottaa minua elämään täällä kotona ikävyydessä ja
kurjuudessa, kun kerta tiedän, että on olemassa maa, missä vuoret ovat
täynnään viinaa.»
Toiset eivät vieläkään sanoneet mitään, mutta ei ainoakaan
Maggebysäterin Ollin sanoista mennyt hukkaan.
»Siellä on puissa kultaiset lehdet», sanoi kurja ukkorähjä. »Siellä ei
tarvitse tehdä päivätöitä herraskartanoon. Menee vain metsään ja ottaa
sylillisen noita lehtiä, ja sitten voi ostaa mitä vain mieli tekee.
Totta totisesti, sinne minä muutan, niin vanha kuin olenkin.»
Heille tuli niin hyvä mieli, kaikille, jotka istuivat renkituvassa. He
näkivät silmiensä edessä tuon maan, jossa saattoi laskea viinaa suoraan
vuoresta ja poimia kultarahoja puista.
Mutta sitten soi vellikello, ja illallisloma oli lopussa.
Silloin heidän täytyi lähteä taas ulos kosteaan ja koleaan ilmaan.
Lontoon Lassi läksi kyntämään, ja Wienin Magnus seurasi hänen mukanaan
samantapaiseen työhön. Pariisin Sven ja Pragin Jussi ja renkipoika
menivät perunanottoon. Berliinin Pekka läksi kotiinsa, tallirengin oli
määrä pilkkoa puita illaksi ja Maggebysäterin Olli vaelsi metsään päin
ruissäkki selässään.
Mutta ei kukaan heistä näyttänyt yhtä happamelta kuin puolentuntia
sitten, vaan heidän silmissään oli vähäinen valonsäde.
Sillä he arvelivat kaikki, että oli hyvä tietää — niin, vaikkapa sinne
olikin niin pitkä matka, etteivät he koskaan voineet sinne päästä,
niin oli sittenkin hyvä tietää, että oli olemassa maa, missä kohoaa
viinavuoria ja kasvaa kultametsiä.
Kuoreitten aika.
Mårbackan itäpuolella on metsäinen harjanne, ja harjanteen itäpuolella
pieni järvi, nimeltä Gårdsjön. Siinä järvessä taaskin elää kala, jota
nimitetään kuoreeksi. Se on parin tuuman pituinen, sinisenvalkea ja
niin ohut, että se on miltei läpinäkyvä.
Vaikka se onkin niin pieni, on se syötävä, ja siihen aikaan, jolloin
luutnantti Lagerlöf asui Mårbackassa ja kaikki oli paljoa parempaa kuin
nykyään, saatiin kuoreita järvestä suurin joukoin. Niiden kutuaika on
keväällä, heti kun jäät ovat irtautuneet rannasta, ja siellä, missä
kuoreita sattui olemaan, voitiin niitä ammentaa kauhalla tai ämpärillä
järvestä. Eipä kukaan tainnut viitsiä nähdä niin paljon vaivaa
kuoreista, että olisi ruvennut niitä haavilla nostamaan.
Kuoreita ei koskaan pyydetty eikä kaupiteltu muulloin kuin kutuaikana
keväällä. Siksipä oli oikea keväänenne, kun joku Gårdsjön kalastajista
tuli Mårbackan keittiöön tuoden ensimmäiset kuoreet. Ja mies tiesi
itsekin, että hänellä oli tervetullutta tavaraa matkassaan. Hän
nosti reippaasti keittiönoven salvan, sillä lukkoa ja avainta ei
siihen maailman aikaan ollut olemassa, ja astui sisään rohkeana,
melkein uhmaavana. Hän ei pysähtynyt ovensuuhun, niinkuin hänellä
muulloin oli tapana tehdä, hän ei tervehtinyt eikä odottanut, että
joku tiedustelisi, mitä asiaa hänellä oli. Hän astui pitkin askelin
keittiön pöydän luo ja laski siihen pienen mytyn, joka oli kääritty
siniruutuiseen pumpulihuiviin.
Kun se oli tehty, vetäytyi hän ovensuuhun ja seisoi siinä sitten pää
ylpeästi takakenossa ja odotti, mitä seuraisi.
Jollei keittiössä ollut muita kuin emännöitsijä ja palvelustytöt, niin
sai hän kyllä seisoa siinä rauhassa pitkän aikaa, sillä he eivät,
tahtoneet näyttää uteliailta eikä kärsimättömiltä. Mutta jos sattui
niin hyvin, että luutnantti Lagerlöfin pikkutytöt olivat läsnä,
hyökkäsivät he heti esiin, avasivat pumpulihuivin ja tutkivat mitä
siinä oli. He löysivät huivin pohjalta pienen posliinilautasen, jota
reunusti sininen maisema ja jonka he olivat nähneet jo monet vuodet.
Keskellä lautasta oli pieni kasa kuoreita, noin neljä-, viisikymmentä
kalaa, enempää siinä tuskin saattoi olla.
Kuore on hyvänmakuinen kala, jos se valmistetaan oikein, mutta
sittenkään ei sen syömistä pidetä oikein hienona. Muissa seudun
herraskartanoissa sitä pidettiin köyhäin ruokana, mutta niin ei
koskaan ollut laita Mårbackassa. Luutnantti Lagerlöf oli niin harras
kalanystävä, että hän ei juuri muuta halunnutkaan syödä kuin kalaa
vuodet umpeensa. Ja kun mateen kutuaika oli päättynyt helmikuussa, oli
hänen täytynyt tyytyä sellaisiin kaloihin kuin lipeäkalaan, kuivattuun
haukeen, suolattuun loheen, suolasiikaan, suolaiseen muikkuun,
puhumattakaan suolaisesta sillistä. Joka päivä hän puheli siitä, eikö
kuoreiden aika jo pian tulisi.
Pikkutytöt olivat siis oppineet pitämään kuoreita kunniassa, ja he
tulivatkin kovin iloisiksi nähdessään, mitä lautasen pohjalla oli. He
huusivat emännöitsijää, ja he huusivat palvelustyttöjä. Heidän täytyi
tulla katsomaan. Täällähän oli kuoreita. Lassi oli tuonut kuoreita.
Eikö se ollut hauskaa? Eikö ollut merkillistä?
Ja keittiössä nousi suuri ja yleinen ilo. Emännöitsijä läksi heti
ruokahuoneeseen ja levitti suuren voileivän kalaukolle, jotta tämä
ymmärtäisi olevansa tervetullut, ja ojentaessaan hänelle voileivän
alentui hän siinä määrin, että kysyi näyttikö tulevan hyvä kalavuosi.
Mutta kalastaja seisoi siinä topakkana ja itsetietoisena, sillä tämä
oli hänen suuri kunniapäivänsä, ja ylimielisyydessään hän alkoi laskea
leikkiä emännöitsijän kanssa ja sanoi, että näytti tulevan niin paljon
kuoreita, ettei luutnantti Lagerlöf jaksaisi ostaa niitä kaikilla
rikkauksillansa.
Mutta nyt mamselli Lovisa oli ruvennut ihmettelemään, mitähän tuo
puheensorina oikein tiesi, ja hän avasi ovensa ja tuli keittiöön.
Mutta niin pian kuin hän näki kalastajan ja kuorelautasen, huudahti
hän: »Voi, hyvä Jumala, joko tuo kurjuus taas alkaa!»
Pikkutytöille oli suuri pettymys, ettei Lovisa-täti ottanut osaa
yleiseen iloon. Mutta kyllä hänkin käsitti asian tärkeyden, sillä hän
kuiskasi jotain emännöitsijän korvaan, ja emännöitsijä hymyili ja
nyökkäsi myöntävästi.
Sitten varoitettiin sekä lapsia että palvelijoita kertomasta luutnantti
Lagerlöfille, että kuoreita oli saapunut taloon. Niiden piti tulla
yllätyksenä illallispöytään.
Kun kolme pikkutyttöä käsitti mistä oli kysymys, tulivat he vielä
entistäänkin onnellisemmiksi. Sillä isä oli heidän paras ystävänsä
ja leikkitoverinsa, ja he soivat hänelle kaikkea hyvää. He näyttivät
nyt kovin tähdellisiltä ja toimeliailta eivätkä tahtoneet millään
ehdolla poistua keittiöstä. He pyysivät saada perata kalat. He tiesivät
jo entuudestaan, miten se oli tehtävä. Yhdellä veitsen sipaisulla
leikattiin pää poikki, toisella vedettiin sisälmykset pois, ja sillä
se olikin tehty. Kuore oli niin pieni, ettei sillä ollut suomuja eikä
pistäviä ruotoja niinkuin muilla kaloilla. Eikä pyrstöevää saatu ottaa
pois. Jos leikkasi pyrstöevän pois, oli se merkkinä siitä, ettei
lainkaan ymmärtänyt, miten kuoretta oli käsiteltävä.
Kun kuoreet oli perattu, otti emännöitsijä ne haltuunsa, mutta
pikkutytöt eivät päästäneet niitä näkyvistään, vaan seurasivat niiden
valmistusta. Ne huuhdeltiin vedessä, ne kastettiin jauhoihin ja
pantiin sitten paistinpannulle. Mutta kuoreita ei saanut vain heittää
pannulle ja paistaa miten hyvänsä. Pikkukalat olivat levitettävät
pannun pohjalle ja asetettavat hyvin lähekkäin. Emännöitsijä latoi
kärsivällisesti kalan toisensa viereen, yhden kerroksen kerrallaan, ei
ainoakaan saanut joutua toisen päälle.
Sitten pikku kuoreita paistettiin niin kovasti, että ne riippuivat
toisissaan muodostaen kokonaisen kakun, ja emännöitsijä käänsi ne
kaikki yhdellä kertaa pannukakkulapiollaan. Kun ne olivat paistetut
toiseltakin puolelta, jotta ne olivat ruskeita ja kovia kuin tikut,
otti hän kovan, pyöreän kauraleivän, laski sen kalojen päälle ja käänsi
pannun nurin, jotta kalat joutuivat leivälle. Siten hän ei käsitellyt
koskaan muita kaloja kuin kuoreita, ja hän sanoi lapsille, että näin
oli vanharouva aina tehnyt. Ja vanhanrouvan aikana tuotiin leivällä
jokaisen eteen pöytään tuollainen kuorekakku, sillä silloin ei ollut
niin runsaasti lautasia kuin nykyään.
Koko ajan kuoreita paistettaessa olivat pikkutytöt peloissaan, että
luutnantti Lagerlöf sattuisi tulemaan keittiöön, niin että hän näkisi
ne. Kesken kaikkea yksi heistä juoksi eteiseen ja raotti hiukan salin
ovea nähdäkseen, istuiko luutnantti kaikessa rauhassa keinutuolissaan
lukien Värmlannin lehteä. Ja kun hän nousi paikaltaan lähteäkseen
tavalliselle iltakävelylleen, olivat tyttöjen sydämet pakahtua pelosta.
Entä jos hänen mieleensä juolahtaisi mennä keittiön kautta! Entä jos
hän haluaisi sanoa jonkun hyvän sanan vanhalle emännöitsijälle!
Kun heidän vihdoin oli käytävä istumaan salin pyöreän pöydän ympärille
illallista syömään, niin oli kolmen pikkutytön melkein mahdotonta pysyä
vakavana. Kun he vain vilkaisivat isäänsä, alkoivat he tyrskiä. Ja
pahinta oli nuorimman, jonka piti lukea pöytärukous. Kesken rukousta
tirskui aivankuin varpunen, joka keksii kauranjyvän, ja luutnantti
aikoi juuri kysyä, mikä häntä vaivasi, kun hän kaikeksi onneksi huomasi
pienellä vadilla kuoreita oman lautasensa vieressä.
Silloin luutnantti Lagerlöfin kasvot kirkastuivat ylt'yleensä. »Jumalan
kiitos, että olemme saaneet taaskin ruokaa taloon!» sanoi hän, ja hän
tarkoitti täyttä totta, sillä liha ja läski ei ollut hänen mielestään
ruokaa, vaan ainoastaan kala.
Mutta lapset purskahtivat suureen nauruun kaiken itsehillitsemisen
jälkeen, ja luutnantti heristi heille sormea ja pudisti päätä. »Niin,
niin, te veitikat! Senkö vuoksi te olette juosseet täällä edestakaisin
kaiken iltaa, niin etten ole saanut lukea lehteä?»
Sitten seurasi kovin hilpeä illallisateria. Luutnanttihan oli
enimmäkseen aina puhelias ja hyvällä tuulella, mutta kun hän tuli
iloiseksi jostakin, oli hän aivan vastustamaton. Silloin hän kertoi
niin paljon hullunkurisia vanhoja juttuja, että koko pöytäseuran oli
pakko kiemurrella naurusta.
Kuoreita ei ollut sen enempää, kuin että hän olisi hyvin voinut yksin
syödä ne suuhunsa, mutta sydämen hyvyydessään hän jakoi muillekin
näitä herkkuja, niin että rouva Lagerlöf ja mamselli Lovisa ja
kotiopettajatar ja kaikki kolme pikkutyttöä saivat pari kalaa mieheen.
Ja kaikkien täytyi myöntää, että oli suorastaan ihme, miten hyvältä
noin pieni kala saattoi maistua.
»Niin, eikö maistukin hyvältä, Lovisa?» sanoi luutnantti sisarelleen,
sillä hän tiesi, että tämä piti yhtä paljon liharuoasta kuin hän itse
kalasta.
Yksinpä mamselli Lovisankin täytyi myöntää, että olivathan ne hyviä
näin kerran syödessä, ennenkuin oli ennättänyt saada niitä liikaa ‒ ‒ ‒
Mutta kun luutnantti kääri kokoon lautasliinansa ja aikoi nousta
pöydästä, sanoi hän vallan juhlallisesti: »Muistakaa nyt kaikki
lapset, mitä minä sanon, ei edes kuningaskaan Tukholman linnassa
ole voinut saada parempaa illallisruokaa kuin me tänä päivänä, ja
niinpä kiittäkäämme sydämestämme Jumalaa ruoasta, älkääkä hutiloiko
pöytärukousta lukiessanne.»
Sellainen oli kuoreitten ajan ensimmäinen päivä.
Seuraavana päivänä palasi Gårdsjön kalastaja jälleen, ja nyt hänellä
oli mukanaan kokonainen naula kuoreita. Hänet otettiin tietenkin hyvin
vastaan, ja kalasta maksettiin kaksitoista killinkiä naulalta, jota
pidettiin hyvänä hintana. Luutnantti Lagerlöf tuli itse keittiöön
maksamaan ja juttelemaan kalastajaukon kanssa, kiittäen häntä siitä,
että hän oli tuonut kuoreita Mårbackaan ja kehoittaen häntä jatkamaan
samaan tapaan. »Älkää mitenkään viekö niitä pappilaan tai patruunalle»,
sanoi hän.
Kolme pikku tyttöä perkasi tänäänkin kalat huviksensa, mutta
nythän he saivat palkankin vaivastansa. Kuoreita riitti kaikille
illallispöydässä, ja jäipä vielä ylikin, niin että luutnantti saattoi
saada niitä aamiaiseksi. Mutta väki keittiössä ei saanut kuoreita. Se
oli liian harvinaista ruokaa heille.
Seuraavana päivänä toi kalastaja niin paljon kuoreita, että ne
mahtuivat töin tuskin suureen kivivatiin. Nyt tarjottiin herrasväen
pöydässä kuoreita sekä aamiaiseksi että illalliseksi, ja keittiössä sai
työnjohtaja niitä, mutta ei tallirenki eikä renkipoika.
Seuraavina päivinä tuli väkeä jokaisesta pikku mökistä Gårdsjön
rannalta tarjoamaan kaupaksi kuoreita. Luutnantti Lagerlöf osti
kaikilta, jotka tulivat taloon. Kaikki suuret kivivadit, joita oli
ruokasäiliössä, täyttyivät reunojaan myöten. Kaloja oli pantava
suureen kuparikattilaankin. Pian ei sekään enää riittänyt, vaan kalat
kaadettiin suureen saaviin.
Mutta kun taloon tuli näin paljon pikkukalaa, niin ei ollut niinkään
helppo saada kaikkia peratuksi. Palvelustytöt eivät ennättäneet enää
kutoa kankaita eikä kehrätä, vaan heidän täytyi perata kuoreita. —
Kolme pikkutyttöä ei ilmestynyt enää koskaan kouluhuoneeseen, vaan he
perkasivat kuoreita, ei huvikseen, vaan täydellä todella auttaaksensa
aikuisia. Sekä rouva Lagerlöf että mamselli Lovisa saivat jättää
käsistään muut työnsä ja auttaa perkaamisessa. Mutta sehän oli kaikki
varsin hauskaa ja hyvä. Olihan siinä hiukan vaihtelua, ja sitähän he
juuri kaipasivatkin.
Emännöitsijä ei perannut kuoreita, hän seisoi vain kaiket päivät lieden
ääressä ja paistoi kalaa. Ja pian hän alkoi valittaa suurta voin
menekkiä. Voipytty oli ollut täynnä pari päivää sitten, ja nyt sen
pohja jo paistoi. Tämä oli ikäänkuin ensimmäinen keskeytys yleisessä
tyytyväisyydessä.
Herrasväen pöydässä syötiin kuoreita aamiaiseksi ja kuoreita
illalliseksi ilman vähintäkään vaihtelua. Mutta päivällispöydässä oli
edelleen vielä toistaiseksi tavallinen värmlantilainen päivällisruoka:
veri-rieskaa ja sillipalleroita tai käristettyä läskiä tai makkaraa,
tai mitä milloinkin sattui olemaan.
Mutta tämä ei ollut luutnantti Lagerlöfille mieleen. Eräänä päivänä,
kun hänelle tarjottiin lihaa, joka oli ollut marraskuusta saakka
suolassa, loppui hänen kärsivällisyytensä.
»En minä käsitä, miksikä meidän pitää syödä suolaista ruokaa», sanoi
hän, »kun koko ruokasäiliö on täynnään tuoretta kalaa. Mutta niinhän ne
oikeat emännöitsijät menettelevät. Kotiväki saa syödä suolalihaa, ja
tuore ruoka saa olla hyllyillä vieraitten varalta, kunnes se mätänee.»
Se oli kova hyökkäys sisarta kohtaan, mutta hän suhtautui asiaan
rauhallisesti. Hän piti niin paljon veljestään, ettei koskaan suuttunut
häneen. Hän vastasi vain levollisesti, ettei hän koskaan ollut kuullut
kuoreita tarjottavan vieraille.
»Niin, tiedänhän minä, että sinä olet liian hieno syödäksesi kuoreita,
Lovisa», sanoi silloin luutnantti. »Sinä olet ollut suuressa
maailmassa, ja tiedät millaista pitää olla. Mutta minä en käsitä, miksi
meidän täällä Mårbackassa täytyisi seurata Karlstadin ja Åmålin tapoja.»
Nyt mamselli Lagerlöf käsitti, miksikä veli oli näin pahalla tuulella.
»Et suinkaan sinä halua saada kuoreita päivällisruoaksikin!» huudahti
hän, ikäänkuin ei koskaan ennen olisi mitään sellaista tapahtunut.
»Tietysti minä tahdon syödä kuoreita niin paljon kuin jaksan», sanoi
luutnantti. »Miksikä luulet minun ostavan kuoreita joka päivä, jollen
saa itsekin niistä nauttia?»
Herrasväen pöydässä syötiin sen jälkeen kuoreita aamuin, keskipäivin
ja illoin. Mutta ehkäpä ei luutnantti tehnyt oikein viisaasti
järjestäessään asiat täten, sillä vaikka kuoreet olivatkin
hyvänmakuisia, niin on niillä se vika, että ne haisevat pahalta. En
tarkoita, että ne olisivat pilaantuneita. Ne haisevat pahalta heti,
kun ne nostetaan vedestä. Kun kala on paistettu, katoaa haju, mutta
se, joka perkaa niitä, saa kärsiä siitä hajusta. Eikä se haju häviä
millään. Tekipä mitä hyvänsä, haju seuraa aina mukana. Kaikki, mihin
kajoaa, alkaa hajuta kuoreilta. Ja luultavasti hajun vuoksi ei niitä
voi syödä hyvällä halulla kuin muutaman kerran.
Ja kun nyt melkein koko talo vain perkasi kuoreita, niin tuntui
hyvinkin pian vaikealta syödä niitä sekä aamulla, päivällisellä että
illalla. Niihin kyllästyttiin pakostakin. Päivä päivältä annokset
kävivät pienemmiksi. Huoattiin pöytään mennessä, kun ei koskaan ollut
muuta ruokaa kuin noita ikuisia kuoreita.
Mutta luutnantti Lagerlöfin mielestä oli kaikki vain hauskaa, ja hän
osti yhä edelleen kuoreita. Gårdsjön kalastaja, joka ensi kerran oli
tuonut kuoreita, piti sanansa, jonka hän oli antanut luutnantille, ja
tuli taloon joka päivä. Vähin hän tuli kahdestikin päivässä. Mutta
hän ei ollut enää sama mies kuin ensi kerralla. Hän nosti hiljaa
ovensalpaa, ja hänen suunsa ympärillä karehti nöyrä ja nolo ilme hänen
astuessaan sisään. Hän ei laskenut enää kaloja keittiönpöydälle, vaan
jätti ne oven ulkopuolelle. Hän toivotti hyvää päivää ja otti hatun
päästään, mutta sittenkin hän sai odottaa puolisen tuntia, ennenkuin
kukaan oli tietääkseen hänestä.
Sillä niin hauskaa kuin olikin ollut sekä palvelijoitten että lasten
mielestä, kun he pääsivät tavallisista toimistaan ja saivat perata
kaloja, niin olivat he nyt aivan kyllästyneet siihen ja ikävöivät vain
oikeaa työtään. Ei kukaan halunnut vilkaistakaan enää kalastaja-ukkoon.
»Ei suinkaan Lassi vain tuo tänäänkin kalaa?» sanoi emännöitsijä
vihdoin sellaisella äänellä, kuin mies olisi tarjonnut varastettua
tavaraa kaupan.
Ukko vilkutti vain hiukan silmiään. Hän oli niin häpeissään, ettei
saanut sanaa suustaan.
»Meillä on enemmän kalaa kuin mitä jaksamme syödä», sanoi emännöitsijä.
»Enpä usko, että luutnantti haluaa ostaa lisää tuota surkeutta.»
Mutta hän tiesi, ettei luutnantin kanssa ollut leikkimistä, niin pian
kuin kuoreista oli kysymys, ja siksi hän ei uskaltanut koskaan olla
ilmoittamatta, kun kalastaja tuli taloon.
Eräänä päivänä luutnantti oli pelloillaan ukon tullessa taloon, ja
silloin emännöitsijä käytti tilaisuutta hyväkseen ja lähetti hänet heti
pois. He olivat oikein iloisia ja onnellisia keittiössä ja luulivat,
ettei heidän tänään ainakaan tarvitsisi perata, mutta eipä käynyt
sen paremmin, kuin että kalastaja tapasi luutnantin lehtikujassa. Ja
luutnantti osti häneltä koko verkollisen kuoreita ja lähetti hänet
viemään ne keittiöön.
Sellaista menoa jatkui pari viikkoa. Kaikki olivat kyllästyneitä ja
epätoivoissaan kuoreitten johdosta paitsi luutnantti. Joka aterialla
hän kehui kuoreita, ne kuuluivat olevan niin terveellisiä ja
vahvistavia. Ei tarvinnut muuta kuin tarkata Bohusläänin kalastajia.
Hekin söivät kalaa joka päivä, ja olivat vahvimmat ja terveimmät miehet
koko maassa.
Eräänä iltana mamselli Lovisa yritti panna luutnantin kestävyyden
koetukselle. Hän antoi emännöitsijän paistaa läskipannukakkuja. Ne
olivat luutnantin mieliruokaa, eikä se kumma ollutkaan, sillä sellaisia
läskipannukakkuja kuin vanha emännöitsijä paistoi, en ole missään
muualla nähnyt. Mutta yritys epäonnistui.
»Varmaankin arvelet, että minun pitää tyytyä pannukakkuihin, jotta
työnjohtaja ja rengit saisivat syödä kyllikseen kuoreita», sanoi
luutnantti ja antoi pannukakkuvadin mennä ohitseen.
»Eipä niinkään», sanoi mamselli Lovisa. »Sekä työnjohtaja että rengit
ovat niin kyllästyneet kuoreihin, ettemme voi antaa niitä enää heille.»
Silloin luutnantin täytyi nauraa, mutta pannukakkuihin hän ei kajonnut,
vaan hänelle oli tuotava kuoreita.
Kun toinen viikko alkoi loppua, nousi koko talo kapinaan. Emännöitsijä
oli harmissaan voin menekistä, ja palvelusväki vakuutti, etteivät he
jaksaisi palvella talossa, missä syötiin niin paljon kuoreita. Lopuksi
ei luutnantti uskaltanut enää pistäytyä keittiöön, sillä siellä mielet
olivat pahimmin kuohuksissa.
Sisällä ruokapöydän ääressä ei mieliala myöskään ollut sellainen kuin
sen olisi pitänyt olla. Hauskuus oli kadonnut. Kotiopettajatar ei
koskenutkaan ruokaan, ja yksinpä pikkutytötkin, jotka muuten kaikessa
pitivät isän puolta, alkoivat tehdä pieniä huomautuksiaan.
Nyt vihdoinkin rouva Lagerlöf sekaantui asiaan. Hän neuvotteli mamselli
Lagerlöfin kanssa ja emännöitsijän kanssa, ja he päättivät, että nyt
oli aika turvautua vanhaan, varmaan ja koeteltuun keinoon, jotta tästä
seikkailusta päästäisiin eroon.
Seuraavana päivänä, kun kuoreet tulivat pöytään, eivät ne olleet
paistettuja, vaan keitettyjä.
Mutta keitetyt kuoreet ovat kerrassaan vastenmielisiä. Ne ovat
valkeita, ikäänkuin ruumiinvärisiä, eikä niillä ole oikeastaan mitään
makua. Turha niitä on edes maistaa, ruokahalu katoaa vain niitä
katsellessakin.
Kun luutnantti Lagerlöf näki keitetyt kuoreet, ei hän tullut sen
iloisemmaksi kuin muutkaan.
»Voi on lopussa», sanoi mamselli Lovisa puolustautuen, »ja kun sinä
välttämättä tahdot kuoreita joka ateriaksi, niin emme tienneet muuta
neuvoa kuin keittää niitä. Minun mielestäni», lisäsi hän, »eivät ne
maistu pahemmalta tälläkään tavalla.»
Tähän luutnantti ei vastannut sanaakaan, ja nyt kaikki käsittivät, että
mamselli Lovisa oli päässyt voitolle.
Luutnanttihan olisi voinut mennä ruokasäiliöön ottamaan itse selkoa,
oliko voi todellakin lopussa tai hän olisi voinut ostaa uutta voita,
mutta hän ei tehnyt kumpaakaan.
Sen päivällisen jälkeen hän ei ostanut enää kuoreita. Ei maksanut
vaivaa, sanoi hän, koska naisväki ei viitsinyt valmistaa kaloja
niinkuin ne oli valmistettava. Eikä kukaan vastustanut häntä, vaikka he
tiesivät, että hän itse oli yhtä iloinen kuin hekin päästessään eroon
kuoreista.
Elokuun seitsemästoista.