Ettone.
Luutnantti Lagerlöf oli varmasti vakuutettu siitä, että ettone oli
kaikista terveellisintä lapsille, jotta he pysyisivät terveinä ja
hyvissä voimissa koko elämänsä ajan ja tulisivat hyödyllisiksi ja
kelvollisiksi ihmisiksi.
Sitä tarkoitusta varten hän otti joka päivä, päivällisen jälkeen,
molemmat nuorimmat lapset mukanaan talon konttorihuoneeseen, joka
sijaitsi pienessä siipirakennuksessa pihan oikealla puolella.
Se oli varsin iso huone, ja se oli varmaankin yhä samassa kunnossa kuin
vanhojen pappien aikana, jolloin sitä oli käytetty kansliahuoneena.
Lyhyellä sivulla, ovea vastapäätä, oli ikkuna, ja sen alla oli pitkä,
musta nahkasohva ja soikea pöytä sen edessä. Pohjoista pitkääseinää
vasten seisoi ensiksikin vuode, sitten musta nahkatuoli, sen jälkeen
suuri musta kirjoituspöytä ja korkea lipasto. Eteläisellä pitkällä
sivulla oli niinikään vuode ja tuoli, joka oli päällystetty mustalla
nahalla. Mutta sitten tuli uuni, ja sen toisella puolella riippui
kolme metsästyspyssyä, pari hylkeennahkaista metsästyslaukkua, suuri
ratsastuspistooli ja pari ruutisarvea. Floretti ja taittunut miekka oli
asetettu ristiin seinälle, ja suuret hirvensarvet komeilivat aseitten
keskellä.
Itäisellä lyhyellä sivulla oli ovi ja toisella puolella seinään
kiinnitetty vaatekaappi ja toisella kirjakaappi. Vaatekaapin pohjalla
oli luutnantin kaunis raha-arkku konelukkoineen ja raudoituksineen,
samainen, jota rykmentinkirjuri oli käyttänyt ja joka oli hiukan
hiiltynyt yhdestä nurkastaan, siksi että varkaat kerran olivat
vähällä polttaa sen. Kirjakaapissa luutnantti Lagerlöf säilytti
suuria konttorikirjojaan, ja sitä paitsi siellä oli kahden miespolven
koulukirjat. Monet vuosikerrat »Europeiska följetongen» teosta
tungeskelivat täällä Homeroksen, Ciceron ja Liviuksen rinnalla. Pietari
Suuren ja Fredrik II:n historiat olivat karkoitetut tänne siksi, että
ne olivat sidotut yksinkertaisiin harmaihin pahvikansiin ja samoin
Vilhelm von Braunin teokset, nämä eivät kuitenkaan kansiensa vuoksi,
vaan muista syistä. Lattialla oli maanmittauskojeita niiltä ajoilta,
jolloin luutnantti Lagerlöf otti osaa isonjaon toimeenpanoon, ja sitä
paitsi oli siellä laatikoita täynnään ongenkoukkuja, pitkiäsiimoja ja
kaikenlaista muuta.
Kaikkein ensiksi, kun luutnantti ja hänen pikkutyttönsä olivat tulleet
huoneeseen, oli kärpäset ajettava ulos. He avasivat ovet ja ikkunat,
ja luutnantti Lagerlöf otti pyyheliinan huiskien niitä, ja pikkutytöt
riisuivat yltään esiliinansa ja heiluttivat niitä ilmassa. Ja he
huiskivat ja hutkivat, he kiipesivät tuoleille ja pöydille. Kärpäset
lensivät ja surisivat eivätkä tahtoneet lähteä ulos, mutta vihdoin
niiden täytyi paeta.
Kun kaikki kärpäset oli karkoitettu, ripusti luutnantti Lagerlöf
pyyheliinan seinälle ja lapset sitoivat esiliinat eteensä, ja
ikkunat ja ovet suljettiin. Mutta huoneessa oli eräs kärpänen,
jota he nimittivät »vanhaksi konttorikärpäseksi», Se oli tottunut
jokapäiväiseen ajojahtiin ja osasi piiloutua siksi aikaa, kuin
huoneessa hosuttiin. Mutta niin pian kuin kaikki oli hiljaista, tuli se
esille ja kävi kattoon istumaan.
Sitä ei kuitenkaan yritettykään ruveta takaa-ajamaan, sillä sekä
luutnantti että lapset tiesivät, että se oli heitä ovelampi. Siitä he
eivät voineet päästä eroon, vaan nyt he ryhtyivät seuraavaan työhön,
joka oli suoritettava ennen ettonetta.
He asettivat kaksi nahkapäällyksistä tyynyä ja yhden untuvatyynyn
nahkasohvalle luutnantti Lagerlöfin päänaluseksi, ja hän kävi sohvalle
pitkäkseen, sulki silmänsä ja oli nukkuvinansa.
Mutta silloin hyökkäsivät pikkulapset ääneensä huutaen hänen
kimppuunsa. Heidät heitettiin kuin kerät alas sohvalta, mutta he
palasivat takaisin kuin itsepäiset koiranpennut. He repivät häntä
parrasta ja pörröttivät hänen päätään ja kiipesivät sohvalle ja tekivät
kaikenlaista vallattomuutta. Kun he olivat saaneet kyllikseen leikkiä
kaikki kolme, läiskäytti luutnantti Lagerlöf käsiään yhteen ja sanoi:
»Nyt riittää.»
Se ei auttanut vähääkään, lapset jatkoivat peliään. He kiipesivät
sohvalle, he kimposivat kuin pallot lattialle, palasivat taas takaisin
ja huusivat ja melusivat.
Kun tätä menoa oli kestänyt jonkun aikaa, läiskäytti luutnantti
Lagerlöf kaksi kertaa käsiään yhteen ja sanoi, että nyt leikki oli
todellakin lopussa.
Mutta ei sekään auttanut vähääkään, vaan lapset hyökkäsivät huutaen
ja nauraen uudelleen hänen päälleen, kimposivat kauaksi lattialle ja
palasivat taas takaisin. Mutta ei kestänyt kauan, ennenkuin luutnantti
Lagerlöf läiskäytti kolmasti käsiään ja sanoi, että nyt oli leikki
lopussa, kerrassaan lopussa.
Ja samassa lapset vaikenivat ja kiipesivät kumpikin vuoteisiinsa. He
ottivat esille valkoiset tyynynsä, jotka he laskivat päänsä alle, ja
ojentautuivat nukkumaan.
Mutta hetken kuluttua luutnantti Lagerlöf alkoi kuorsata. Ei hän
kuorsannut kovinkaan äänekkäästi, mutta sittenkin sen verran, että
molemmat lapset, joita oli opetettava pitämään ettonetta, pysyivät
valveilla.
He eivät saaneet nousta, he eivät saaneet liikahtaa eikä puhella
keskenään, vaan heidän täytyi maata alallaan.
He katselivat lattialla olevia räsymattoja ja tunsivat rouva Lagerlöfin
ja mamselli Lovisan vanhat leningit, jotka oli leikattu matonkuteiksi.
He katselivat kenraali Malmbergin muotokuvaa, joka riippui seinällä
kahden sotakuvan välissä, he katselivat mustetolppoa ja kynää,
hirvensarvia ja metsästyslaukkuja, miekkailuflorettia ja kuuluisaa
pyssyä, jota nimitettiin »Jäniksentappajaksi». He seurasivat silmillään
peitteen-kuvioita ja laskivat seinäpapereiden tähdet, lattian
naulanpäät ja uutimien ruudut.
Aika kävi heistä varsin pitkäksi.
He kuulivat iloisia ääniä ikkunan ulkopuolelta, siellä olivat isot
lapset, joiden ei tarvinnut opetella pitämään ettonetta. He söivät
karviaismarjoja ja kirsikoita ja omenanraakaleita, ja he olivat vapaita
ja onnellisia.
Ainoan toiveensa he kohdistivat konttorikärpäseen. Sillä se surisi
lakkaamatta luutnantti Lagerlöfin kasvojen ympärillä ja melusi minkä
jaksoi. Ja jos se vain jatkoi menettelyään, niin sai se lopulta
kuitenkin luutnantin hereille.
Mamselli Broström.
Tämä ei tapahtunut meidän aikanamme, vaan kauan sitten,
kahdeksantoistasataakolmekymmentäluvulla.
Karlstadin kimnasistit olivat olleet harvinaisen hiljaisia
syyslukukauden alussa. He eivät olleet panneet toimeen tappeluja
katupoikien kanssa eivätkä pitäneet muutakaan meteliä. Koko kaupunki
oli ihmeissään ja iloinen ja kiitollinen, mutta samalla tuntui hiukan
tyhjältäkin.
Mutta kun syysmarkkinoiden aika alkoi lähestyä, kun kansaa koko
Värmlannista odotettiin saapuvaksi läänin pääkaupunkiin, niin tuntui
kimnasisteista, että heidän oli pakko ryhtyä johonkin säilyttääkseen
arvonsa. Eihän nyt ollut kysymys vain Karlstadista, vaan koko
maakunnasta. Kun asiaa oli perusteellisesti pohdittu ja monenlaisia
ehdotuksia tehty ja hyljätty, kutsuttiin eräs koulupoika, Fredrik
Sandberg nimeltään, kinmasistien puheille.
Hän totteli tietenkin, sillä siihen aikaan ei koulupoikien auttanut
asettua kimnasisteja vastaan. He olivat koulupoikien esimiehiä, eikä
heidän olisi käynyt hyvin, jos he olisivat yrittäneet olla tottelematta
siltä taholta tullutta käskyä.
Kun Fredrik Sandberg saapui kimnasistien luo, puettiin hänen ylleen
paita kovine kauluksineen ja röyhelöineen ja isokukalliset liivit ja
harmaat housut jalkaraksineen ja sininen, kiiltävänappinen hännystakki
ja kiiltonahkakengät. Hänen tukkansa käherrettiin, hansikkaat ja
kävelykeppi annettiin käteen ja korkea käyräreunainen savupiippuhattu
painettiin päähän. Jollei vain Fredrik Sandberg olisi ollut niin pieni,
että housut riippuivat laskoksilla ja hännystakin liepeet laahasivat
maata ja hattu painui korville, niin olisi hän ollut kaikkein komein
kavaljeeri, mikä koskaan on polkenut kaupungin katuja.
Niin pian kuin Fredrik Sanbderg oli valmis, sai hän lähteä mamselli
Broströmin luo.
Ja kun hän astui ullakkohuoneeseen, missä mamselli Broström asui, näki
hän mamsellin seisovan uunin ääressä ja paistavan lehikäisiä. Mamselli
ei ollut erikoisen huolellisesti puettu. Hän seisoi liivisillään ja
alushameisillaan, ja pieni koulupoika ei mielestään koskaan ollut
nähnyt tällaisia käsivarsia ja sääriä eikä tällaisia käsiä ja jalkoja
eikä tällaista, ruumista ja voimaa.
»Nimeni on Fredrik Sandberg», sanoi hän, »ja tahtoisin nöyrimmästi
kysyä, saisinko luvan pyytää mamselli Broströmin markkinatanssiaisiin
vapaamuurarilooshiin.»
Mamselli Broström ei kuulunut juuri hienoimpaan seurapiiriin eikä
suinkaan ollut aikonut lähteä markkinatanssiaisiin. Mutta kun noin
komea kavaljeeri kutsui hänet, niin ei hän ajatellutkaan kieltäytyä,
vaan niiasi Fredrik Sandbergille ja sanoi, että hän oli kovin
kiitollinen tästä kunniasta ja että hän suurimmalla ilolla suostui
tulemaan.
Fredrik Sandberg oli mielissään, kun hänet oli otettu näin hyvin
vastaan, sillä olisihan voinut käydä toisellakin tavalla, ja hän juoksi
minkä ennätti kimnasistien luo kertomaan, miten kaikki oli käynyt.
Kahdeksan päivää myöhemmin Fredrik Sandberg kutsuttiin vielä kerran
kimnasistien puheille. Hänen ylleen puettiin tärkkipaita, kaulus ja
röyhelö, soljella kiinnitetty kaulahuivi ja silkkiliivit, harmaat
housut jalkaraksineen, sininen, kiiltävänappinen hännystakki ja
kiiltonahkakengät. Hänen tukkansa käherrettiin, hansikkaat ja
kävelykeppi annettiin käteen ja korkea, käyräreunainen savupiippuhattu
päähän. Ja kun hän oli valmiiksi puettu, lähetettiin hänet vielä kerran
mamselli Broströmin hio.
Kun hän nyt tällä kertaa astui ullakkohuoneeseen, seisoi mamselli
Broström peilin edessä ja koetteli punaista harsopukua. Hänellä oli
paljaat käsivarret ja paljas kaula, ja hän käänteli ja väänteli itseään
kärsimättömästi ja näytti olevan kauhean pahalla tuulella.
Fredrik Sandberg katseli lihavia käsivarsia, jotka pistivät esiin
punaisesta tyllistä, ja paksuja sääriä, jotka pilkistivät lyhyiden
hameitten alta. Hän katseli tuota rotevaa ihmistä, joka oli puolta
pitempi häntä itseään ja puolta leveämpi ja puolta lihavampi. Hän
katseli hänen karheita poskiaan, jotka olivat kuparinväriset, sillä
mamselli Broström seisoi alati uunin ääressä ja paistoi lehikäisiä.
Hän katseli hänen mustaa tukkaansa, joka pörröisenä ympäröi hänen
kasvojaan, hän kohtasi verestävien silmien terävän katseen, hän kuuli
jyrisevän äänen, ja hän säikähti. Hän olisi tahtonut juosta tiehensä,
mutta kimnasistithan olivat lähettäneet hänet tänne, ja hän tiesi mitä
tottelemattomuus esivaltaa vastaan merkitsi.
Siksi hän kumarsi mamselli Broströmille.
»Tahtoisin nöyrimmästi kysyä», sanoi Fredrik Sandberg, »saanko tanssia
ensimmäisen valssin teidän kanssanne markkinatanssiaisissa.»
Mamselli Broström oli tänä aamuna ollut kovin epäröivällä
katumatuulella ja ihmetellyt tokkopa hän lähtisi tanssiaisiin lainkaan.
Ehkäpä hän olisikin heittänyt tanssiaiset mielestään, jollei Fredrik
Sandberg olisi tullut pyytämään häneltä ensimmäistä valssia.
Nyt hän tuli taas hyvälle tuulelle, kun hän oli varma kavaljeerista. Ja
hän vastasi Fredrik Sandbergille, että hän piti sitä suurena kunniana
ja kernaasti suostui tanssimaan hänen kanssaan.
Samana päivänä tanssiaiset olivatkin, ja mamselli Broström läksi
vapaamuurarilooshiin Karlstadin asukkaiden ja markkinavieraitten
pariin. Hän astui naisten huoneen läpi tanssisaliin. Siellä hän kävi
istumaan yhdelle niistä pienistä, päällystetyistä istuimista, jotka
kiersivät huonetta.
Mamselli Broström oli puettuna punaiseen tylliin, joka oli kauneinta
mitä hän tiesi, ja hän oli tyytyväinen itseensä. Hän huomasi kylläkin,
että ihmiset tähystelivät häntä, mutta siitä hän ei välittänyt, sillä
kun hänet nyt kerta oli kutsuttu, niin oli hänellä yhtä suuri oikeus
kuin kellä muulla tahansa tanssia markkinatanssiaisissa. Hän huomasi,
että muilla naisilla oli tuttavia, joiden kanssa he keskustelivat,
mutta siitäkään hän ei välittänyt, sillä niin pian kuin tanssimusiikki
alkoi, saivat he nähdä, että hänelläkin oli kavaljeeri, yhtä hieno kuin
kenellä muulla tahansa.
Kun rykmentinmusiikki aloitti ensimmäisen tanssin, näki hän
tehtaankirjurien pyytävän tanssiin patruunien tyttäriä ja luutnanttien
upseerien naisia ja puotilaisten kauppiaitten tyttäriä. Jokainen
valitsi omansa ja toiset ottivat toisten omat, mutta kaikki ihmiset
alkoivat pyöriä ja hyöriä lattialla, paitsi mamselli Broström, joka
istui odottaen Fredrik Sandbergiä.
Kimnasistit olivat ylhäällä lehterillä soittajien luona ja näkivät
mamselli Broströmin istuvan punaisessa tyllipuvussaan keskellä pitkää
seinää, jotta se, jota hän odotti, heti löytäisi hänet.
Maaherratar kohotti lornettinsa silmälleen ja ihmetteli, kukahan istui
niin koreana ja leveänä salin pitkällä sivulla. Tehtaanpatruunien
tyttäret nyrpistivät nenäänsä hänelle, ja aatelisneidot
kummastelivat, mitenkä sellainen henkilö oli voinut tulla heidän
markkinatanssiaisiinsa, mutta mamselli Broström istui paikallaan aivan
yksin. Fredrik Sandberg ei näyttäytynyt, eikä kukaan muu lähestynyt
häntä.
Illalliset alkoivat, ja illallisten jälkeen jatkui tanssia, ja
hienot perheet alkoivat tehdä lähtöä, ja herrat näyttivät jo hiukan
punehtuneilta, mutta mamselli Broström istui yhä paikoillaan.
Lopulta tuli sittenkin nahkuri Grunder ja pyysi häntä polkkaan.
»Jopa olikin aika», sanoi mamselli Broström.
Ja hän sanoi sen niin ääneen, että hänen sanansa kuuluivat yli koko
salin, ja ne tulivat sananparreksi koko Värmlannissa.
Nahkuri oli istunut pikkuhuoneissa kaiken iltaa ja pelannut korttia,
eikä hän tiennyt mistään, ja nyt hän tahtoi hiukan pyörähtää hänkin,
ja kaikilla muilla naisilla oli kavaljeerinsa, eikä hän aavistanut,
millaisessa mielentilassa mamselli Broström oli.
Kun mamselli nyt nousi heittäytyäkseen hänkin tanssin tuoksinaan,
tahtoi nahkuri olla kohtelias ja ystävällinen.
»Haluaako mamselli Broström tanssia eteen vai taaksepäin?»
»Yhdentekevää, kunhan mennään», sanoi mamselli Broström.
Hän sanoi sen niin ääneen, että sanat kuuluivat yli koko salin, ja ne
tulivat sananparreksi koko Värmlannissa.
Seuraavana päivänä markkinatanssiaisten jälkeen kutsuttiin Fredrik
Sandberg taaskin kimnasistien luo. Hänen ylleen puettiin tärkkipaita
ja kaulus ja röyhelö, solkikaulahuivi ja silkkiliivit, harmaat
housut jalkaraksineen, sininen, kiiltonappinen hännystakki ja
kiiltonahkakengät. Hänen tukkansa käherrettiin, hansikkaat ja
kävelykeppi annettiin käteen ja korkea, käyräreunainen savupiippuhattu
painettiin päähän. Sitten hänet lähetettiin vielä kerran mamselli
Broströmin luo.
Kun hän tuli hänen ullakkohuoneeseensa, seisoi mamselli niinkuin
ennenkin uuninsa ääressä paistaen lehikäisiä. Hänellä ei ollut yllään
punaista tyllileninkiä tällä kertaa, vaan hän seisoi liivisillään ja
alushameisillaan, ja koulupoika tuumi, ettei hän koskaan ollut nähnyt
tällaisia käsiä eikä jalkoja, eikä tällaisia käsivarsia ja sääriä, eikä
niin lihavaa ruumista eikä suurta voimaa.
Sanat olivat takertua hänen kurkkuunsa, mutta kolme vaarallisinta
kimnasistia seisoi oven takana kuuntelemassa, ja Fredrik tiesi, mitä
merkitsi, jos sattuisi joutumaan esikunnan epäsuosioon.
»Pyytäisin nöyrimmästi kysyä, oliko mamselli Broströmillä hauskaa
markkinatanssiaisissa», sanoi Fredrik Sandberg kumartaen.
Enempää kerrottavaa ei enää ole, sillä miten Fredrik Sandberg tuli ulos
huoneesta ja yli ullakon ja alas portaita ja ulos kadulle, sitä hän ei
itsekään tiennyt, ja samoin oli laita niiden kolmen kimnasistinkin,
jotka olivat väijyneet oven takana. Eivät hekään oikein tienneet,
miten heitä autettiin portaita alas. Mutta hyväpä oli, että he olivat
matkassa, niin ettei Fredrik yksin saanut kyytiä. Sitä riitti runsaasti
sekä hänelle että toisille.
* * * * *
Mutta luutnantti Lagerlöf, joka kävi koulua Karlstadissa siihen
aikaan kuin tämä tapahtui, ei voinut koskaan unohtaa tätä seikkailua,
ja kun hän istui keinutuolissaan iltaisin, oli hänen tapana kertoa
sitä pikkulapsilleen. Sillä kas, olihan hän kylläkin hyvin kiltti ja
vaaraton mies, mutta häntä ilahdutti alati oikea koirankuje.
Matka Kyöpelinvuorelle.
Isoäidin aikana oli Mårbackassa vanha ruotumummo. Hänellä oli tapana
talvisin maata keittiössä, mutta ehkäpä hänen mielestään keittiö
ilmankin jo oli täynnä, siellä kun nukkui emännöitsijä ja viisi
palvelustyttöä, ja niinpä hän muutti nukkumaan navetan ylisille niin
pian kuin tuli kesä.
Hän oli löytänyt mainion hyvän vuoteen. Hän pani vuodevaatteensa
vanhaan virkaheittoon rekeen, jolla monet vuodet oli ajettu valurautaa
Kymsborgin tehtaalle Bergslagenin sulatoista.
Siinä hän nukkui rauhallisesti ja hyvin monta viikkoa, mutta eräänä
yönä hän heräsi siihen, että reki liikahti. Hän nousi istualleen ja
katseli ympärilleen. Mutta hän ei maannutkaan nykyisessä navetassa,
vaan vanhassa, joka oli rakennettu pappien aikana, ja siellä tuli valoa
ullakolle vain parista pienestä luukusta. Ulkona oli valoisa kesäyö,
mutta eukko parka oli melkein pilkkosen pimeässä eikä nähnyt mitään.
Hän luuli vain uneksineensa, ja laskeutui jälleen pitkäkseen. Kaikki
oli hiljaista hänen ympärillään, eikä kestänyt kauan ennenkuin hän
nukahti uudelleen.
Mutta eikö ollutkin merkillistä? Tuskin hän oli ennättänyt nukahtaa,
ennenkuin heräsi uudelleen siihen, että reki liikkui. Tällä kertaa se
ei vain nytkähdellyt, vaan se siirtyi eteenpäin lattialla. Se liukui
aivan hiljaa ja varovasti eteenpäin, ja eukko huomasi selvästi, että
siinä oli eloa.
Ruotumummo kävi istumaan ja tarttui kiinni reen laitoihin molemmin
käsin. Hiukset nousivat hänen päässään pystyyn, ja alaleuka alkoi
vavista.
»Vanhurskas Jumala», valitti hän, »vanhurskas Jumala, se kulkee, se
kulkee?»
Mitenkä ihmeessä tämä saattoi olla mahdollista? Ehkäpä tällainen vanha
reki, joka oli kuljettanut valurautaa Kymsborgin ja Bergslagenin väliä
talven toisensa jälkeen, ei voinut saada rauhaa öisin, vaan pakostakin
liikuskeli hiukan öiseen aikaan.
Mutta nyt se paransi vauhtia. Se hyppäsi epätasaisten lattiapalkkien
yli, se loikkasi heinä- ja olkikasojen poikki, ikäänkuin olisi kiitänyt
kuilujen ja äkkijyrkkien mäkien yli.
»Vanhurskas Jumala», valitti ruotumummo, »vanhurskas Jumala!»
Mutta ei siitä ollut apua, vaikka hän huusikin Jumalaa avukseen. Reki
ei rauhoittunut siitä, se kiiti yli koko navetan ullakon. Olihan
kesäaika, ja heinät olivat melkein lopussa, niin ettei mikään ollut sen
tiellä.
Vihdoin se törmäsi seinää vasten ja pysähtyi äkkiä.
Tähän se kai nyt seisahtui. Ei, ei sittenkään. Kun se oli hengähtänyt
hetken aikaa, alkoi se vetäytyä takaisin siihen nurkkaan päin, jossa
aluksi oli seisonut.
Ruotumummo kertoi sittemmin, että ellei hän juuri samassa olisi
keksinyt, mikä rekeä vaivasi, niin hän olisi kadottanut järkensä.
Eivät vanhat Bergslagenin matkat kummitelleet valurautareessä, vaan
aivan varmaan joku oli rasvannut sitä.
Joku talon tai lähiseutujen noita-akka, nimiä hän ei tahtonut mainita,
oli saanut päähänsä lähteä Kyöpelinmatkalleen tässä reessä, jossa oli
mukavampi ja parempi matkustaa kuin uuniluudan tai tuvanoven selässä.
Tuo ilkeä noita-akka ei tiennyt suinkaan, että ruotumummolla oli
tapana maata reessä öisin. Niin, miten kaikki oli käynyt, sitä hän
ei kiireessään ennättänyt edes ajatella, mutta se vain oli varma,
että reki tahtoi lähteä matkalle. Ja se otti nyt mukaansa hänet,
ruotumummon, Kyöpelinvuorelle oikean akan sijasta.
Vanhurskas Jumala, jollei navetan seinä olisi ollut tiellä, niin hän
olisi jo ollut matkalla niittyjen poikki kirkkoa kohti.
Reki vetäytyi yhä taaksepäin, mutta hän käsitti tietenkin, että se
peräytyi vain ottaakseen parempaa vauhtia, jotta voisi murtautua
ulos. Kunhan se vain jollakin tavalla pääsisi ulos, niin se kiitäisi
eteenpäin puitten latvojen ja vuoren harjanteitten yli. Hän saisi
lentää korkealla peilikirkkaitten järvien yläpuolella tarvitsematta
pelätä syöksyvänsä syvyyteen, ja kirkontornien ympäri hän kiertäisi
kuin naakka. Hän lentäisi Ison Kilin ja Gravin pitäjän tuolle puolelle,
mutta minne hän lopulta joutuisi, sitä hän ei tahtonut ajatellakaan.
Vanhurskas Jumala, nyt reki hyökkäsi taas eteenpäin! Niin, kyllä
reki osaisi lentää, kunhan se vain pääsisi ilmaan. Se törmäsi vasten
seinää sellaisella vauhdilla, että hän pelkäsi seinän murtuvan. Hän
kävi pitkäkseen rekeen, jotta ei katkeaisi kahtia, kun reki lentäisi
lautaseinän läpi.
Hirveätä ryskettä ja kalinaa se piti, mutta ajatelkaahan, seinä kesti
vieläkin! Kunpa reki vain olisi huomannut, ettei voinut päästä seinän
läpi murtautumaan, ja pysyttelisi alallaan!
Mutta mitä vielä! Nyt se peräytyi taaskin. Se oli voideltu oikealla
voiteella, tuo reki, jossa hän makasi, ja jos se nyt yrittäisi vielä
kolmannen kerran, niin se varmasti myös onnistuisi.
Mitäpä hän tekisi jouduttuaan noita-akkojen ja pimeyden henkien pariin?
Paljon hän oli kuullut kerrottavan heidän puuhistaan, mutta hän ei
ollut koskaan tahtonut oikein uskoa siihen. Paljon on sellaista, mitä
ei tahdo uskoa, ennenkuin itse on nähnyt, että se todellakin on totta.
Vanhurskas Jumala, älä johdata kiusaukseen! Hänhän oli elänyt köyhänä
ja halveksittuna koko elämänsä ajan valittamatta. Mutta jos hänelle nyt
tarjottaisiin valtaa ja rahaa, niin voisiko hän vastustaa kiusausta?
Tai jos hän oppisi ne sanat, joilla parannetaan sairaita eläimiä ja
ihmisiä, tai ne, jotka antavat kasvun oraille, tai ne, jotka herättävät
nuorten rakkautta? Voisiko hän silloin vastustaa kiusausta? Niin, kunpa
hänellä vain olisi voimaa voittaa kiusaus ja säilyttää sielunsa autuus!
Niin, nyt reki otti vauhtia kolmannen kerran. Nyt se hyökkäsi eteenpäin
niin että ilma vinkui hänen korvissaan. Ja hän sulki silmänsä,
jotta päätä ei huimaisi. Hänhän tiesi, että ennenkuin hän ennätti
silmäänsäkään räpäyttää, olisi hän jo ulkoilmassa ja lentäisi yhtä
korkealla kuin leivoset ja pääskyset.
Kylläpä siinä nyt oli ryskettä ja kolinaa. Nyt varmaankin seinä murtui.
Mutta Jumalan kiitos! Vahva lautaseinä ei murtunut. Reki vain meni
murskaksi. Ja varmaankin se samalla oli kadottanut matkustamishalunsa,
sillä se pysytteli aivan hiljaa paikallaan, niin että ruotumummo
saattoi kavuta ulos ja laskeutua levolle olkikasalle.
Kun ruotumummo aamulla kertoi tästä, ja kun juttu vihdoin tuli
isoäidin korviin, tuntui se hänestä varsin omituiselta. Sillä uskoihan
hän kylläkin yliluonnollisiin seikkoihin, mutta jokin järjestys
kaikella piti olla. Eikä hän ollut koskaan kuullut kerrottavan, että
Kyöpelinvuorelle voitaisiin ajaa keskellä valoisaa kesää ja vielä
lisäksi reellä. Niinpä isoäiti läksi ullakolle tarkastamaan rekeä, ja
silloin hän huomasi, että siihen oli kiinnitetty pari pitkää köyttä.
Ja hän kutsui luokseen renkipojan ja pari hänen toveriaan ja kuulusteli
heitä ja antoi heille aika nuhteet.
* * * * *
Tämä oli niinikään luutnantti Lagerlöfin koirankurijuttuja. Hän tiesi
niitä paljon useampiakin, mutta kun hän oli kertonut tämän sekä jutun
mamselli Broströmistä, oli rouva Lagerlöfillä tapana sanoa, että nyt
oli kuultu kyllin siksi illaksi, nyt piti lasten toivottaa hyvää yötä
ja mennä nukkumaan.