Seitsemäntoista kissaa.
Rykmentinkirjurin viimeisinä elinvuosina oli Mårbackassa karjatyttö
nimeltä Britta Lambert. Hän oli pieni ja ruma, kasvoiltaan ruskea
kuin nahka ja silmäpuoli. Hän oli katkera ja hapan ollessaan toisten
parissa, mutta oli erinomainen karjapiika, joka rakasti karjaansa.
Kun hän arveli lehmän poikivan jonakuna yönä, valmisti hän vuoteensa
navettaan ja nukkui siellä. Joka päivä lämmitti hän panimossa vettä
ja laahasi sitä saavillisittain navettaan, jotta lehmät saisivat
lämmintä apetta, ja kun heinä alkoi loppua navetan ylisiltä huhtikuun
paikkeilla, ja lehmät saivat pureksia rukiinolkiakin, niin hän oli
valmis hiipimään talliin ja varastamaan heiniä hevosilta.
Navetta, jossa hän hallitsi, oli vanha ja niin pimeä, että tuskin näki
kättään pitemmälle sisään tullessa. Käytävät olivat kapeat, lattiassa
oli paljon kuoppia, lehmät seisoivat pienissä, ahtaissa parsissa
eikä Britta Lambert ymmärtänyt pitää niitä kovinkaan puhtaina. Mutta
navetassa vallitsi alituinen onni. Ei koskaan ollut puhettakaan siitä,
että joku lehmä olisi haljennut liikasyömisestä tai saanut jonkun
terävän esineen mahalaukkuunsa tai että poikiminen ei olisi onnistunut
hyvin. Maitoa oli runsaasti ja samoin vasikoitakin, navetasta ei
Mårbackan emännällä ollut koskaan huolta.
Eräs eläinlaji oli Britta Lambertille sittenkin rakkaampi kuin lehmät,
nimittäin kissat. Näyttipä melkein siltä kuin hän olisi uskonut niiden
voivan jollakin tavalla suojella häntä ja karjaa, ja pahinta, mitä
saatettiin vaatia häntä tekemään, oli se, että hän hukuttaisi jonkun
kissanpojan, jotta hänellä ei olisi huolehdittavanaan useampia kissoja
kuin lehmiä. Kun astui navettaan, niin vihreitä kissansilmiä säihkyi
joka puolelta pimeästä vastaan. Kissoja vilisi ihmisten jaloissa, ja
toiset ottivat vauhtia ja hyppäsivät olkapäillekin, sillä siihen Britta
Lambert oli ne totuttanut.
Kun luutnantti Lagerlöf otti Mårbackan ohjakset käsiinsä, niin
navetassa ei ollut sen vähempää kuin seitsemäntoista kissaa. Kaikki
ne olivat punajuovaisia, ei ainoatakaan valkoista eikä mustaa eikä
harmaata ollut niiden joukossa, sillä Britta Lambert uskoi, että
ainoastaan punajuovaiset tuottivat onnea.
Olihan luutnantti kylläkin eläinten ystävä, eikä hän tuntenut
vastenmielisyyttä kissojakaan kohtaa, mutta hänestä oli sittenkin
mieletöntä elättää ja majoittaa seitsemäntoista kappaletta navetassa.
Nehän joivat niin paljon maitoa, että siitä olisi riittänyt kolmelle
vasikalle, ja vaikka ne pitivätkin kovassa komennossa rotat ja myyrät,
niin metsästivät ne myös niin kiivaasti pikkulintuja, että tuskin oli
varpustakaan enää Mårbackassa.
Mutta ei ole niinkään hyvä hävittää kissoja, ja jotta ei Britta Lambert
tai talon muu naisväki kävisi levottomaksi, ei luutnantti kertonut
heille aikeistaan. Hän antoi vain vähäisen vihjauksen Pien-Bengtille,
entiselle tallirengille, joka yhä asui talossa ja toimitteli milloin
mitäkin.
Sen päivän jälkeen alkoivat navettakissat merkillisellä tavalla
kadota. Ei äkillisesti, vaan aivan vähitellen. Britta Lambert oli
huomaavinaan, että yksi toisensa jälkeen hänen rakkaimmista elukoistaan
ei näyttäytynyt enää koskaan, mutta mahdotonta hänen oli väittää sitä
varmasti, sillä kissat olivat aivan toistensa näköiset sekä värinsä
että juoviensa puolesta. Hän koetti laskea niitä, kun ne tulivat
maitoa juomaan, mutta ei sekään ollut helppoa. Osittain ne tunkeilivat
toistensa kimppuun maitokaukalon ääressä, ja osittain oli pilkkosen
pimeä navetassa.
Hän valitti huoliaan sekä vanhalle emännöitsijälle että nuorelle
rouvalle. »Minä pelkään vain sitä, että jos punaiset kissat häviävät
navetasta, niin onnikin katoaa sieltä», sanoi hän. »Ei sellaisesta
isännyydestä ole mitään hyvää, joka osoittaa epäkiitollisuutta niille,
jotka tähän asti ovat auttaneet meitä.»
Mutta sekä rouva Lagerlöf että emännöitsijä vakuuttivat, ettei heillä
ollut pahoja aikeita hänen kissojensa suhteen. He luulivat, että hän
hyvinkin pian saisi kaikki seitsemäntoista kissaansa jälleen.
Britta ei voinut kuitenkaan olla huomaamatta, että kissat vähenivät
vähenemistään. Hän epäili milloin yhtä, milloin toista, mutta ei kukaan
tunnustanut olevansa syyllinen. Ainoa, josta hän ei voinut uskoa mitään
niin pahaa, että hän tahtoisi vahingoittaa kissoja, oli luutnantti. Hän
oli varma siitä, että vanha rouva oli opettanut hänelle parempaa.
»Tästä ei tule mitään hyvää, luutnantti», sanoi Britta luutnantille
joka kerta, kun tämä tuli navettaan. »Kissat häviävät minulta,
luutnantti ei usko, miten huolissani minä olen.»
»Minun mielestäni ne juoksevat jaloissani aivan kuin ennenkin», sanoi
luutnantti.
»Hyvä jos niitä on edes kolmetoista vielä jäljellä,» sanoi karjapiika.
»Niin, enpä tahtoisi olla sen vaatteissa, joka on syypää tähän. Ja
pahinta on se, että se tuottaa onnettomuutta koko talolle.»
No niin, luutnantti Lagerlöf oli näihin aikoihin nuori, voimakas mies
ja innokas maanviljelijä. Hänellä oli suuret suunnitelmat Mårbackan
suhteen. Talo ei ollut kovinkaan suuri, mutta maaperä oli hyvä, sen
hän tiesi, ja pellot olivat tasaisia ja kivettömiä ja kaikki yhdessä
jaksossa. Ei ainakaan hänen syytänsä ollut, jollei hänen talostaan
tullut Fryksdalin kaikkein parhaita taloja.
Rahoja hänellä oli käytettävänään, sillä hänen appensa, patruuna
Wallroth Filipstadista, oli varakas mies. Hän oli hyvillään siitä, että
vävy oli toimelias ja tarmokas, ja hän antoi hänelle kaiken sen tuen,
jota hän tarvitsi.
Luutnantti ryhtyi siis järjestämään vuoroviljelystä taloonsa.
Hän kaivautti sylensyvyisiä ojia ja kylvi apilasta ja timoteitä
niittymaille, jotta ne eivät kasvaisi vain niittykukkasia. Hän osti
puimakoneen, jotta ei tarvitsisi enää puida riihessä pitkin talvea. Hän
hankki myöskin isokasvuista karjaa suurista herraskartanoista Näsistä
eikä antanut lehmien käydä metsässä laitumella ja nähdä nälkää keväästä
syksyyn saakka, vaan hankki laidunmaita aukeille maille.
Kaiken, mitä hän vain keksi parantaakseen taloa, hän pani toimeen. Hän
neuvotteli monet ajat laakson länsipuolena asuvien talonpoikien kanssa
haluten ostaa heiltä maata voidakseen siten pyöristää aluettaan. Hän
rakennutti työmiehilleen ja järjesti heidän olonsa, jotta he saisivat
kunnon asuntoja ja ulkohuoneita sekä maata, jotta voisivat pitää sekä
lehmän että porsaan.
Eipä hän tehnytkään turhaan työtä. Muutamien vuosien kuluttua antoi
talo takaisin kaiken sen, minkä hän oli siihen pannut. Lopulta hän ei
tiennyt enää, missä säilyttäisi heiniänsä talvella. Kun hän viljeli
herneitä, sai hän kaksikymmentä tynnyriä yhdestä, jonka oli kylvänyt,
ja kun hän kylvi nauriita, antoi maa niin siunatun sadon, ettei hän
ennättänyt omine väkineen korjata niitä, vaan sai lähettää sanan
naapureille, jotta he tulisivat hevosineen ja kärryineen Mårbackaan ja
korjaisivat kotiinsa niin paljon nauriita kuin ennättivät kerätä.
Mutta eräs asia oli hänelle suurena esteenä talon parannuspuuhissa.
Se oli pieni Ämtan puro, joka virtaili kauniisti kiemurrellen ja
polveillen laakson pohjassa, missä hänellä oli peltonsa. Tavallisesti
se ei ollut metsäpuroa suurempi, mutta niin pian kuin satoi rankasti,
kohosi se yli äyräittensä ja muutti hänen apilaniittynsä ja
kaurapeltonsa kirkasvetisiksi pikkujärviksi.
Luutnantti ei rauhoittunut, ennenkuin pääsi käsiksi puroon. Ja sen
osan joesta, joka kulki hänen alueensa läpi, hän kaivoi suoraksi ja
syväksi uomaksi. Mutta siitä hänellä ei ollut paljon iloa. Talonpojat,
jotka omistivat Mårbackan alapuolella olevat maat, antoivat joen kulkea
entisessä kiemurtelevassa matalassa uomassaan, jossa vesi tuskin
pääsi liikkumaan, ja niin pian kuin sattui kova sade, kohosi joki yli
äyräittensä sekä sillä että luutnantin alueella.
Hän ei suorastaan voinut sietää tällaista asioiden menoa. Mitäpä
kannatti viljellä maata, kun Ämtan milloin hyvänsä saattoi huuhdella
pois hänen heinäsuovansa ja ruiskuhilaansa? Hänen oli mahdotonta saada
maatilaansa hyvään kuntoon, ennenkuin sai joenkin valtaansa.
Hän puhui naapurien kanssa, eikä heillä näyttänyt olevan mitään joen
ojittamista vastaan. Maanmittari kutsuttiin paikalle, hän valmisti
kartan ja kustannusarvion, ja kun kaikki oli tehty ja asia hyvin
valmistettu, kutsuttiin kaikki asianomaiset kokoukseen pitäjäntuvalle.
Paljon esteitä ja epäilyksiä oli täytynyt voittaa, ennenkuin asia oli
saatu näin pitkälle, ja sinä aamuna, jolloin luutnantin oli määrä
lähteä kokoukseen, oli hän varsin hyvällä tuulella, sillä nyt hän luuli
pahimmat vaivat voittaneensa.
Mutta kun hän aikoi nousta kieseihin, huomasi hän, että yksi punaisista
navettakissoista istui kiesien istuimella ja tuijotti häneen.
No, eihän se ollut niinkään merkillistä, sillä kaikki navettakissat
olivat ihastuneet ajelemiseen. Britta Lambertilla oli tapana nostaa ne
työntökärryihin ja ajeluttaa niitä siitä saakka kuin ne olivat aivan
pieniä, ja siten punaiset kissat olivat yhtä ihastuneita ajeluun kuin
pikkulapset ja hyppäsivät usein työkärryille. Mutta ei niillä sentään
ollut tapana kiivetä herrasväen vaunuihin ja ajopeleihin.
»Vai niin, vai tahdot sinäkin tulla kokoukseen», sanoi luutnantti
kissalle ja ajoi sen alas istuimelta. Se läksikin pois, mutta sitä
ennen se loi luutnanttiin niin viekkaan ja ilkeämielisen katseen, että
hänestä tuntui suorastaan pahalta.
Ennenkuin luutnantti pääsi maantielle, täytyi hänen ajaa kolmen
veräjän läpi, ja tänä aamuna istui punajuovikas kissa jokaisella
veräjäpylväällä. Ei siinäkään ollut mitään merkillistä, sillä kissat
istuivat kernaasti veräjäpylväillä paistatellen kylkiään ja pitääkseen
vaaria kaikesta, mikä tapahtui maassa niiden jalkojen juuressa.
Mutta luutnantti ei mahtanut sille mitään, että kissat tänä päivänä
näyttivät kovin omituisilta. Ne katselivat häntä ilkeämielisesti ja
pilkallisesti, ikäänkuin olisivat paremmin kuin hän tienneet, miten
matka oli onnistuva. Hän alkoi miltei luulla, että Britta Lambert oli
oikeassa väittäessään, että kissat olivat pikkupeikkoja ja tonttuja,
jotka olivat ottaneet kissan hahmon.
Matkalle lähtiessä ei ole hyvä enne, jos kohtaa kovin monta kissaa,
mutta luutnantti sylkäisi kolme kertaa joka kissan kohdalla, niinkuin
hänen äitinsä oli opettanut häntä, eikä hän sitten ajatellut niitä
sen enempää matkan varrella. Hän kävi ajatuksissaan läpi koko
ojitussuunnitelman ja valmistautui esittämään kysymystä, jotta se
tuntuisi selvältä ja vakuuttavalta.
Mutta vaistomaisesti hän tuli ajatelleeksi kissoja astuessaan
pitäjäntupaan. Sillä sieltä huokui häntä vastaan varovainen ja
huolestunut ilma. Kaikki talonpojat istuivat siellä liikkumattomin,
ikäänkuin suljetuin kasvonilmein.
Hän alkoi epäillä, että he olivat tulleet katumapäälle, ja niin olikin.
Kaikki hänen ehdotuksensa hyljättiin.
»Kyllä me ymmärrämme, että tuosta ojituksesta olisi Mårbackalle
hyötyä», sanoivat he, »mutta meille se on samantekevää.»
Muuta vastausta hänen oli mahdoton saada heistä lähtemään.
Palatessaan kotiin kokouksesta oli hän varsin masentuneella mielellä.
Nyt tämä asia oli pitkiksi ajoiksi ratkaistu. Joki sai edelleen tehdä
tuhotöitään. Jos vieraan karja pääsi hänen pellolleen, niin oli hänellä
oikeus ajaa se pois, mutta joki sai rauhassa tehdä hävitystyötään.
Istuessaan siinä ja miettiessään hukkaanmennyttä toivettaan, nousi hän
äkisti ja läksi renkitupaan Pien-Bengtin luo.
»Tuota jokijuttua ei hyväksytty, Bengt», sanoi hän.
»Sepä oli ikävää, herra luutnantti», sanoi ukko. »Rykmentinkirjuri
sanoi aina, että talo kohoaisi kaksinkertaiseen arvoonsa, jos vain
joesta päästäisiin eroon.»
»Kuules, Bengt», sanoi luutnantti kuiskaten, »navetassa ei taida olla
kovinkaan monta kissaa enää jäljellä. Ehkä on parasta antaa Brittan
pitää loput.»
»Aivan kuten luutnantti haluaa», sanoi Pien-Bengt.
Luutnantti puhui edelleen kuiskaten, ikäänkuin hän olisi pelännyt, että
renkituvan vanhat seinät olisivat kuulleet, mitä hän sanoi.
»Minne sinä tavallisesti ne hukutat, Bengt?»
»Minä vein ne jokirantaan», sanoi Pien-Bengt. »Pelkäsin, että ne
voisivat nousta pinnalle ja joku nähdä ne, jos hukuttaisin ne
ankkalammikkoon.»
»Vai niin, vai jokeen», sanoi luutnantti. »Sitähän minä juuri
epäilinkin». Hän tuumi hyvän aikaa. »Tässä maailmassa on paljon
konstikasta», sanoi hän.
»Niin, se ainakin on varmaa, luutnantti», sanoi ukko.
Niin kauan kuin luutnantti eli, sai hän sietää joen mellastusta hänen
kauniilla niityillään. Vuoden toisensa jälkeen hän näki sen kohoavan
äyräittensä yli ja leviävän pieninä järvinä Mårbackasta alkaen yli koko
laakson.
Ja joka kerta kun hän näki tämän näyn, kertoi hän punaisista kissoista,
jotka olivat istuneet veräjäpylväillä, kun hänen oli määrä lähteä
kokoukseen. Saattoivatko ne tietää, että hänen kävisi huonosti
sinä aamuna? Ja onko totta, että se, joka hätyyttää kissoja, saa
rangaistuksen? Sitä hänen täytyi usein tuumia, niin vanhaksi kuin hän
tulikin.
Uusi navetta.
Ei siinä kyllin, että luutnantti Lagerlöf tahtoi saada Mårbackasta
viljavan ja hyvinhoidetun talon. Hän tahtoi myöskin, että talo olisi
kaunis ja komea suurine puutarhaistutuksineen asuinrakennuksen joka
puolella.
Mutta pihan toisella puolella, vastapäätä päärakennusta, oli tuo
vanha, ruma navetta sisäänpainuneine olkikattoineen ja pienine
ikkunaluukkuineen ja harmaine hirsiseinineen. Tosin navetan
seinävierustalla seisoi rivi satavuotisia vaahteroita keltaisine,
naavaisine runkoineen ja tuuheine lehdistöineen, niin ettei talo ehkä
sittenkään näyttänyt kovin rumalta, mutta luutnantti arveli, ettei hän
voinut saada Mårbackaa herraskartanomaiseksi, jollei navettaa siirretty
pois.
Ensi vuosina, jolloin hän asui Mårbackassa, oli hänellä
maanviljelyksestä yllin kyllin työtä, mutta Strömstadin matkan ja
vanhan rouva Lagerlöfin kuoleman jälkeen hän ryhtyi rakentamaan uutta
navettaa, sillä sellainenhan piti olla, ennenkuin vanha voitiin repiä.
Jotta uusi navetta näkyisi niin vähän kuin suinkin suuren rakennuksen
ikkunoihin, päätti hän rakennuttaa sen tasaiselle pellolle heti
hiekkaharjun alapuolelle, missä kaikki muut Mårbackan rakennukset
sijaitsivat. Koko talon naisväki alkoi voivottaa, niin pian kuin he
kuulivat tästä ehdotuksesta. Ajatelkaahan, miten pitkä matka olisi
navettaan lehmien luo ja miten vaivalloista karjapiian ja apulaistytön
kantaa maito kolmasti päivässä jyrkkää rinnettä ylös maitokamariin!
Mutta siitä ei luutnantti tahtonut kuulla puhuttavankaan. Hän aikoi
siirtää kaikki ulkohuonerakennukset ja siis maitokamarinkin alas
pellolle, ja kun kaikki oli koossa yhdessä paikassa, niin koituisi
siitä suuri helpotus sekä väelle että elukoille.
Ja vaikka navetta sijoitettiin noin syrjäiseen paikkaan, niin piti
siitä tulla koko piirikunnan komein navetta. Se oli rakennettava
ristinmuotoiseksi, muurattava tilleistä aina kattolistaan saakka,
ja tehtävä niin suureksi, että siinä olisi tilaa vähintäin
viidellekymmenelle lehmälle. Puuttui vain holvikatto, jotta se olisi
näyttänyt kirkolta.
Luutnantti keskusteli appensa kanssa rakennuspuuhistaan, ja patruuna
Wallroth oli katsellut kyllikseen vanhaa navettaa ymmärtääksensä,
että sen tilalle tarvittiin toinen. Hän antoi siis vävylleen varsin
suuren summan rahaa rakentamista varten. Sitten luutnantti ryhtyi
valmistushommiin. Parina talvena hän louhitutti Åsbergissä kiviä, joita
oli käytettävä perustusta varten. Parina kesänä hänellä oli ankkalammen
rannalla käynnissä savimylly, missä tiilintekijät valmistivat tiilejä,
jotka sitten saivat kuivua auringossa, kunnes ne olivat sekä lujia että
kovia. Parina syksynä hän lähetti väkensä itse kotimetsään hakkaamaan
hirsiä, jotta saisi kunnollisia poikkiparruja ja katonkannattimia.
Lopulta hän oli päässyt niin pitkälle, että saattoi ruveta paaluttamaan
paikkaa ja kaivamaan perustusta. Se oli suuri hetki hänelle, kun
rakennusmiehet työnsivät lapionsa multaan kuoriakseen ylimmän
maakerroksen.
Kaivaus ja perustuksen laskeminen aloitettiin itäpuolelta, joka oli
lähinnä taloa. Siellä kaikki kävi hyvin. Maa oli lujaa, ja peruskivet
pysyivät paikallaan, minne ne laskettiin.
Mutta kun itäisen pitkänsivun ja läntisen päädyn perustus oli laskettu,
niin alettiin kaivaa perustusta myöskin läntistä pitkääsivua varten,
joka oli pellolle päin. Ja nyt tuli suuri pettymys. Niin pian kuin
ylin maakerros oli poistettu, tuli eteen pehmeää ja vetelää tinasavea.
Sellaisella pohjalla eivät kivet pysyneet, vaan vajosivat maan sisään
ja katosivat.
Olihan suuri virhe, ettei luutnantti ollut antanut tutkia maaperää
tältä puolen, ennenkuin ryhtyi rakentamaan, mutta nyt, kun perustus jo
oli laskettu toiselle puolelle, arveli hän että hänen täytyi jatkaa
rakennusta kerran määrätyllä paikalla. Vanha perustuksen laskija
neuvoi tosin häntä siirtämään rakennuksen ylemmäksi mäkirinteeseen,
sillä tinasavea oli vaikea saada pysymään aisoissa, mutta hän ei
ottanut neuvoa kuuleviin korviinsa. Piti toki voida laskea perustus
tinasaveenkin. Tottakai silläkin oli pohja, ja kiviä riitti täytteeksi
yllin kyllin. Hehän voivat käyttää siihen vaikka koko Åsbergin.
Hän vedätti saveen toisen kivikuorman toisensa jälkeen, ja siten hän
sai laitetuksi leveän kivipaaden, joka seisoi lujasti paikallaan
ja kelpasi kai perustukseksi. Mutta sitten seurasi muutamia kovia
sadepäiviä, eikä aikaakaan, niin kivipaateen ilmeni halkeamia.
Seuraavana aamuna oli se alkanut vajota, ja muutaman tunnin kuluttua se
oli kokonaan kadonnut.
Nyt sekä perustuksenlaskijat että muut ihmiset neuvoivat luutnanttia
siirtämään navetan toiseen paikkaan, mutta hän ei tahtonut antaa
myöten. Paljon työtä oli tuhlattu tähän paikkaan, ja kaikki oli tehtävä
uudestaan, jos rakennus siirrettäisiin. Ja sitä paitsi hän halusi saada
navetan juuri siihen kohtaan, jonka oli määrännyt sille. Hän ei voinut
keksiä mitään muuta paikkaa, missä se olisi ollut yhtä hyvässä piilossa
ja samalla kuitenkin lähellä.
Mutta niinpä hän sai kaiken kesää jatkaa täyttämistyötä, ja kun syksy
saapui, niin ei ollut sittenkään varmaa, tokko perustus kestäisi,
vaan päätettiin alkaa itse muuraustyö vasta seuraavana vuonna, jotta
nähtäisiin kestäisikö tinasavi kevättä ja roudan sulamista.
Niin pian kuin lumi oli sulanut maasta seuraavana keväänä, läksi
luutnantti Lagerlöf rakennuspaikalle tarkastamaan muuriaan.
Toistaiseksi se oli vielä luja eikä halkeamia näkynyt missään, mutta
eihän oikea kevätmurros ollutkaan vielä alkanut.
Joka päivä ja monta kertaa päivässä hän meni rakennuspaikalle. Yhä
vielä muuri oli pystyssä. Vihdoin näytti routa lähteneen maasta.
Perustus seisoi yhä paikallaan, ja hän uskalsi lähettää muurarille ja
hänen sälleilleen sanan, että he voivat aloittaa työnsä.
He saapuivat taloon ja rupesivat muuraamaan seiniä itäisellä ja
pohjoisella puolella, jotta tuo epävarma pohja lännen puolella saisi
kylliksi aikaa asettuaksensa.
Juhannuksen aikana he rupesivat muuraamaan vaarallista puolta, ja
kaikki näytti käyvän hyvin. Heinäkuun keskivaiheilla he lähestyivät
jo muurinharjaa, sillä muurarithan ovat nopeita työntekijöitä, mutta
silloin ilmestyi joitakin halkeamia muuriin. Ja äkkiä koko rakennus
alkoi horjua. Kaikessa kiireessä täytyi repiä muutamia muurikerroksia,
kunnes vajoaminen pysähtyi.
Nyt luutnantti Lagerlöfin hanke näytti todellakin huolestuttavalta. Hän
ei tiennyt mitä tehdä.
Siihen aikaan, jolloin muuraus oli keskeytettävä, oli se summakin
kulunut loppuun, jonka hän oli saanut apeltaan navetan rakentamista
varten. Mutta olihan patruuna Wallroth sekä antelias että järkevä
mies. Jos luutnantti pari päivää aikaisemmin olisi kirjoittanut
hänelle ja selittänyt, miksikä rakennus oli tullut kalliimmaksi kuin
mitä edeltäkäsin oli laskettu ja pyytänyt apua voidakseen saada sen
valmiiksi, niin varmaankaan hän ei olisi kieltäytynyt auttamasta häntä.
Mutta nyt, kun rakennus jälleen oli luhistunut, ei luutnantti tahtonut
sitä tehdä. Olisihan hänen täytynyt myöntää, ettei rakennuksessa ollut
vielä kattoa eikä lattiaa, eivätkä edes seinätkään olleet valmiit, vaan
että hänen täytyi teettää uusi perustus.
Appi olisi varmaankin arvellut, että hän oli huonosti hoitanut asiansa.
Hän kadottaisi kaiken luottamuksensa häneen.
Luutnantti olisi mieluimmin heittänyt sikseen koko rakennusyrityksensä.
Mutta sekin oli ikävää. Kaikki hänen suunnitelmansa olivat menneet
myttyyn. Vanha navetta oli sitä paitsi kerrassaan käyttökelvoton rähjä.
Hänenhän olisi pitänyt jo paljoa ennemmin siirtää uutisrakennus toiseen
paikkaan, mutta miten se kävi päinsä, kun muuraustyö oli jo puoleksi
valmis? Kysymyksenalaista oli, mikä olisi kalliimpaa: aloittaa työ
uudestaan toisella paikalla vai jatkaa entisellä.
Itäisessä Ämtervikissä on pieni tehdas, Gårdsjö, joka sijaitsee vain
puolen tunnin päässä Mårbackasta. Siellä asui niihin aikoihin rouva
Lagerlöfin veli, tehtaanpatruuna Karl Wallroth, viisas ja varovainen
mies, johon luutnantti luotti enemmän kuin keneenkään muuhun koko
maailmassa. Hänen luokseen hän läksi valittamaan hätäänsä ja pyytämään
neuvoa.
Patruuna Wallroth neuvoi häntä heittämään koko hankkeen mielestään. »Ei
ole viisasta pyytää isältä lisää rahaa tätä rakennusta varten», sanoi
hän. »Hänhän auttaa kernaasti, mutta hän tahtoo, että rahat tulevat
hyvin käytetyiksi. Ei olisi myöskään viisasta ottaa lainaa, jotta
saisit navettasi valmiiksi. Kuka tietää, miten monta kertaa saat vielä
muurata talon. Se voi tehdä sinut aivan rutiköyhäksi.»
Tämän jälkeen luutnantti istui kaiken iltaa Gårdsjössä keskustellen
lankonsa ja kälynsä kanssa. Ei voinut olla puhettakaan siitä, että hän
saisi lähteä kotiin illallista syömättä. Hän koetti olla aivan huoleton
ja huvittaa toisia lystikkäillä puheillaan, mutta hän oli masennuksissa
sydänjuuriaan myöten. Hän tiesi langon olevan oikeassa, eikä hän ollut
pahoillaan hänelle, mutta hänen itsetuntonsa kärsi siitä, ettei hän
voinut saada valmiiksi alullepanemaansa ulkorakennusta.
Kotimatkalla heräsi hänen mielessään synkkiä ja omituisia ajatuksia.
Hän mietti, oliko hän ehkä niitä ihmisiä, joille epäonnistui kaikki,
mihin he ryhtyvät.
Aikoinaan hän oli mielestään ollut oikea onnenpoika. Siihen aikaan
näet, jolloin hän oli saavuttanut vaimonsa rakkauden ja saanut
haltuunsa Mårbackan, mutta sen jälkeen huono onni oli usein seurannut
häntä.
Hän oli pyytänyt eronsa sotapalveluksesta vain siksi, että hänen
päällikkönsä oli nuhdellut häntä kunniatervehdyksen laiminlyömisestä.
Se oli ollut ajattelematonta, mutta sitä hän ei huolinut enää surra.
Sen sijaan häntä harmitti se seikka, ettei hän isänsä jälkeen ollut
saanut rykmentinkirjurin tointa. Virka oli sen sijaan jaettu neljän
kutsuntakirjurin kesken. Yhden näistä viroista hän oli saanut, mutta
sekä työ että palkka oli hyvin vähäinen.
Ja sitten tuo Ämtan syventämisyritys. Sekin oli epäonnistunut häneltä.
Puolitiessä Mårbackan ja Gårdsjön välillä oli terveyslähde, vanha
kylpylä, jota hän oli yrittänyt uudistaa. Hän oli rakennuttanut sinne
uuden kylpylän, ottanut kylvettäjiä palvelukseensa ja toivonut, että
sairaita saapuisi joukottain, mutta sekin toive oli pettänyt. Jokunen
sairas tosin tuli sinne. Mutta töin tuskin kannatti pitää kylpylää
avoinna.
Ja nyt loppujen lopuksi oli hänen suuri rakennushankkeensakin
epäonnistunut. Hänessä oli varmaankin jokin vika. Hän ei suinkaan ollut
yhtä kelvollinen kuin muut. Parasta, että hän pysytteli alallaan, jätti
kaikki aikeensa, istui vain keinutuolissa ja luki sanomalehtiä ja antoi
kaiken käydä totuttua uraansa.
Kun hän vihdoinkin saapui kotiin, istui hänen vaimonsa portailla
kuistin edustalla ja odotti häntä.
Rouva Lagerlöf muistutti Gårdsjön veljeään.
Hänellä oli yhtä viisaat kasvot, yhtä selvä pää, yhtä vakava olento,
yhtä suuri rakkaus työhön, yhtä suuri välinpitämättömyys huvituksia ja
yhtä suuri vastenmielisyys kaikkea epävarmaa ja seikkailevaa kohtaan.
Luutnantti piti hänestä ja kunnioitti häntä yhtä paljon kuin
lankoaankin. Mutta tänä iltana olisi hänelle ollut mieluisempaa, jollei
vaimo olisi ollut valveilla ja odottanut häntä. Hänhän vastusti tätä
asiaa samoinkuin velikin.
»Mitä Kalle sanoi?» kysyi rouva Lagerlöf, kun he menivät
makuuhuoneeseen.
»Hän arveli, että jättäisin koko homman sikseen, hän, samoinkuin sinä
ja kaikki muutkin», sanoi luutnantti.
Rouva Lagerlöf ei vastannut mitään. Hän oli käynyt istumaan
tavalliselle paikalleen ompelupöydän ääreen ja katseli ulos valoisaan
kesäyöhön aikomattakaan ruveta riisuutumaan.
Luutnantti oli jo heittänyt takkinsa pois.
»Etkö pane maata?» kysyi hän. Ja hänen hermostuneesta äänensävystään
saattoi huomata, miten alakuloinen ja ärtynyt hän oli.
»Minä arvelen», sanoi vaimo katsellen ulos ikkunasta ja puhuen hiljaa
ja soinnuttomasti, »että sinun pitää rakentaa se valmiiksi.»
»Mitä sinä sanot?» kysyi luutnantti kärsimättömästi. Hän oli kylläkin
kuullut, mitä vaimo sanoi, mutta hän ei voinut ajatella muuta, kuin
että oli käsittänyt hänet väärin.
»Minä arvelen», sanoi vaimo uudestaan, »että sinun pitää rakentaa se
valmiiksi.»
»Navetastako sinä puhut?» sanoi luutnantti astuen vaimonsa luo. Hänen
sanansa olivat herättäneet toivonkipinän luutnantin sielussa, mutta hän
ei tiennyt varmaan, ymmärsikö häntä oikein.
Mutta rouva Lagerlöf oli istunut ja tuuminut tätä asiaa kaiken iltaa.
Hän oli ajatellut mielessään, miten ikävää olisi, jollei tämäkään
yritys onnistuisi hänen mieheltään. Se ei ollut hänelle hyväksi. Ehkäpä
oli viisaampaa jättää rakennushanke sikseen, mutta se oli koskeva
mieheen liian kipeästi. Sitä ei hänen veljensä eikä isänsä voineet
ymmärtää, mutta hän, joka oli hänen vaimonsa, käsitti sen täydellisesti.
Rouva Lagerlöf pystyi lukemaan niiden ihmisten ajatuksia, jotka olivat
hänelle rakkaita, yhtä helposti kuin kirjaa, mutta omien ajatustensa
ilmilausuminen, silloin kun hän oli liikutettu, oli hänestä yhtä
mahdotonta kuin heprean lukeminen.
»Minä en ole samaa mieltä kuin Kalle», sanoi hän ja vaikeni jälleen.
»Mutta mitä sinä oikeastaan haluat, mistä sinä puhut?» sanoi luutnantti
miltei vavisten kärsimättömyydestä. Hän ei voinut uskoa, että hänen
vaimonsa oli muuttanut mieltään ja piti hänen puoltaan.
Kun vaimo nyt huomasi, miten kiihtynyt luutnantti oli, teki hän
parastaan, jotta tämä ymmärtäisi häntä.
»Minä en ole samaa mieltä kuin Kalle», sanoi hän. »Minun mielipiteeni
on se, että sinun pitää rakentaa navetta valmiiksi ja siihen paikkaan,
minne sen haluat. Ja minä arvelen, että meidän pitää ottaa kiinnitys
taloon ja hankkia laina, jotta voimme suoriutua asiasta tarvitsematta
pyytää isältä lisää rahaa.»
Nyt luutnantti vihdoinkin ymmärsi. Ja hänen sielunsa kävi valoisaksi.
Kas, jos vaimo oli yhtä mieltä hänen kanssaan, niin kaikki vaikeudet
olivat voitetut. Nyt perustus oli luja, ja muurit kohosivat.
»Jumala siunatkoon sinua tästä, Louise!» sanoi hän.
Tämän ratkaisun jälkeen näytti siltä kuin he olisivat liittyneet
toisiinsa entistä suuremmalla hellyydellä. Ja kaikissa asioissa, jotka
koskivat navetan rakentamista, kysyttiin tämän jälkeen vaimon mieltä.
Ja kun uuden navetan ovet vihdoin avattiin, kun lehmät yksi kerrallaan
talutettiin juhlallisesti sinne ja kytkettiin kytkyeihinsä, kun kanat
ja hanhet ja kalkkunat ja ankat vietiin karsinoihinsa ja vasikat
aitauksensa, kun valo virtasi sisään suurista ikkunoista ja he itse
saattoivat kävellä puhtailla ja hienoilla käytävillä, niin silloin he
tunsivat, että hyvä työ oli suoritettu, ja he iloitsivat molemmat että
heillä kummallakin oli osansa siinä.
Puutarha.
Mamselli Lovisa Lagerlöf rakasti ja ihaili veljeään, luutnanttia,
muusta ei ole kysymyskään, mutta hän ei voinut käsittää, miksikä
luutnantti tahtoi panna toimeen niin paljon muutoksia ja uudistuksia.
Hänen mielestään Mårbacka olisi saanut olla sellaisena kuin se oli
ollut hänen isänsä ja äitinsä aikana.
Kaikkein enimmin häntä harmitti se, että luutnantti tahtoi laajentaa
puutarhaa asuinrakennuksen joka puolelle.
Mamselli Lovisa oli ollut kovin huolissaan, kun luutnantti aikoi
syventää Ämtan jokea, ja hän oli hyvillään, kun se yritys ei
onnistunut. Olihan niin kaunista, kun joki kohosi yli äyräittensä ja
muodosti kiiltäviä lampareita niityille.
Ja hän valitti kovin, kun veli poisti vanhat kukkaniityt.
Miten kauniilta näyttikään, kun toinen niitty oli valkoisenaan
päivänkakkaroista ja toinen sinipunertavana orvokeista ja kolmas
keltaisena voikukista.
Ja mikä onnettomuus, kun lehmiä ei laskettu metsään laitumelle. Sillä
tiesiväthän kaikki ihmiset sen, ettei niin paksua kermaa ja keltaista
voita, kuin lehmien ollessa metsässä, voitu koskaan saada, jos niiden
oli pakko käydä niityillä laitumella.
Hänen isänsä aikana ja varmastikin monta sataa vuotta aikaisemmin oli
ollut tapana hakata nuorta metsää ja jättää se maahan ja polttaa se,
niin pian kuin puut olivat kylliksi kuivia. Sitten oli ensimmäisenä
vuonna kylvetty ruista tuhkaan, ja sen jälkeen oli kasvanut
summattomasti mansikoita ja vattuja tuollaiseen kaskeen.
Ja mamselli Lovisa pani tietenkin pahakseen, kun hän huomasi, ettei
veli kaatanut enää kaskea. »Usko minua!» sanoi hän luutnantille. »Pian
kaikki metsämarjat häviävät. Missä ne voisivat kasvaa, kun ei enää ole
kaskimaita? Ajattelehan, jos kaikki seuraisivat sinun esimerkkiäsi!»
lisäsi hän. »Sittenhän me emme koskaan enää saisi istua kesäiltaisin ja
ihailla kauniita tulia metsänrinteillä.»
Eikä hän myöskään ollut tyytyväinen uuteen navettaan. Eihän hän
suuriakaan ymmärtänyt, sanoi hän, mutta sen hän oli kuullut, ettei
kivinavetta koskaan voinut olla kodikas. Ja sitä paitsi hän pelkäsi,
että veli rakentaisi yli varojensa.
Mutta kun luutnantti oli saanut uuden navettansa valmiiksi ja vanha oli
hävitetty ja hän alkoi puhua uudesta puutarhasta, jonka hän nyt aikoi
perustaa, niin mamselli Lovisa joutui aivan pois suunniltaan.
»Toivottavasti tiedät, mitä teet», sanoi mamselli Lovisa. »Suuri
puutarha vaatii paljon hoitoa, niin että sinun on pakko ottaa
puutarhuri palvelukseesi. Minun mielestäni ainakin on parempi olla
ilman puutarhaa, jollei voi pitää sitä puhtaana rikkaruohoista ja
hoitaa sitä hyvin.»
Luutnantti antoi hänen varoitustensa mennä toisesta korvasta sisään
ja toisesta ulos. Kun syksy tuli, hävitti hän kaikkein ensiksi kaikki
valkoiset aidat, jotka olivat jäljellä pastori Wennervikin ajoilta,
sekä keittiöpuutarhan ja ruusutarhan että pihamaan ja takapihan
ympäriltä.
»Nyt kaikki kodikkuus on täältä kadonnut», sanoi mamselli Lovisa.
»Ajatelkaahan, miten turvalliselta tuntui, kun pääsi kaikkien näiden
valkoisten aitojen sisäpuolelle! Ja ajatelkaahan, miten hauskaa lasten
oli juosta avaamaan veräjiä, kun vieraita tuli!»
»Hauskuus ei ollut kovinkaan suuri sille, jonka oli pakko pitää kaikki
nuo veräjät ja aidat kunnossa», sanoi luutnantti Lagerlöf.
Hän jatkoi samaan tapaan kuin oli alkanutkin. Kun aidat olivat poissa,
antoi hän kyntää sekä vanhan keittiöpuutarhan että pienen ruusutarhan
ja vanhan poljetun pihamaan ja sen paikan, missä vanha navetta oli
seisonut, ja vasikkahaan, joka sijaitsi kauempana etelän puolella,
jotta koko maa olisi avoinna ja käytettävänä, kun puutarhasuunnitelmat
seuraavana keväänä oli pantava alulle.
»Aiotko todellakin siirtää keittiöpuutarhan?» sanoi mamselli Lovisa.
»Enhän minä ymmärrä yhtään mitään, mutta olen kuullut sanottavan, että
niin kauan kuin omenapuut saavat kasvaa keskellä ryytipenkkejä, niin
on niistä hyötyä, mutta jos kylvetään nurmea puiden ympärille, niin ei
hedelmistä ole enää paljonkaan iloa.»
»Mutta rakas Lovisa», sanoi luutnantti, »minä luulin, että olisit
iloinen saadessasi kunnon puutarhan.»
»Iloinenko?» sanoi mamselli Lovisa. »Olisinko minä iloinen, kun sinä
hävität kaiken vanhan? Pian ei tunne olevansa enää kotonaan täällä
Mårbackassa.»
Luutnantin mielestä sisar oli kovin vastahakoinen tällä kertaa, ja
se ihmetytti häntä sitä enemmän, koska hän oli pitänyt kukista ja
hoiti talon kaikkia ruukkukasveja. Mutta luutnantti ei tahtonut sanoa
hänelle pahaa sanaa näihin aikoihin, sillä hänen kihlauksensa oli juuri
äskettäin purkautunut eikä hän ollut vielä voinut voittaa suruaan.
Kaiket päivät hänellä oli tapana kulkea edestakaisin kyökkikamarin
lattialla, ja luutnantti kuuli hänen levottomat askeleensa saliin
saakka, missä hän istui lukemassa. Hän käsitti, että mamselli
Lovisa pani asian kovin pahaksensa sen vuoksi, ettei hän ollut
oikein tavallisessa mielentilassaan. Ja luutnantin mielestä oli
suorastaan hyvä merkki, että mamselli Lovisan huomio kiintyi johonkin
muuhunkin kuin vain omaan suruun. Parempi, että hän paheksi hänen
puutarhasuunnitelmiaan, kuin että hän yhä edelleen tuumisi mielessään,
oliko hän purkanut kihlauksensa liian varhain vai oliko sulhanen
kyllästynyt häneen siksi, että hän oli solminut puolukanvarsia Kaisa
Nilsintyttären morsiuskruunuun.
Siihen aikaan oli Fryksdalissa vanha puutarhuri, joka miehuutensa
päivinä oli hoitanut monen suuren kartanon puutarhoja. Nyt vanhoilla
päivillään hän ei oikeastaan enää käynyt toisten työssä, mutta häntä
pidettiin oikeana puutarhataidon oraakkelina, ja niin pian kuin oli
kysymys uuden puutarhan perustamisesta, turvauduttiin hänen apuunsa.
Luutnantti oli pyytänyt hänet Mårbackaan, ja keväällä, niin pian kuin
routa oli sulanut maasta, ilmestyi ukko sinne suunnitelmineen ja
piirustuksineen. Hän sai paljon työmiehiä käskettäväkseen. Suuri joukko
pensaita ja puita, jotka oli tilattu Göteborgin puutarhayhdistykseltä,
oli jo saapunut, ja tärkeä työ pantiin alulle.
Kun maa ensin oli tasoitettu, kulkivat puutarhuri ja luutnantti kaiken
päivää ympäri pistellen keppejä maahan ja viitoittaen hiekkakäytäviä ja
nurmikenttiä.
Puutarhuri selitti luutnantille, ettei ollut enää tapana seurata
ankaraa ranskalaista tyyliä, vaan kaikkien käytävien piti nyt
kiemurrella ja kaikkien kukkapenkkien ja nurmikenttien olla pyöristetyt
sekä muodoiltaan sulavat ja miellyttävät. Tyyliä, jota hän nyt
Mårbackassa käytti, hän nimitti englantilaiseksi. Mutta luutnantti
epäili, että tyyli oli ukon oma eikä mitään ulkolaista alkuperää.
Keskelle pihaa he laittoivat suuren, pyöreän nurmikentän, ja sen
toiselle puolelle istutettiin suuri munan muotoinen ja toiselle
runsaudensarven muotoinen pensaikko. Aivan pyörön keskelle istutettiin
riippusaarni, ja verannan puoleiselle reunalle merkittiin tähden
muotoinen kukkapenger ja sen ympärille ikäänkuin vahdiksi neljä
ruusupensasta pienien pyöröjen keskelle.
Vanhalle hiekkakentälle keittiön ikkunoiden eteen viitoitettiin
suuri kolmio, ja siihen istutettiin ruusupensaita, jotka otettiin
vanhasta ruusutarhasta. Niin, ruusuja ei koskaan voinut olla
liiaksi. Asuinrakennuksen etuseinää pitkin istutettiin matala aitaus
kimppuruusuja, ja kaksi valkeaa orjantappurapensasta asetettiin
kunniapaikoille, toinen makuukamarin, toinen vierashuoneen ikkunan alle.
Luutnantti oli niin innostunut tähän työhön, että hän seurasi
puutarhurin mukana koko päivän, ja rouva Lagerlöfkin pujahti vähän
väliä ompelupöytänsä äärestä ulos katselemaan työtä. Mutta mamselli
Lovisa ei liikahtanut huoneestaan. Tämä iloinen kevättyö vain lisäsi
hänen alakuloisuuttaan. Hän olisi kernaimmin tahtonut säilyttää
entisellään vanhan poljetun pihamaan ja ainoan lumimarjapensaan, joka
kasvoi perunakellarin edessä. Kaikki nämät uudet laitteet olivat turhia.
Tiesihän hän, ettei kukaan välittänyt siitä, mitä hän sanoi ja
ajatteli, mutta toimeenhan oli ennenkin tultu Mårbackassa. Nämät uudet
laitteet vaativat vain suuria kustannuksia ja paljon vaivaa.
Mutta työ jatkui hänestä huolimatta. Tallin seinämälle puutarhuri
istutti sireeniaitauksen, päädyn kohdalle angervopensaikon ja
asuinrakennuksen länsi-, pohjois- ja itäpuolelle taaskin sireenejä.
Sitten luutnantti ja puutarhuri kävivät käsiksi Wennervikin vanhaan
puutarhaan. Hyvät omenapuut saivat jäädä paikoilleen, mutta niiden
väliin viitoitettiin ukon englantilaiseen tyyliin kiemurtelevia
hiekkakäytäviä ja monenmuotoisia nurmikkoja. Ja suurella taidolla
koristettiin jokaista nurmikkoa pyöreinä tai pitkulaisilla tai
kolmikulmaisilla kukkapengermillä, joihin istutetun monivuotisia
kukkia. Tuolla oli sinipunertavien kurjenmiekkojen reunuksena keltaisia
kevätesikkoja, kullanpunaiset keisarikruunut saivat reunustuksekseen
tummansinisiä iisoppeja, ja punaisten ketoneilikkojen ympärillä kiersi
vaaleanpunainen bellis-kiehkura.
Kukkapenkereet sijoitettiin tietenkin asuinrakennuksen ympärille.
Kauemmas puutarhaan, sekä pohjois- että eteläpuolelle, tehtiin tilaa
karviais- ja viinimarjapensaille, puutarhamansikkamaille, luumupuille,
päärynöille ja lukemattomille kirsikkapuille. Mutta kauaksi etelän
puolelle, kaikkein perimmäksi ja kokonaan piiloon sijoitettiin
keittiöpuutarha.
Karumpana pohjoisen puolella taas oli pieni metsikkö, jossa oli
keskellä kapeita, ahtaassa kasvaneita koivuja ja reunoilla tuomia ja
pihlajia. Senkin puutarhuri otti mukaan suunnitelmaansa saadakseen edes
pienen puiston. Hän raivasi metsikköön joukon kapeita, taidokkaasti
kiemurtelevia sorakäytäviä, ja kolmesta paikasta hän hakkasi pois
kaikki puut saadakseen tilaa penkeille ja pöydille. Ensimmäinen aukea
oli pitkulainen ja siinä oli sohvia joka puolella. Siellä rouvan piti
ottaa vastaan vieraitaan, ja siksi sen nimenä piti olla teehuone.
Toinen oli neliskulmainen, ja siinä oli neljä sohvaa pyöreän pöydän
ympärillä. Se oli tarkoitettu isäntää ja hänen vieraitaan varten, ja
sitä ukko leikillisesti nimitti totihuoneeksi. Kolmas oli huonosti
varustettu, siinä oli yksi ainoa kapea penkki. Se oli lasten oma ja sen
nimenä piti olla lastenhuone.
Mutta mamselli Lovisa ei ottanut millään tavalla osaa näihin
suunnitteluihin, niin, voisipa miltei sanoa, että hän vihasi ja
halveksi koko hommaa. Hän ei ollut vielä jalallaankaan astunut uuteen
puutarhaan.
Varsin pian alkoi nurmikoilla näkyä vaaleanvihreitä oraita,
vastaistutetut pensaat puhkesivat hiirenkorvalle, monivuotiset
kasvit pistivät päänsä esiin kukkapengerten mullasta, tammiin ja
kastanjapuihin ja pyramidipoppeleihin, joita oli istutettu vanhan
navetan paikalle, puhkesi lehtiumppuja ja ne näyttivät olevansa elossa.
Mutta kesken innokasta työtä sattui odottamaton vaikeus. Vanhan
puutarhurin oli pakko matkustaa kotiinsa pariksi päiväksi hoitaakseen
omaa puutarhaansa. Eikähän se olisi merkinnyt mitään, jollei hän olisi
pannut taimilavaa kuntoon voidakseen kasvattaa hiukan astereita ja
leukoijeja pihamaan kukkapengertä varten.
»Kuka hoitaa lavaa, kun minä olen poissa?» kysyi ukko. »Tietäähän
luutnantti, että lavaa on alituisesti pidettävä silmällä.»
»Sen minä teen itse», sanoi luutnantti, sillä hän oli mielestään näihin
aikoihin kuin puoleksi puutarhuria, ja hän antoi ukon neuvoa, miten
hänen oli tuuletettava ja kasteltava.
Mutta samana päivänä, jolloin puutarhuri oli matkustanut talosta, alkoi
aurinko kovasti paistaa, ja sydänpäivän aikana tuli luutnantti varsin
levottomana sisään kysyen rouva Lagerlöfiä.
Häntä ei voitu löytää mistään, ja silloin luutnantti hyökkäsi
kyökkikamariin mamselli Lovisan luo.
»Sinun täytyy tulla auttamaan minua lavan hoidossa, Lovisa», sanoi hän.
Samassa kuin hän oli sen sanonut, muisti hän, ettei mamselli Lovisa
tahtonut nähdäkään hänen puutarhaansa eikä välittänyt koko työstä
lainkaan. No niin, joka tapauksessa se oli sanottu, eikä mamselli
Lovisa voinut muutakaan tehdä kuin kieltäytyä.
Mutta sen sijaan hän nousi innokkaasti ja seurasi veljensä mukana.
Tuskin hän oli ennättänyt luoda ainoatakaan silmäystä lavaan, missä
pienet taimet olivat aivan kuihtuneina ja rentoina, kun hän huudahti:
»Niihin paistaa liiaksi. Meidän täytyy varjostaa niitä.»
Ja sitten hän hankki niille varjoa ja pelasti ne sillä kertaa.
Seuraavana päivänä luutnantin täytyi matkustaa koulututkintoon, ja
tultuaan puolitiehen muisti hän äkkiä lavansa. Oli yhtä polttavan kuuma
päivänpaiste tänään kuin edellisenäkin päivänä. Nyt pienet taimet
varmaankin aivan kärventyisivät.
Heti kotiin tultuaan hän kiiruhti lavan luo. Siellä oli kaikki hyvässä
kunnossa. Taimet olivat virkeästi pystyssä.
Hän hämmästyi ja vaipui mietteihinsä. Sisar oli siis muistanut pikku
raukkoja, jotka hän oli unohtanut. Hän päätti heti unohtaa niiden
kastelemisen illalla ja lavan sulkemisen yöksi.
Myöhään illallisen jälkeen hän nousi äkkiä säikähtyneenä. »Voi, minähän
aivan unohdan lavani!» sanoi hän. »Se olisi kai ollut suljettava jo
kauan sitten.»
Mamselli Lovisa ei sanonut mitään, vaan antoi veljensä mennä ulos
katsomaan. Mutta kun luutnantti tuli lavan luo, niin ikkunaruudut
olivat lasketut alas ja matot pantuina paikoilleen.
Seuraavana päivänä ei luutnantti edes vilkaissutkaan lavaan. Hän oli
kokonaan unohtanut sen. Mutta pienet taimet eivät silti kuolleet.
Mamselli Lovisa kitki ja möyhensi lavaa, kasteli ja hoiti taimia.
Omituista oli, että kaikki muut unohtivat taimien hoidon paitsi hän.
Jollei hän olisi pitänyt huolta lavasta, niin kaikki, mikä oli kylvetty
siihen, olisi mennyt hukkaan.
Mamselli Lovisa toivoi tietenkin, että vanha puutarhuri palaisi
takaisin, jotta hän pääsisi tästä työstä, mutta niin kauan kuin ukko
oli poissa, täytyi kai hänen jatkaa työtä.
Mutta kestikin kauemmin kuin alkujaan oli oletettu, ennenkuin mestari
palasi taloon, ja pienet taimet alkoivat jo kasvaa liian suuriksi. Ei
ollut muuta neuvoa kuin että mamselli istutti ne kukkapenkkeihin.
Ja kun hän nyt kerran oli tehnyt näin paljon, niin täytyi hänen
edelleenkin kitkeä ja kastella koko kesä, kunnes leukoijat ja asterit
ja leijonankidat olivat täydessä kukassa.
Mutta kun huolellisesti muodostettu tähti Mårbackan portaiden edessä
prameili täydessä väriloistossaan, niin oli omituisella tavalla pahin
tuska jo kadonnut mamselli Lovisan sydämestä. Pienet taimet olivat
siten palkinneet hänen vaivansa. Ne olivat herättäneet hänessä uutta
innostusta, antaneet hänelle uuden työalan.
Eikä luutnantti Lagerlöfin tarvinnut koskaan hankkia puutarhuria
Mårbackaan. Mamselli Lovisa oli perinyt vanhan wennervikiläisen
sukupiirteen, ja hän se otti huolekseen puutarhan hoidon. Kukat olivat
hänen uskottuja ystäviään. Ne rakastivat häntä samoinkuin hän rakasti
niitä. Ihmiset ihmettelivät, miten hän sai ne kukkimaan ja loistamaan
paremmin kuin missään muualla. Mutta he eivät tienneet, että hänen oma
häipynyt onnenunelmansa oli antanut niille värin ja kauneuden.
Katonkannattimet.
Kun luutnantti Lagerlöf ja hänen pienet tyttärensä kulkivat puutarhassa
tai pelloilla, oli heillä usein tapana keskustella siitä, mitenkä
kävisi, jos kuningas saapuisi Mårbackaan.
Kas, siihenhän aikaan kuningas matkusti monta kertaa vuodessa
Värmlannin kautta Norjaan ja sieltä taas takaisin, ja täytyihän hänen
levähtää ja syödä jossakin matkan varrella. Useimmiten hän vieraili
Karlstadissa maaherran luona, mutta eipä sattunut niinkään harvoin,
että hän kunnioitti käynnillään suuria herraskartanoita, jotka olivat
matkan varrella ja kykenivät ottamaan hänet vastaan.
Eihän tietenkään ollut vähintäkään toivetta, että kuningas saapuisi
niin pieneen ja tuntemattomaan taloon kuin Mårbackaan, joka kaiken
lisäksi sijaitsi syrjässä suurelta maantieltä. Mutta se ei häirinnyt
vähääkään luutnanttia eikä hänen pikkutyttöjään. Ehkäpä ei olisi ollut
yhtä hauska jutella asiasta, jos todellakin olisi ollut toiveita tämän
asian toteutumisesta.
Nyt heillä oli vain iloa ajatellessansa, miten he pystyttäisivät
kunniaportin kuninkaalle ja heittäisivät kukkia tielle vaunujen eteen,
kun hän ajaisi taloon.
Pikkutytöt kysyivät, eivätkö he saisi pukeutua valkoisiin kuninkaan
tullessa taloon, ja luutnantti vastasi empimättä, että Maija Råd, joka
oli itäisen Ämtervikin paras ompelija, saisi ommella heille uudet
valkeat puvut tähän juhlatilaisuuteen.
Luutnantti ja lapset kuvittelivat mielessään, että kun kuningas ajaisi
tietä myöten Mårbackaan, niin hän äkkiä varjostaisi kädellä silmiään
ikäänkuin paremmin nähdäksensä.
»Mitä kummaa minä näen?» sanoisi kuningas. »Mikä suuri valkoinen
rakennus on tuolla niityllä? Onko tällä seurakunnalla varaa pitää kaksi
kirkkoa?»
»Ei, teidän majesteettinne», siten luutnantti Lagerlöf vastaisi, sillä
hän ajaisi kuninkaan mukana vaunuissa ja istuisi häntä vastapäätä
etuistuimella, »tuo valkoinen rakennus ei ole kirkko, vaan se on minun
navettani.»
Silloin kuningas katsoisi ihmeissään luutnanttiin ja sanoisi:
»Sinäpä vasta taidat olla helkkarinmoinen mies, Erik Gustav, kun olet
rakentanut itsellesi tuollaisen navetan.»
Mutta miten kuningas ja koko hänen seurueensa olisi sijoitettava
Mårbackan pieneen yksikerroksiseen rakennukseen, oli kysymys, jota
oli melkein mahdoton ratkaista. Mutta luutnanttihan oli niin usein
puhunut siitä, että hän aikoi koroittaa rakennusta yhdellä kerroksella,
ja he sopivat nyt, että niin pian kuin yläkerros oli valmis, niin ei
kuninkaan vastaanottaminen ollut asia eikä mikään.
Ahdasta kai siellä sittenkin olisi. Luutnantti ja rouva Lagerlöf
saisivat ehkä maata heinäladossa sen yön ja lapset kaniinikarsinassa.
Tuo kaniinikarsina, se vasta oli hauska. Se herätti pikkutyttöjen
suurta ihastusta.
Ja sitten he arvailivat, mitähän kuningas sanoisi puutarhasta.
Niin, varmaankin hän ihmettelisi, että näin kaukana maalla oli oikein
englantilaiseen tyyliin suunniteltu puutarha.
Jos hän sanoisi jotakin sentapaista, niin luutnantti lähettäisi heti
sanan vanhalle puutarhurille ja ilahduttaisi häntä sillä, että kuningas
oli kehunut hänen käytäviään ja kukkapenkereitään.
Ja kun kuningas lähtisi pois Mårbackasta, antaisi hän rouva
Lagerlöfille kultasoljen ja mamselli Lovisalle kultaisen rannerenkaan
ja vanhalle emännöitsijälle suuren hopeisen huivineulan.
Mutta ennenkuin kuningas nousisi vaunuihin jatkaakseen matkaa,
puristaisi hän luutnantin kättä ja sanoisi: »Kiitos ja kunnia sinulle,
Erik Gustav Lagerlöf! Et sinä omista suurta palasta valtakunnastani,
mutta minä huomaan, että hoidat sitä hyvin.»
Näistä sanoista luutnantti sitten iloitsisi aina elämänsä loppuun
saakka.
Sekä luutnantti että lapset olivat niin kovin mielissään, kun he täten
saattoivat juhlia mielikuvituksessaan.
Olihan ehkä sääli, ettei kuninkaan vierailusta voinut tulla
totta, mutta olihan se aivan mahdotonta, ennenkuin luutnantti oli
rakennuttanut yläkerroksen.
Ja ajatelkaahan, aivan 1860-luvun lopulla luutnantti arveli saaneensa
kaiken muun talossaan niin hyvään kuntoon, että hän saattoi ruveta
korjaamaan päärakennusta. Vaikka ei ottanutkaan lukuun kuninkaan
käyntiä, oli heillä varsin ahdasta vanhassa pastori Wennervikin
aikuisessa yksikerroksisessa rakennuksessa, ja luutnantti aikoi lisätä
siihen toisen kerroksen.
Tosin rakennus ei ollut aivan entisessä kunnossaan. Jo kahdeksan,
kymmenen vuotta sitten oli luutnantti antanut suurentaa ikkuna-aukkoja
ja ottaa pois matalat, pikkuruutuiset ikkunat. Hän oli myöskin
rakennuttanut uusia uuneja, hankkinut uudet seinäpaperit saliin ja
vierashuoneeseen ja rakentanut suuren, tilavan verannan entisen kuistin
sijalle.
Mutta nyt oli tehtävä paljon suurempia mullistuksia. Koko katto
oli revittävä, katonkannattimet tehtävä kookkaammat ja hirsiseiniä
korotettava.
Vuotta ennen, kuin katto oli revittävä alas, oli luutnantti kutsunut
Mårbackaan pari rakennustaitoista työmiestä, jotka veistivät uudet
katonkannattimet, jotta katto voitaisiin koroittaa ja kattaa niin
nopeasti kuin suinkin.
Töin tuskin hän oli ennättänyt saada ne valmiiksi, kun saapui tieto,
että hänen appensa oli kuollut.
Se oli suuri suru ja kova isku samalla. Luutnantti aavisti heti,
että nyt hän oli kadottanut parhaan tukensa. Tämän jälkeen hän ei
voinut luottaa enää keneenkään muuhun kuin itseensä. Nyt hänen täytyi
perinnöllään maksaa kaikki kertyneet velkansa. Pojat alkoivat päästä
täysikasvuisiksi ja heidät oli pian lähetettävä Upsalaan. Järkevintä
hänen mielestään oli lykätä Mårbackan rakennushommat paria vuotta
tuonnemmaksi.
Mutta mikä pitkistyy, se usein mutkistuukin. Sattui alati uusia
esteitä rakennushommalle. Yhtenä vuonna luutnantti sairastui, toisen
kerran hänen oli pakko auttaa erästä lankoansa, joka tähän saakka
oli ollut varakas mies, mutta nyt tarvitsi vuotuista kannatusta.
Työskennellessään ja puuhatessaan tilallaan oli luutnantti tuskin
huomannut vuosien vierimistä. Hän oli nyt viidenkymmenenvuotias mies,
ja entinen rohkea yritteliäisyys oli ehkä väistynyt mielestä.
Mutta hän ei luopunut kevyin mielin Mårbackan uudestirakentamisesta.
Sen olisi pitänyt kruunata hänen työnsä. Kaiken ikänsä hän oli
uneksinut saavansa rakentaa oikean herraskartanon rakkaan kotitalonsa
paikalle.
Valmiit katonkannattimet seisoivat vuosikausia takapihalla korkeana
pinona. Mutta luutnantti ei halunnut nähdä niitä. Hän käänsi pois
päänsä kulkiessaan siitä ohitse.
Hänen pikkutyttönsähän olivat olleet niin äärettömän iloiset, kun
luutnantti oli alkanut teettää katonkannattimia, eikä vain kuninkaan
käynnin vuoksi. Vieläkin tärkeämpää oli saada sali, jossa voitaisiin
tanssia, ja kaksi kerrosta, jotta Mårbacka olisi yhtä komea kuin
patruuna Wallrothin Gårdsjö ja insinööri Noreenin Herrestad.
He alkoivat käydä levottomiksi, kun yritys siirtyi vuodesta vuoteen, ja
kerran yksi heistä rohkaisi mielensä ja kysyi isältä, milloin hän aikoi
antaa nostaa katonkannattimet paikoilleen.
»Tuskinpa koskaan, lapseni», sanoi hän, ja hänen kasvonsa nytkähtelivät
ja äänensä väreili, ikäänkuin hän olisi ollut purskahtaa itkuun. Mutta
hän hillitsi itsensä nopeasti. »Mutta onhan se yhdentekevää», sanoi hän
leikkiä laskien. »Parast'aikaahan rakennetaan rautatietä Norjaan. Tämän
jälkeen ei kuningas tarvitse yösijaa Mårbackasta sen paremmin kuin
mistään muustakaan Värmlannin herraskartanosta.»