VANHOJA RAKENNUKSIA JA VANHOJA IHMISIÄ.

Kivimajat.

Useimmat rakennukset, joita oli Mårbackassa silloin, kuin luutnantti

Lagerlöf otti talon haltuunsa, olivat vanhoja, mutta renkitupa ja

lammaskarsina, niin arveltiin, olivat kaikkia muita vanhemmat. Sitä ei

kukaan voinut varmuudella väittää, sillä vanha aitta, jota käytettiin

ruoka-aittana, ja tahi, jossa oli pitkä katollinen luhti, ja sauna,

jossa savustettiin sianlihaa, ja mallassauna, jossa imellytettiin

ohria, eivät liioin olleet eilispäivän lapsia. Mutta renkitupa ja

lammaskarsina olivat muuratut harmaista kivistä, sellaisista, joita

oli kerätty ulkoa, sekä pyöreistä että litteistä, sekä suurista että

pienistä, ja niiden seinät olivat kahden kyynärän paksuiset, aivankuin

ne olisi tarkoitettu kestämään piiritystäkin. Sellaista rakennustapaa

ei käytetty viime vuonna eikä sitä edellisenäkään, ja siksi ne

näyttivätkin ansaitsevan palkinnon, kun iästä tuli kysymys.

Luultavaahan oli, että ensimmäiset ihmiset, jotka asettuivat

pysyväisesti Mårbackaan asumaan, olivat tulleet jostakin lähikylästä,

jossa oli kylliksi väkeä kaikissa tuvissa, mutta riittämättömästi

viljeltyä maata, niin että leivästä oli puute. Varmaankin sinne oli

saapunut joku nuori pari, joka halusi mennä yhteen, mutta kun köyhyys

oli suuri, niin he eivät olleet tienneet muuta neuvoa kuin asettua

erämaahan uutisasukkaiksi. Heidän huomionsa oli kiintynyt Åsbergin

rinteellä olevaan karjalaitumeen, ja he olivat muuttaneet sinne

ja aluksi kai asuneet niissä pikkumajoissa, joissa karjapaimenet

aikaisemmin olivat majailleet. Mutta jonkun ajan kuluttua heistä oli

ehkä olo siellä tuntunut turvattomalta, sillä naapureita ei ollut, ja

joskus karhu kävi navetassa vieraisilla ja hurjat sysimiehet tuottivat

heille itselleen rauhattomuutta.

Sellaisten olosuhteiden vallitessa tuntuu aivan luonnolliselta, että he

rakensivat itselleen pari kivimajaa, toisen omiksi tarpeikseen, toisen

eläimille.

Rakennus, jossa karjan tuli asua, oli suurempi. Siinä ei ollut

ikkunoita, ainoastaan luukkuja kotonataottuine rautaristikkoineen,

niin ettei karhu eikä varas voinut tunkeutua sisään. Lattiana oli vain

tallattu multa, mutta huone oli karkealla hirsiseinällä jaettu kahtia,

niin että eläimet, jotka eivät viihtyneet yhdessä, voitiin pitää

erillään. Hevoset ja lampaat, jotka aina ovat ystäviä, saivat siis

oleskella toisessa osastossa, lehmät ja vuohet toisessa.

Kivimaja, joka oli aiottu ihmisiä varten, oli pienempi ja siinä oli

vain yksi suoja. Mutta siihen pantiin permanto käsinhalaistuista

hirsistä, kaksi ikkunaa oli pitkällä sivulla, ja siinä oli uuni ja

savupiippu. Itäpuolella, vastapäätä ikkunaseinää, oli uutisasukkaalla

suuri sänkykaappi. Siihen mahtui kaksi leveää vuodetta lattialle ja

kaksi yhtä leveää vuodetta katon rajaan. Ne olivat hyvin suuret,

kolme henkeä saattoi huoleti maata vieretysten kummassakin vuoteessa.

Ikkunaseinää pitkin kulki penkki, ja sen edessä oli valtavan

suuri mäntypöytä. Uuni oli toisella lyhyellä seinällä, ulko-ovi

vastakkaisella.

Luutnantti Lagerlöfin aikana, jolloin entistä asuinrakennusta

käytettiin renkitupana, oli se sisältä melkein entisensä näköinen.

Sänkykaappi oli paikoillaan ja samoin pyöreä, avoin takka ja

pieniruutuiset ikkunat, joissa ulkopuolella oli rautaristikot. Pitkä

penkki ja pöytä olivat poistetut, niiden tilalla oli höyläpenkki

täysinäisine työkalulaatikkoineen. Niinikään oli kaksi pientä,

pyöreää tuolia, jotka hyvinkin saattoivat olla peräisin ensimmäisten

uutisasukkaiden ajoilta, ja samaten kulunut hakkuupölkky, joka seisoi

takan edessä.

Täällä asui tallirenki ja renkipoika, tänne työväki tuli lomahetkinään

lepäämään ja syömään, ja tänne käskettiin köyhät maankiertäjät, kun he

pyysivät yösijaa.

Täällä Pien-Bengt, joka rykmentinkirjurin aikana oli ollut

tallirenkinä, vietti vanhuutensa päivät, hän joka oli ollut niin kauan

talon palveluksessa, että luutnantti Lagerlöf oli pyytänyt hänelle

kunniamitalia.

Toisenkin talon palvelijan oli määrä saada kunniamitali, nimittäin

vanhan emännöitsijän. Hän ei ollut läheskään niin vanha kuin

Pien-Bengt. Hän oli yhä palveluksessa, oli reipas ja toimelias ja sai

ajaa kirkkoon herrasväen vaunuissa ja vastaanottaa mitalin kirkossa.

Mutta Pien-Bengt makasi sairaana sinä päivänä, hänellä oli

jäsenkolotusta ja noidannuoli oli iskenyt hänen selkäänsä, niin ettei

hän voinut nousta ajopeleihin, vaan hänen oli pakko jäädä kotiin.

Mitali hänen piti saada joka tapauksessa, mutta suuri juhlallisuus meni

häneltä hukkaan, kun hän ei voinut päästä kirkkoon. Huhu oli kertonut,

että Sunnen rovastin oli määrä tulla Ämtervikiin pitämään puhetta

uskollisille palvelijoille ja itse ripustaa kiiltävä hopearaha heidän

kaulaansa.

Tietäähän sen, ettei Pien-Bengt ollut mielissään maatessaan tuskissaan

ja kivuissaan sillä välin kuin suurin hetki, jonka elämä saattoi

tarjota hänelle, meni hänen ohitseen.

Luutnantti Lagerlöf kertoi tietysti rovastille, että Pien-Bengt oli

sairas eikä voinut saapua kirkkoon. Mutta rovasti ei halunnut kellekään

niin kernaasti osoittaa kunnioitusta kuin palvelijalle, joka koko

ikänsä oli palvellut samassa talossa ja ottanut osaa isäntäväkensä sekä

iloihin että suruihin. Ja kun hän sai kuulla asian laidan, sanoi hän

haluavansa tulla Mårbackaan heti jumalanpalveluksen jälkeen ja itse

antaa hänelle mitalin.

Luutnantti ilostui kovin kuultuaan tämän, mutta samalla häntä myös

hiukan arvelutti. Niin pian kuin säädyllisyys vain salli, läksi hän

kirkosta ja ajaa karautti kotiin, jotta ennättäisi Mårbackaan hetkistä

ennen rovastia.

Ja Pien-Bengt pestiin ja kammattiin kaikessa kiireessä ja hänen

ylleen puettiin pyhäpaita. Hän sai puhtaat lakanat vuoteeseensa ja

kauniin tikatun peitteen tavallisten lammasnahkavällyjen sijalle.

Koko renkitupa lakaistiin, lastut höyläpenkin alta kannettiin ulos,

ja nokiset hämähäkinverkot katon rajasta revittiin alas. Katajia

ripotettiin lattialle, oven eteen pantiin uusia havuja, ja suuri kimppu

koivunlehtiä ja sireenejä pistettiin uunin koloon.

Sunnen rovastina ei siihen aikaan ollut sen vähempi mies kuin itse

Anders Fryxell. Hän oli komea, ankara ja kunnianarvoisa, mutta

ylpeä hän ei ollut, niinpä hän heti, saavuttuaan Mårbackaan, läksi

renkitupaan Pien-Bengtin luo kiinnittääkseen mitalin hänen rintaansa.

Luutnantti ja rouva Lagerlöf ja mamselli Lovisa ja emännöitsijä ja koko

talonväki seurasi hänen mukanaan. He odottivat tietenkin, että rovasti

pitäisi pienen puheen Pien-Bengtille, ja he asettuivat hiljaisina ja

hartaina seisomaan renkituvan seinävierustalle.

Ja aluksi kaikki kävi niinkuin pitikin. Rovasti luki aluksi muutamia

raamatunlauseita, ja Pien-Bengt makasi hiljaa ja juhlallisena

vuoteellaan ja kuunteli.

»Sinä, Bengt», sanoi rovasti, »olet ollut hyvä ja uskollinen palvelija,

jommoisista Herra puhuu».

»Niin», sanoi Pien-Bengt vuoteestaan, »se on aivan totta. Uskollinen

minä olen ollut.»

»Et ole koskaan pyytänyt omaa etuasi, vaan olet hoitanut leiviskääsi,

joka sinulle on uskottu.»

»Niin», sanoi Pien-Bengt, »se on kaikki totta. Suurkiitosta rovastille,

kun sanoo sen.»

Näytti siltä, kuin nuo alituiset keskeytykset olisivat kiusanneet

rovastia. Hänhän oli suuri herra ja tottunut seurustelemaan suurten

kanssa, ja minne ikänä hän tuli, osasi hän taitavasti käyttäytyä. Hän

oli sellainen, että ihmiset helposti nolostuivat hänen seurassaan, hän

oli käytökseltään mahtava ja tahtoi aina sanoa viimeisen sanan.

Tällä kertaahan hän ei ollut ehtinyt oikein valmistaa puhettansa, sillä

matka Mårbackaan oli päätetty kovin hätäisesti, ja puhe, jonka hän oli

pitänyt kirkossa, ei soveltunut oikein renkitupaan. Hän yskäisi pariin

kertaan ja alkoi sitten uudelleen.

»Sinä, Bengt, olet ollut hyvä ja uskollinen palvelija.»

»Niin, se on ihan varma», sanoi Pien-Bengt.

Veri kohosi suuren ja älykkään rovasti Fryxellin otsalle.

»Ole sinä vaiti, Bengt, kun minä puhun», sanoi hän.

»Kyllä minä olen vaiti», sanoi ukko. »Enhän minä vastusta rovastia.

Kaikki, mitä rovasti sanoo, on totta.»

Rovasti punastui yhä enemmän. Hän yskäisi taaskin ja yritti vielä

kerran.

»Sinä Bengt olet ollut hyvä ja uskollinen palvelija, mutta niinpä

sinulla on ollut myös hyvä isäntäväki.»

Mutta ukko oli kovin mielissään siitä, mitä kuuli. Hänen oli aivan

mahdotonta olla vaiti.

»Se vasta onkin totta, rakas rovasti, se vasta on totta. He ovat kaikki

olleet kelpo miehiä, sekä Wennervik, rykmentinkirjuri että tämä Erik

Gustav.»

Hän ojensi kätensä ja laski sen luutnantti Lagerlöfin olkapäälle ja

siveli hänen käsivarttaan. Hän oli niin onnellinen, että hänen kasvonsa

loistivat.

Rovasti koroitti vielä kerran äänensä.

»Ole vaiti, Bengt, kun minä puhun», sanoi hän.

»Kyllä minä olen vaiti», sanoi ukko, »se on aivan oikein. Joka ainoa

sana, jonka rovasti sanoo, on totta.»

Nyt rovastin täytyi vetää suunsa nauruun.

»Ei sinulle voi mitään, Bengt», sanoi hän. »Saat jäädä puheetta. Tästä

saat mitalisi, ja kanna sitä terveydellä ja kunnialla monta vuotta!»

Näin sanoen rovasti astui vuoteen luo ja laski mitalin ukon

pyhäpaidalle.

Päivällisen aikana Mårbackassa rovasti näytti hiukan miettiväiseltä.

»Ei koskaan ennen ole sattunut minulle, että olisin hämmentynyt

puhuessani», sanoi hän. »Mutta kaikkea eläissään kokee.»

Raha-arkku.

Pien-Bengt puolestaan oli täysin tyytyväinen puheeseen, joka oli

hänelle pidetty. Nuo sanat, että hän oli ollut hyvä ja uskollinen

palvelija, sekä mitali ja rovastin läsnäolo renkituvassa ja koko

kunnianosoitus vaikuttivat puolestaan sen, että jäsensärky ja

noidannuoli katosivat. Iltapäivällä ukko istui vuoteessaan ja kertoi

kerta toisensa jälkeen jokaiselle, joka vain halusi kuulla siitä

suuresta tapauksesta, jolloin hän pelasti rykmentinkirjurin raha-arkun.

Eräänä talvena oli hän ollut rykmentinkirjurin mukana

veronkantomatkalla. He olivat käyneet kaikissa itäisissä piirikunnissa

ja heidän oli määrä lähteä läntisiin, mutta ennenkuin he läksivät

matkaan, tahtoi rykmentinkirjuri pistäytyä kotiin, sillä hän ikävöi

vaimoaan ja lapsiaan.

Eihän hän sitä sanonut Pien-Bengtille. Hän syytti vain sitä, että

hevonen tarvitsi parin päivän levon ja että eväsvakka oli tyhjä ja

vaati täyttämistä. Sitä paitsi oli raha-arkku nyt niin täynnä, sanoi

hän, ettei hän tahtonut kuljettaa sitä sen pitemmälle, vaan halusi

tyhjentää sen ensin ja lähettää rahat Karlstadiin.

Mutta samana päivänä, jolloin he käänsivät nenänsä kotia kohti, alkoi

pyryttää niin vimmatusti, että kaikki tiet tukkeutuivat, ja heidän

oli ajettava käymäjalkaa. Oli melkein hämärä, kun he ajoivat Klarjoen

poikki Olsäterin kohdalla, ja kun rykmentinkirjuri heti sen jälkeen

ajoi Nordsjön herraskartanon ohi, sanoi hän, että hänen olisi pitänyt

pistäytyä sinne ja pyytää yösijaa. Mutta hän ikävöi kotiin, kuten

sanottu, eikä Mårbackaan ollut enää kuin kahden penikulman matka, ja he

olivat molemmat sitä mieltä, Pien-Bengt sekä hän, että sittenkin oli

parasta saada maata omassa vuoteessaan, vaikka pitäisi viipyä tiellä

aina kymmeneen tai yhteentoista saakka.

Kun he saapuivat syvään metsään, joka on Nordsjön ja Sandvikin

välisellä taipaleella, oli tie kokonaan ummessa, ja reki kulki

niin raskaasti eteenpäin, että Rusko ei jaksanut sitä enää vetää.

Se pysähtyi joka askeleella, eikä siihen voitu saada eloa paremmin

piiskalla kuin hyvillä sanoillakaan.

»Tämäpä vasta oli harmillista, Bengt», sanoi silloin rykmentinkirjuri.

»Mutta eikö tässä lähellä ole pientä metsätorppaa?»

»On kyllä, rykmentinkirjuri on aivan oikeassa. Vähän matkan päässä on

mökki. Mutta siellä ei rykmentinkirjuri voi olla yötä.»

»Kyllä ymmärrän, mitä tarkoitat, Bengt», sanoi rykmentinkirjuri.

»Tuo torppa taitaa olla veijarien ja maantienkulkijoiden kapakkana,

ja rehelliset ihmiset yleensä välttävät sitä. Mutta arveletko, että

meillä on valitsemisen varaa? Nyt olemme olleet kolme tuntia matkalla

Nordsjöstä tänne ja hevonen on väsynyt. Meidän täytyy saada se

katokseen, jotta se saisi levähtää.»

»Niin, rykmentinkirjuri tekee miten parhaaksi näkee», sanoi Pien-Bengt.

Kun renki puhui täten, tiesi isäntä, että hänellä oli pätevät syynsä

olla poikkeamatta torppaan, ja hän päätti yrittää vielä kerran päästä

maantiellä eteenpäin.

Molemmat matkamiehet nousivat reestä ja alkoivat polkea tietä

hevoselle, joka seurasi hitaasti jäljessä. Se oli raskasta työtä.

Pien-Bengt puolestaan sai siinä ponnistella, ja rykmentinkirjuri,

jolla oli suuret polviin saakka ulottuvat matkasaappaat jalassa,

sudennahkaturkit yllä ja matkavyö uumilla, hengästyi kokonaan.

»Ei, Bengt, tämä ei käy», sanoi hän, kun he olivat päässeet torpan

edustalle. »Minun käy samoinkuin Ruskonkin. Menepä sisään pyytämään

yösijaa.»

Pien-Bengt ei voinut muuta kuin totella. Mutta hänen mielestään olisi

ollut parempi jäädä koko yöksi rekeen istumaan, kuin kruunun rahat

matkassaan lähteä tuollaiseen varkaitten pesään. Hän näki selvästi,

että vaara tässä uhkasi.

Hän astui sisään ja näki miehen ja vaimon istuvan hyvässä rauhassa

uunin ääressä. Eikä voi väittää, että he olisivat iloinneet

vieraitten tulosta. He tekivät mahdollisimman paljon verukkeita.

Kamari ei ollut lämmitetty, eikä heillä ollut sellaista vuodetta eikä

vuodevaatteitakaan, jotka olisivat sopineet herrasmiehelle.

Pien-Bengt sai heidät kuitenkin taivutetuiksi. Vaimo kantoi puita

kamariin ja sytytti tulen takkaan. Mies tarttui lapioonsa ja auttoi

Pien-Bengtiä luomaan lumen syrjään, niin että hevonen ja reki voitiin

ajaa ulkohuoneen eteen.

Kun Pien-Bengt tuli reen luo, huomasi hän, että rykmentinkirjuri nukkui

istuallaan, niin väsynyt hän oli.

»Eipä nuo liiaksi vartioi kruunun rahoja», sanoi metsätorpan isäntä

irvistellen.

»Ei hän vielä ole kadottanut äyriäkään kruunun varoista», tiuskasi

Pien-Bengt.

Aina, kun rykmentinkirjuri ja Pien-Bengt tulivat jonnekin, oli heillä

sellainen tapa, että isäntä kantoi raha-arkkua ja Pien-Bengt seurasi

jäljessä eväsvakkaa tuoden.

Kun Pien-Bengt nyt huomasi, miten väsynyt isäntä oli, sanoi hän

hänelle, että reki oli ajettu kurjan liiterin eteen, jonne hevonen

pantaisiin yöksi: »Menkää nukkumaan, rykmentinkirjuri! Minä tuon

molemmat arkut.»

»Ei sinun tarvitse tuoda kuin toinen», sanoi rykmentinkirjuri. Hän

tarkoitti, että vain raha-arkku oli tuotava sisään, sillä eväsarkku oli

tyhjä. Mutta sitä ei Pien-Bengt ymmärtänyt.

Hän riisui hevosen valjaista ja talutti sen liiteriin. Kun hän palasi

sieltä takaisin, oli rykmentinkirjuri mennyt tupaan, ja torpparikin oli

kadonnut. Raha-arkkua ei ollut reessä, mutta kaikkihan oli niinkuin

pitikin olla. Rykmentinkirjuri istui tulen ääressä pienessä kurjassa

huoneessa, kun Pien-Bengt astui sisään. Hän kuuli, että renki laski

arkun maahan ovensuuhun, mutta hän oli niin väsynyt, ettei viitsinyt

kääntää päätään. »Lukitse nyt ovi, Bengt, ja ota avain suulta!» sanoi

hän.

»Ei eväsvakasta paljon hyötyä ole», sanoi Pien-Bengt, »se on tyhjä.»

»Sitähän minäkin arvelin», sanoi isäntä, »mutta emmeköhän me nuku tänä

yönä, vaikka emme saakaan illallista.»

Hän ojentautui pitkäkseen puupenkille isot saappaat jaloissa ja turkki

yllä, sellaisena kuin hän oli. Hän asetti vain pari halkoa pään alle ja

nukkui heti.

Hänellä ei ollut koskaan tapana nukkua kauemmin kuin neljään tai

viiteen, ja nyt hän heräsi jo kahdelta täysin levänneenä ja virkkuna.

»Ylös, Bengt!» huusi hän. »Nyt me lähdemme Herran nimessä matkaan,

jotta saamme aamiaista Mårbackassa.»

Pien-Bengt nousi heti ylös. Kynttilää heillä ei ollut, mutta talvinen

yö ei ollut aivan pimeä. He näkivät kylliksi voidakseen kopeloida ulos

huoneesta.

»Ota sinä arkku, Bengt, ja mene valjastamaan», sanoi rykmentinkirjuri,

»niin minä menen tupaan ja maksan yösijasta.»

Heti sen jälkeen oli kaikki selvää, ja he läksivät matkaan. Pyry oli

lakannut, ja vaikka tie olikin vielä ummessa, pääsivät he sittenkin

jommoisella vauhdilla eteenpäin, sillä hevonen oli levännyt.

»Ei ollut sittenkään niin tyhmää, vaikka jäimme tänne yöksi», sanoi

rykmentinkirjuri.

»Kävi paremmin kuin luulin», sanoi Pien-Bengt. »Näin niin pahaa unta

kaiken yötä, ja kuulin niin paljon melua. Minun mielestäni hakattiin

ja kolkutettiin kaiken aikaa tuvassa. En tänä hetkenä vielä käsitä,

olivatko he työssä vai näinkö unta.»

»Sinä näit kai unta, että he varastivat arkkuni», sanoi isäntä.

»Niin, mutta missä arkku on?» huudahti renki ja alkoi etsiä vällyjen

alta.

»Arkkuko?», sanoi rykmentinkirjuri. »Sinähän kannoit sen ulos.»

»Minäkö? Minähän kannoin vain eväsarkun.»

»Mutta sanoinhan eilen sinulle, että ottaisit vain raha-arkun

huoneeseen ja jättäisit toisen rekeen!»

Tukalin hetki rykmentinkirjuri Lagerlöfin koko elämässä oli varmaankin

se, kun hän huomasi, että erehdyksestä raha-arkkua ei oltu tuotukaan

sisään yöksi. Selvää oli, että torppari oli sen varastanut. Mutta minne

hän oli kätkenyt sen? Oliko hän voinut saada sen auki? Se oli oikea

kruununvoudin arkku konelukkoineen ja vahvoine raudoituksineen, mutta

ei ollut sittenkään mahdotonta, että hän oli saanut sen murretuksi auki.

He jättivät hevosen tielle ja kiiruhtivat takaisin torppaan.

Mies ja vaimo ja lisäksi neljä henkeä istui takan ääressä, kun he

hyökkäsivät sisään. Ei kukaan näyttänyt lainkaan hämmästyvän, mutta

Pien-Bengt näki ensi silmäyksellä, että tuvassa olevat miehet olivat

pahimpia veijareita, mitä koko seudulla oli.

»Sanoinhan teille, ettette pääse kotiin, ennenkuin tie on lumiauralla

avattu», sanoi vaimo.

»Kyllä me eteenpäin pääsemme», sanoi rykmentinkirjuri, »mutta

raha-arkkuni jäi tänne tupaan, ja se minun on ensin saatava matkaani.»

»Onko mahdollista, että hän unohti raha-arkkunsa tänne. Se on kai

kamarissa. Siellä ei kukaan ole käynyt teidän lähdettyänne.»

»Raha-arkkuni ei ole unohtunut», sanoi rykmentinkirjuri ankarasti,

»mutta antakaa se heti tänne! Kyllä te tiedätte, miten sen käy, joka

varastaa kruunun rahoja.»

»Minne me olisimme voineet kätkeä suuren raha-arkun?» sanoi vaimo.

»Näettehän itse, mitä tuvassa on. Etsikää vain koko talo läpi.»

Sitä Pien-Bengt oli jo tehnytkin. Hän oli etsinyt ja nuuskinut joka

nurkan, löytämättä mitään.

»Jollette tuo sitä hyvällä esille», sanoi rykmentinkirjuri, »niin ei

ole muuta neuvoa, kuin että renkini jää tänne vartioimaan. Ei kukaan

teistä saa poistua tuvasta, ennenkuin palaan nimismiehen kera.»

»Hänenkö pitäisi vartioida meitä!» sanoi vaimo, ja tuntui siltä,

kuin hänen olisi tehnyt mieli nauraa. Eikä siinä suuria edellytyksiä

ollutkaan, että Pien-Bengt yksin olisi voinut pidättää kuutta ihmistä

tuvassa, sillä välin kuin rykmentin kirjuri ajoi nimismiestä hakemaan.

Kaiken aikaa oli Pien-Bengt aprikoinut erästä asiaa. Hän kuuli että

tuli räiskyi ja paloi leivinuunissa, mutta hän ei nähnyt jälkeäkään

emännän leipomishommista.

Sanaakaan sanomatta hän hiipi uunin luo ja avasi uuninsuun. »Tulkaapa

tänne, rykmentinkirjuri ja katsokaa, minkälaista leipää tässä uunissa

paistetaan!» huusi Pien-Bengt.

Uunissa, keskellä palavaa tulta, oli raha-arkku.

Mies ja vaimo aikoivat hyökätä Pien-Bengtin kimppuun, mutta

rykmentinkirjuri Lagerlöf oli vahva mies. Hän työnsi syrjään varkaat,

ja kun veijarit, jotka myöskin olivat ruvenneet liikkumaan paikoiltaan,

näkivät, millaisia iskuja hän kykeni antamaan, pysyttelivät he alallaan.

Pien-Bengt otti käteensä uunikoukun ja veti yhdellä nykäyksellä arkun

hedehe. Hän ei malttanut odottaa. Hän oli polttaa sormensa saadakseen

selkoa, mitä vahinkoa se oli kärsinyt.

»Sen ainakin näen, ettei sitä ole avattu», huusi hän.

Niinpä olikin. Vahva tammi-arkku oli kestänyt. Varkaat olivat kaiken

yötä viilanneet ja vasaroineet sitä, mutta eivät olleet saaneet

konelukkoa auki eikä raudoituksia rikki. Muun neuvon puutteessa he

olivat pistäneet sen nyt leivinuuniin, mutta Pien-Bengt oli liian

varhain yllättänyt heidät. Vain vähäinen osa yhtä kulmaa oli ennättänyt

hiiltyä.

Paalu-aitta.

Kaikki talon vanhat ihmiset väittivät yhdestä suusta, että vanha

paaluaitta oli iältään vanhin kivirakennusten jälkeen. Mutta

ensimmäinen uutisasukas ei ollut rakentanut sitä, se oli pystytetty

vasta satasen vuotta hänen aikansa jälkeen, jolloin Mårbackasta oli

tullut oikea talonpoikaistalo.

Väki, joka siihen aikaan asui siellä, oli kai suurella kiireellä

rakentanut paaluahan siksi, että jokaisessa suuremmassa talossa tuli

olla sekainen.

Joka tapauksessa se rakennettiin yksinkertaisimman mallin mukaan. Se

seisoi varsin matalien paalujen varassa eikä siinä ollut minkäänlaisia

koristeita. Ovi oli matala, niin että oli pakko kumartua päästäkseen

sisään. Mutta lukko ja avain olivat sitä suuremmat. Ne olivat kuin

tehdyt vankilaa varten.

Ikkunaa ei aitassa ollut, ainoastaan pienet aukot, jotka suljettiin

luukuilla. Kun kesäisin ei tahdottu sulkea luukkuja, asetettiin aukkoon

jonkunmoinen kärpäsristikko, joka oli tehty tikuista. Pujoteltiin

ohuita tikkuja ristikkäin, kunnes saatiin niin suuri ikkuna, että se

peitti aukon. Paljon valoa ei tuollaisista raoista tullut aittaan,

mutta ei siellä aivan pimeäkään ollut.

Paaluaitta oli jaettuna kahteen kerrokseen, ja ylempi kerros oli paljoa

huolellisemmin, sisustettu kuin alempi. Siinä olivat talonpojat varmaan

aikoinaan säilyttäneet kalleimmat aarteensa.

Varmaankin paaluaitta oli vielä luutnantti Lagerlöfin aikana aivan

samanlainen kuin se alkuaankin oli ollut. Ulkokatto oli ehkä uusi,

mutta muuten se oli saanut olla rauhassa. Ei oltu portaita muutettu,

vaikka porrasaskeleet olivat niin tiheässä, ettei voinut saada

jalkaansa niiden väliin, eikä ikkuna-aukkoon koskaan teetetty ruutua.

Syksyisin siellä oli komeata. Alakerroksessa oli suuria hinkaloita

täynnä vastajauhettuja jauhoja. Niiden rinnalla oli laajoja

sammioita, jotka olivat reunojaan myöten täynnä suolattuja liha-

ja läskikappaleita. Niiden vieressä oli saaveja ja ämpäreitä,

täynnään liha-, läski-, perunamakkaroita, kaikkea sellaista, mitä

syysteurastuksen aikana oli tehty. Perimmässä nurkassa seisoi

sillitynnyri, astiallinen suolattua siikaa, usein lohinelikkokin; sitä

paitsi saaveja, joissa oli suolattuja papuja, suolattua pinaattia ja

nelikkoja täynnä keltaisia ja vihreitä herneitä.

Yläkerroksessa oli suuria voipyttyjä, jotka oli kesällä täytetty ja

säästetty talven varaksi. Ruukkujen yläpuolella hyllyillä oli pitkissä

riveissä juustoja, katossa riippui savustettuja kinkkuja, jotka olivat

nyt vuoden vanhat. Kotikasvuista humalaa säilytettiin säkissä, joka oli

kuin suuri patja, ja maltaita toisessa. Kokonaisen vuoden tarpeet oli

koottu tänne.

Ruoka-aitassa hallitsi emännöitsijä. Ruoka-aitta oli hänen omansa ja

harvoin hän luovutti kellekään ruoka-aitan avainta. Mamselli Lovisa

Lagerlöf sai mielensä mukaan puuhata säilyhuoneessa ja maitokamarissa,

mutta ruoka-aitassa emännöitsijä kävi kernaimmin itse.

Samoin emännöitsijä piti myös yksin huolta koko ruoanlaitosta.

Mamselli Lovisa sai keittää mehut ja hillot ja leipoa pikkuleivät,

mutta niin pian kuin oli paistettava paisti tai juoksutettava juusto

tai leivottava näkkileipää, niin vanha emännöitsijä oli aina itse

ohjaksissa.

Mårbackan pikkulapset rakastivat häntä ja luottivat häneen

rajattomasti. Eipä puuttunut paljoa, etteivät he pitäneet häntä koko

talon tärkeimpänä henkilönä.

Näkiväthän he, että joka kerta kuin taloon tuli matkustavaisia

sukulaisia, nämä menivät heti keittiöön tervehtimään emännöitsijää,

ja jos perheen keskuudessa tapahtui jotakin merkillistä, niin kutsui

luutnantti Lagerlöf hänet sisään ja kertoi asian hänelle, ja kun

Daniel ja Johan matkustivat kouluun uutena vuonna tai syksyllä, niin

käskettiin heidän aina sanoa hyvästi emännöitsijälle.

Lapset kuulivat myös kaikkien vieraitten puhuvan rouva Lagerlöfille

siitä suuresta onnesta, että talossa oli sellainen uskollinen

palvelija. Hänen käsissään ei mikään joutunut hukkaan.

Sitä paitsi ei missään muualla ollut sellaista jouluolutta eikä

näkkileipää eikä niin hyvänmakuista ruokaa kuin Mårbackassa, ja se oli

vanhan emännöitsijän ansio, siitä kaikki olivat yhtä mieltä.

Eipä siis ihme, vaikka pikkulapset arvelivat, että hän oli se

tukipylväs, jonka nojassa kaikki pysyi pystyssä. He uskoivat täydesti,

että jollei emännöitsijää olisi ollut, niin koko Mårbacka olisi mennyt

nurin.

Mutta eräänä päivänä oli pikku Anna Lagerlöf päässyt salaisuuden

perille, joka säikähdytti häntä suuresti. Hän ei voinut kantaa sitä

yksin, vaan hänen täytyi kertoa sisarelleen Selmalle, mitä hän oli

kuullut palvelijoiden puhuvan keskenänsä, että näet emännöitsijä oli

naimisissa ja että hänellä oli mies.

Ei voi sanoin selittää, miten pikkutytöt pelästyivät. Jos emännöitsijä

oli naimisissa ja hänellä oli mies, niin eiväthän he voineet olla

varmat siitä, että saisivat pitää hänet Mårbackassa.

Ja mitenkä silloin oli käyvä heidän äitinsä, jolla oli nyt niin hyvä

apu hänestä? Kuinka oli käyvä heidän itsensä, he kun saivat häneltä

herkkupalan joka kerta käydessään keittiössä? Ja miten koko talon?

Heidän täytyi välttämättä saada selko asiasta.

He päättivät kysyä Lasten-Marilta, uudelta lapsentytöltä, oliko

todellakin mahdollista, että emännöitsijä oli naimisissa.

Lasten-Mari oli selvillä asiasta. Hän oli kuullut siitä äidiltään, joka

oli ollut palveluksessa Mårbackassa juuri niihin aikoihin, jolloin tämä

tapahtui.

Se oli aivan totta eikä juttua lainkaan, että vanha emännöitsijä oli

naimisissa, vaikka eivät lapset olleet koskaan sitä kuulleet. Ja mies

eli Karlstadissa ja oli nikkarimestari. Hän ei ollut edes kuollutkaan.

Ja asianlaita oli sellainen, että kun luutnantti ja hänen veljensä

kävivät koulua Karlstadissa, oli vanha rouva Lagerlöf lähettänyt

uskollisen emännöitsijänsä, Maija Perintyttären pitämään huolta pojista

ja keittämään heille ruokaa. Kaupungissa tämä oli tutustunut erääseen

nikkariin, joka oli kosinut häntä.

Ja Lasten-Marin äiti oli sanonut, että sinä keväänä, jolloin

emännöitsijä tuli kotiin ja sanoi menevänsä naimisiin, oli vanha rouva

tullut pahoilleen ja pelästynyt, sillä nyt hän tiesi kadottavansa

parhaan aarteensa. »Millainen se mies on, jonka kanssa menet naimisiin,

Maija?» oli hän kysynyt. »Tiedätkö, onko hän kelpo mies?»

Olipa niinkin, siitä hän oli varma. Mies oli nikkarimestari, hänellä

oli oma työpajansa ja oma talo. Hänellä oli koti valmiina, joten

he saattoivat heti mennä naimisiin, ja hän oli paras mies, mitä

emännöitsijä koskaan saattoi saada.

»Mutta miten sinä voit viihtyä vuodet umpeensa aution kadun varrella»,

sanoi rouva Lagerlöf, »sinähän olet elänyt maalla koko ikäsi?»

Ei emännöitsijä sitäkään pelännyt. Hänen elämänsä oli muuttuva kovin

hyväksi. Hän sai viettää kevyttä elämää, ei hänen tarvinnut leipoa eikä

panna olutta, hän sai vain käydä torilla ja ostaa kotiin kaikkea mitä

taloudessa tarvittiin.

Kun vanha rouva Lagerlöf kuuli hänen täten puhuvan, käsitti hän, että

Maija oli naimisenkipeä eikä ollut muuta neuvoa kuin ruveta varustamaan

häitä. Ja häät vietettiin Mårbackassa, sulhanen tuli sinne, ja hän

näytti järkevältä ja kelpo mieheltä, ja häitten jälkeisenä päivänä hän

matkusti Karlstadiin vaimonsa kanssa.

Mutta kaksi viikkoa myöhemmin, tai ehkei ollut niinkään pitkää aikaa,

oli rouva Lagerlöf eräänä iltana ottanut ruoka-aitan avaimen käteensä

mennäkseen aittaan ja leikatakseen kinkkua illalliseksi. Hän ei

tarttunut koskaan aitan avaimeen ajattelematta Maija Perintytärtä ja

arvailematta, mitenkähän tämä jaksoi. »Jollen vain olisi lähettänyt

häntä Karlstadiin, niin hän ei olisi tavannut nikkaria», tuumi hän, »ja

minulla olisi edelleen hyvä apulaiseni eikä minun tarvitsisi juosta

kahtakymmentä kertaa päivässä ruoka-aittaan, niinkuin nyt on pakko.»

Juuri ennenkuin hän astui ruoka-aittaan, tuli hän vilkaisseeksi

lehtikujaan ja tielle, sillä sille suunnalle oli siihen aikaan vapaa

näköala. Ja hän pysähtyi äkkiä, sillä koivujen varjossa astui nainen,

joka oli niin täydellisesti Maija Perintyttären, hänen uskollisen

apulaisensa ja palvelijansa näköinen, että aitanavain putosi hänen

kädestään.

Mitä lähemmäksi vieras tuli, sitä enemmän rouvan arvelu vahvistui. Ja

kun jalkamies pysähtyi hänen eteensä ja sanoi: »Hyvää iltaa, rouva!»

täytyi hänen uskoa omia silmiään.

»Sinäkö se olet, Maija Perintytär?» sanoi hän. »Mitä sinä täällä teet?

Etkö saanutkaan hyvää miestä?»

»Hän ei tee muuta kuin juo», vastasi emännöitsijä. »Hän on ollut

juovuksissa joka päivä siitä saakka kuin menimme naimisiin. Hän juo

puhdasta väkiviinaa, jota hänellä on töitään varten. En minä voi elää

sellaisen sian kanssa.»

»Mutta sinunhan piti käydä torilla ja ostaa kaikki valmiina ja päästä

kaikesta työstä ja vaivasta?» sanoi vanha rouva Lagerlöf.

»Minä teen käsilläni työtä rouvan ja lasten hyväksi, kunhan vain pääsen

takaisin», sanoi emännöitsijä. »Olen ikävöinyt Mårbackaan yöt päivät.»

»Tule sisään sitten, niin keskustelemme asiasta rykmentinkirjurin

kanssa!» sanoi vanha rouva, ja hän oli nyt niin iloinen, että kyyneleet

nousivat hänen silmiinsä. »Ja Jumalan avulla me emme koskaan eroa tässä

elämässä», lisäsi hän.

Ja niin kävikin. Emännöitsijä jäi Mårbackaan. Mies ymmärsi kai, ettei

kannattanut koettaa saada häntä takaisin. Hän ei tullut koskaan

häntä hakemaan, vaan emännöitsijä sai jäädä sinne, missä hän oli.

Vihkimäsormuksen hän otti pois sormestaan ja pani sen vaatearkkuunsa,

eikä sen jälkeen koko asiasta ollut enää puhetta.

Luutnantti Lagerlöfin pikku tyttöjenhän olisi pitänyt rauhoittua

kuultuaan kaiken tämän, mutta he olivat vielä kauan jälkeenpäin

levottomia. Koska tuo nikkari eli, niin saattoihan tapahtua, että hän

tuli sittenkin loppujen lopuksi vaatimaan vaimoaan takaisin. Ja kun

he seisoivat ruoka-aitan edustalla, josta oli vapaa näköala tielle,

pelkäsivät he aina näkevänsä hänen tulevan. Ja Lasten-Mari oli sanonut,

että jos hän tulisi hakemaan vaimoaan, niin täytyisi hänen seurata

häntä.

He eivät tienneet tarkalleen, miten vanha emännöitsijä oli. Itse

hän oli unohtanut syntymävuotensa, eikä se vuosiluku, joka oli

merkitty kirkonkirjoihin, kuulunut olevan oikea. Hän oli hyvinkin

yli seitsemänkymmenen, mutta voisihan nikkari sittenkin haluta häntä

takaisin, emännöitsijähän oli niin erinomainen ihminen.

Ja miten silloin oli Mårbackan käyvä?

Renkituvan kamari.

Vanhoina aikoina, jolloin palvelusväki sai vaatteensa isännältä, oli

naisväellä tietenkin paljon työtä vuoden umpeen. Pitkinä, pimeinä

talvi-iltoina ja pitkinä pimeinä talviaamuina he istuivat rukkiensa

ääressä ja valmistivat kuteita ja loimia, mutta itse kutomista he eivät

voineet aloittaa ennenkuin keväällä, jolloin päivät olivat valoisat,

sillä sellaista työtä ei voida tehdä hämärissä.

Jotta sarat ja aivinat ja pumpulikankaat ja ohuemmat villakankaat

olisivat valmiita kesäksi, ennenkuin pitäjänräätäli tuli taloon, täytyi

panna hyvä vauhti kangaspuihin. Mutta kankaankutominen ei ottanut

koskaan oikein joutuakseen, jos kangaspuut seisoivat keittiössä. Ei,

kutojilla piti olla oma huoneensa, jossa he saivat olla rauhassa.

Siksi oli kaikissa kunnon taloissa ennen vanhaan erikoinen kutomahuone,

ja sellainen oli Mårbackassakin. Se oli kotoisin vanhojen pappien

ajoilta. He olivat renkituvan päälle rakentaneet yläkerroksen, missä

oli kaksi matalaa huonetta; kummassakin oli tiilistä tehdyt uunit,

seinät olivat savetut ja laipio laudoista tehty. Sisemmässä asui talon

työväenjohtaja, ulommassa oli kahdet kangaspuut ikkunoiden alla.

Kutomakamari oli käytännössä luutnantti Lagerlöfinkin aikana, joskaan

silloin ei enää ollut tapana maksaa palkollisten palkkaa vaatteissa,

vaan rahassa. Rouva Lagerlöfin suurin ilo oli kudottaa kankaita,

ja kotona kudottiin käsiliinoja, lakanoita, pöytäliinoja, mattoja,

uutimia, huonekalu- ja pukukankaita, kaikkea, mitä taloudessa

tarvittiin. Kaiken kesää hänen kangaspuunsa olivat käynnissä.

Mutta syksyisin kangaspuut siirrettiin pois ja niiden paikalle

nostettiin pitkä, matala pöytä, joka oli aivan pikitahrojen peitossa,

sekä pyöreät kolmijalkatuolit renkituvasta. Se oli merkkinä siitä, että

odotettiin pitäjän suutaria, sotamies Svensiä taloon.

Hän ja hänen oppipoikansa saapuivatkin pian jalkapatikassa, selässä

suuret laukut, jotka olivat ahdetut täyteen naskaleita, vasaroita,

paularenkaita ja kengännauloja, ja laukkujen sisällys tyhjennettiin

tuolle pitkälle pöydälle.

Suutari oli pitkä ja laiha, hänellä oli musta tukka ja musta

täysiparta, ja ensi kerralla hänet nähdessä tuli ajatelleeksi, että

hän varmaankin oli hyvin tuima ja vaarallinen mies, oikea sotamies.

Mutta kun hän puhui, kuulosti hänen äänensä lempeältä ja aralta. Silmät

olivat pienet ja lempeät, ja koko ryhti hiukan epävarma. Ehkäpä hän ei

sittenkään ollut kovin vaarallinen, kun tosi tuli eteen.

Luutnantti Lagerlöfin pikkulapset olivat ylen onnellisia suutarin

tullessa taloon. He hyökkäsivät ylös jyrkkiä portaita kutomakamariin,

niin pian kuin heillä oli pienikin lomahetki. Eivät he oikeastaan

tulleet juttelemaan, sillä sotamies Svens oli ahkera ja hiljainen mies,

vaan katsomaan työtä ja seuraamaan mukana, miten kenkää valmistettiin

aina siitä, kuin nahka pingoitettiin lestille siihen, kunnes

paulahihnat leikattiin.

Suutari istui enimmäkseen ääneti, pää riipuksissa, mutta hänen kasvonsa

alkoivat loistaa, niin pian kuin hän kuuli luutnantti Lagerlöfin

askelet renkituvan kamarin portaissa.

Hän ja luutnantti olivat vanhoja rykmenttitovereita, ja keskusteltuaan

jonkun aikaa pikisaumakengistä ja anturanahasta ja kenkävoiteesta,

alkoivat he kertoa vanhoja juttuja Tressnäsin tantereelta. Kun he

oikein innostuivat, sai luutnantti suutarin viekoitelluksi laulamaan

vanhaa sotilaslaulua, joka erosi kaikista muista sotalauluista

siinä suhteessa, että se alkoi täten: »Me sotamiehet Ruotsin, me

sotaa vihaamme.» Tuon laulun olivat sotamiehet sepittäneet, kun

he vuonna 1848 marssivat Tanskaan sotaretkelle, jota nimitettiin

»voileipäsodaksi».

Suutari Svensin omituisuuksiin kuului se, että hän kernaasti

kertoi juttuja räätäli Lagerista, joka monen monituista kertaa

rykmentinkirjurin aikana oli istunut ompelemassa tässä huoneessa ja

joka oli ollut yhtä iloinen ja kujeileva kuin hän itse oli synkkä ja

raskasmielinen. »Luutnantti on kai kuullut, mitenkä silloin kävi, kun

räätäli Lager otti nimensä?» sanoi suutari.

Luutnantti tunsi jutun yhtä hyvin kuin Isämeidän rukouksen, mutta hän

vastasi: »Ehkäpä olen jo kuullut sen, mutta Svens voi kertoa sen omalla

tavallaan.»

»Niin, nähkääs, Lager oli sotilas samoin kuin minäkin, vaikka ennen

minun aikaani. Ja rykmentissä kerrottiin, että hän alkujaan oli ollut

nimeltään Lars Andersson. Mutta sitten tuli käsky, että sotamiesten

tuli valita itselleen uudet nimet, koska oli niin kovin monta

Anderssonia ja Johanssonia.

»Eräänä päivänä Tressnäsissä kutsuttiin rykmentti mies mieheltä

rykmentinkirjuri Lagerlöfin, luutnantin isän luo, ilmoittamaan

uudet nimensä ja merkityttämään se nimiluetteloon. Lars Andersson

tuli toisten mukana, ja rykmentinkirjuri tunsi hänet hyvin ja

tiesi millainen ilveilijä hän oli, sillä hänhän oli monena vuonna

viikkokausia istunut täällä Mårbackassa ja ommellut vaatteita sekä

rykmentinkirjurille että koko hänen väelleen. Koko ajan, jolloin hän

oli talossa, vallitsi siellä ilo ja nauru. Hän osasi matkia kaikkia

pitäjäläisiä, hän osasi tehdä silmänkääntäjänkonsteja, ja hän osasi

soittaa kepillä, jotta kuului siltä, kuin kokonainen rykmentti olisi

ollut tulessa. Mutta hän oli vaarallinenkin, sillä hän valehteli ja

keksi jos jotakin ja haastoi riitaa talonväen kesken.

»No, minkä nimen Lars Andersson on aikonut ottaa?» sanoi

rykmentinkirjuri ja tekeytyi vakavaksi, jotta ei toinen rupeaisi

ilvehtimään.

»'Herra varjelkoon rykmentinkirjuria!' sanoi räätäli. 'Saanko valita

minkä nimen vain haluan?’ ja hän rypisti otsaansa, jotta näyttäisi

siltä, kuin hän kaikin voimin tuumisi sopivata nimeä itselleen.

»Saat tietysti, Lars Andersson', vastasi rykmentinkirjuri. Mutta hän

tunsi miehensä, ja siksi hän sanoi, että hänen piti valita oikea ja

kunniallinen nimi eikä mitään pilanimeä. Muistaahan luutnantti, minkä

näköinen teidän isänne oli? Olihan hän kylläkin kiltti mies, mutta

monet säikähtivät nähdessään hänet, sillä hän oli kovin pitkä ja suuri

mies, ja hänellä oli mustat ja tuuheat kulmakarvat.

»Mutta räätäli ei pelännyt. 'Siinä tapauksessa minä valitsen

nimen Lagerlöf’, sanoi räätäli, 'sehän on sekä kunniallinen että

arvossapidetty. En tiedä mitään muuta nimeä koko Värmlannissa, jolla

olisi niin kaunis kaiku'.

»Kun rykmentinkirjuri kuuli, että tuo veitikka tahtoi valita nimen

Lagerlöf, nousi veri hänelle päähän.

»'Ei, se ei käy päinsä,' sanoi hän, 'rykmentissä ei pidä olla kahta

samannimistä.'

»'On täällä ainakin kolme Ugglaa ja neljä Lilliehöökiä', vastasi

räätäli, 'eikä ole luultavaa, että joku erehtyy meistä kahdesta,'

lisäsi hän.

»'Niin, mutta eikö Lars Andersson ymmärrä, ettei se käy päinsä?' sanoi

rykmentinkirjuri.

»'En minä olisi valinnut sitä nimeä, jollei rykmentinkirjuri olisi

luvannut, että saan ottaa minkä nimen hyvänsä', sanoi räätäli ja

tekeytyi oikein nöyräksi ja vakavaksi. 'Tiedänhän minä, että kun

rykmentinkirjuri on luvannut jotain, niin voi siihen lupaukseen myös

luottaa.'

»He olivat nyt jonkun aikaa vaiti, ja rykmentinkirjuri tuumi, miten hän

suoriutuisi tästä pulasta, sillä paitsi sitä, että hän tiesi joutuvansa

koko rykmentin pilkan esineeksi, ei hän halunnut, että sellainen

velikulta kuin tuo räätäli saisi käyttää Lagerlöfin nimeä.

»'Kuulehan, Lars', sanoi hän, 'voihan se ehkä käydä päinsä, että

kahdella täällä rykmentissä on sama nimi, mutta tiedätkös, kotona

Mårbackassa se on mahdotonta. Siis saat valmistua siihen, ettet saa

koskaan enää tulla sinne ompelemaan, jos olet itsepäinen tässä asiassa.'

»Nyt räätäli pelästyi, sillä ne viikot, jolloin hän oli ompelemassa

Mårbackassa, olivat hänestä parhaat koko vuoden pitkään. Ei missään

muualla kestitetty niin hyvin, eikä missään muualla osattu niin

suuresti iloita hänen jutuistansa ja ilveistänsä kuin siellä.

»'Ehkäpä tyydyt Lager nimeen?' sanoi rykmentinkirjuri huomatessaan,

että toinen alkoi epäröidä.

»Ja siihen räätäli varmaankin suostui, sillä Lager hän oli nimeltään

koko ikänsä.»

Neitsyt.

Hän oli vanha neitsyt. Hän oli palvellut muutamia vuosia rouva

Lagerlöfin vanhemmilla Filipstadissa, ja oli nähnyt hänet lapsena, ja

nyt vanhoilla päivillään hän astu Ämtervikissä. Pari kertaa vuodessa

hänellä oli tapana tulla Mårbackaan käymään.

Hän oli pitkä, kaunis ja valkeatukkainen. Hänellä oli ankara suu ja

vankka nenä ja vakava käytöstapa. Hän piti papeista ja kolportööreistä

ja kävi rukouskokouksissa ja ompeluseuroissa. Eikä hänelle saanut puhua

tansseista eikä romaaneista eikä rakkaudesta, sillä sellaista hän ei

voinut sietää.

Ei hänen läsnäollessaan uskallettu myöskään puhua pahaa ihmisistä,

ei saatu keskustella kauniista vaatteista eikä hän tahtonut kuulla

syntisistä asioista, joita tapahtui ulkona maailmalla.

Ei ollut niinkään helppo tietää, mistä hänen kanssaan juttelisi. Ei

ollut juuri muita keskusteluaiheita valittavana kuin ruoanlaitto ja

ilma. Pitkälti niistä saattoi puhua, mutta kerran nekin loppuivat,

sillä neitsyt ei ollut monisanainen, hän vastasi vain lyhyesti ja

täsmällisesti kaikkeen, mitä häneltä kysyi. Tosin he tiesivät keinon,

millä saatiin neitsyt puhumaan, mutta silläkin oli omat vaaransa.

Kerran neitsyt oli ollut emännöitsijänä suuressa pappilassa, ja

rovastilla oli ollut kaksikymmentä lasta, jotka kaikki elivät ja

saavuttivat täyden iän. Neitsyt seurasi yhä edelleen tämän perheen

vaiheita, ja hänen suurin ilonsa oli puhua heistä.

Eräänä iltapäivänä he istuivat Mårbackan ruokasalissa kahvia juoden.

Kahvitarjotin oli pöydällä kuppeineen ja vateineen, sokeri- ja

kerma-astioineen ja leipäkoreineen, ja vieressä oli kahvipannu, sillä

heillä ei ollut tapana tarjota kahvia kannusta muuta kuin suurille

vieraille.

Jokainen tuli vuorostaan kaatamaan kuppiinsa kahvia. Ei kukaan ottanut

enempää kuin yhden sokeripalan, vehnäkorpun ja ruiskorpun. Ei kukaan

ottanut myöskään enempää kuin yhden rinkilän tai piparkakun tai

leivoksen, jos sellaisia herkkuja oli esillä. Kim kuppi oli täynnä,

kävi jokainen omalle paikalleen juomaan. Rouva Louise Lagerlöf

istui toisessa sohvannurkassa, mamselli Lovisa Lagerlöf toisessa,

ja luutnantti Lagerlöf keinutuolissa, joka oli hänen paikkansa eikä

kenenkään muun ja johon ei kukaan muu koskaan uskaltanut istuutua.

Herra Tyberg, joka oli Johanin kotiopettaja, istui rottinkituolilla,

ja näiden neljän välissä oli pyöreä lepän juurista tehty pöytä. Johan

Lagerlöf istui pienen ikkunapöydän ja Anna toisen samanlaisen pöydän

ääressä, ja pelipöydän luona uuninloukossa istuivat pikkutytöt Selma ja

Gerda, jotka muuten olivat liian nuoret juodakseen kahvia, vaan saivat

tyytyä maitoon.

Tänä päivänä oli neitsyt tullut vieraisille ja oli läsnä kahvia

juotaessa. Hän oli käynyt istumaan yhdelle mustista rottinkituoleista,

joiden paikka muuten oli ruokapöydän ympärillä. Hän oli joutunut

istumaan melkein keskelle huonetta ja kaikki muut saattoivat nähdä

hänet ja puhua hänen kanssaan.

Kahvia juotaessa oli läpikäyty kaikki vaarattomat keskusteluaiheet,

ja luutnantti Lagerlöf, joka ei sietänyt keskustelun seisahtumista,

alkoi puhella neitsyen kanssa lähetyksestä ja kolportööreistä ja

ompeluseuroista ja rukouskokouksista.

Se, joka tunsi sekä luutnantin että neitsyen ja heidän

luonteenlaatunsa, tiesi myöskin, ettei tällainen keskustelu voinut

sujua onnellisesti ajan pitkään.

Rouva Lagerlöf koetti saada heidät siirtymään toiselle alalle, mamselli

Lovisa tyrkkäsi kyynärpäällään veljeään, ja herra Tyberg huomautti,

että kahvi oli tänään erinomaisen hyvää. Mutta luutnantti ja neitsyt

jatkoivat keskusteluaan ja alkoivat hiukan kiihtyä kumpainenkin.

Rouva Lagerlöf tiesi, että jos neitsyt loukkaantuisi jostakin, mitä

luutnantti sanoi lähetyksestä, niin hän ei tulisi taloon kokonaiseen

vuoteen. Mutta neitsyt eli niin ahtaissa oloissa, että hänen oli

välttämätöntä käydä Mårbackassa saadakseen joskus hyvän ruoka-aterian

sekä runsaasti jauhoja ja särvintä ainakin pari kertaa vuodessa.

Hädissään rouva Lagerlöf ei keksinyt muuta kuin kysyä neitsyeltä, mitä

pappilan kaikista kahdestakymmenestä lapsesta oli tullut.

Samassa neitsyt unohti sekä uiko- että sisälähetyksen ja kaikki

kolportöörit ja pakanalapset, vieläpä jumalattoman luutnantti

Lagerlöfinkin. Hänen kasvonsa kirkastuivat kuin aurinko, ja hän alkoi

heti kertoa.

»Se on merkillisintä mitä eläissäni olen kokenut», sanoi neitsyt.

»Siinä talossa piti olla iso pyykki aina kahden viikon perästä, ja

sittenkin pesusoikot olivat täynnä vaatteita. Ei kukaan saanut koskaan

syödä ateriaansa rauhassa, vaan aina piti olla lapsi kummallakin

puolella, ja heille oli annettava ruokaa ja syötettävä heitä. Ja kun

alusvaatteita oli ommeltava, ostettiin kotiin kokonaisia kangaspakkoja.

Ja suutarit ja räätälit ja ompelijattaret eivät koskaan ennättäneet

mennä muihin taloihin, heillä oli kylliksi työtä tässä yhdessäkin.»

»Mutta rakas neitsyt Anna, mitenkä rovasti saattoi kasvattaa niin

suurta lapsilaumaa?» sanoi rouva Lagerlöf, jotta neitsyt pääsisi oikein

vauhtiin.

»Niin, tietäkääs rouva, se kävi sittenkin, ja heistä kaikista tuli

erinomaisia ihmisiä», sanoi neitsyt. »Sen parempia lapsia ei ollut

missään. Ajatelkaahan vain, vanhin tytär, Eva, hän oli kovin kätevä

ompelemaan pikkulasten vaatteita ja hoitamaan pieniä lapsia! Hän

joutuikin naimisiin seitsemäntoistavuotiaana apulaispappi Janssonin

kanssa Skilandassa, ja kun tämä kuoli, joutui hän rovastin rouvaksi

länsi-Göötanmaalle. Hänellä oli koko liuta lapsia, mutta vietettyään

häänsä ensimmäisen kerran, hän ei koskaan enää käynyt vanhempiensa

kodissa.»

»Hän arveli kai, että siellä oli kylliksi väkeä ilmankin», sanoi

luutnantti Lagerlöf kuivasti.

Pikkutytöt uuninloukossa naurahtivat hiukan, mutta neitsyt katsoi

heihin niin ankarasti, että he vaikenivat heti.

»Seuraava järjestyksessä oli poika, nimeltä Adam», sanoi neitsyt.

»En koskaan ole tavannut lasta, joka olisi huutanut niin paljon kuin

hän. Mutta kun hänestä sittemmin tuli pappi, niin messusi hän niin

kauniisti, että hänet kutsuttiin hovisaarnaajaksi. Hän olisi voinut

mennä naimisiin kenen kanssa tahansa, mutta hänen ei tehnyt mieli, vaan

oli hän naimattomana koko ikänsä, mikä siihen sitten mahtoi ollakin

syynä.»

»Niin, sanokaas muuta», sanoi herra Tyberg, ja taaskin pikkutytöt

alkoivat tirskua, mutta neitsyt katsoi sekä heihin että herra Tybergiin

niin ankarasti, että he säikähtivät ja vaikenivat.

»Seuraava järjestyksessä oli poika, nimeltä Noak», sanoi neitsyt, »Ja

tietääkö herrasväki, hän oli niin taitava kalastamaan ja hankkimaan

ruokaa taloon, että me olimme oikein kiitolliset hänelle, sekä minä

että hänen äitinsä. Hän tuli papiksi Hallantiin, ja niin kauan kuin

hän eli, lähetti hän joka vuosi suuren tynnyrillisen suolattua lohta

vanhemmillensa.»

»Lohesta puhuessamme... », sanoi luutnantti Lagerlöf, ja hän aikoi

sanoa, että taloon oli hankittava uusi lohinelikko, mutta mahdotonta

oli saada puheenvuoroa, kun neitsyt oli vauhdissa.

»Seuraava oli poika, nimeltä Sem», jatkoi hän, »ja hänestä tuli yhtä

innokas metsästäjä kuin Noak oli kalastaja. Jospa herrasväki olisi

vain nähnyt kaikki ne metsot ja jänikset, joita hän laahasi kotiin.

Hänestäkin tuli pappi, ja hän sai suuren pitäjän Skånessa. Ja joka

talvi hän lähetti kotiin hirven, jonka hän itse oli ampunut.»

Kun neitsyt oli lopettanut kertomuksensa Semistä, veti hän henkeä ja

katseli ympärilleen. Mutta kaikki istuivat ääneti ja alistuvaisina, ei

kukaan aikonutkaan keskeyttää häntä.

»Näiden kolmen pojan jälkeen seurasi tyttö, nimeltä Sara, - ja sen

voin vakuuttaa sekä Jumalan että ihmisten edessä, etten koskaan ole

tavannut ketään, jolla olisi ollut niin suuret taipumukset kurkkujen

säilyttämiseen ja hillojen ja mehujen keittämiseen kuin hänellä. Mutta

hän ei joutunut kuitenkaan naimisiin. Hän läksi Tukholmaan ja hoiti

siellä veljensä, hovisaarnaajan taloutta.

»Seuraava oli myöskin tyttö», sanoi neitsyt, »ja hän oli Rebekka

nimeltään. Minun täytyy sanoa, että häntä minä vähimmin kaikista

lapsista ymmärsin. Hänellä oli niin hyvä lukupää, että hänestä olisi

voinut tulla pappi samoinkuin veljistäkin, ja hän osasi sepittää

runoja. Ihmiset sanoivat, ettei kukaan koko maassa ollut niin taitava

sepittämään kehtolauluja. Hän joutui sittenkin naimisiin, mutta vain

erään koulunopettajan kanssa.»

Nyt neitsyen puhe keskeytyi, sillä sisäkkö toi uutta kahvia, ja oli

juotava lisätilkka.

»Minä tässä mietiskelen, tokko kukaan koko tuosta joukosta osasi

keittää kunnon kahvia», sanoi luutnantti Lagerlöf.

»Luutnantti ottaa sanat suustani», sanoi neitsyt. »Voi tuntua

omituiselta, mutta eniten taipumusta ruoanlaittoon kaikista lapsista

oli neljännellä pojalla. Hänen nimensä oli Isak, ja hän oli niin

sukkela sekoittamaan kastikkeita ja paistamaan paisteja, että hänestä

oli oikein hyvä apu lieden ääressä.»

»Parhaiten hän kai kuitenkin pystyi keittämään lastenvelliä», sanoi

herra Tyberg.

Kaikkialta huoneesta, eikä vain uuninloukosta, kuului nauruntirskuntaa,

mutta rouva Lagerlöf pysyi vakavana.

»Kummallista, miten neitsyet Annalla on niin hyvä muisti, että muistaa

kaiken tämän vielä», sanoi hän, jotta vanha nainen ei loukkaantuisi.

Neitsyt oli yleensä helposti loukkaantuva, mutta ei silloin, kun hän

sai puhua rakkaista pappilanlapsistaan. Silloin ei mikään pystynyt

häneen. Mutta herra Tyberg oli joka tapauksessa auttanut heidät Isakin

ohi. He eivät saaneet kuulla, miten hän käytti hyväkseen lahjojaan.

»Kaksi seuraavaa oli kaksoisia ja nimeltään Jakob ja Esau», sanoi

neitsyt. »He olivat toistensa näköiset kuin kaksi marjaa, enkä minä

oppinut koskaan erottamaan heitä. En koskaan ole nähnyt lapsia,

jotka olisivat olleet niin taitavat hyppimään ja ratsastamaan ja

luistelemaan, mutta heistäkin tuli pappeja.»

»Minä luulin, että heistä olisi tullut nuorallatanssijoita», sanoi

luutnantti Lagerlöf.

»Heistäkin tuli pappeja», sanoi neitsyt antamatta häiritä itseään.

»Esau joutui Jämtlantiin ja sai kiivetä tuntureilla, ja Jakob joutui

Bohusläniin ja sai hyppiä veneissä ja laivoissa. He pääsivät oikealle

alalleen ja saivat käyttää hyväkseen niitä lahjoja, jotka Jumala oli

heille antanut, he samoinkuin sisaruksensakin.»

»Mutta miten kävikään Josefin?» sanoi luutnantti.

»Ensin oli kaksi tyttöä, luutnantti, Rakel ja Lea», sanoi neitsyt

rauhallisesti. »He olivat ahkerat työskentelemään puutarhassa, toinen

istutti ja toinen kitki. Kun piispa tuli tarkastukselle, sanoi hän,

ettei hän koskaan ollut syönyt sellaisia herneitä eikä hyötymansikoita.

Ja se oli Rakelin ja Lean ansio. He joutuivat kumpikin patruunien

kanssa naimisiin. Ja nyt minä tulen Josefiin.»

»Hänestä tuli kai patruuna», sanoi luutnantti.

»Hänestä tuli isänsä arentimies», sanoi neitsyt, »hän hoiti hyvin sekä

peltoja että lehmiä ja hankki ruokaa vanhemmilleen ja sisaruksilleen.»

»Enkös minä sitä arvannut?» sanoi luutnantti, ja samassa hän nousi

paikaltaan ja astui ovelle, missä hänen hattunsa ja keppinsä

riippuivat, ja hiipi pois huoneesta sanomatta sanaakaan.

»Kolmastoista oli nimeltä David», sanoi neitsyt. »Hän oli kolme kertaa

naimisissa, ja kunkin rouvansa kanssa hänellä oli kolme lasta. Jos

herrasväki haluaa, voin mainita kaikkien rouvien ja lasten nimet

nyt heti. Mutta ehkäpä on parasta pysytyllä kahdessakymmenessä

sisaruksessa?»

Niin oli toistenkin mielestä viisainta, mutta rouva Lagerlöf pelästyi

sittenkin tätä ajatusta. »Minä lähden noutamaan käsityöni», sanoi hän,

»niin voin paremmin seurata mukana.» Mutta kesti hyvän aikaa, ennenkuin

hän palasi töineen takaisin.

»Neljästoista oli tyttö, nimeltä Debora. Hän oli aivan erinomainen

auttamaan leipomisessa. Hän ei joutunut koskaan naimisiin, eikä

muuttanut koskaan pois kotoa. Hänen täytyi jäädä pappilaan auttamaan

äitiä pikkusiskojen hoidossa. Välistä hän oli kovin eriskummallinen.

Silloin hän sanoi pitävänsä katolisesta uskosta, koska se ei salli

pappien mennä naimisiin.»

Kun neitsyt oli päässyt näin pitkälle, kuului hiukan melua oven suusta.

Herra Tyberg oli hiipinyt niin hiljaa ulos, ettei kukaan huomannut

ennenkuin hän oli jo poissa.

»Viidestoista», sanoi neitsyt, »oli Martta niminen tyttö. Hän oli

niin kaunis, ettei toista hänen vertaistaan, mutta hänkin oli hiukan

kummallinen. Seitsemäntoistavuotiaana hän meni naimisiin rovastin

kanssa, joka oli kuudenkymmenenkahden, ja hän teki sen vain siksi, että

hän tahtoi päästä pois kotoa.»

Nyt Anna ja Johan nousivat paikoiltaan. He sanoivat menevänsä hakemaan

tulta, sillä alkoi tulla pimeä. Mutta kesti hyvin kauan, ennenkuin he

saivat tulen sytytetyksi.

»Kuudestoista oli nimeltään Maria», sanoi neitsyt. »Hän oli ruma

ja väitti, ettei hän koskaan voisi saada pappia eikä herrasmiestä

mieheksensä, mutta hän tahtoi välttämättä lähteä pois kotoa, ja siksi

hän meni rengin kanssa naimisiin.»

Mamselli Lovisa istui uskollisesti sohvanurkassaan koko ajan. Hän

nukkui makeasti, mutta sitä ei neitsyt huomannut.

»Seitsemästoista oli vain kahdeksantoista vuoden vanha, kun minä muutin

pois pappilasta. Hän auttoi ruustinnaa kirjoittamaan kirjeitä kaikille

sisaruksille, sillä siinä oli enemmän työtä kuin mitä yksi ihminen

olisi ennättänyt.»

Nyt tarttui joku ovenripaan ja raotti hiukan ovea Mutta se painautui

heti taas kiinni.

»Kahdeksastoista», sanoi neitsyt, »oli vain viidentoista vuoden

vanha, mutta hän sanoi lähtevänsä Amerikkaan, sillä hän ei jaksanut

tulla toimeen koko suuren sukunsa kanssa. Ja numero yhdeksäntoista

ja kaksikymmentä olivat vain neljän- ja kolmentoista vuotiaita, kun

viimeksi näin heidät.»

Samassa kun hän sen sanoi, tuli rouva Lagerlöf sukankutimineen, ja Anna

toi lampun, ja mamselli Lovisa heräsi.

»Kiitoksia, kiitoksia, rakas neitsyt Anna!» sanoi rouva Lagerlöf. »Tätä

me emme koskaan unohda. Se on ollut hyväksi opiksi sekä minulle että

lapsilleni.»

Morsiuskruunu.

Mamselli Lovisa Lagerlöfillä oli tapana pukea morsiamet. Mutta eivät

kaikki pitäjäläiset, jotka aikoivat mennä naimisiin, tulleet hänen

luokseen koristettaviksi, vaan ainoastaan parhaimpien talojen tyttäret.

Niitä saattoi olla kaksi tai kolme vuodessa, välistä ei ainoatakaan.

Ennen vanhaan, kun pappi asui Mårbackassa, oli varmaankin kuulunut

pappilan naisten tehtäviin koristaa morsiamet, varsinkin ne, jotka

vihittiin kirkossa. Äiti ja äidinäiti ja äidinäidin äiti ja äidinäidin

äidinäiti olivat suorittaneet saman tehtävän ennen häntä. Hän oli

perinyt vain vanhan tavan.

Hän oli perinyt myöskin kaikki ne morsiuskoristeet, jotka vuosien

kuluessa olivat kerääntyneet Mårbackaan. Hänellä oli suuri vanha

kaappi, ja yhdessä sen laatikoista hän säilytti pitkiä kaulanauhoja,

jotka olivat tehdyt lasihelmistä, koralleista tai merenvahahelmistä.

Hänellä oli kokonainen kokoelma vanhoja kilpikonnankampoja, jotka

pistivät korttelin verran päästä ylöspäin, ja pieniä, jäykkiä

puolipyöreitä pahvimuotteja, jotka oli maalattu kukkasin tai

päällystetty valkealla silkillä ja joita tarvittiin siihen aikaan,

jolloin käytettiin tykkimyssyjä. Hänellä oli myös korkea pahvinen

morsiuskruunu, jonka sakarat oli päällystetty osittain kultapaperilla,

osittain vihreällä ja vaaleanpunaisella taftisilkillä. Hänellä oli

tekoruususeppeleitä ja kyynäröittäin vihreitä silkkinauhoja, jotka

oli kirjailtu vaaleanpunaisilla silkkikukkasilla. Samassa laatikossa

oli Jenny-Lind-kiharoita, joiden piti riippua otsalla, hiusneuloja

heiluvine helyineen, korvarenkaita pitkine, väärennettyine helmineen,

kaikenkaltaisia messinkisiä rintasolkia, rannerenkaita ja kenkäsolkia,

jotka olivat koristetut tekorubiineilla, ametisteilla ja safiireilla.

Siihen aikaan, jolloin näitä tavaroita käytettiin, oli morsiamen

pukeminen sekä vastuunalaista että vaivalloista työtä. Useinkin kaaso

sai istua monta päivää ennen häitä ommellen kirjavia silkkinauhoja

morsiusleningin hihansuihin ja hameenhelmaan. Välistä täytyi liimata

uutta kultapaperia kruunuun, valmistaa uusia paperikukkasia ja

kiilloittaa kaikki messinkikoristeet, jotta ne kiilsivät kuin kulta.

Ja vaikka melkein kaikki koristeet olivat väärennettyjä, niin

talonpoikaismorsian, jolla oli suuri, korkea kruunu ja leveä

kukkaseppele päässä, moniväriset helminauhat kaulassa, kirjavat

silkkivyöt uumilla ja silkkinauhat hameenhelmassa, rannerenkaat käsissä

ja soljet kengissä, oli komein näky, mitä saattoi nähdä.

Sellainen puku olikin erikoisen sopiva pitkälle ja kirkassilmäiselle

ja punaposkiselle talonpoikaistytölle, jonka ruumis oli kehittynyt

raskaassa työssä ja iho ahavoitunut ulkoilmassa. Tämän komeuden

painon alla hän liikkui arvokkaasti ja ylpeänä, ikäänkuin olisi

seisonut vertaisiaan ylempänä. Sulhasen mielestä hän hääpäivänä oli

kuin kuningatar, rikkaudenjumalatar. Hän oli korein kaikista niityn

kukkasista, ja hän kimmelsi hänen silmissään kuin kullattu lipas.

Mutta kun mamselli Lovisa puki morsiamen, ei hän saanut enää käyttää

noita vanhoja morsiuskoristeita. Nyt piti olla pieni, ohut myrttikruunu

ja pieni, ohut myrttiseppele, ja suuri valkea huntu, ja siinä olikin

melkein kaikki. Joskus hän saattoi kiinnittää punaisen silkkinauhan

sileän mustan villapuvun vyöksi ja lainasi morsiamille kultasolkensa,

kultavitjansa, kultaisen rannerenkaansa ja kultakellonsa yksinkertaisen

puvun koristukseksi.

Varmaankin hän kaipasi vanhaa aikaa. Hänen mielestään väreistä ja

koristeista luopuminen oli typerää, eikä hieno, valkea huntu sopinut

noille voimakkaille ja hiukan karheillekin kasvoille. Se soveltui vain

kalpeille kaupunkilaisneitosille, jotka tahtoivat esiintyä sulhasensa

silmissä haaveellisina ja koskemattomina. Hän myönsi kylläkin, että

sekin tapa saattoi olla kaunis, mutta talonpoikaismorsian olisi

varmaankin ollut enemmän edukseen vanhassa komeudessaan.

Ja miten vaivalloista olikaan hankkia seppeleitä ja kruunuja näin

kaukana maaseudulla! Hän kasvatti itse pieniä myrttejä, mutta ne eivät

juuri koskaan menestyneet, eikä morsiamilla itsellään tavallisesti

ollut sellaista.

Kerran mamselli Lovisa joutui pahaan pulaan. Eräs keski-ikäinen

ihminen, Kaisa Nilsintytär, pyysi häntä kaasokseen. Hän ei ollut mitään

erikoisen suurellista talonpoikaissukua, mutta mies, jonka kanssa hänen

piti mennä naimisiin, oli koulunopettaja. Hän teki mielestään niin

hyvät naimiskaupat, ettei kenenkään sen vähemmän kuin mamselli Lovisan

pitänyt ruveta hänen kaasokseen.

Niin, mamselli Loviisalla ei ollut mitään sitä vastaan. Hän pani vain

sen ehdon, että morsiamen piti auttaa häntä myrtinoksien hankkimisessa.

»Minun myrttini on melkein kuollut», sanoi hän, »enkä tiedä mistä saada

sellaista.»

Morsian lupasi hankkia myrtit sekä seppelettä että kruunua varten,

mutta hän piti hyvin huonosti lupauksensa. Päivää ennen häitä hän

lähetti Mårbackaan joitakin oksia, mutta lehdet olivat niin mustuneet

ja vahingoittuneet, ettei niitä voitu käyttää morsiuskruunuun.

Olipa siinä aika huoli. Mamselli Lovisa leikkasi omasta myrtistään

sen kaikki viheriät oksat, mutta ne eivät riittäneet minnekään.

Palvelustytöt juoksivat naapuritaloihin saadakseen apua, mutta

palasivat mukanaan vain joitakin huonoja oksia. Kaikki myrtit näyttivät

tänä vuonna kituvan. Lehdet olivat mustat ja karisivat kun niihin vain

kajosi.

Mutta muuta kuin myrtinoksia ei voitu myöskään käyttää. Hieno,

vastapuhjennut puolukanvarsi oli tosin hyvin myrtin kaltaista, mutta

puolukanvarsista tehty morsiuskruunu tuottaisi häpeää sen kantajalle.

Morsianhan voisi suorastaan arvella, ettei hän ollut oikein vihittykään.

Mamselli Lovisa pani huonot myrtinoksat veteen ja työskenteli sitten

kaiken yötä kruunun ja seppeleen ääressä. Kovin toivottomalta se

näytti, mutta hän teki parastaan.

Seuraavana aamuna hän läksi hiljaa ja huomaamatta lehtikujaa pitkin

metsään. Ei hänellä ollut mitään kädessään lähtiessään kotoa, eikä

mitään palatessaan takaisin.

Kun hän astui keittiön läpi huoneeseensa, valitti hän, ettei hän ollut

koskaan ollut niin pahassa pulassa morsiuskruunun vuoksi kuin tällä

kertaa. Palvelijat surkuttelivat häntä ja tarjoutuivat etsimään vielä

useammista mökeistä myrtinoksia. »Ei, kiitoksia vain», sanoi hän, »nyt

on jo liian myöhäistä. Morsiuspari voi tulla milloin tahansa.»

Hän meni huoneeseensa, pisti vielä joitakin oksia kruunuun ja

seppeleeseen, niille kohdille, jotka olivat paljaimmat. Sitten hän

näytti tekelettään emännöitsijälle ja palvelijoille.

»Mutta mitä ihmettä mamselli Lovisa on tehnyt?» sanoivat he, »Tämä

kruunu ja seppelehän ovat yhtä kauniit kuin aina muulloinkin. Eihän

mamsellilla ollut juuri muuta kuin paljaita oksia ja mustia lehtiä!»

Mamselli Lovisa selitti heille, että myrtinoksat olivat elpyneet yöllä

vedessä. Tomusta ja savusta ne enimmäkseen olivat niin mustat.

Heti sen jälkeen saapui morsiuspari, ja morsian puettiin mamselli

Lovisan huoneessa. Eihän hän ollut enää nuori, mutta hän oli hauskan ja

hyvän näköinen. Kun hän oli valmis, saatettiin hänet vierashuoneeseen,

jotta hän voisi katsella itseään suuressa peilissä, ja hän oli kovin

tyytyväinen. »En koskaan olisi uskonut, että näyttäisin tällaiselta»,

sanoi hän.

Hän otti esille hajuvesipullon ja kauniin rasian, jotka hän oli saanut

sulhaseltaan lahjaksi. Rasia oli täynnä karamellejä, sokeripaloja,

rusinoita ja pastilleja, ja nyt hän tarjosi niitä, ensin mamselli

Lovisalle ja sitten kaikille muille. Jokainen sai pirskuttaa hiukan

hajuvettä pukuunsa ja valita rasiasta karamellin tai sokeripalan. Hän

näytti tyytyväisemmältä ja iloisemmalta kuin useimmat nuoret morsiamet,

ja kaikki kehuivat häntä kauniiksi ja hyvin puetuksi.

Hetkistä myöhemmin morsian ja sulhanen läksivät pappilaan vihittäviksi

ja sieltä morsiamen kotiin häitä viettämään.

Avioliittonsa ensi aikoina oli Kaisa Nilsintytär täysin onnellinen.

Mies oli häntä paljoa vanhempi, mutta vaimo kunnioitti siinä määrin

hänen oppiaan, että vaali häntä parhaansa mukaan ja koetti kaikella

tavalla saada hänen kotinsa niin hauskaksi kuin suinkin.

Mutta sitten alkoi huhu kierrellä. Varmaankin se oli lähtenyt tavalla

tai toisella Mårbackasta, mutta kukaan ei osannut sanoa, kuka ensiksi

oli pannut sen liikkeelle. Se kiersi koko pitäjän ympäri, ja lopulta

joku hyvä ystävä kuiskasi sen varmaan Kaisa Nilsintyttärenkin korvaan.

»Mamselli Lovisa sitoi morsiuskruunusi puolukanvarsista.»

Kun hän ensin kuuli tämän huhun, ei hän tahtonut uskoa sitä. Sehän oli

suora mahdottomuus. Sitten hän alkoi tarkemmin tuumia asiaa. Hänen

morsiuskruununsahan oli ollut yhtä kaunis kuin kenen muun tahansa. Se

oli loistanut vihreänä hänen päässään. Hän muisti, miten ylpeä hän oli

ollut siitä, että herrasneiti oli pannut sen hänen päähänsä.

Mutta eikö kruunu ollut aivan vihreä? Sinä keväänä, jolloin hän meni

naimisiin, olivat kaikki myrtit sairastaneet, sen hän tiesi itsekin.

Hän oli moneen kertaan koettanut hankkia oikein vihreitä myrtinoksia,

mutta turhaan.

Ehkäpä mamselli Lovisa oli arvellut, ettei hänen kruunullaan ollut niin

suurta väliä, koska hän oli köyhästä kodista. Ei hän koskaan olisi

uskaltanut sitoa kruunua puolukanvarsista tilallisen tyttärelle.

Hän sureksi tätä asiaa ja puhui siitä miehelleen. Hän ihmetteli,

olivatkohan he oikein naimisissakaan, jos hänen kruununsa todellakin

oli tehty puolukanvarsista.

Mies ei tiennyt mitä tehdä vaimolleen. Tämä vain itki ja oli onneton.

Hän tunsi olevansa häväisty ja nöyryytetty. Mamselli Lagerlöf oli

arvellut, ettei hän ollut kyllin hieno hänen puettavaksensa, siksi hän

oli sitonut hänen kruununsa puolukanvarsista. Ja nyt koko pitäjä nauroi

hänelle.

Mies neuvoi häntä menemään Mårbackaan ja kysymään mamselli Lovisalta,

miten asian laita oli, ja vaimo seurasi todellakin hänen neuvoaan.

Hän sattui tulemaan Mårbackaan mahdollisimman sopimattomaan aikaan.

Sinä päivänä oli talossa suuret kestit, ja kun hän tuli keittiöön, niin

häntä tuskin ennätettiin tervehtiä. Hän kyseli mamselli Lovisaa, mutta

hän oli vieraitten parissa, eikä häntä tahdottu kutsua sieltä. Hänen

täytyi suoda anteeksi, mutta heillä oli kovin suuret kestit. Ehkäpä hän

voisi mennä istumaan kyökkikamariin, mamselli Lovisan huoneeseen, ja

odottaa häntä siellä.

Hän meni kamariin. Täällä puolukanvarsista tehty kruunu oli pantu hänen

päähänsä. Hän muisti, miten iloinen hän oli ollut sinä päivänä. Mutta

samalla hänestä nyt tuntui, seisoessaan tässä, että hänen oli aivan

mahdoton uskoa sellaista petosta.

Hetken kuluttua kaksi palvelustyttöä tuli keittiöstä kantaen

kumpainenkin tarjotinta täytettyine viinilaseineen, ja katosivat

sisähuoneisiin. Ovi oli jäänyt auki heidän jälkeensä, niin että Kaisa

Nilsintytär saattoi nähdä saliin ja vierashuoneeseen, jotka olivat

täynnä ihmisiä. Niin, suuret kestit siellä oli. Läsnä ei ollut vain

Ämtervikin herrasväkeä. Hän tunsi Sunnen rovastin ja tohtorin ja

karlstadilaisen maisteri Hammargrenin, joka oli naimisissa mamselli

Lovisan sisaren kanssa.

Häntä ujostutti ja hän aikoi nousta sulkeakseen oven, mutta samalla hän

kuuli pari sanaa, jotka saattoivat hänet pysähtymään ja kuuntelemaan.

Luutnantti Lagerlöf seisoi keskellä lattiaa viinilasi kädessä ja

ilmoitti muutamin sanoin sisarensa Lovisan kihlauksen Ämtervikin

apulaispapin, pastori Millénin kanssa.

Sitten seurasi onnitteluja ja lasien kilistystä sisähuoneissa. Kaikki

näyttivät tyytyväisiltä, eikä se kumma ollutkaan. Mamselli Lovisa

Lagerlöf oli neljänkymmenenvuotias ihminen, niin että sukulaiset

tuskin enää olivat odottaneet hänen joutuvan naimisiin. Pastori Millén

oli leski, ja hänellä oli neljä pientä lasta, jotka tarvitsivat

silmälläpitoa ja hoitoa. Sehän oli aivan paikallaan ja kaikin puolin

sopivaa.

Kaisa Nilsintytär oli kuullut sanottavan, että kun mamselli Lovisa

oli ollut nuori, ei hän ollut tahtonut mennä naimisiin, sillä hän ei

hennonnut muuttaa pois vanhempiensa luota, mutta nyt kun molemmat

olivat kuolleet, oli hän kai iloinen saadessaan oman kodin.

Samoin hän oli kuullut sanottavan, ettei mamselli Lovisa tahtonut

lähteä pois Mårbackasta. Sekin sopi mainiosti. Pappila oli vain viiden

minuutin päässä sieltä.

Kaisa Nilsintyttären sydäntä suorastaan vihloi se ajatus, että mamselli

Lovisa, joka oli sitonut hänelle puolukanvarsista kruunun, tulisi niin

onnelliseksi, ja hän vetäytyi nopeasti pois oviaukeamasta.

Samassa hän huomasi, että vanha emännöitsijä seisoi hänen takanaan. Hän

tiesi, mitä oli ollut tekeillä, ja oli nyt tullut kuulemaan kihlauksen

julkaisemista.

Vieras laski kätensä raskaasti emännöitsijän olkapäälle.

»Minä tulin tänne saadakseni tietää, sitoiko mamselli Lovisa

morsiuskruununi puolukanvarsista», sanoi hän, »mutta ehkäpä minun ei

sovi kysyä sitä häneltä tällaisena päivänä.»

Emännöitsijä hämmästyi hiukan, mutta hän ei ollut niitä, jotka ensi

hädässä joutuvat ymmälle.

»Kuinka Kaisa voi puhua niin typeriä?» sanoi hän. »Jokainen tässä

talossa muistaa, miten paljon vaivaa mamselli Lovisalla oli teidän

morsiuskruunustanne. Me juoksimme joka mökissä hakemassa myrtinoksia.»

Toinen tuijotti häneen. Hän tahtoi nähdä hänen sieluunsa saakka

päästäkseen selville totuudesta.

»Kaikki väittävät sitä pitäjällä.»

Vanha emännöitsijä ajatteli vain, miten hän saisi toisen rauhoittumaan

ja lähtemään tiehensä, jotta hän ei häiritsisi mamselli Lovisan

ilopäivää.

»Sen minä sanon teille, Kaisa», sanoi hän, »yhtä varmasti kuin mamselli

Lovisan morsiuskruunu tulee myrteistä sidottavaksi, yhtä varmaa on,

että teidänkin kruununne oli myrteistä tehty eikä mistään muusta.»

»Minä painan nuo sanat mieleeni», sanoi opettajan vaimo. »Kun näen,

mistä mamselli Lovisan morsiuskruunu sidotaan, niin tiedän, miten

omanikin laita oli.»

»Sen voitte huoleti tehdä», sanoi emännöitsijä.

Molemmat menivät keittiöön. Siellä Kaisa Nilsintytär ojensi kätensä

emännöitsijälle.

»Parasta on, että lähden», sanoi hän näyttäen varsin rauhalliselta. »En

suinkaan kuitenkaan voi saada puhutella mamselli Lovisaa tänään.»

Näin sanoen hän läksi. Emännöitsijä palasi lieden ja ruoanlaiton

ääreen. Vierashumussa hän unohti kokonaan Kaisan. Vasta pari päivää

myöhemmin hän kertoi mamselli Lovisalle, mitä Kaisa Nilsintytär oli

kysynyt ja mitä hän oli vastannut hänelle.

Mamselli Lovisa kävi aivan kalpeaksi kuullessaan tämän. »Voi, miten

Maija saattoi sanoa sillä tavalla? Olisihan ollut parempi tunnustaa,

että panin pari, kolme puolukanvartta kruunuun. Enempää niitä ei ollut.»

»Täytyihän minun rauhoittaa häntä, saadakseni hänet lähtemään»,

puolusteli emännöitsijä itseään.

»Ja sitten Maija sanoi, että minun kruununi tulisi yhtä varmaan

sidotuksi myrtinoksista kuin hänenkin! Maija saa nähdä, etten minä saa

morsiuskruunua lainkaan.»

»Kyllä mamselli Lovisa joutuu naimisiin. Ei pastori Millén hylkää

teitä.»

»Jokin muu este voi tulla väliin, Maija, jokin muu este voi tulla

väliin.»

Hän oli tuskissaan tästä asiasta parisen päivää, sitten hän kai unohti

sen. Hän sai muuta ajateltavaa. Häitten piti olla puolen vuoden

kuluttua, ja hän alkoi ahkerasti valmistella kapioitaan. Hän hankki

kotiin lankoja ja pani kankaita kuteille, hän ompeli ja merkkasi.

Lopulta hän matkusti Karlstadiin ostoksille. Palatessaan sieltä

hänellä oli mukanaan kangasta morsiuspuvuksi sekä pieni rautalangasta

tehty kruunu, johon myrtinoksat oli sidottava. Hän tahtoi saada oman

morsiuskruununsa eikä käyttää sitä kehää, jota niin monet morsiamet

olivat pitäneet.

Mutta tuskin kaikki nämä ostokset oli tehty, niin sattui todellakin

este. Pastori Millén sairastui ja oli kauan vuoteen omana. Kun hän

oli jotakuinkin parantunut ja jaksoi olla jalkeilla, oli hän kokonaan

muuttunut. Saattoi huomata, että hän vältti keskustelua morsiamensa

kanssa, eikä hän tullut koskaan Mårbackaan, vaikka tie olikin niin

lyhyt.

Heti kun tuli kesä, hän matkusti kylpylaitokseen. Toivottiin hänen

parantuvan ja tulevan entiselleen, ja ehkäpä niin kävikin, mutta hän ei

kirjoittanut koko sinä aikana kertaakaan mamselli Lovisalle.

Se oli hirveän tuskan ja levottomuuden aikaa mamselli Lovisalle, mutta

hän arveli sulhasen tahtovan rikkoa heidän välinsä, ja niinpä hän

lähetti hänelle sormuksen takaisin.

Sinä päivänä, jolloin hän teki sen, sanoi hän vanhalle emännöitsijälle:

»Nyt Maija näkee, ettei minunkaan morsiuskruunuani sidota myrteistä.»

* * * * *

Monta vuotta myöhemmin pyysi eräs luutnantti Lagerlöfin nuorista

tyttäristä tätiään lainaamaan hänelle hiukan morsiuskoristeita jotakin

leikkiä varten, ja mamselli Lovisa antoi hänelle sen kaapin avaimen,

jossa noita vanhoja aarteita säilytettiin. Kaappi ei ollut enää hänen

huoneessaan vaan ullakolla. Nuori tyttö läksi sinne, pisti avaimen

lukkoon ja veti esiin laatikon.

Hän katsoi siihen hämmästyneenä. Hän ei nähnyt edessään tavallisia

kirjavia koristeita. Koko laatikossa ei ollut muuta kuin harsokäärö,

värillinen silkkileninkikangas ja pieni rautalangasta tehty

morsiuskruunu.

Hän käsitti heti paikalla erehtyneensä. Morsiuskoruthan olivat

vasemmanpuoleisessa laatikossa, aivan vieressä. Mutta hän katseli

sittenkin hetken aikaa tämän laatikon sisällystä. Hänen sydäntänsä

vihloi ajatus, ettei hänen tätinsä koskaan ollut saanut käyttää näitä

tavaroita. Hän tiesi, että täti, oli surrut vuosikausia löytämättä

lohtua mistään. Oli pelätty hänen järkensä menoa.

Eräs muisto nousi hänen mieleensä. Sinä aikana, jolloin täti oli ollut

kaikkein alakuloisin ja onnettomin, oli tyttö eräänä päivänä tullut

hänen huoneeseensa. Täti oli istunut siellä kimppu puolukanvarsia

edessään ja rautalankakruunu kädessään. Hän oli leikannut poikki pari

oksaa ja alkanut koristaa niillä kruunua.

Samassa rouva Lagerlöf oli tullut sisään.

»Mutta Lovisa, mitä sinä teet?» oli hän kysynyt ja hän näytti aivan

kauhistuneelta.

»Minä arvelin», sanoi mamselli Lovisa. »Jos tyytyisin

puolukanvarsikruunuun... Niin, sehän on kovin tyhmää.»

Hän nousi kiivaasti paikaltaan ja työnsi luotaan sekä kruunun että

puolukanvarret.

»Tiedänhän minä, että kaikki on lopussa», sanoi hän ja alkoi kävellä

edestakaisin lattialla väännellen käsiään. »Ei mikään auta enää.»

»Rakas Lovisa», sanoi rouva Lagerlöf, »sairaushan oli siihen syynä.»

Mutta mamselli Lovisa kulki yhä edestakaisin kovan tuskan ja

levottomuuden vallassa. »Jollen vain olisi pannut puolukanvarsia Kaisa

Nilsintyttären morsiuskruunuun!» sanoi hän.

»Ei, siten et saa ajatella, Lovisa», yritti rouva Lagerlöf. Samassa hän

huomasi lapsen, joka seisoi siinä silmät selkosen selällään.

»Mene sinä saliin, Selma!» sanoi hän. »Lovisa-tädillä on suru, ja te

lapset ette saa tulla tänne häntä häiritsemään.»

Vackerfeldt.

Hopeatiuku helähtää maantiellä. Vääpeli Karl von Wachenfeldt ajaa

taloon.

Vääpeli Karl von Wachenfeldt — eikö hän kerran ollut Värmlannin,

jollei koko Ruotsinkin kaunein mies? Eikö juuri hän ollut Tukholman

naisten lemmikki tuona talvena 1820-luvulla, jolloin hän oleskeli

pääkaupungissa suorittaakseen jonkunmoisen maanmittaustutkinnon?

Eikö juuri hän pannut toimeen rekiretkiä ja johtanut kotiljongeja

niin suurella taidolla, että hän saattoi varjoon kaikki korkeamman

seurapiirin tavalliset tanssikavaljeerit? Eikö juuri hän tanssinut

niin mainiosti valssia ja keskustellut niin viehättävästi, että hänen

ylhäisten sukulaistensa, jotka aluksi eivät tahtoneet tunnustaa

omaisekseen tätä köyhää värmlantilaista aliupseeria, oli pakko lähettää

hänelle mitä nöyrimpiä kutsukirjeitä siksi, ettei nuorilla naisilla

ollut vähääkään huvia tanssiaisista, joissa hän ei ollut läsnä?

Ja eikö juuri hänellä ollut niin erinomainen pelionni, että

hän siten hankki itselleen varoja voidakseen elää koko talven

Tukholmassa suurellisesti kuin kaartinluutnantti? Eikö juuri hän

juonut veljenmaljoja kreivien ja paronien kanssa, samalla kuin

voitti heidät sekä ritarillisuudessa että komeudessa? Eikö juuri hän

näytellyt eräänä iltana ensimmäisen rakastajan osaa seuranäytelmässä

amiraali Wachtmeisterin luona ja laulanut kuplettejaan niin

tulisesti, että seuraavana aamuna löysi kaksikymmentä rakkauskirjettä

kirjelaatikostaan? Eikö hän ensimmäisenä ajanut Tukholman kaduilla

lukematon määrä pieniä hopeatiukuja valjaissa? Eikö juuri hän ollut

niin tunnettu koko Tukholmassa, että missä ikinä hän näyttäytyikin,

joko Kuninkaanpuutarhassa tai Sinisellä portilla, oopperan katsomossa

tai pahimmassa ihmistungoksessa, kaikki kuiskailivat keskenänsä: »Kas,

tuolta tulee Vackerfeldt! Oi, oi, oi, katso, katso, tuolta tulee

Vackerfeldt!» [Sanaleikin Wachenfeldt nimestä, vacker = kaunis. Suom.

muist.]

Eikö juuri hän yhden Tukholmassa viettämänsä ihmeellisen talven

jälkeen viettänyt samanlaista elämää Karlstadissakin, niin, kaikkialla

minne saapui? Eikö juuri hän matkustanut Göteborgiin vääpeli Sellblad

toverinaan ja rumpali Tyberg palvelijanaan ja väittänyt olevansa

suomalainen paroni, murtaen suomeksi kokonaista kaksi viikkoa ja pitäen

pelipankkia rikkaitten tukkukauppiaitten elämänhaluisille pojille?

Eikö juuri hän ollut ainoa kaikista aliupseereista, joka sai tanssia

ylpeän kreivitär Apertinin kanssa, ja eikö juuri hän niin silmittömästi

ihastunut kauniiseen mamselli Widerströmiin, kun tämä esiintyi

Preciosana Karlstadin teatterissa, että ryösti hänet mukanaan ja olisi

vienyt hänet aina Norjaan saakka, jollei mamsellin teatterinjohtaja

olisi kaikeksi onnettomuudeksi tavoittanut heitä Arvikassa?

Ja eikö juuri hän loppujen lopuksi päässyt kapteeni Wästfeltin luo

Angersbyhyn Sunnen pitäjään jonkunmoiseksi apulaiseksi ja saanut heti

eloa Fryksdalin nuorisoon? Milloinka siellä ennen olisi pidetty niin

komeita markkinatanssiaisia tai myrskyisiä joulukestejä tai iloisia

rapuretkiä tai romanttisia huvimatkoja kauniille näköalapaikoille?

Eikö hän haaveellisen Angersbyn kapteeninrouvan mielestä, joka ei

koskaan tehnyt muuta kuin lepäsi sohvallaan ja luki romaaneja, eikö

hän hänen mielestään ollut ruumiistunut romaanisankari, ja eikö hän

ollut kapteenin rouvan nuorten tyttärien ensimmäisten rakkaudenunelmien

keskipisteenä? Entäs miten kävi naapuritalossa, Mårbackassa, jossa talo

oli täynnä kauniita tyttäriä? Voitiinko siellä vastustaa kavaljeeria,

joka käsitteli käherrysrautaa yhtä taidokkaasti kuin kitaraa ja jonka

vaaleaa kiharatukkaa ympäröi rakkausseikkailujen säde?

Vääpeli von Wachenfeldt ajaa mäkeä ylös, toista alas ainoan hopeatiu'un

heikosti ja miltei valittavasti helähdellessä. Ennen muinoin, hänen

kunnian- ja voimanpäivinänsä, oli kuusikymmentä hopeatiukua koristanut

hevosen hihnoja ja valjaita, helissyt sanomattoman iloisesti ja

rohkeasti. Ne olivat ikäänkuin kilinällään säestäneet hänen voittojaan,

ne olivat julistaneet, että voittaja oli tulossa. Mutta nyt, kun yksi

ainoa tiuku enää oli jäljellä, tuntui se sanovan, että tässä saapui

mies, jonka onni ja ilo oli ollutta ja mennyttä.

Vääpeli ajaa vanhalla hevosellaan, Kallella, joka on niin merkillisen

pienikokoinen, että kaikki vastaantulijat kääntyvät taakseen katsomaan

sitä. Sen sijaan ei kukaan käänny katsomaan hevosen omistajaa.

Kun hän ajaa Gunnarsbyn kestikievarin ohi, seisoo pari tyttöä kaivolla

nostamassa vettä. Vääpeli tervehtii kohottamalla piiskaansa ja hymyilee

heille vanhaan tapaansa mitä viehättävämmin, mutta tytöt luovat

häneen vain välinpitämättömän katseen. He eivät hämmästyksestä pudota

kädestään ämpäriä, he eivät pysähdy polttavin poskin katsomaan hänen

jälkeensä.

Vääpeli von Wachenfeldt läimäyttää hevostaan piiskalla. Hän ei ole

pölkkypää, hän tietää, että hänen tukkansa on harmaa ja hänen kasvonsa

ryppyiset, että viikset ovat ohuet ja karheat ja että toisessa silmässä

on harmaa kaihi ja toisessa, joka on leikattu, rumentava ja suurentava

silmälasi. Hän tietää nyt olevansa vanha ja ruma, mutta hänen

mielestään ihmisten ei olisi pitänyt kokonaan unohtaa, millainen hän

oli ennen.

Hän tietää, ettei hänellä nykyään ole muuta asuntoa kuin pari huonetta,

jotka hän on vuokrannut talonpoikaistalosta Ison Kilin pitäjästä. Hän

tietää, ettei hän omista muuta kuin hevosen, kiesit, kilpareen ja

muutamia huonekaluja. Hän tietää, ettei hänellä ole muita palvelijoita

kuin äreä emännöitsijä, mutta hänen mielestään ei ihmisten olisi

pitänyt niin kokonaan unohtaa, että hän se juuri kerran oli ollut

Vackerfeldt, yli koko Värmlannin kuuluisa Vackerfeldt.

Hän istuu siinä vanhassa kuluneessa turkissaan ja vieläkin kuluneempi

karvalakki päässä. Hänellä on paksut ilvesnahkaiset kintaat kipeitten

käsiensä suojana, mutta kihtikuhmut rystyjen päällä pistävät esiin

sittenkin. Mutta hän se siitä huolimatta on puristanut rintaansa vasten

niin monta kaunista naista. Sitä ei häneltä voida riistää. Kukapa muu

tällä maailman äärellä on viettänyt sellaista elämää kuin hän, saanut

osakseen niin paljon rakkautta kuin hän?

Hän puree huultaan ja sanoo, ettei hänellä ole mitään kaduttavaa. Jos

hän saisi elää uudestaan elämänsä, niin hän ei tekisi mitään toisin.

Kaikesta siitä, mitä nuoruus ja kauneus ja voima voi tarjota miehelle,

on hän saanut nauttia. Seikkailuja ja rakkautta runsaimmassa määrässä.

Yhden ainoan teon vääpeli von Wachenfeldt olisi toivonut ehkä

tekemättömäksi. Hänen ei olisi koskaan pitänyt naida Anna Lagerlöfiä,

jalointa naista, mikä koskaan hänen tielleen oli osunut. Hän oli

rakastanut tätä sanomattomasti. Mutta hänen ei olisi pitänyt koskaan

naida häntä.

Sopiko nyt Wackerfeldtin tapaisen miehen istua alallaan ja hoitaa

tilaansa järkevästi ja huolellisesti koettamatta niittää kultaa

helpommalla ja hauskemmalla tavalla? Jos hänen vaimonsa oli

jumaloimisen arvoinen, niin pitäisikö hänen silti uskoa, ettei kukaan

muu ollut jumaloitava? Saattoiko hän muuttaa luonnettaan siksi, että

hän oli mennyt naimisiin? Eikö hän juuri voitollisena pelaajana ja

rakastajana ollut saavuttanut kuuluisuuttaan?

Niin, hän katuu naimistaan. Hänen vaimonsa ei ollut sopinut hänelle.

Kernaasti hän tunnustaa, että hänen vaimonsa oli ollut liian hyvä

hänelle. Vaimo oli vaatinut työteliäisyyttä, järjestystä, rauhallista

hyvinvointia. Hän oli kuluttanut itsensä loppuun koettaessaan hankkia

heille samanlaista kotia kuin oli Mårbackassa hänen vanhempiensakin

koti.

Muut ehkä sanoisivat, ettei vääpeli von Wachenfeldtin olisi pitänyt

katua naimistaan, vaan pikemmin sitä, ettei hän ollut voinut

säästää vaimoaan pettymyksiltä ja suruilta. Sillä kun Anna von

Wachenfeldtin voimat olivat lopussa ja hän seitsemäntoista vuotta

kestäneen aviollisen kurjuuden jälkeen kuoli, niin kaikenlaiset

onnettomuudet kohtasivat vääpeli von Wachenfeldtiä. Saamamiehet eivät

olleet enää sääliväisiä, vaan riistivät talon häneltä. Hänen täytyi

lakata pelaamasta, sillä hän hävisi niin pian kuin vain koskettikin

kortteja. Kihti alkoi myös vaivata häntä ja harmaa kaihi tuli silmiin.

Ennenkuin hän oli ennättänyt kuudenkymmenenvuoden vanhaksi, oli hän

valkotukkainen, jäykkäjäseninen, avuton, puolisokea ja rutiköyhä. Onni

ei olisi ollut niinkään vähäinen, jos hänen hyvä, rakastava vaimonsa

olisi ollut vielä elossa.

Vaimon kuoltua oli kaikki seurustelukin häneltä loppunut. Ei kukaan

kysynyt elikö hän vai oliko kuollut. Ei kukaan kutsunut häntä luokseen.

Näyttipä siltä kuin ihmiset vain hänen vaimonsa vuoksi olisivat

sietäneet häntä. Kun hän nyt ikävöi naurua ja iloa, kun hän tahtoo

saada hyvää ruokaa, kun hän haluaa jutella sivistyneitten ihmisten

kanssa, niin ei hän voi lähteä minnekään. Ja kun pyhät tulevat monine

pitkine lepopäivineen ja hän tahtoo paeta talonpoikaistalon kuolettavaa

yksitoikkoisuutta, niin ei hän liioin tiedä, minne suunnata askeleensa.

On tosiaankin vain yksi ainoa paikka olemassa koko maailmassa, minne

hän voi lähteä saadakseen hiukan maistella entistä elämäänsä, ja

se on Mårbacka, josta hän aikoinaan nouti vaimonsa. Hän tietää,

että Mårbackan asukkaat sanovat ja uskovat hänen tehneen vaimonsa

hirvittävän onnettomaksi, he arvelevat suorastaan, että hän on

kiusannut hänet hengiltä, mutta sittenkin hän ajaa sinne noin kolme

kertaa vuodessa suurten pyhien aikana, sillä muuten hänen olisi aivan

mahdoton kestää elämäänsä.

Hopeatiuku helähtää äänekkäästi ja valittaen. Vääpeli von Wachenfeldt

on läimähyttänyt rivakasti pientä hevostaan. Elämä tarjoo monta

katkeraa hedelmää, jotka täytyy pitää hyvänään. On aivan kohtuullista,

että hevonenkin saa osansa isännän tuskista.

* * * * *

Jolleivät Mårbackan pikkulapset muulla tavalla olisi saaneet tietää,

että joulu oli tulossa, niin siitä he ainakin sen tiesivät, että

vääpeli von Wachenfeldt saapui taloon.

He ilostuivat myös kovin nähdessään hänen kuomurekensä ja hevosensa

lehtikujassa. He juoksivat huoneesta huoneeseen ilmoittaen uutista,

he seisoivat portailla ottamassa häntä vastaan, he huusivat hyvää

päivää ja lausuivat hänet tervetulleeksi, he hakivat leipää hevoselle

ja he kantoivat ohuen käsilaukun, joka oli koristettu ristipistoin

kirjailluilla lehdillä ja kukilla konttorihuoneeseen, missä vääpelin

oli määrä asua.

Oli oikeastaan merkillistä, että pikkulapset ottivat aina niin

riemuiten vääpeli von Wachenfeldtin vastaan. Eivät he saaneet häneltä

makeisia eikä lahjoja, mutta varmaankin he arvelivat, että hän kuului

joulunviettoon, ja siitä kai heidän ilonsa johtui. Joka tapauksessa

oli hyvä, että he olivat hänelle ystävällisiä, sillä aikuiset eivät

kiinnittäneet suurtakaan huomiota häneen. Rouva Lagerlöf ja mamselli

Lovisa eivät tulleet edes kuistille häntä vastaan, ja syvästi huoaten

heitti luutnantti Lagerlöfkin kädestään Värmlandstidningin ja nousi

keinutuolistaan lähteäkseen häntä tervehtimään.

»Vai niin, vai olet sinä täällä taas, Wachenfeldt», sanoi hän

ilmestyttyään portaille. Sitten hän teki pari kysymystä kelin ja matkan

johdosta ja seurasi langon mukana konttorihuoneeseen, Hän tyhjensi

piirongin laatikon ja teki tilaa vaatekaappiin. Sitten hän poistui

lasten kera ja jätti vieraan yksin.

Joka kerta, kun vääpeli von Wachenfeldt saapui Mårbackaan, kohosi

sisar-vainajan kuva elävänä luutnantin mieleen. Sisar oli ollut vanhin,

ja hän oli pitänyt huolta veljestään tämän pienenä ollessa, oli

auttanut häntä ja askarrellut hänen kanssaan. Ei kukaan sisarista ollut

luutnantille ollut niin rakas, ei kenestäkään hän ollut ylpeillyt niin

paljon. Ja sitten hänen pitikin rakastua sellaiseen tyhjäntoimittajaan

kuin Wachenfeldtiin! Sisar oli ollut kaunis ja komea, ja hän oli

yhtä hyvä ja kelvollinen kuin kauniskin. Hän oli aina ollut iloinen

mieleltään ja tehnyt kevyeksi niiden elämän, joiden keskuudessa hän oli

elänyt. Viimeiseen asti hän oli taistellut pitääkseen koossa kotiaan.

Mies oli vain tuhlannut ja hävittänyt. Vaimo ei ollut kertonut edes

omaisillensa, miten vaikea hänen toimeentulonsa oli, jotta he olisivat

voineet auttaa häntä. Siksi hänen elämänlankansa katkesikin aivan äkkiä

hänen ollessaan vain hiukan yli neljänkymmenen.

Se oli surullinen ja järkyttävä tarina, eikä luutnantti voinut heti

pakottautua ystävälliseksi Wachenfeldtille muistellessaan kaikkea

tuota. Hänen täytyi lähteä ensin pitkälle kävelylle, jotta katkeruus

ennätti hiukan laskeutua.

Jokseenkin samaa tunsivat myöskin rouva Lagerlöf ja mamselli Lovisa.

Rouva Lagerlöf oli kaikista kälyistänsä ollut eniten kiintynyt

Anna Wachenfeldtiin ja oli suorastaan ihaillut häntä. Ei kukaan

ollut lausunut häntä niin sydämellisesti tervetulleeksi sukuun kuin

hän. Rouva Lagerlöf ei voinut koskaan antaa anteeksi vääpeli von

Wachenfeldtille, että hän oli saattanut tämän rakkaan olennon niin

onnettomaksi.

Mamselli Lovisa oli lapsena oleskellut pitkät ajat Välsäterin

vääpelinpuustellissa, missä sisar ja lanko olivat asuneet. Hän

tiesi tarkemmin kuin kukaan muu, miten vaikeata sisaren elämä oli

ollut. Hän ei voinut koskaan kuulla mainittavan Wachenfeldtin nimeä

muistamatta sitä aamua, jolloin kaksi miestä oli saapunut Välsäteriin

ja vienyt kaksi parasta lehmää navetasta. Sisar oli hyökännyt pihalle

kysymään, mitä heillä oli mielessä, mutta nämä olivat vastanneet aivan

rauhallisesti, että vääpeli edellisenä iltana oli pelissä hävinnyt

lehmät heidän isännällensä. Mamselli Lovisa näki sisarensa edessään,

hän oli ollut aivan epätoivoissaan tämän jälkeen. »Hän ei tule

järkiinsä, ennenkuin hän on ottanut minut hengiltä», oli hän sanonut.

Joka tapauksessa mamselli Lovisa kaikkein ensimmäisenä ajatteli emännän

velvollisuuksia. Hän nousi ompelupöydän äärestä, missä oli istunut

käsitöilleen samalla kuin vähä väliä oli vilkaissut romaaniin, joka

oli avonaisena ompelukorissa, ja meni raottamaan keittiön ovea. »Rakas

Maija», sanoi hän emännöitsijälle ikäänkuin anteeksi pyytäen, »nyt

Wachenfeldt on taaskin täällä.» — »Minä en käsitä, miksikä tuo mies,

joka oli niin paha vaimolleen, saa aina tulla tänne pyhiksi», sanoi

emännöitsijä varsin suuttuneella äänellä. »Eihän häntä voi poiskaan

ajaa», sanoi mamselli Lovisa, »ja Maija on hyvä ja panee kahvipannun

tulelle, jotta hän saa jotain lämmittävää matkansa jälkeen.» —

»Aina hän pitää varansa tullakin juuri, kun herrasväki on noussut

kahvipöydästä ja tuli liedestä on sammunut», sanoi emännöitsijä ja

näytti siltä kuin ei olisi halunnut liikahtaa paikaltaan.

Kahvipannu joutui kai sittenkin tulelle, koska hetkeä myöhemmin sisäkkö

lähetettiin konttorihuoneeseen pyytämään vääpeli von Wachenfeldtiä

saliin kahville.

Astuessaan pihan poikki nojasi vääpeli keppiin, mutta sen hän laski

kädestään eteisessä ja astui saliin jokseenkin notkeana vartaloltaan.

Mamselli Lovisa, joka seisoi siellä ottaakseen hänet vastaan, näki

kuitenkin, miten vaikea hänen oli liikkua, ja tunsi miten kyhmyiset

hänen kätensä olivat tervehtiessään häntä, ja kun hän kohotti katseensa

häneen, niin tuijotti leikattu silmä kaameasti suurennettuna häntä

vastaan. Silloin mamselli Lovisan viha miltei haihtui ilmaan. Hän

mietti, että vääpeli jo oli saanut rangaistuksensa, eikä hän puolestaan

tahtonut lisätä kiviä hänen kuormaansa.

»Olipa hauska, että Wachenfeldt saattoi tulla tänäkin jouluna meille»,

pakottautui hän sanomaan.

Sitten hän kaatoi hänelle kahvia, ja vääpeli istahti tavalliselle

paikalleen uunin ja pelipöydän väliseen nurkkaan. Se oli vaatimaton

paikka, mutta myöskin lämpimin koko huoneessa. Vääpeli tiesi kyllä mitä

teki istuutuessaan sinne.

Hän alkoi heti jutella mamselli Lovisan kanssa palvelustytöstään

Ingasta ja hänen alituisesta riitelystään ja kiistoistaan isäntäväen

kanssa, joka omisti talon, jossa hänellä oli vuokrahuoneet. Se oli

sellaista pientä juorupuhetta, jonka hän tiesi huvittavan kälyä, ja hän

huomasikin, että mamselli Lovisa hetken kuluttua kaatoi itselleenkin

kahvia ja joi hänen seurakseen.

Tuli hämärä heidän istuessaan kahvipannun ääressä, ja lamppu asetettiin

pyöreälle pöydälle sohvan eteen. Heti sen jälkeen näyttäytyi rouva

Lagerlöfkin.

Hän ei ollut voittanut ensimmäistä vastenmielisyydentunnettaan ja

tervehti varsin ynseästi vääpeliä. Töin tuskin hän ojensi hänelle

kätensä sanomatta sanaakaan ja otti sitten työnsä esille.

Vääpeli jutteli edelleen aivan rauhallisesti mamselli Lovisan kanssa,

mutta samalla hän vaihtoi keskusteluainetta. Hän alkoi kertoa

omituisista sairaustapauksista, joita oli sattunut heillä sekä

ihmisten että kotieläinten parissa, ja joita hänen, Wachenfeldtin, oli

onnistunut parantaa.

Nyt ei rouva Lagerlöfkään voinut enää vastustaa, sillä tuo aine

kuului hänen omaan alaansa. Eikä aikaakaan, kun hänkin jo otti osaa

keskusteluun.

Kaikkein viimeisenä tuli luutnantti Lagerlöf saliin ja kävi

kiikkutuoliin istumaan. Hänkin oli harvapuheinen ja alakuloinen

tullessaan sisään. Mutta nyt keskustelu kääntyi toiselle taholle

kenenkään tietämättä, mistä se oikeastaan johtui. Puhuttiin

vanhasta Karlstadista, missä vääpeli oli syntynyt ja luutnantti

käynyt koulua, ja josta luutnantti aina oli halukas keskustelemaan.

Puhe siirtyi Tukholmaankin, keskusteltiin Emilie Högqvististä ja

Jenny Lindistä ja kaikellaisista vanhoista ja kauniista asioista,

joita kannatti muistella. Lopulta he johtuivat myöskin vanhoihin

värmlantilaisjuttuihin, ja ilta kului niin nopeasti, että kaikki

hämmästyivät, kun palvelustyttö tuli kattamaan pöytää.

Mutta merkillisintä oli se, että kun vääpeli von Wachenfeldt kertoi

yhtä ja toista, mikä oli sattunut hänelle itselleen, niin hän esiintyi

aina kaikkein viisaimpana ja varovaisimpana miehenä mitä saattoi

ajatella. Hän oli ollut kaikenlaisissa seikkailuissa, se oli kyllä

kieltämätöntä, mutta hän oli aina esiintynyt neuvovana ystävänä, joka

oli auttanut mielettömiä ihmisiä hädässä.

Ajatelkaahan vain Wästfeltinkin perhettä Angersbyssä! Miten erinomainen

tuki hän oli ollut noille kilteille, lapsellisille ihmisille, varsinkin

silloin, kun pojan morsian hylkäsi hänet ja aivan äkkiarvaamatta meni

kuulutuksiin toisen kanssa!

Ei kukaan olisi koskaan voinut puhua suuremmalla kunnioituksella

äidistään tai vaimostaan. Niin jalon pojan, niin hellän puolison olisi

kuka hyvänsä voinut toivoa saavansa.

Hän se aina oli puhunut järkeä nuorille naisille, sovittanut

kihlautuneitten välit, solminut uudelleen avioliittoja, jotka olivat

uhanneet ratketa.

Kaikkien onnettomien uskottu hän oli ollut eikä hän ollut pettänyt

heitä. Olipa hän pelastanut pelihimoon vaipuneita miehiäkin, puhunut

heille järkeä, vedonnut heidän velvollisuudentuntoonsa.

Illallisen jälkeen, kun vääpeli von Wachenfeldt oli ontunut

huoneeseensa, istuivat luutnantti Lagerlöf ja hänen vaimonsa ja

sisarensa aivan sanattomina ja katselivat toisiaan.

»Niin, tuo Wachenfeldt», sanoi luutnantti, »merkillinen mies hän on.

Hän on meitä kaikkia viisaampi.»

»Wachenfeldtin kanssa on aina ollut hauska keskustella», sanoi mamselli

Lovisa.

»Jos hän todellakin olisi auttanut niin paljon muita ihmisiä, niin

mitenkä olisi mahdollista, että hänen oma elämänsä olisi mennyt niin

viistoon?» sanoi rouva Lagerlöf kuivasti.

»Jotkut ovat sellaisia», sanoi luutnantti.

* * * * *

Sitten vääpeli von Wachenfeldt oleskeli joulunpyhät Mårbackassa

nauttien vieraanvaraisuudesta ja näytellen yhä järkevän ja viisaan

vanhan miehen osaa. Häneltä voitiin kysyä neuvoa missä asiassa hyvänsä,

hän tiesi keinoja ihonäppylöitä ja nuhaa vastaan, hän osasi antaa

neuvoja pukuasioissa, hän tunsi ruoka- ja värjäysreseptejä, hän antoi

ohjeita maanviljelyksessä ja hänen arvostelunsa ihmisistä olivat

parhaat ja järkevimmät.

Kaikissa pulmallisissa kysymyksissä käännyttiin hänen puoleensa.

»Eikö Wachenfeldtin mielestä ole merkillistä, etteivät nämä lapset

opi syömään muhennettuja porkkanoita?» sanoi mamselli Lovisa eräänä

päivänä. »Ovathan porkkanat hyvää ruokaa?»

Vääpeli von Wachenfeldt ei pettänyt hänen odotuksiaan.

»Vaikka herättäisitte minut keskellä yötä ja tarjoaisitte minulle

porkkanoita!» sanoi hän, »niin kyllä minä söisin.»

Miten ihmeellisen viisas ja kohtuullinen ja maltillinen hän olikaan!

Vanha kavaljeeri Vackerfeldt, triumfaattori kuusinekymmenine

hopeatiukuineen oli kokonaan kadonnut.

Mutta sattuipa kerta, että luutnantti Lagerlöf joutui kiistaan naisten

kanssa eräästä nuoresta tytöstä, joka oli kotoisin näiltä seuduin. Sekä

rouva Lagerlöfin että mamselli Lovisan mielestä tyttö oli suloinen ja

herttainen, mutta luutnantti väitti, ettei kukaan mies voisi ihastua

häneen. Ja hän vetosi Wachenfeldtiin, niinkuin talossa oli tapana.

»Sanoppa sinä, Wachenfeldt, joka ymmärrät naisia!» sanoi luutnantti

Lagerlöf. »Voisitko suudella tuollaista pientä nirppanenää?»

Tällä kertaa vääpeli von Wachenfeldt joutui sisäisen raivon valtaan.

Hän punastui, niin vanha kuin olikin, hän iski nyrkkinsä pöytään, nousi

puoleksi pystyyn ja huusi jyrisevällä äänellä:

»Älä kysy minulta sellaista! En koskaan ole suudellut rumaa naista.»

Nuo jumalattomat ihmiset hänen ympärillään purskahtivat hillittömään

nauruun. Hän oli tekeytynyt täällä niin järkeväksi. Hän oli näytellyt

tavallisen arki-ihmisen osaa, mutta tämä yksinkertainen kysymys

paljasti hänet kokonaan. Vanha kavaljeeri oli paikoillaan hänen

sisimmässään. Kurja ja sairas, vanha ja ränstynyt hän oli, mutta ei

kukaan saanut luullakaan, että hän olisi koskaan suudellut rumaa naista.

Vackerfeldt, Vackerfeldt!

Orkesteri.

Majuri Ehrencrona oli asunut muhkeassa virkatalossa ja ollut korkea

herra, mutta vanhoilla päivillään hän oli vuokrannut itselleen

huoneen talonpoikaistalosta ja vietti köyhää ja yksitoikkoista elämää

suunnilleen samoin kuin vääpeli von Wachenfeldtkin. Huhu tiesi, että

hän oli mestari soittamaan torvea, mutta hänen köyhdyttyään ja jäätyään

yksin ei kukaan ollut kuullut hänen soittavan.

Ja herra Tyberg oli aloittanut uransa rumpalina Värmlannin rykmentissä,

ja varmaankin hän olisi juonut itsensä turmiolle, jollei Mårbackan

luutnantti olisi keksinyt hänen suurta kykyään opettaa lukemisen

ja kirjoituksen alkeita pikkulapsille ja ottanut häntä ensin omien

lastensa kotiopettajaksi ja sittemmin hankkinut hänelle opettajantointa

itäisen Ämtervikin pikkulastenkouluun.

Ja Jan Asker oli niinikään ollut Värmlannin rykmentin soittajana, mutta

nykyään hän oli itäisen Ämtervikin kirkonvartijana ja haudankaivajana.

Hän oli vanhaa soittajasukua, ja hänellä oli tapana puhaltaa

klarinettia kaikissa talonpoikaishäissä ja tanssiaisissa. Hän oli

katkera ja rauhaton mieleltään, eikä mikään muu kuin soitto voinut

saada häntä tyytymään kohtaloonsa.

Ja tehtaankirjuri Geijer, joka asui koulutalon ullakolla ja piti

maataloutta, rakasti soittoa ylitse kaiken, mutta hän oli niin köyhä,

ettei hän voinut hankkia itselleen minkäänlaista soittokonetta, vaan

piirusti näppäimistön puupöydälle ja soitti siinä.

Ja lukkari Melanoz oli nauttinut opetusta itse rovasti Fryxellin

johdolla ja osasi sepittää runoja ja korjata kenkiä ja nikkaroida

huonekaluja ja hoitaa maanviljelystä. Hän oli huvimestarina kaikissa

häissä ja hautajaisissa, ja samalla hän oli koko Fryksdalin paras

koulumestari. Ja joka sunnuntai hänen täytyi soittaa itäisen Ämtervikin

kirkon kamalia urkuja, eikä hän koskaan olisi voinut tehdä sitä, sillä

hän oli todellakin soitannollinen sielu, jollei hänellä olisi ollut

omaa viuluaan, jota hän lohdutuksekseen soitteli sunnuntai-iltapuolisin.

Kaikki nämä päättivät tavata toisensa Mårbackassa joulupyhien aikana,

niin kauan kuin jouluolutta ja joulukinkkua ja vierreleipää oli vielä

talossa.

Kun ensimmäinen heistä tuli Mårbackaan, ei hän astunut suoraan taloon,

vaan odotti, kunnes kaikki muutkin olivat saapuneet, sekä majuri

Ehrencrona että herra Tyberg, kirkonvartija Jan Asker ja tehtaankirjuri

Geijer ja lukkari Melanoz.

Sitten he marssivat perätysten suurille portaille, majuri etunenässä,

ja lauloivat: _Portugaali, Hispanja ja Suuri Britanja_.

Mårbackan luutnantilla oli ehkä hiukan vihiä siitä, mitä oli tekeillä,

mutta hän ei mennyt ulos, jotta ei pilaisi vieraitten iloa. Mutta

kuultuaan laulun nousi hän heti ja läksi heitä vastaan. Eikä vääpeli

von Wachenfeldtkään tällä kertaa hidastellut, sillä hän oli tietenkin

yhä Mårbackassa, koska joulunpyhät eivät vielä olleet lopussa.

Mutta sillä välin kuin vieraat pistäytyivät konttorihuoneeseen

riisumaan yltään turkkejansa ja päällyssaappaitaan, lähetti luutnantti

molemmat poikansa, Danielin ja Johanin, hakemaan kitaraa ja torvea, ja

huilua ja triangelia, jotka riippuivat ullakkokonttorissa. Itse hän

kiiruhti makuukamariin ja veti esille vankan viululaatikon, joka oli

työnnetty vuoteen alle. Hän nosti sen tuolille, pisti avaimen lukkoon

ja otti hartain mielin esille viulun, joka lepäsi siinä punaiseen

silkkinenäliinaan käärittynä.

Ja vaikkei hän koskaan itse tupakoinut eikä sallinut kenenkään

tupakoida sisällä huoneissa, niin lähetti hän pojat myös

konttorirakennukseen hakemaan vanhaa, pitkävartista piippua, joka

oli peruisin pastori Wennervikin ajoilta, sekä pientä neliskulmaista

puurasiaa, joka oli täynnä tupakkaa, jotta majuri Ehrencrona saisi

polttaa piippuaan, johon oli tottunut, eikä tulisi pahalle tuulelle.

Ja kun sitten nuo viisi vierasta ja vääpeli von Wachenfeldt ja

luutnantti itse istuivat salissa, ja totitarjotin oli kannettu

pöytään, ja kuumat totilasit sekoitettu valmiiksi jokaiselle paitsi

herra Tybergille, joka oli ikiajoiksi luopunut kaikesta väkevästä, ja

majuri vihdoinkin oli saanut käyttämättömän piipun vetämään, niin he

sopivat keskenään siitä, että he olivat liian hyvät hukkaamaan aikaansa

kortinpeluuseen ja tyhjään jaaritukseen, ja päättivät soittaa yhdessä.

Tätähän juuri luutnantti olikin odottanut, ja hän läksi heti hakemaan

kaikkia niitä soittokoneita, jotka hän kiireessä oli saanut kokoon.

Viulunsa luutnantti ojensi lukkari Melanozille, joka kursaili, sillä

viulu oli paras kaikista soittokoneista ja tässä huoneessa oli läsnä

monta häntä itseään paljoa arvokkaampaa miestä. Mutta kun ei kukaan muu

vaatinut sitä itselleen, niin ilostui hän suuresti, ikäänkuin hän olisi

saanut aarteen, ja alkoi heti virittää ja vääntää ruuveja.

Ja huilua piti tietenkin herra Tybergin hoitaa. Se oli ollut hänen

soittimensa rykmentissä, sitten kun hän oli tottunut eroon rummusta.

Hän tunsi hyvin Mårbackan vanhan huilun ja tiesi, että se aina oli

ravistunut ja kuiva. Nyt hän kiiruhti keittiöön ja kastoi koko huilun

kaljaan ja kääri saumojen ympärille tappuroita, jotta saisi sen

pysymään koossa.

Kitaran luutnantti antoi tehtaankirjuri Geijerille. Ja

tehtaankirjurilla oli kapeat ja pitkulaiset kasvot ja pitkä laiha kaula

ja vedensiniset silmät ja pitkät, ohuet sormet, ja koko olennoltaan

hän oli sievistelevä ja haaveellinen. Leveän, kirjavan silkkinauhan,

joka oli kiinnitetty kitaraan, hän kietoi kaulaansa tyttömäisesti

naurahtaen, ja kitaran hän painoi hellästi rintaansa vasten, ikäänkuin

se olisi ollut hänen lemmittynsä. Ja hän näki kylläkin, ettei kitarassa

ollut kuin kolme kieltä, mutta hänen mielestään ne varmaan riittivät

mainiosti, sillä hänhän oli tottunut soittamaan vain puupöydällä.

Kirkonvartija Asker oli viisaasti ottanut mukanaan oman klarinettinsa.

Se oli hänen päällystakkinsa takataskussa, niin ettei hänen tarvinnut

muuta kuin lähteä sitä konttorihuoneesta hakemaan.

Vääpeli von Wachenfeldt istui uuninkomerossa kuten tavallisestikin

ja koetti pysytellä hyvällä tuulella ja näyttää iloiselta, vaikkei

hän kihdin jäykistämillä sormillaan voinutkaan soittaa. Mutta sitten

luutnantti tuli hänen luokseen triangeli kädessä, sillä sitähän hänen

ainakin piti voida käsitellä, ja silloin hänkin tuli iloiseksi.

Majuri Ehrencrona puhalsi sauhuja suurten, valkoisten viiksiensä

lomitse. Hän näki, miten toinen toisensa jälkeen sai soittokoneen,

vaikkei hän viimeiseen saakka ollut tietävinänsä siitä mitään.

»Anna minulle pari kattilankantta», sanoi hän luutnantille, »jotta

minäkin saan pitää melua! Tiedänhän, ettei talossa ole sitä

soittokonetta, jota minä osaisin soittaa.»

Luutnantti riensi kuin nuoli vierashuoneeseen ja palasi takaisin

mukanaan kiiltävä torvi, joka hänen oli onnistunut hankkia majuria

varten. »Mitä setä arvelee tästä?» sanoi hän.

Silloin ukon kasvot alkoivat loistaa. »Sinä olet oikea mies, veli Erik

Gustav», sanoi hän. Hän laski piipun kädestään ja alkoi puhaltaa torvea

kauhean voimakkaasti ja äänekkäästi.

Nyt jokainen oli saanut omansa, mutta silloin heidän mieleensä muistui,

ettei luutnantilla itsellään ollutkaan mitään soittokonetta.

Silloin hän otti esille pienen puisen vihellyspillin, jota oli

puhallettaessa pidettävä puoleksi vedessä. Mutta kunhan vain sen teki,

niin saattoi sillä saada aikaan liverryksiä, joita ei satakielikään

osannut taitavammin laulaa.

Kaikkein viimeiseksi he pyysivät rouva Lagerlöfiä säestämään heitä

pianolla.

Majurin kunniaksi he yrittivät kaikkein ensiksi Porilaisten marssia.

Rouva Lagerlöf alkoi, ja seitsemän soittokonetta seurasi jäljessä

parhaimpansa mukaan. Siinä oli helinää ja jyskettä, jotta he oikein

säikähtivät.

Jokainen teki parastaan. Lukkari Melanoz ja Jan Asker ja herra Tyberg

olivat varmimmat. Mutta majuri jäi usein jälkeen, ja luutnantti pisti

lirityksen silloin tällöin väliin, osittain siksi, että hänen pillinsä

oli hiukan oikullinen luonteeltansa, ja osittain siksi, että hänen teki

mielensä viekoitella toiset pois tahdista.

Kun he olivat soittaneet marssin loppuun, olivat kaikki iloisia ja

hyväntuulisia ja päättivät soittaa sen vielä toistamiseen, jotta se

menisi oikein hyvin. Ja majuri puhalsi ja toitotti, niin että hänen

silmänsä olivat punaiset ja posket vähällä haljeta. Mutta hän ei kai

sittenkään ollut niin taitava torvensoittaja kuin hän oli luullut,

sillä hänen oli melkein mahdoton pysyä tahdissa.

Mutta äkkiä hän nousi pystyyn ja heitti torven uuninloukkoon, niin että

se oli murskata von Wachenfeldtin arimman varpaan.

»Piru vieköön», huusi hän, »en minä viitsi turmella Porilaisten

marssia. Soittakaa te vain, kun osaatte!»

Toiset häiriytyivät hiukan, mutta he aloittivat kolmannen kerran, ja

silloin majuri rupesi laulamaan: _Pojat kansan urhokkaan._

Hän lauloi soiton säestyksellä voimakkaalla ja kauniilla bassollaan,

joka täytti koko talon. Ja ihmisääni kuohui kuin voimakas virta

ja riisti mukaansa rämeän klaverin, naukuvan klarinetin, viulun,

jota lukkari vingutteli vanhan pelimannin tapaan, ja herra Tybergin

ravistuneen huilun ja kolmikielisen kitaran ja vääpelin tunnetun

triangelin ja luutnantin oikullisen satakielen.

He lämpenivät kaikki, sillä heidän mieltään kirveli yhä se muisto, että

me olimme kadottaneet Suomen, ja nyt he mielestään marssivat yhdessä

urhoollisten porilaisten kanssa anastamaan sitä takaisin ryssiltä.

Ja kun marssi oli loppunut, niin luutnantti antoi merkin vaimolleen,

ja tämä soitti laulun: _Jalot varjot, arvon isät,_ oopperasta Kustaa

Vaasa, joka oli majurin loistonumero.

Ja majuri lauloi sen voimakkaalla äänellä, ja muut soittokoneet miltei

lauloivat mukana.

Mutta suoraselkäisessä sohvassa salin ikkunoiden välissä istuivat

kaikki lapset, Daniel ja Johan ja Anna ja Selma ja Gerda. He istuivat

ääneti kuin hiiret ja katselivat ja kuuntelivat vain.

Heidän oli kai pakkokin olla hiljaa, kun aikuiset leikittelivät ja

huvittelivat aivan kuin he olisivat olleet lapsia.

Kun he kuulivat majurin laulavan _Jalot varjot, arvon isät,_ niin

tuntui heistä kuin hän olisi laulanut itsestään ja kaikista noista

muista, jotka soittivat salissa. Sillä pienokaisten mielestä he olivat

ikäänkuin entisajan kummituksia, rikkaan ja loistavan ajan varjoja,

ajan, josta he saattoivat nähdä vain tämän heikon kajastuksen.