Isoäiti.
Strömstadin matkan jälkeisenä vuonna kohtasi Mårbackan pieniä lapsia
suuri suru.
Silloin heidän isoäitinsä kuoli. Siihen saakka hän oli joka päivä
istunut makuukamarin nurkkasohvassa ja kertonut satuja ja laulanut
lauluja.
Pikku lapset eivät voineet muistaa mitään muuta kuin että hän oli
kertonut satuja ja laulanut yhtä mittaa aamusta iltaan ja että he
olivat istuneet vieressä ja kuunnelleet. Se oli ollut ihanaa elämää. Ei
muilla lapsilla ollut sinnepäinkään niinkuin heillä.
Mistä heidän isoäitinsä oli oppinut satunsa ja laulunsa, sitä he eivät
tienneet, mutta hän uskoi itse joka sanan, jonka kertoi. Kun hän oli
kertonut jotakin oikein merkillistä, oli hänellä tapana katsoa pikku
lapsia syvälle silmiin ja sanoa heille kaikkein vakuuttavimmalla
äänensävyllä: »Kaikki tämä on yhtä totta kuin että minä näen teidät ja
te minut.»
Eräänä aamuna, kun lapset olivat tulleet alas aamiaiselle, ei heitä
päästetty kyökkikamariin toivottamaan hyvää huomenta isoäidille,
niinkuin heillä oli tapana tehdä, sillä isoäiti oli sairas. Sitten
oli makuukamarin nurkkasohva ollut tyhjä koko päivän, eivätkä lapset
voineet käsittää, miten saada pitkät tunnit kulumaan.
Muutamia päiviä myöhemmin kerrottiin pikku lapsille, että heidän
isoäitinsä oli kuollut. Ja kun hän makasi käärinliinoissaan arkussa,
vietiin heidät hänen luokseen suutelemaan häntä kädelle. Heitä peloitti
sitä tehdä, mutta sitten joku sanoi, että he nyt viimeistä kertaa
saattoivat kiittää isoäitiä kaikesta siitä ilosta, jonka hän oli heille
tuottanut.
Sitten koitti päivä, jolloin laulut ja sadut läksivät pois talosta
suljettuina pitkään, mustaan arkkuun, eivätkä palanneet enää koskaan
takaisin.
Se oli raskaan kaipauksen aikaa pikku lapsille. Tuntui siltä, kuin ovi
olisi sulkeutunut kokonaiseen kauniiseen, lumottuun maailmaan, jossa he
aikaisemmin olivat saaneet vapaasti kulkea. Eikä kukaan osannut enää
avata sitä ovea.
Vähitellen he oppivat leikkimään nukeilla ja leluilla niinkuin muutkin
lapset, ja silloin saattoi näyttää siltä, kuin he eivät enää olisi
kaivanneet isoäitiänsä tai edes muistaneetkaan häntä. Mutta niin ei
kuitenkaan ollut, vaan hän eli alituisesti heidän sydämissään. Eivätkä
he koskaan väsyneet kuuntelemasta kaikkia niitä pikku kertomuksia,
joita vanha emännöitsijä kertoi heidän isoäidistään. He kätkivät ne
sydämeensä ja säilyttivät niitä kuin aarteita, joita eivät tahtoneet
koskaan hävittää.
Lepokivimäen kummitus.
Vanhan emännöitsijän tapana oli sanoa, ettei siitä ollut niinkään
pitkä aika, kuin Mårbacka oli joutunut viljelyksen alaiseksi ja saanut
vakituiset asukkaansa, sillä vanha rouva oli kertonut, että hänen
nuorena ollessaan monet muistivat vielä, että Mårbacka oli ollut
kesäsäteri vanhojen talonpoikaistalojen maalla, jotka sijaitsivat
laakson länsipuolella, lähempänä Fryken-järveä.
Mutta vanha rouva oli arvellut, että olisi turha vaiva koettaa tutkia,
milloin maailmassa ensimmäinen karjalauma oli ajettu sinne laitumelle
ja ensimmäinen karjamaja pystytetty. Sillä karjapaimenet voivat
pysytellä samoilla seuduin tuhansia vuosia jättämättä mitään jälkiä.
Paljon ei Mårbackassakaan ollut säilynyt heidän ajoiltansa.
Itse Mårbackan nimen vanha rouva luuli kuitenkin olevan peräisin
karjapaimenten ajoilta asti ja että he siten olivat nimittäneet mäkistä
hiekkanummea, joka oli Åsbergin alapuolella, missä heidän hevosensa ja
muu karjansa olivat myös tallanneet sinne tiet.
Varma ainakin oli, että paimenet olivat raivanneet tien etelästäpäin
pitkin Åsbergiä, sillä siltä taholta he olivat karjoineen saapuneet
paikalle. Ja idänpuoleinen tie, joka vietti jyrkästi vuorta alas, oli
myöskin heidän raivaamansa. Sitä myöten he kulkivat, kun he läksivät
tervehtimään karjapaimenia Åsbergin toisella puolella. Ja luoteeseen
päin kulkeva tie, joka johti Sunnen pitäjään, oli niin kivinen, että se
varmaankin oli vanha vuohipolku. Mutta suoraan länteen, arveli vanha
rouva, ei paimenten aikana luultavasti ollut tietä lainkaan.
Lännen puolella oli vanha järvenpohja mutaisine niittyineen ja
upottavine soineen, joiden halki kulki kiemurteleva joki. Kun
paimentyttö seisoi majansa kivikynnyksellä, saattoi hän nähdä
kotikartanonsa laakson toisella puolella, mutta päästäkseen sinne
täytyi hänen kiertää pitkälti joko pohjoisen tai etelän puolelta.
Useimmiten karjapaimenet saapuivat kai etelästäpäin, sillä »Lepokivi»,
missä heillä oli tapana levähtää pitkän matkansa varrella, oli vielä
paikoillaan tievieressä jonkun matkaa talosta eteläänpäin. Tie olikin
paras sille ilmansuunnalle. Sillä oli vain se vika, etteivät paimenet
uskaltaneet kulkea sitä myöten öiseen aikaan, sen jälkeen kun oli
tullut pimeä.
Kas, siihen aikaan kuin Mårbacka oli ollut kesäsäterinä, oli Sunnen
pitäjässä ollut niin paha ja ankara pappi, että eräs mies, joka oli
ollut renkinä pappilassa parin kuukauden ajan, hirtti itsensä. No,
heti kun pappi oli kuullut tapahtumasta, kiiruhti hän sen enempää
ajattelematta katkaisemaan nuoran ja kantoi kuolleen pihalle. Ja
vanha rouva oli sanonut, että vain siksi, että hän oli kajonnut
itsemurhaajaan, piti kansa häntä saastutettuna. Sunnen pitäjässä
ihmiset eivät sallineet hänen astua kirkon ovesta sisään, vaan kirkko
sai olla suljettuna, kunnes toinen pappi kutsuttiin seudulle.
Mutta tuo pappi oli joskus matkustanut myös Ämtervikiin pitämään
jumalanpalvelusta, sillä siellä oli kirkko ja pieni papinasunto, jossa
hän saattoi olla yötä, vaikka ei ollut pappia. Ja varmaankin tämä
Sunnen pappi luuli nyt, että Ämtervik oli siksi kaukana maailmasta,
etteivät seurakuntalaiset tienneet hänen tulleen saastaiseksi. Sinne
hän arveli voivansa lähteä pitämään jumalanpalvelusta niinkuin ennenkin.
Hän ratsastikin Ämtervikin kirkolle, mutta huhut ennättivät sinne yhtä
nopeasti kuin hän itsekin, ja papin messutessa alttarilla kävi kuiske
kirkossa miehestä mieheen, ja tuli tiedoksi, mitä hän oli tehnyt ja
että hän oli arvoton astumaan Jumalan huoneeseen.
Eikä kyllin siinä, vaan Ämtervikin talonpojat arvelivat, että hän oli
osoittanut heille suurta kunnioituksen puutetta. He arvelivat olevansa
yhtä hyviä kuin Sunnenkin seurakuntalaiset eivätkä huolineet papista,
jonka nämä olivat hyljänneet.
Muutamat nuoret miehet päättivät antaa papille muistutuksen. Mutta
koska he tiesivät, että oli vaarallista kohottaa kätensä pappia
vastaan, päättivät he odottaa, kunnes hän läksi kotimatkalle. Hän
ratsasti yksin, ja Sunnen ja Ämtervikin välisellä ratsastuspolulla oli
monta autiota paikkaa, jossa saattoi asettua väijyksiin ja odottaa
hänen tuloaan.
Pappi aavisti luultavasti, että vaara uhkasi häntä. Hän ei palannut
Sunneen tavallista tietä laakson länsipuolitse. Hän poikkesi
karjapoluille, jotka kulkivat itäpuolitse, Mårbackan ohitse, ja arveli
pääsevänsä kotiin sitäkin tietä.
Mutta vanha rouva oli kertonut, että kun miehet, jotka väijyivät
tienvieressä ja odottivat pappia, huomasivat, ettei hän tullutkaan,
käsittivät he, että hän oli mennyt heitä karkuun, eikä heillä
mielestään nyt ollut muuta tehtävää kuin lähteä tyhjin toimin kotiin.
Heidän joukossaan oli kuitenkin eräs, saman rengin veli, joka papin
vuoksi oli ottanut itsensä hengiltä, eikä hän tahtonut päästää
pappia niin vähällä. Hän tarttui pitkään seipääseen, joka oli jäänyt
pellolle heinänkorjuun jäljiltä, ja se kädessään hän kulki suon poikki
alas laaksoon. Toiset seurasivat hänen esimerkkiään, ja juosten ja
hyppien he pääsivätkin suuremmitta vaikeuksitta toiselle puolelle.
Mårbackan karjamajan alapuolella he tunsivat lujaa maata jalkojensa
alla. He kiiruhtivat heti etelää kohti tavatakseen ratsastajan, ja
saavuttivatkin hänet mäessä Lepokiven alapuolella.
Heidän tarkoituksensa oli varmaankin vain antaa papille aika
selkäsauna, mutta onnettomuudeksi oli heidän joukossaan tuo mies, joka
tahtoi kostaa veljensä puolesta. Hän oli piiloittanut miekan viittansa
alle, ja kun toiset olivat raastaneet papin alas hevosen selästä ja
heittäneet hänet maahan, veti mies miekkansa esille ja hakkasi papilta
pään poikki.
Kun työ oli tehty, kauhistuivat he suuresti ja tuumivat vain, mitä
tehdä, jotta heitä ei keksittäisi. Hevosen he laskivat valloilleen
ja jättivät ruumiin tien viereen, jotta näyttäisi siltä, kuin villit
rosvot olisivat tehneet murhan. Itse he kiiruhtivat kotiin ja kulkivat
jälleen suoraan suon poikki. He toivoivat, ettei kukaan voisi todistaa
heidän käyneen laakson toisella puolella. Ei kukaan ollut nähnyt heidän
kulkevan kunnollisella tiellä, eikä kukaan epäilisi heidän uskaltaneen
oikaista suoraan suon poikki.
Heidän kävi paremmin kuin he olivat uskaltaneet toivoakaan. Koska
pappi oli ollut riidassa seurakuntalaistensa kanssa ennen kuolemaansa,
niin ei häntä erikoisesti ruvettu etsimään, ja kun ruumis löydettiin,
syytettiin rosvoja ja metsänkulkijoita rikoksesta. Vielä kuolleenakin
häntä pidettiin saastaisena, ei kukaan tahtonut kajota ruumiiseen, ja
koska arveltiin, ettei hänen pitänyt saada levätä vihityssä maassa,
annettiin hänen jäädä siihen missä hän oli. Ruumis peitettiin vain
turpeilla ja vieritettiin sen yli suuria kiviä, jotta metsän pedot
eivät voisi kaivaa sitä esille.
Mutta vanha rouva oli sanonut, ettei pappivainaja saanut rauhaa
tällaisessa haudassa, vaan valoisina kuutamoöinä hän näyttäytyi
Lepokiven alaisessa mäessä, puettuna pitkään kauhtanaan ja kantaen
päätään kädessään. Hevoset erottivat hänet paremmin kuin ihmiset. Ne
pillastuivat ja nousivat takajaloilleen, niin että matkustavien usein
oli pakko tehdä pitkiä kierroksia raivaamattomassa metsässä.
Niin kauan kuin vain karjapaimenet oleskelivat Mårbackassa, ei
kummitus merkinnyt suuria. Mutta pahempi oli, kun uutisasukkaita
asettui paikalle ja sinne lopulta rakennettiin oikea talo. Ei kukaan
käsittänyt, miten vainaja saataisiin pysymään haudassaan, ja monen
vuoden kuluessa täytyi pitää varansa, jotta ei tarvitsisi sydänyön
aikana ajaa Lepokiven ohitse.
Mutta vanha rouva oli vakuuttanut emännöitsijälle, ettei nykyjään
enää kenenkään tarvinnut pelätä päätöntä pappia, sillä eräs Mårbackan
emäntä, joka oli tarmokas ja päättävä ihminen ja ymmärsi hiukan enemmän
kuin muut ihmiset, oli saanut hänet rauhaan.
Se oli käynyt siten, että tuo emäntä oli ratsastanut Lepokivenmäkeä
alas myöhään eräänä iltana, oli kirkas kuutamo, ja aivan kuten hän
oli olettanutkin, seisoi kummitus tiellä, kiviröykkiön alapuolella
ikäänkuin aikoen sulkea häneltä tien.
Mutta emäntä ei säikähtänyt, ja hänen hevosensa oli yhtä levollinen ja
peloton kuin hän itsekin. Hän ratsasti suoraan haamun eteen ja alkoi
manata häntä, jotta hän laskeutuisi hautaansa lepäämään.
»Miksikä sinä et lepää alallasi, siellä missä sinun pitää olla?» sanoi
emäntä. »Tiedäthän, ettet voi saada sen parempaa hautaa. Älä luule,
että saisit maata vihityssä maassa, sinä, joka kuollessasi olit niin
saastainen.»
Tämän hän sanoi täydellä vakaumuksella, sillä hän tiesi, että pappi
oli ollut paha mies, eikä puolestaan arvellut hänen ansaitsevan hautaa
kirkkomaalla.
»Turha sinun on nousta haudastasi tullaksesi kostetuksi», jatkoi
emäntä, »sillä tiedät varsin hyvin, että lepäät teoillasi ja olet
saanut ansaitun palkkasi.»
Hänen puhuessaan täten tuntui hänestä, ikäänkuin kummitus olisi
muuttunut yhä tummemmaksi ja selvemmäksi, ja lopulta näytti siltä,
kuin se olisi tahtonut heittäytyä emännän kimppuun. Mutta emäntä ei
pelännyt, vaan puhutteli sitä vieläkin kerran, jotta tästä kurjuudesta
kerrankin tulisi loppu.
»Mutta jos makaat hiljaa haudassasi, niin lupaan lukea isämeidän sinun
pelastukseksesi joka kerta, kun kuljen tästä ohi», sanoi emäntä.
Samassa hän alkoi lukea rukousta, ja tuskin hän oli lausunut
ensimmäiset sanat, ennenkuin hän huomasi, että kummitus alkoi haihtua
ja katosi kokonaan kuutamoon. Hänestä ei jäänyt muuta jäljelle kuin
vaalea varjokuva, ja ennenkuin emäntä ennätti lausua aamenen, oli sekin
kadonnut.
Tämän jälkeen ei kummitusta nähty enää koskaan Lepokivenmäessä, ja
kun siitä kiusasta oli päästy, muuttui elämä Mårbackassa entistään
hauskemmaksi ja onnellisemmaksi. Siitä koitui yhtä hyvä talo kuin
mistä muusta tahansa toisissa pitäjissä, siihen saatiin hyvät
asuinrakennukset, ja väki, joka omisti sen, tuli varakkaaksi eikä sen
tarvinnut koskaan huolehtia toimeentulostaan.
Vanha rouva oli sanonut, että todistuksena siitä, miten vauraaksi
Mårbacka oli tullut, oli se, että 1700-luvun alkupuolella talosta
lähetettiin poika oppikouluun. Hän oli lukenut papiksi ja kotitalon
mukaan ottanut nimekseen Merell, ja aikoinaan hänet oli valittu
Ämtervikin apulaispapiksi. Hän oli asettunut asumaan perintätaloonsa
Mårbackaan ja oli ensimmäinen pappi, joka asui pitäjässä. Kaikki
edelliset olivat asuneet Sunnen pitäjässä ja tulleet Mårbackaan vain
saarnasunnuntaisin.
Ämtervikin talonpojat olivat hyvin tyytyväisiä saadessaan oman
pappinsa, ja varsinkin he olivat hyvillään siitä, että hänellä oli oma
talo asuaksensa, niin ettei heidän tarvinnut rakentaa hänelle pappilaa.
Tosin Mårbacka oli kaukana kirkolta, mutta tämän epäkohdan vastapainona
oli se etu, että pappi omistaessaan maatilan oli varakas ja riippumaton
mies.
Papin palkka oli pieni, ja suurin osa siitä meni Sunnen rovastille,
niin että apulaispappi olisi ollut köyhä raukka, ellei hän olisi
omistanut Mårbackaa.
Jotta tämä seikka, joka oli eduksi sekä seurakunnalle että papille,
pysyisi ennallaan, naitti Mårbackan ensimmäinen apulaispappi yhden
tyttäristään papille, jonka nimi oli Lyselius, ja järjesti asiat siten,
että vävy sai periä sekä talon että viran.
Samoin teki Lyseliuskin. Hän antoi yhden tyttäristään puolisoksi
pastori Erik Wennervikille ja järjesti asiat siten, että tämä
vuorostaan sai periä sekä talon että viran.
Ja vanha rouva oli sanonut, että kaikki olivat yhtä mieltä siitä,
että se oli hyvä tapa ja että sen piti jatkua edelleen. Yksin
papintyttäretkin, väitti hän, olivat olleet täysin tyytyväisiä.
Pastori Wennervik.
Vanha rouva oli niinikään kertonut emännöitsijälle, että nuo kolme
pappia, Merell, Lyselius ja Wennervik, olivat oikeastaan rakentaneet
Mårbackan.
Ennen heidän aikaansa, sanoi hän, oli Mårbacka vain talonpoikaistalo,
ja vaikka se olikin suuri ja varakas, niin oli siellä samanlaista
kuin muissakin talonpoikaistaloissa. Jos siellä oli navetta kymmentä
lehmää ja talli kahta hevosta varten, niin siinä olikin kaikki.
Asuinrakennuksessa oli vain suuri tupa, jossa koko talonväki eli ja
oleskeli sekä päivin että öisin sekä pieni musta keittiö. Talossa oli
monta muutakin rakennusta paitsi tätä: aitta ja sauna, mallassauna ja
paja, riihi ja useita latoja, mutta ne olivat kaikki pieniä eivätkä
voineet muuta ollakaan, sillä talokin oli pieni siihen aikaan. Vain
kaikkein lähin ympäristö oli viljelty.
Vanhalla rouvalla oli tapana sanoa, että oli miltei käsittämätöntä,
miten nuo kolme pappia olivat voineet saada rakennetuksi tallin
kymmenelle hevoselle ja navetan kolmellekymmenelle lehmälle
lukuunottamatta kaikkia suuria latoja ja aittoja ja vajoja, joita he
mielestään tarvitsivat. Panimo ja panimokamari, joita käytettiin talon
konttorina, olivat niinikään heidän ajoiltaan samoinkuin maitohuone ja
kutomakamari ja voudin huone.
Kaikkein viimeiseksi — se oli 1790-luvulla — oli vanhan rouvan isä,
pastori Wennervik, rakennuttanut uuden asuinrakennuksen. Se oli
suunniteltu vaatimattomammaksi kuin kaikki muut. Hän oli tyytynyt
yksikerroksiseen rakennukseen, jossa oli keittiö ja neljä huonetta
alhaalla sekä kaksi päätyhuonetta. Mutta sekä keittiö että huoneet
olivat valoisat ja tilavat ja niin sijoitetut, että kodikkuus tuoksahti
tulijaa vastaan jo eteisessä.
Pastori Wennervik oli myöskin perustanut suuren kyökkipuutarhan
keittiökasveineen ja hedelmäpuineen asuinrakennuksen pohjoispuolelle
sekä pienen ruusutarhan läntisen päädyn edustalle. Hän kuului olleen
puutarhurin poika ja varsin taitava puutarhanhoidossa. Monia pieniä
ruusupensaita ja jalostettuja omenapuita, jotka yhä kasvoivat
Ämtervikin talonpoikaistaloissa, oli hän ollut istuttamassa.
Hän oli toiminut kotiopettajana suuressa herraskartanossa, ja vanha
rouva oli sanonut, että siellä hän oli oppinut pitämään aitauksista
ja veräjistä. Hän oli teettänyt kauniin, valkoisen aitauksen sievine
veräjineen kyökkipuutarhan ja toisen ruusutarhan ympärille. Jos tahtoi
tieltä ajaa lehtikujaa myöten alaspäin, täytyi ensin avata komea
veräjä. Koko takapiha, jonka poikki sitten oli ajettava, oli talorivien
ja aitojen piirittämä ja veräjiä oli useassa kohdassa, ja samoin oli
laita itse pihamaankin.
Pikkulapset tahtoivat kernaasti kuulla kerrottavan pastori
Wennervikistä. He olivat löytäneet eräästä seinäkaapista talon
konttorista kreikan- ja latinankielisiä kirjoja, joissa oli hänen
nimikirjoituksensa, ja myöskin Behmanin ja Leopoldin runoja, jotka
olivat hänen käsialallaan kopioidut. He tiesivät, että klaveeri
ja kitara oli hankittu taloon hänen aikanaan, ja he olivat
mielikuvituksessaan luoneet hänestä hyvin kauniin kuvan. Ei yksin vanha
emännöitsijä ollut kertonut hänestä, vaan myöskin heidän isänsä ja
tätinsä. Hän oli ollut rakastettava, hieno mies, hän kävi kernaasti
hyvin puettuna, eikä hän pitänyt vain kukista ja omenista, vaan
varmaankin hän rakasti myös lintuja, sillä hän se oli rakennuttanut
kahdeksankulmaisen kyyhkyslakan, joka oli vihreällä nurmikolla keittiön
ikkunan edessä. He käsittivät, että hän oli tahtonut järjestää ja
laittaa Mårbackan oikein kauniiksi. Papit, jotka olivat asuneet siellä
ennen häntä, olivat enimmäkseen eläneet talonpoikien tapaan, mutta hän
oli muuttanut suuren yksinkertaisuuden, tuonut hiukan herrastapoja
taloon ja saattanut elämän rikkaammaksi ja kevyemmäksi.
Mårbackassa oli suuri vanha öljyvärimuotokuva pastori Wennervikin
ajoilta. Se esitti hänen nuoruudenrakastettuaan, rikasta ja
ylhäistä neitiä länsi-Göötanmaalta. Pastori oli ollut neidin veljen
kotiopettaja, ja koska hän oli ollut kauniimpi ja miellyttävämpi
kuin ainoakaan niistä miehistä, joita nuori neiti siihen mennessä
oli tavannut, oli hän mieltynyt häneen ja pastori oli tietysti
myöskin rakastunut — nuoreen neitiin. Heillä oli tapana piiloutua
linnanpuistoon, missä he puhuivat rakkaudestaan ja lupasivat toisilleen
ikuista uskollisuutta. Mutta eräänä päivänä heidät keksittiin, ja nuori
kotiopettaja sai eronsa.
Ainoa, mitä hän omisti tästä ensimmäisestä nuoruudenunelmastaan, oli
lemmityn muotokuva, eikä se oikeastaan ollut kovin paljon. Nuorella
neidillä ei ollut käytettävänään taitavaa muotokuvamaalaajaa. Hänen
kasvonsa, jauhotetun tukan ympäröiminä, olivat niin jäykät ja
ilmeettömät, että olisi yhtä hyvin voinut luulla niitä kauniiksi
naamioksi kuin ihmispiirteiksi.
Mutta pään ja kasvojen muoto oli kylläkin jalo, ja se, joka itse
oli nähnyt näiden silmien säteilevän ja huulien hymyävän, piti
muotokuvaa varmaankin kauniina. Pastori Wennervik tunsi ehkä entisen
nuoruudenhehkun täyttävän mielensä, kun hän kiinnitti katseensa siihen.
Ehkäpä tämä muotokuva vaikutti sen, että vaatimaton maalaispappi
koristi kotinsa kukkasin ja linnuin ja kaunisti elämänsä soitolla ja
vanhoilla lauluilla.
Ukkohanhi.
Yhtä asiaa eivät pikkulapset voineet antaa anteeksi pastori
Wennervikille, sitä nimittäin, että hän vanhoilla päivillään
nai neitsyt Raklitzin, vanhan emännöitsijän, joka oli kulkenut
herraskartanosta herraskartanoon ja saanut kestää ankarien emäntien
kiusantekoa ja komennusta, kunnes hän itsekään ei voinut vastustaa
haluaan kiusata ja komentaa toisia.
Jos pastori Wennervikin välttämättä piti mennä uusiin naimisiin,
niin olisi hänen ainakin pitänyt varjella tytärkultaansa äitipuolen
kovuudesta. Pikkulapset eivät voineet mitenkään sulattaa sitä ajatusta,
että rouva Raklitz oli saanut komentaa tätä mielin määrin ja rangaista
ja lyödä häntä ja vaatia häneltä kohtuuttoman paljon työtä.
He pitivät kovin paljon tuosta pukista, joka kerran joi niin paljon
rankkia, että se humaltui ja pilkkasi kumoon sekä rouva Raklitzin
itsensä että hänen viinaruukkunsa.
Ja samoin he pitivät markkinaväen puolta, joka varasti häneltä hedelmät
Ombergshedin markkinoilla ja huusi hänelle, että Mårbackan pappi oli
hyvä mies eikä tietenkään tahtonut vaatia köyhältä kansalta maksua
omenoistaan.
Ja he olivat ihastuneet mestarivarkaaseen, joka mursi hänen
ruoka-aittansa oven, vaikka rouva Raklitz oli panettanut siihen uuden
lukon, joka oli niin suuri ja raskas, että se olisi sopinut parhaiten
vankilan lukoksi.
Ja heitä miltei itketti, kun he muistelivat suurta ukkohanhea.
Rouva Raklitzin aikana oli eräänä kauniina huhtikuun päivänä laskettu
melkein koko Mårbackan hanhiparvi navettamäelle. Miten olikaan, olivat
villihanhet lennelleet korkealla ilmassa ja kirkuneet ja huutaneet
niinkuin niiden on tapana tehdä. Kesyt hanhet olivat vastanneet ja
räpytelleet siipiään, mutta siten ne tekevät joka kevät, eikä kenenkään
mieleen juolahtanut, että ne olisi ollut suljettava navettaan.
Toinen villihanhiparvi seurasi toistaan, ja kesyt hanhet kävivät yhä
rauhattomammiksi. Ja ennenkuin kukaan aavisti mitään, pyrähti suuri
ukkohanhi ilmaan ja liittyi villien pariin.
Mårbackassa odotettiin, että se palaisi pian takaisin, mutta sepä
ei palannutkaan. Se oli ja pysyi poissa. Ja kun sitä ei näkynyt
ensimmäisen vuorokauden kuluessa, luultiin sen kadonneen ikipäiviksi.
Se oli tietenkin joutunut ketun tai kotkan saaliiksi, sanoivat he,
jollei se suorastaan ollut syössyt maahan haljennein keuhkoin.
Mahdottomaltahan tuntui, että kesy hanhi voisi seurata villien mukana
pohjan perille.
Ei kuulunut hanhea koko kesän mittaan, mutta tulipa taaskin syksy, ja
villihanhiparvi toisensa jälkeen lensi taas ilman halki. Ne huusivat
ja kirkuivat niinkuin niillä on tapana tehdä, ja kesyt hanhet, jotka
astelivat navetanmäellä, kohottivat siipiään ja vastasivat niille.
Rouva Raklitz näki, että kesyt hanhet olivat levottomia, ja hän tahtoi
tällä kertaa olla viisaampi kuin edellisellä. Hän käski tytärpuolensa
Liisa-Maijan juosta navettaan ja sulkea hanhet sinne.
Liisa-Maija teki työtä käskettyä, mutta tuskin hän oli ennättänyt
navetanmäelle, kun hän kuuli kovaa suhinaa ilmasta aivan
yläpuoleltansa. Ja ennenkuin hän arvasikaan, pyrähti suuri parvi
hanhia maahan hänen eteensä. Komea, valkoinen ukkohanhi kulki parven
etunenässä, sen jäljessä seurasi suuri harmaa villihanhi ja yhdeksän
täplikästä poikasta. Pappilantytär uskalsi töin tuskin liikahtaa,
jotta ei pelästyttäisi niitä. Hän aukaisi vain hiljaa navetan oven ja
piiloutui sen taakse.
Ukkohanhi astui suoraan navettaa kohti, ja perhe seurasi jäljessä. Koko
parvi katosi, ja Liisa-Maija hiipi hiljaa niiden jäljessä nähdäkseen,
minne ne aikoivat mennä. Niin, valkea ukkohanhi astui suoraa päätä
hanhikarsinaan ja kutsui ja houkutteli, kunnes koko hänen joukkonsa
tuli sisään. Sitten se neuvoi niille tien ruokakaukalon luo, joka oli
täynnä kauroja ja vettä, ja alkoi syödä. »Katsokaas, tällaiseen minä
olen tottunut. Näin minulla on aina ollut. Ei huolta ravinnosta, ei
muuta kuin mennä suoraa päätä ruokakaukalon ääreen», näytti se sanovan
perheelleen.
Mutta Liisa-Maija hiipi jäljessä, ja heti kun kaikki hanhet, olivat
karsinan puolella, sulki hän oven. Sitten hän kiiruhti rouva Raklitzin
luo.
»Tahtooko äitikulta tulla katsomaan! Ukkohanhi, joka karkasi keväällä,
on palannut takaisin villihanhen ja yhdeksän poikasen kera.»
Mutta varmaankin hän katui koko ikänsä sitä, että sulki ukkohanhen
navettaan ja kertoi sen palanneen takaisin. Sillä rouva Raklitz läksi
sanaakaan sanomatta hakemaan pientä veistä, jota käytettiin hanhien
teurastamiseen, ja ennen iltaa oli sekä tuo komea, valkoinen ukkohanhi
ja harmaa villihanhi että kaikki kauniit poikaset teurastettu ja
kynitty.
Ȁitikulta palkitsi huonosti ukkohanhen, vaikka se palasi kotiin niin
monta kaunista hanhea matkassaan», sanoi Liisa-Maija. Enempää hän ei
uskaltanut sanoa.
»Se on vain opetukseksi tämän talon hanhille, miten niiden käy, jos
he vastoin tahtoani lähtevät lentoon», sanoi rouva Raklitz, ja hänen
ankaran suunsa tienoilla väreili hiukan ilkeämielinen hymy.
Sopulit.
Rouva Raklitz oli ollut ankara Liisa-Maijalle hänen isänsä eläessä,
mutta kun isä kuoli vuonna 1801, ja rouva Raklitz sai yksin hallita
taloa, muuttui hän tietysti vieläkin ankarammaksi ja vaativammaksi.
Tytärpuoli oli kokonaan hänen vallassaan, ilman tukea ja turvaa. Hän
oli vain seitsemäntoista vuoden ikäinen ja liian nuori pitääkseen
puoliaan vanhaa ja viisasta vastaan. Tosin hänellä oli velikin, mutta
hän oli vuodet umpeensa Upsalassa opiskelemassa, niin ettei hänestä
voinut mitään apua toivoa.
Äitipuoli ja Liisa-Maija joutuivatkin pian kovaan riitaan. Rouva
Raklitz toivoi, että tytär seuraisi vanhaa tapaa ja menisi naimisiin
apulaispapin kanssa, joka oli nimitetty hänen isänsä jälkeen. Mutta
siihen ei Liisa-Maija tahtonut suostua. Hän vastusti sekä äitipuolensa
että pitäjäläisten kehoituksia, joiden mielestä tuo vanha tapa oli
aivan erinomainen. Papintyttärellä oli omat merkilliset tuumansa. Hän
ei tahtonut mennä miehelle vain siksi, että hän oli Ämtervikin pappi.
Hänen piti myös olla sellainen, että Liisa-Maija saattoi pitää hänestä.
Uusi apulaispappi koetti kaikella voimalla ajaa asian perille, ja
hänen oli onnistunut voittaa äitipuolen suosio, niin että tämä koetti
auttaa häntä sekä pyytämällä että pakolla. Mutta papintytär vastasi yhä
edelleen kieltävästi, ja silloin rouva Raklitz keksi lähteä Öjervikiin
laamanni Sandelinin puheille, joka oli Liisa-Maijan holhooja.
Niin, sen hän tekikin, ja tietysti sekä laamanni että hänen vaimonsa
pitivät hänen puoliaan. He tunsivat hyvin rouva Raklitzin. Hän oli
ollut useita vuosia emännöitsijänä Öjervikissä, ja he tiesivät, miten
järkevä ja huolellinen ihminen hän aina oli ollut. Olihan hän aivan
oikeassa arvellessaan, että Mårbackan papintyttären pitäisi mennä
naimisiin apulaisen kanssa, jotta vanha tapa ei unohtuisi. Muu ei
heidän mielestään voinut tulla kysymykseenkään.
Rouva Raklitz oli kuten sanottu hyvä tuttu Öjervikissä. Häntä
pyydettiin illalliselle, ja sitten laamanninrouva jutteli hänen
kanssaan niin kauan, että kello oli yksitoista, ennenkuin hän pääsi
lähtemään. Mutta ilma oli kirkas ja täysikuu paistoi taivaalla, niin
että näytti siltä kuin hän voisi turvallisesti päästä kotiin.
Hän oli varsin tyytyväinen matkaansa lähtiessään Öjervikistä.
Hyvin hänet oli otettu vastaan, ja holhooja oli kannattanut hänen
mielipidettään, että Liisa-Maijan oli mentävä uuden apulaisen kanssa
naimisiin.
Kiesien vieriessä hyvää vauhtia tietä myöten, joka kulkee Frykenin
rantaa pitkin Sunneen, istui rouva Raklitz tuumien, miten hän kiusaisi
tytärpuoliraukkaa, kunnes hänen tahtonsa murtuisi. Hänen parastaanhan
vain tarkoitettiin, joskaan hän ei itse sitä ymmärtänyt, niin että
turhaa äitipuolen oli siitä olla huolissaan.
Äkkiä Musta hätkähti ja väistyi syrjään niin äkisti, että se oli
kaataa kumoon kiesit. Hevonen käyttäytyi ikäänkuin se olisi ollut
höperö. Se hyökkäsi alas maantieltä ojan poikki pellolle, ennenkuin
Pitkä-Bengt ennätti saada sitä pysähtymään. Kun renki vihdoin sai
hevosen pysymään aisoissansa, vapisi se kuin haavanlehti. Vaikka se
seisoikin hiljaa paikallaan, nosteli se lakkaamatta jalkojaan ja huusi
äkkiä niinkuin harvoin saa kuulla hevosen huutavan, ja hypähti suoraan
ilmaan. Mahdotonta oli saada sitä tielle takaisin. Kun Pitkä-Bengt ajoi
sitä eteenpäin, alkoi se työntää taakse, jotta se oli potkia kiesit
säpäleiksi.
»Mitä tämä on? Mitä tämä on? Eikö Bengt voi sanoa, mitä tämä
merkitsee?» sanoi rouva Raklitz ja puristi kauhuissaan renkiä
käsivarresta. »Onko hevonen aivan hullu?»
»Hevonen on viisaampi kuin sekä rouva että minä» sanoi Pitkä-Bengt, »ei
se ole hullu. Mutta se näkee jotain, jota me emme näe.»
Nyt Musta työntyi takaperin. Se haisteli maata, pärskyi ja peräytyi
välittämättä kieseistä ja ihmisistä. Onneksi he olivat pellolla, missä
kesän aikana oli kasvanut ruista, ja se oli nyt aivan sileä ja tasainen
ja niitetty. Toistaiseksi ajopelit pysyivät vielä pystyssä, mutta he
huomasivat lähestyvänsä leveää ja syvää ojaa.
Juuri kun kiesit joutuivat ojan reunalle, pysähtyi Musta. Se arveli kai
pelastuneensa pahimmasta vaarasta. Se seisoi hiljaa hyppimättä, mutta
yhä edelleen se pärskyi moneen kertaan.
»Parasta on, että rouva nousee pois kieseistä», sanoi Pitkä-Bengt,
»niin minä koetan pakottaa hevosen tuosta ohi, olkoon siinä sitten mitä
hyvänsä.»
Papinrouva avasi jalkapeitteen, mutta aikoessaan laskeutua maahan hän
veti nopeasti jalkansa ylös ja huutaen istuutui takaisin paikalleen.
»En minä voi laskeutua maahan», sanoi hän Pitkälle-Bengtille, »se
liikkuu.»
»Rouva taitaa olla yhtä höperö kuin hevonenkin», sanoi Pitkä-Bengt.
»Mikä liikkuu?»
»Koko pelto liikkuu, koko maa liikkuu», sanoi rouva Raklitz. Hänen
äänensä vapisi, ja itku oli hänellä kurkussa.
»Hyi!» sanoi Pitkä-Bengt ja hyppäsi yhdellä harppauksella maahan. Hän
luuli, että kummitus oli heidän tiellään ja peloitti hevosta, mutta
kummitukset tulivat tavallisesti ilmasta. Hän ei ollut koskaan kuullut,
että ne voisivat ryömiä pitkin maata.
Mutta Pitkä-Bengt hyppäsi pian takaisin kieseihin, eikä aikonutkaan
enää laskeutua maahan, sillä maa liikkui, aivankuin papinrouva oli
sanonut.
Se ei tärissyt niinkuin maanjäristyksessä, vaan joka ainoa multakokkare
oli saanut jalat alleen ja oli menossa Frykenin rantaan.
Matkamiehet istuivat kieseissä ja tuijottivat maahan, lopuksi he kai
huomasivat, että suuri joukko pikkuelukoita juoksenteli pitkin peltoa,
mutta se ei vähentänyt heidän pelkoaan. Mitään luonnollista tai oikeaa
se ei voinut olla. Mistä niin paljon elukoita olisi tullut sinne? Ei
ollut pienintäkään kohtaa koko pellolla, joka ei olisi ollut liikkeessä.
Kaikki nämä elukat, tai mitä ne oikein olivatkaan, kulkivat ojan
poikki maantielle ja maantieltä ne hyökkäsivät rinnettä pitkin suoraan
järveen. Mitä elukoita ne saattoivat olla, jotka pitivät tuollaista
peliä?
Jos ne olisivat olleet Jumalan luomia, olisi kai niiden joukko joskus
loppunut. Mutta lakkaamatta niitä juoksenteli pellolla, ne hyökkäsivät
yli maantien ja alas järveen. Ja mahdotonta olisi ollut laskea niitä,
niin paljon niitä oli.
Musta oli jotakuinkin rauhoittunut. Vain silloin, kun nuo pikku elukat
juoksivat sen kavioiden lomitse, se pärskyi ja peräytyi. Mutta rouva
Raklitz sitä vastoin ei ollut levollinen. Hänen hampaansa kalisivat
pelosta, hän mutisi ja puhui itseksensä.
Hän istui kuitenkin alallaan niin kauan kuin he olivat pellolla, mutta
Musta ei suinkaan halunnut seisoa ulkona kaiken yötä, vaan läksi omin
päin liikkeelle. Se astui hitaasti askeleen kerrallaan. Se nosti
jalkojaan hyvin varovaisesti, mutta eteenpäin mentiin.
Omituiset pikkuelukat eivät väistyneet hevosen ja ajopelien tieltä.
Pyörien alla alkoi rauskua, kun pikku ruumiit murskautuivat.
Kun papinrouva kuuli rauskutusta, säpsähti hän. Hän nousi pystyyn ja
alkoi huutaa hurjasti ja kaameasti.
Pitkä-Bengt kietoi käsivartensa hänen ympärilleen, jotta hän ei
heittäytyisi ulos kieseistä. »Ne vievät minut», huusi hän, »ne vievät
minut! Ne nousevat pyörille, ne seisovat astuimella, ne ovat kieseissä!»
Hevonen paransi vauhtiaan. Kiesit liikkuivat nykähdellen, mutta
varmasti, ja rauskui ja murskui pyörien vieriessä pikkuelukkojen yli.
»Ne ovat kieseissä, ne ovat kieseissä!» huusi rouva Raklitz, ja samalla
hän hyppäsi seisomaan istuimelle. »Ne vetävät minua hameenhelmasta, ne
vetävät minut järveen!»
Pitkän-Bengtin täytyi nousta pystyyn voidakseen pidellä rouvasta
kiinni. »Täydellä syyllä voisin antaa sinun pudota mäkeen, kun olet
niin ilkeä», mutisi hän, mutta piteli kuitenkin hänestä yhä kiinni.
He pääsivät vihdoin tielle ja ajoivat monen vaeltavan elukan yli. Mutta
vihdoin Musta pysähtyi ja hirnahti.
»Kas niin, nyt me olemme tästä päässeet. Ruvetkaa istumaan, rouva!
Käykää takaisin kieseihin!»
Mutta rouva Raklitzia ei ollut niin helppo saada rauhoittumaan. »Ne
ovat kieseissä, ne vetävät minua hameesta, ne laahaavat minut järveen!»
huusi hän.
Pitkän-Bengtin täytyi nostaa hänet alas ja väkipakolla painaa hänet
istumaan. Rouva Raklitz taisteli vastaan, eikä renki uskaltanut jättää
häntä.
»Juokse, Musta! Löydät kai tien ilmankin, vaikken pitele ohjaksista.»
Musta läksi liikkeelle, rouva Raklitzin väristessä nyyhkytyksistä ja
puhellessa pitkälti niistä, jotka kiipeilivät pyörille ja tunkeutuivat
ylös kieseihin.
»Juokse, Musta», sanoi Pitkä-Bengt, »muuten hän tulee hulluksi,
ennenkuin ennätän kotiin.»
Musta ymmärsi ehkä häntä. Joka tapauksessa se tahtoi itsekin kernaasti
päästä kotiin seimen ääreen. Se juoksi mäkiä ylös ja alas hiljentämättä
vauhtiaan.
Pitkä-Bengt istui siinä kylmän hien poreillessa otsalla. Hän yritti
selittää papinrouvalle, että vaara oli voitettu, mutta tämä ei uskonut
häntä.
»Sinä olet kiltti, Bengt», sanoi hän itkien, »mutta älä koeta uskotella
minulle, että olemme pelastetut. Minä kuulen niiden askelten äänen,
minä näen ne, ne juoksevat jälessämme, ne tahtovat riistää minut
mukanaan järveen.»
Kun he vihdoin pysähtyivät Mårbackan kuistin edustalla ja eräs
palvelustytöistä tuli ulos auttaakseen papinrouvaa alas kieseistä, ei
hän uskaltanut laskeutua maahan.
»Ei, et sinä», sanoi hän. »Sinulla ei ole mitään voimaa. Sinä et voi
pelastaa minua niiden käsistä.»
Tyttö peräytyi kauhuissaan. Hän kuuli, että rouva Raklitzin ääni oli
aivan toinen kuin tavallisesti.
»Mene hakemaan papintytärtä», sanoi papinrouva, »mene hakemaan
Liisa-Maijaa! Hänellä yksin on voima vastustaa pahaa.»
»Mamselli Liisa-Maija on jo levolla», sanoi tyttö.
»Mene pyytämään häntä tänne niin pian kuin mahdollista!» sanoi
Pitkä-Bengt. »Sano, että papinrouva on säikähtänyt matkalla!»
Rouva Raklitz istui paikoillaan kieseissä ja värisi ja vapisi, kunnes
hänen tytärpuolensa oli saanut vaatteet ylleen ja ilmestyi portaille.
»Oi, Jumala siunatkoon sinua!» sanoi rouva Raklitz ojentaen
käsivartensa häntä kohti. »Tule auttamaan minua! Älä ole pahoillasi
minulle! En ole koskaan enää paha sinulle.»
»Mikä on hätänä, äitikulta?» sanoi papintytär astuen ajopelien luo.
»Ojenna minulle kätesi!» sanoi äitipuoli. »Voi, rakkaani, estä niitä
käymästä kimppuuni sillä välin kuin laskeudun alas! Älä anna niiden
viedä minua mukanaan! Sinulle ne eivät voi tehdä mitään. Sinulla on
voima hillitä niitä.»
Kun hän oli onnellisesti päässyt alas kieseistä, heittäytyi hän
tytärpuolensa kaulaan. »Älä jätä minua koskaan», sanoi hän, »älä ole
minulle vihoissasi! Saat mennä naimisiin kenen kanssa vain haluat, en
minä pane vastaan.»
»Hän näki näyn tiellä», sanoi Pitkä-Bengt. »Kaikki helvetin pikkuelukat
olivat liikkeellä. Hän luulee, että ne ajavat häntä takaa ja tahtovat
viedä hänet Frykeniin.»
Papintytär kietoi käsivartensa äitipuolen ympärille. »Tule sisään,
äitikulta!» sanoi hän. »Nyt äitikulta on Mårbackassa. Täällä ei mikään
paha voi kohdata äitikultaa.»
Rouva Raklitz oli niin säikähtänyt ja kauhuissaan, että papintyttären
täytyi leperrellä hänen kanssaan kuin lapsen saadakseen hänet
huoneeseen ja vuoteeseen. Hän ei saanut poistua hänen luotaan, vaan sai
istua ja pidellä häntä kädestä ja kuunnella hänen valituksiaan, kunnes
aamu valkeni.
Mutta sen yön jälkeen ei rouva Raklitz uskaltanut enää olla paha
tytärpuolelleen. Hän ei tullut koskaan enää entiselleen, vaan pysytteli
mieluimmin huoneessaan ja antoi Liisa-Maijan hallita. Hän saattoi
auttaa muita, kun oli puuhaa pyhien tai kestien edellä, mutta vain
sisällä huoneissa. ‒ ‒ ‒
Siten hän eli aina vuoteen 1835. Ei ole varmaa, tokko hänestä ja
tytärpuolesta tuli koskaan oikein hyvät ystävät, mutta kun Liisa-Maija
vihdoin meni naimisiin ja taloon tuli pikkulapsia, piti hän heistä
paljon. Joka päivä he menivät häntä tervehtimään lännen puolen
kamariin. Hän piti myös paljon kahvista. Melkein aina hän tahtoi tulta
uuniin, jotta voisi keittää kahvia itselleen.
Hänellä oli myös tapana tarjota pikkulapsille kahvia, mutta heidän
äitinsä arveli, ettei se ollut heille hyväksi. Hän sanoi heille,
etteivät he mitenkään saaneet juoda kahvia isoäidin luona.
Seuraavana päivänä molemmat nuorimmat, Nana ja Lovisa, olivat niinkuin
tavallisestikin vieraisilla lännen puoleisessa kamarissa, ja kun he
tulivat sieltä pois, tuoksuivat he kahvilta pitkän matkan päähän.
»No, mitä te tänään saitte isoäidin luona?» kysyi heidän äitinsä.
»Velliä, pikku äiti», vastasivat molemmat yhteen ääneen epäröimättä
vähääkään.
»Missä sitä velliä keitettiin?» kysyi äiti.
»Kahvipannussa, pikku äiti», vastasivat he yhtä nopeasti kuin ennenkin.
Ja he sanoivat sen niin somasti, ja he olivat niin pieniä ja typeriä,
ettei äiti voinut muuta kuin nauraa ääneensä.
Ahti.
Pitäjän eteläpäässä on seutuja, jotka ovat paljoa kauniimmat ja
rikkaammat kuin sen pohjoinen kulma, missä Mårbacka sijaitsee.
Siellä Fryken uurtaa syviä poukamia maankamaraan, toisen toisensa
jälkeen, ja jokaisen lahdelman pohjukassa on viljavia rantaniittyjä,
lehtimetsää ja tavallisesti kolme, neljä hauskaa vanhanaikuista
talonpoikaistaloa. Lehtien lomissa taas pistäytyvät niemet veteen,
kallioisina ja metsäisinä ja niin luotaantyöntävinä ja villeinä, ettei
kukaan voi ajatellakaan niiden raivaamista ja viljelemistä.
Eräänä kesänä Liisa-Maija Wennervik oli ratsastanut Bössvikiin, joka
on eteläisin näistä lahdelmista, tilatakseen hyviä päärynöitä, jotka
kypsyivät siellä kukkuloiden suojassa. Bössvikin asukkaat olivat
ottaneet hänet ystävällisesti vastaan, ja hänen oli ollut pakko
pistäytyä moneen mökkiin, jotta oli jo varsin myöhäistä, ennenkuin hän
saattoi kääntyä kotimatkalle.
Mutta häntä ei peloittanut ratsastaa valoisina kesäöinä, vaikka
hän olikin aivan yksin liikkeellä. Hän ratsasti hyvin hitaasti,
sillä yö oli niin kaunis, ettei hän voinut kyllikseen sitä ihailla.
Milloin hän oli korkealla kukkulalla keskellä tiheää metsää, jossa
oli niin synkkää, että hän kuvitteli mielessään rosvojen ja karhujen
hyökkäävän tiheiköstä esiin ja raastavan hänet hevosen selästä. Milloin
hän ratsasti valoisissa laaksoissa, keskellä kasteisia peltoja,
kauniita koivikkoja ja välkkyviä vesiä. Auringonlasku punoitti vielä
taivaanrannalla, rusketus kuvastui järveen. Hän ei ollut koskaan nähnyt
mitään suloisempaa kuin tämä kesäyö.
Erään lahdelman rannassa Liisa-Maija näki suuren kauniin oriin käyvän
laitumella. Se oli harmaa ja papurikko yli koko ruumiin, harja oli niin
pitkä, että se laahasi maata, häntäkin ulottui yhtä pitkälle ja oli
niin paksu kuin ruislyhde. Hevosella oli leveät lautaset, korkea säkä,
kirkkaat silmät, kapeat jalat ja pieni pää. Kaviot olivat valkoiset ja
ne loistivat kuin hopea, kun se nosti jalkansa ruohikosta. Kengätön se
oli, eikä ruumiissa näkynyt vemmelpuun eikä valjaitten jälkiä.
Liisa-Maija oli lähestynyt äänettömästi ratsastaen mäkeä alas, ja Musta
kulki käymäjalkaa niittyä kohti, missä hevonen oli laitumella. He
tulivat niin lähelle sitä, ettei mikään muu kuin aita erottanut heitä
enää toisistaan. Liisa-Maija olisi voinut ojentaa kätensä ja taputella
sitä lautasille.
Tähän saakka ei ori ollut heitä huomaavinaan. Nyt vihdoinkin se kohotti
päätään ja katseli nuorta tyttöä.
Ja Liisa-Maija Wennervik oli niin kaunis, että kun hän oli ulkona
ratsastamassa, niin nuoret miehet useinkin heittivät maahan kirveensä
tai viikatteensa tai mitä heillä kulloinkin sattui olemaan kädessä ja
kiiruhtivat tielle nojautuakseen aitaa vasten, kunnes hän oli kulkenut
ohitse.
Mutta ihme ja kumma, kun tuo korea papurikko ori kohotti katseensa
häneen, tuntui Liisa-Maijasta, että sen katse ilmaisi yhtä suurta
ihailua kuin renkimiestenkin, heidän seisoessaan aitaan nojautuneina!
Hetken se katsoi häneen, sitten se kääntyi äkisti ympäri ja syöksyi
nelistäen pois, jotta harja hulmusi korkealla ja häntä oli sojossa.
Se juoksi yli koko niityn ja syöksyi nuoren tytön suureksi kauhuksi
suoraan järveen. Lahden perukassa oli pitkältä matalikkoa, mutta sen
juostessa pärskyi vesi sen ympärillä kuin vaahto koskessa. Ja sitten se
aivan äkkiä katosi.
Liisa-Maija luuli että onnettomuus oli tapahtunut ja että hevonen
hurjassa juoksussaan oli joutunut liian syvään veteen ja oli
nyt hukkumaisillaan. Hän odotti hetken aikaa, jotta se nousisi
vedenpintaan, mutta se ei näyttäytynyt enää. Järvi oli sileä kuin
kuvastin.
Silloin valtasi Liisa-Maijan palava halu ratsastaa järven rantaan
ja jos mahdollista pelastaa komea eläin kuolemasta. Miten hän sen
tekisi, sitä hän ei tiennyt, mutta hevonen oli kaunein mitä hän koskaan
oli nähnyt, ja hänen oli aivan mahdoton pysytyllä hiljaa maantiellä
yrittämättä auttaa sitä.
Hän nyki Mustaa suitsista, käänsi sen aitaan päin ja läimähytti
sitä piiskalla, jotta se hyppäisi aidan yli. Mutta Musta oli nyt
kerta kaikkiaan sellainen eläin, että sillä oli enemmän järkeä kuin
ihmisellä, ja sen sijaan että se olisi hypännyt aidan yli, alkoi se
kovalla kiireellä nelistää kotia kohti. Nuori tyttö ei yleensä voinut
hallita ratsuaan istuessaan korkealla satulassa, ja hän huomasi varsin
pian, että hänen tällä kertaa oli aivan turha koettaa pakottaa sitä
tottelemaan. Musta tiesi mitä se tahtoi. Se tiesi varmaan myöskin,
millainen hevonen tuo toinen oli, jonka Liisa-Maija tahtoi pelastaa
järvestä.
Ja kun Liisa-Maija tuli seuraavan mäen kukkulalle, keskelle pimeää
kuusikkoa, tiesi hänkin, kenet hän oli nähnyt.
Tuosta hopeanharmaasta oriista, jonka kaviot olivat kengättömät ja
jolla oli pitkä, viistävä harja, oli hän kuullut kerrottavan monta
monituista kertaa. Se ei voinut olla kukaan muu kuin itse Ahti.
Hänen tultuaan kotiin ja kerrottuaan seikkailustaan olivat kaikki
Mårbackassa samaa mieltä kuin hänkin, että hän oli nähnyt Ahdin,
ja siksi oli parasta, että hän itse ja koko talon väki pitivät nyt
varansa, sillä varmaankin joku heistä oli pian hukkuva.
Mutta Mårbackassa ei ole järveä, ja vanha järvenpohja talon
länsipuolella oli nykyään niin kuivunut, ettei siellä ollut jälkeäkään
suosta eikä liejumaasta. Yksin jokikin, joka ennen aikaan oli ollut
leveä ja vaarallinen, oli nyt kuivunut eikä se kesäiseen aikaan ollut
tavallista puroa suurempi.
Sattuipa kuitenkin elokuussa, kun yöt olivat jo pimeät ja usvat
kiersivät jokirannoilla ja niityillä, että eräs vanha mies Mårbackasta
astui lännestä käsin kotia kohti. Ja mitä hän lie nähnyt tai kuullut
sumun keskellä, sitä ei kukaan tiennyt, mutta kotiin hän ei palannut
sinä yönä, ja seuraavana päivänä hänet löydettiin hukkuneena pieneen
jokeen, joka oli niin matala, että vesi tuskin ylettyi hänen ylitseen.
Hän oli vanha ja raihnainen, eikä häntä suuresti surtu, mutta nyt
tiedettiin aivan varmasti, että Liisa-Maija oli todellakin nähnyt
Ahdin. Ja jos hän sinä iltana olisi seurannut sen jäljissä Frykenin
rantaan, niin Ahti olisi varmaan armotta riistänyt hänet mukanaan
siintävään syvyyteensä.
Rykmentinkirjuri.
Varmaankaan rouva Raklitzin kääntymys ei ollut oikein täydellinen,
koska vanha emännöitsijä ei voinut kylliksi juurruttaa pikkulasten
mieliin, mikä onni mamselli Liisa-Maijalle oli, kun hän joutui
naimisiin niin erinomaisen miehen kuin rykmentin kirjuri Daniel
Lagerlöfin kanssa. Tosin hän ei ollut varakas, mutta viisas ja hyvä
ja kelpo mies hän oli. Hänestä hän sai juuri sen tuen, jota tarvitsi
tullakseen maailmassa toimeen.
Pappi hän ei kylläkään ollut, mutta hänen isänsä ja isoisänsä ja
isoisänsä isä ja isoisänsä isoisä olivat olleet pappeja ja kaikki
he olivat naineet papintyttäriä, niin että hän oli sukua kaikille
Värmlannin vanhoille pappissuvuille. Saarna- tai puhetaitoa hän ei
kuitenkaan ollut perinyt esi-isiltään, mutta sen sijaan hänellä oli
verissä halu hallita ja huolehtia kokonaisesta seurakunnasta, ja
Ämtervikin asukkaat, jotka aluksi olivat olleet pahoillaan hänelle
siitä, että hän nai papintyttären ja rikkoi vanhan tavan, tottuivat
pian siihen, että hän sai pitää huolta kaikista pitäjän asioista.
Pikkulapset ihmettelivät suuresti kuullessaan emännöitsijän puhuvan
näin. He olivat kuulleet isoisästään juttuja, jotka kiertelivät kansan
parissa. Hänen sanottiin olleen taitavan viuluniekan, ja ainakin
nuoruudessaan hän oli ollut siinä määrin luulosairas, ettei hän
kestänyt elämää kotona, vaan kulki omia teitään.
Mutta tätä ei vanha emännöitsijä myöntänyt lainkaan. Ei
rykmentinkirjurissa ollut mitään vikaa. Hän ei käsittänyt, kuka oli
voinut lapsille luulotella semmoisia. Ei, koko asia oli vain se, että
hän oli alituisesti matkoilla, mutta nuo matkat olivat välttämättömiä
hänen virkansa vuoksi. Koska hän oli rykmentinkirjuri, niin täytyi
hänen kerran vuodessa kiertää koko Värmlannin ympäri keräämässä
sotaveroja. Eikä siinä kyllin, että hän oli rykmentinkirjuri, hän hoiti
myöskin Kymsborgin tehdasta, joka sijaitsi kaukana Norjan rajalla, ja
sinne hänen piti matkustaa vähä väliä. Ja kolmanneksi ja viimeiseksi
hän oli niin hyväniminen mies, että häntä alituisesti käytettiin
holhoojana ja pesänselvitysmiehenä. Eniten vaivaa hänellä oli ollut
laamanninrouva Sundelinin omaisuuden valvomisesta Öjervikissä, hän kun
oli perinyt seitsemän tehdasta patruuna Antossonilta. Rykmentinkirjurin
oli pitänyt kuukausimääriä oleskella näillä tehdasmailla, Frykenin
länsipuolella, ennenkuin hän oli saanut kaikki asiat selvitetyiksi.
Mutta niin pian kuin työ oli suoritettu, kiiruhti hän kotiin
Mårbackaan, ja jos hän joskus aamuisin pääsi sinne toisten huomaamatta,
niin saattoi sattua, että hän otti viulunsa esille, asettui
makuukamarin ikkunan alle ja herätti vaimonsa soitollaan.
Tämä saattoi kylläkin olla totta, mutta että hän olisi karannut kotoa
ja ollut poissa pitkät ajat kenenkään tietämättä missä hän oleskeli, se
oli vain ihmisten keksintöä sen vuoksi, että he huomasivat Mårbackan
emännän olevan aina ohjaksissa.
Pikkulapsia harmitti suuresti, kun väitettiin heidän isoisänsä olleen
tuollaisen vakavan ja kuivan järki-ihmisen. Mutta täytyihän heidän
pakostakin uskoa vanhaa emännöitsijää.
Mutta sattuipa kerran ilta, jolloin vanhemmat oli kutsuttu kesteihin.
Sisätyttö, jonka oli määrä valvoa ja odottaa heitä, oli pyytänyt
seurakseen Lasten-Marin, uuden lapsentytön, joka oli tullut taloon
Mäki-Kaisan jälkeen.
He sytyttivät tulen lastenkamarin takkaan, ottivat esille lasten pienet
punaiset tuolit ja istuivat siellä kuiskaillen keskenään, jotta eivät
herättäisi pikkutyttöjä, jotka nukkuivat vuoteissaan.
Kesken kaikkea avautui ovi, ja vanha emännöitsijä tuli sisään. Hän oli
ihmetellyt, minne sisäkkö oli kadonnut, ja etsinyt häntä kaikkialta
koko talosta.
Nyt hän tuli sisään ja kävi istumaan takan eteen hänkin. Hän ei aikonut
missään tapauksessa mennä levolle, ennenkuin tiesi, että herrasväki oli
kunnolla kotona.
Kun he nyt istuivat noin kodikkaasti takan ääressä, käyttivät molemmat
palvelustytöt tilaisuutta hyväkseen kysyäkseen neuvoa tärkeään asiaan.
»Me arvelimme, Liina ja minä, että meidän pitäisi keittää unipuuroa»,
sanoi Lasten-Mari, »mutta emme tiedä, onko siitä mitään hyötyä.»
Siten he saivat viekoitelluksi vanhan emännöitsijän kertomaan,
miten mamselli Liisa-Maija Wennervikin oli käynyt, kun hän valmisti
unipannukakun.
Viimeisenä jouluna, jona pastori Wennervik eli, oli mamselli
Liisa-Maija huvikseen leiponut unipannukakun uudenvuoden-aattona.
Hän oli silloin seitsemäntoista vuotias, niin että hänen oli aika
ajatella naimista. Hän sekoitti kolme lusikallista vettä, kolme
lusikallista jauhoja ja kolme lusikallista suolaa, kaatoi sekoituksen
pannukakkupannulle, söi niin paljon kuin saattoi ja laskeutui sitten
levolle. Mutta hänen oli vaikea saada unta silmäänsä, sillä hänen oli
hirveä jano syötyään tuota suolaista pannukakkua, ja tietenkin oli
kielletty juomasta mitään ennen nukkumista.
Kun hän heräsi aamulla, ei hän muistanut lainkaan, mitä oli uneksinut.
Mutta myöhemmin päivällä hän tuli menneeksi kuistille ja seisahtui
siihen hämmästyneenä. Nyt hän muisti edellisenä yönä unissaan
seisoneensa aivan samalla kohdalla. Ja hänen seisoessaan siinä oli
kaksi vierasta herraa, nuori ja vanha, astunut häntä vastaan. Ja
vanhempi heistä oli sanonut olevansa rovasti Lagerlöf Arvikasta ja
tulleensa tänne poikansa kanssa kysymään, oliko Liisa-Maijan jano ja
halusiko hän siemauksen vettä.
Ja heti nuorempi herra oli astunut esille ja tarjonnut hänelle
lasillisen vettä. Liisa-Maija tuli kovin iloiseksi nähdessään kirkasta,
raitista vettä, sillä hän tunsi nukkuessaankin janon polttavan
kurkkuaan.
Siihen uni oli päättynyt, mutta siitä hetkestä saakka hän tiesi, kuka
oli tuleva hänen miehekseen, sillä jos unissa joku tarjoaa vettä sen
jälkeen kun on syönyt unipannukakun, niin sen kanssa nukkuja joutuu
naimisiin.
Mamselli Liisa-Maija ihmetteli kovin, mitenkähän se kävisi, sillä
siihen aikaan hän ei tuntenut ketään Lagerlöf-nimistä, mutta heti
uudelta vuodelta ajoi reki taloon. Liisa-Maija seisoi ikkunan luona,
ja nähdessään vieraan, joka istui reessä, oli hän huudahtanut ja
nipistänyt emännöitsijää käsivarteen. »Tuossa tulee se, jonka näin
unissani», oli hän sanonut. »Saatpa nähdä, että hänen nimensä on
Lagerlöf.»
Ja niinpä olikin. Tulija oli nimeltään Daniel Lagerlöf. Hän oli
Kymsbergin tehtaan hoitaja ja kulki heinien ostossa.
Ensiksi mamselli Liisa-Maija ihan pelästyi nähdessään hänet. Vieras
ei ollut kaunis, ja hän näytti niin synkältä ja alakuloiselta, ettei
Liisa-Maija käsittänyt, mitenkä hän voisi pitää hänestä.
Daniel Lagerlöf oli jäänyt yöksi Mårbackaan, ja aamulla oli renki
tullut sisään ja kertonut kumman asian: kaksi sutta ja kettu oli
pudonnut ketunkuoppaan. Ja kun ei kukaan talonväestä tiennyt mitä
tehdä, jotta satimeen joutuneet pedot saataisiin ylös kuopasta, oli
Kymsborgin hoitaja hypännyt kuoppaan ilman muuta asetta kuin ryhmysauva
kädessä, tappanut sudet iskemällä niitä päähän ja kietonut silmukan
niiden kaulaan, jotta ne saatiin hinatuksi esiin.
Mutta tuo rohkea teko vaikutti niin syvästi mamselli Liisa-Maijaan,
että hänen sydämensä heti kiintyi vieraaseen. Hän tuumi itsekseen, että
hänet hän tahtoi saada miehekseen eikä ketään muuta.
Kymsborgin hoitaja puolestaan rakastui mamselli Liisa-Maijaan heti ensi
näkemältä, vaikka ei tahtonut olla siitä tietävinään. Hän oli näet
ollut kihloissa kerran aikaisemmin, ja vaikka morsian oli kuollut,
tahtoi hän pysyä hänelle uskollisena eikä koskaan ajatella ketään muuta.
Siitä huolimatta hän tuli Mårbackaan talven kuluessa useamminkin
heiniä ostamaan, ja pian hän pääsi selville siitä, miten tukalaa
mamselli Liisa-Maijan oli elää yhdessä äitipuolensa kanssa. Hänen tuli
sääli tyttöä, ja hän tahtoi auttaa häntä, mutta itse hän ei, herra
nähköön, voinut kosia häntä morsianvainajansa vuoksi, vaan päätti, että
Elof-veljen, joka oli pappina jossakin suomalaismetsissä, piti naida
hänet.
Hän järjesti siten, että hänen veljensä ja mamselli Liisa-Maija
tapasivat toisensa. Mutta sillä hän sai vain pahaa aikaan. Pappi
rakastui niin silmittömästi mamselli Liisa-Maijaan, ettei hän voinut
ajatellakaan ketään muuta enää koko elämänsä aikana, mutta mamselli
Liisa-Maija piti Kymsbergin hoitajasta eikä huolinut toisesta.
Pastori Lagerlöf ei päässyt kuitenkaan niin pitkälle, että hän olisi
kosinut mamselli Liisa-Maijaa. Piispa pakotti hänet naimaan erään
naisen, joka oli kauan oleskellut hänen talossaan ja jonka hän oli
luvannut naida. Rouva Raklitzilla oli osansa tässä jutussa, ja siitä
koitui vain onnettomuutta, sillä kun pastori Elof ei saanut mamselli
Liisa-Maijaa, niin hän alkoi juoda ja joutui kokonaan rappiolle, niin
kelvollinen ja erinomainen kuin aikaisemmin oli ollutkin.
Sen jälkeen ei Daniel Lagerlöfillä ollut ketään muuta, jonka olisi
voinut panna sijaisekseen, vaan jos hän halusi auttaa Mårbackan
papintytärtä, täytyi hänen tehdä se itse. Ja niinpä hän kai arveli,
että oli enemmän syytä auttaa elävää kuin surra kuollutta, ja hän
uskalsi lähteä matkaan ja kosia tyttöä.
Mamselli Liisa-Maija tuli kovin onnelliseksi ja luuli, että nyt kaikki
surut olivat loppuneet, mutta pian hän tuli näkemään, että sulhanen
muuttui peräti oikulliseksi ja koetti vetäytyä pois. Harvoin tämä tuli
käymään ja milloin kävi, saattoi istua tuntikausia ja vain katsella
häntä. Tai hän nosti viulun leukansa alle ja soitti koko ajan, minkä
viipyi talossa.
Lopulta hän tuli niin harvoin Mårbackaan, että saattoi kulua kokonainen
vuosi mamselli Liisa-Maijan edes näkemättä häntä.
Jos mamselli Liisa-Maija joskus kysyi häneltä, milloin he menisivät
naimisiin, niin Daniel Lagerlöf keksi yhä uusia verukkeita. Ensin hän
sanoi, että piti odottaa, kunnes hän ansaitsisi niin paljon, että voisi
lunastaa Mårbackan toisilta perillisiltä. Toisen kerran hänen piti
avustaa veljiään, jotka opiskelivat Lundissa, ja kerran heidän piti
taas lykätä häät tuonnemmaksi nähdäkseen saisiko hän rykmentinkirjurin
viran.
Hän lykkäsi lykkäämistään häitä tuonnemmaksi. Milloin hänellä oli kovin
paljon kirjoitustyötä, milloin monia matkoja.
Lopulta ei kukaan muu kuin mamselli Liisa-Maija enää uskonut heidän
menevänkään naimisiin. Ja hänelle se oli ikävintä, sillä nyt
alkoivat sekä Sunnen että Ämtervikin nuoret herrat tulla Mårbackaan
kosimaretkille. Mamselli Liisa-Maija antoi heidän selvästi ymmärtää,
että heidän oli turha vaivautua, mutta jotkut olivat niin itsepäisiä,
että tulivat kerta toisensa jälkeen, ja jos mamselli Liisa-Maija kielsi
heitä tulemasta, asettuivat he väijyksiin metsän reunaan ja odottivat
häntä, kun hän astui tietä myöten.
He kertoivat hänelle kaikkea pahaa, mitä vain tiesivät Daniel
Lagerlöfistä. Milloin morsian sai kuulla, että hän seurusteli huonojen
ja juopuneiden kavaljeerien kanssa, jotka kulkivat paikasta toiseen ja
tekivät tihutöitä kartanoissa ja olivat kaikkien kunnollisten ihmisten
kauhuna, milloin kertoivat hänestä, että hän samoili metsiä kuin villi
eläin.
Jotkut ärsyttivät mamselli Liisa-Maijaa sanomalla että Daniel Lagerlöf
oli saanut rykmentinkirjurinviran, niin että hän olisi hyvinkin voinut
naida hänet, jollei olisi kyllästynyt häneen, ja toiset peloittelivat
häntä sillä, että hän mielisteli Finn-Erikin tytärtä, jota sanottiin
koko maan rikkaimmaksi tytöksi.
Eivät mitkään tällaiset jutut liikuttaneet mamselli Liisa-Maijaa,
vaan hän oli silti yhtä iloinen ja luotti siihen, että kaikki kävisi
niinkuin hänelle oli unessa ennustettu.
Mutta eräänä päivänä hänelle kerrottiin sulhasen sanoneen, että jos hän
vain olisi vapaa, niin hän lähtisi ulkomaille toden teolla opiskelemaan
viulun soittoa.
Tämä tepsi mamselli Liisa-Maijaan enemmän kuin mikään muu, ja hän läksi
puhumaan Pitkän-Bengtin kanssa.
»Nyt, Bengt», sanoi hän, »saat ottaa kiesit ja ajaa Kymsbergiin ja
tuoda rykmentinkirjurin tänne, sillä haluan puhua hänen kanssaan!»
»Kyllä minä yritän», sanoi Pitkä-Bengt, »mutta mitä minä teen, jollei
hän seuraa minua hyvällä?»
»Sano hänelle, ettet uskalla tulla yksin kotiin», sanoi mamselli Liisa
Maija, ja niinpä Pitkä-Bengt läksi matkaan.
Kymsborgiin on kokonainen päivänmatka, eikä Pitkä-Bengt palannut
kotiin, ennenkuin seuraavan päivän iltana, mutta sittenpä hänellä
olikin rykmentinkirjuri matkassansa.
Mamselli Liisa-Maija otti sulhasensa ystävällisesti vastaan, niinkuin
ainakin. Hän kutsui hänet sisään saliin, pyysi häntä istumaan ja
levähtämään pitkän matkan jälkeen ja sanoi, että he kattaisivat heti
illallispöydän, koska hän varmaankin oli nälissään.
Rykmentinkirjuri asteli edestakaisin huoneessa ja näytti
kärsimättömältä ja synkältä. Hän odotti luultavasti vain sitä hetkeä,
jolloin voisi lähteä taas pois.
Heidän istuessaan illallispöydässä kahdenkesken kääntyi mamselli
Liisa-Maija sulhasensa puoleen juuri kun Maija Perintytär toi sisään
ruoan, ikäänkuin hän olisi odottanut vain hänen tuloaan, ja kysyi
häneltä, oliko totta, että hän halusi purkaa kihlauksen.
»Aivan niin», vastasi rykmentinkirjuri ja näytti yhtä äreältä kuin
ennenkin. Sitä hän juuri halusi, olisihan mamselli Liisa-Maijan pitänyt
huomata se aikoja sitten.
Silloin mamselli Liisa-Maija punastui hiusmartoaan myöten ja sanoi,
että syynä siihen, miksi hän ei aikaisemmin ollut kysynyt sitä häneltä,
oli se, että hän niin varmasti oli uskonut heidän olevan määrätyt
toisilleen.
Silloin rykmentinkirjuri nauroi ilkeästi ja kysyi, mitä hän näillä
sanoillaan tarkoitti.
Mamselli Liisa-Maija punastui yhä enemmän, ja sitten hän kertoi hänelle
muutamin sanoin, miten hän oli valmistanut unipannukakun eräänä
uudenvuodenaattona ja unissaan nähnyt hänet ja hänen isänsä ja mitä isä
oli sanonut hänelle.
Rykmentinkirjuri laski veitsen ja haarukan kädestään ja katsoi mamselli
Liisa-Maijaan ihmeissään.
»Tämän jutun sinä olet kai keksinyt nyt jälkeenpäin», sanoi hän.
»Voit kysyä Maija Perintyttäreltä, enkö tuntenut sinua heti ja sanonut
kuka sinä olit, ennenkuin nousit edes reestäkään ensi kerralla
tullessasi ostamaan täältä heiniä», sanoi mamselli Liisa-Maija ja
kääntyi emännöitsijän puoleen, joka juuri tarjosi heille ruokaa.
»No, mutta», sanoi Daniel Lagerlöf, »miksikä et aikaisemmin ole
kertonut tätä minulle?»
»Sen kai itsekin ymmärrät», sanoi mamselli Liisa-Maija. »En minä
tahtonut vedota muuhun kuin omaan haluusi.»
Rykmentinkirjuri istui taas ääneti, mutta saattoi selvästi huomata,
että hänen morsiamensa sanat olivat vaikuttaneet syvästi häneen.
»Voitko sanoa, minkä näköinen se mies oli, joka väitti olevansa rovasti
Lagerlöf Arvikasta?» kysyi hän.
»Voin kyllä», vastasi mamselli Liisa-Maija, ja sitten hän alkoi
selittää, minkä näköinen hän oli. Ja varmaankin hänen selityksensä sopi
piirre piirteeltä, sillä poika hämmästyi siinä määrin, että hän nousi
pois pöydästä.
»Mutta isäni kuoli samana vuonna, jolloin sinä synnyit», sanoi hän.
»Ehkäpä sittenkin olet kuullut hänestä puhuttavan?»
»En ollut koskaan nähnyt ketään Lagerlöfiä enkä koskaan kuullut
puhuttavan enempää sinusta kuin isästäsikään, ennenkuin näin teistä
unta», sanoi mamselli Liisa-Maija. »Kysy sinä Maija Perintyttäreltä,
joka seisoo tässä vieressämme, eikö hän ole kuullut minun kuvaavan
isääsi samalla tavalla lukemattomia kertoja!»
Silloin rykmentinkirjuri pysähtyi aivan mamselli Liisa-Maijan eteen.
»Jos vain uskaltaisin uskoa tätä», sanoi hän. Vielä kerran hän kiersi
huoneen ympäri. Sitten hän palasi taas takaisin. »Silloinhan sinä
olisit se, jonka rakas isäni on määrännyt minulle», sanoi hän.
Mutta mitä mamselli Liisa-Maija siihen vastasi, sitä ei vanha
emännöitsijä saanut koskaan tietää, sillä hän arveli nyt parhaaksi
poistua huoneesta.
Jälkeenpäin he istuivat sittenkin ja juttelivat yhdessä tuntikausia,
ja seuraavana päivänä he olivat tehneet sovinnon, ja pian sen jälkeen
heidän häänsä vietettiin.
Ja mamselli Liisa-Maija oli kertonut hänelle, ettei mikään muu ollut
esteenä ollut kuin hänen sulhasensa raskasmielisyys ja oikullisuus.
Milloin hän oli arvellut, ettei hän tahtonut tehdä vääryyttä
morsianvainajalle, ja milloin hän oli ajatellut veljeään Elofia ja
arvellut, ettei hänellä ollut oikeutta tulla onnelliseksi, kun hänen
veljensä oli hänen tähtensä tullut niin onnettomaksi.
Mutta kuultuaan tuon unen oli hän saanut lujan ja varman pohjan
jalkojensa alle ja uskalsi tehdä sen, mitä hartaimmin halusi.
Ja siitä päivästä saakka, jolloin hän meni naimisiin, hän oli kuin
toinen ihminen. Ensi vuosina sattui joskus, että raskasmielisyys
sai vallan hänen ylitseen, mutta sitten hän muuttui rauhalliseksi
ja tasaiseksi luonteeltaan. Hänen veljensä hukkui seuraavana vuonna
Mårbackassa vietettyjen häiden jälkeen ja sitten seurasi kylläkin
raskaita aikoja, mutta nekin menivät ohitse.
Ja hän ja vanha rouva olivat naimisissa neljäkymmentäkuusi vuotta,
ja viimeisenä kolmenakymmenenä vuonna oli kaikki voitettu, eikä sen
onnellisempia ihmisiä ollut missään.
* * * * *
Mutta pikkulapset makasivat vuoteissaan ja kuuntelivat ihmetellen,
ja samalla he olivat kovin hyvillään, sillä tähän saakka oli heidän
isoisänsä ollut heidän mielestään kuin jonkunmoinen puujumala, mutta
nyt hän oli muuttunut eläväksi ihmiseksi.
Nostoväki.
Vuonna 1810, kun isoäiti oli ollut naimisissa jo muutamia vuosia ja
hänellä oli jo pari pientä lasta, istui hän eräänä iltana kyökkikamarin
itäisen ikkunan luona. Hämärä oli laskeutunut maahan, niin että
oli liian pimeä ommella, ja koska oltiin jo pitkällä maaliskuussa
ja talikynttilät olivat loppumaisillansa, oli hän ottanut esille
sukankutimensa, sillä sukkaa hän osasi kutoa pilkkosen pimeässäkin.
Kesken työtään hän tunsi äkkiä, että hänen pitäisi kohottaa päätään ja
katsoa ulos. Mutta hänen oli vaikea uskoa silmiään. Äsken oli ulkona
ollut tyyntä ja kirkasta, nyt oli täysi lumituisku. Lunta sateli niin
tiheään, että hän töin tuskin saattoi erottaa tulenkajasteen renkituvan
ikkunasta, joka oli aivan hänen edessään. Tuuli painoi siltä puolen
niin, että lunta tuprutti vasten seiniä, ja sinä lyhyenä hetkenä,
jolloin hän oli istunut alallaan, oli keräytynyt jo niin korkeita
kinoksia, että ne peittivät sekä pensaat että aitauksen.
Pimeys oli lisääntynyt nopeasti rajuilman noustua, mutta hän saattoi
sittenkin vielä nähdä, että monia isoja eläimiä tunkeutui kinosten
läpi takapihalle. Hän ymmärsi heti, mitä lajia ne olivat. »Kunpa
palvelustytöt pitäisivät nyt varansa eivätkä lähtisi hakemaan ulkoa
halkoja», tuumi hän, »sillä harmaat hukat ovat tänä iltana liikkeellä.»
Heti sen jälkeen hän kuuli huutoa ja näki suden hiipivän ikkunan ohi
sen palatessa takapihalta. Sillä oli suussa jotakin, joka koetti tehdä
vastarintaa. Isoäidin mielestä se näytti lapselta, mutta mikä lapsi se
voisi olla? Olivathan hänen omat pienokaisensa aivan hänen vieressään,
eikä talossa muita lapsia ollutkaan.
Aivan ensimmäisen suden kintereillä tuli toinen ja silläkin oli lapsi
kidassaan.
Silloin isoäiti ei voinut istua enää paikoillaan. Hän hyökkäsi niin
äkisti pystyyn, että kaatoi tuolin, juoksi keittiöön ja kyökinovesta
ulos. Mutta siellä hän pysähtyi. Hän näki edessään kirkkaan, tyynen,
suloisen kevätillan. Ei hän nähnyt lumipyryä, eikä hän nähnyt susia.
Hän oli varmaankin nukahtanut kutimensa ääreen, ja kaikki se, minkä hän
oli nähnyt, oli ollut vain unta.
Mutta isoäiti käsitti, että siinä piili jotain vakavaa. »Meidän täytyy
varoa pienokaisiamme», sanoi hän palvelusväelle. »Tämä ei ollut unta,
vaan varoitus.»
Mutta lapsille ei tapahtunut mitään vaarallista, he kasvoivat ja
varttuivat, ja näky tai uni, tai mikä se oikeastaan lie ollut, oli
unohtumaisillansa niinkuin niin paljon muutakin samantapaista.
Elokuussa saapui joukko köyhiä sotilaita Mårbackaan. He olivat
repaleisia, nälkäisiä ja sairaita, ruumiit olivat laihat kuin
luurangot, ja silmät olivat ahneet kuin petoeläinten. Kaikissa näytti
olevan selvä kuoleman leima.
He kertoivat olevansa kotoisin Fryksändestä ja muista Fryksdalin
pohjoisista pitäjistä. Mutta nyt, lähestyessään kotiseutuaan, he eivät
olleet iloisia, sillä he pelkäsivät, etteivät heidän omaisensa tuntisi
heitä enää. Kaksi vuotta sitten he olivat lähteneet kotoa terveinä
ja voimakkaina. Mitä sanoisikaan kotiväki saadessaan heidät takaisin
niin kurjina, etteivät he kelvanneet muuhun kuin kirkkomaan multiin
haudattaviksi?
Sodassa he eivät olleet käyneet, he olivat vain marssineet edestakaisin
pakkasessa ja nälässä. Taistelua he eivät koskaan olleet nähneet, he
olivat vain taistelleet tauteja ja kurjuutta vastaan.
Heitä oli ollut useita tuhansia siihen aikaan, kun he läksivät
liikkeelle, mutta toinen tuhatkunta toisensa jälkeen oli tuhoutunut. He
kertoivat, että suuri osa heistä oli lähetetty avonaisissa proomuissa
merelle keskellä talvea. Miten retki oli onnistunut, sitä ei kukaan
tiennyt, mutta kun proomut olivat ajautuneet maihin, oli miehistö
istunut kuolleena airojen ääressä, jäätyneenä ja paleltuneena.
Ne, jotka vielä elivät, pyrkivät nyt kotiin omin neuvoin, mutta monta
kertaa matkan varrella oli tapahtunut, että heitä oli kivitetty ja
ajettu pois kylistä ja kartanoista, joita he olivat yrittäneet lähestyä.
Eniten kalvoi heidän mieltään se suru, etteivät he olleet päässeet
sotaan ja siellä kaatuneet, vaan että heidän oli pakko laahautua elämän
läpi loppumattoman tuskan vallassa.
He tiesivät itse millaisia olivat: täynnä syöpäläisiä, liasta haisevia
ja inhoittavia katsella. Kun he tulivat Mårbackaan, eivät he pyytäneet
päästä katokseen eikä vuoteisiin lepäämään. He halusivat vain saada
olkikuvon ja kuivan mäkirinteen, missä ojentautua suoraksi.
Mårbackassa ei sotamiesparkoja viskelty kivillä. Rykmentinkirjuri
oli poissa kotoa, mutta hänen vaimonsa antoi heille luvan pystyttää
leirinsä takapihalle, aitauksen sisäpuolelle. Puuroa ja velliä heille
keitettiin joka päivä suurissa padoissa, ja kaikki vaatteet, joita
ilman voitiin tulla toimeen, annettiin heille.
Kartanon väki keräytyi alituisesti heidän leiripaikkansa ympärille
kuunnellakseen kertomuksia heidän kokemuksistaan. Mutta eivätpä kaikki
edes osanneet puhua. Monet olivat niin tylsiä, etteivät he vastanneet
tuntikausiin. Tuskinpa he tiesivät enää, keitä olivat tai minne olivat
menossa.
Huhu näistä miehistä, jotka olivat niin kovin muuttuneet, kulki ympäri
seudun, ja ihmisiä tuli pitkien matkojen päästä heitä katsomaan.
»Tuo tuossa», sanoi eräs vieras mies, joka kauan oli seisonut ja
tarkastellut matkamiesraukkoja, »tuo tuossa väittää olevansa Göran
Persan poika Torsbystä. Mutta minä tunsin Göran Persan pojan. Hän oli
korea poika. Ei ainoakaan piirre muistuta häntä.»
Eräänä päivänä saapui paikalle köyhä leski. Hän oli kotoisin pienestä
metsätorpasta kaukaa pohjoisesta, jossa hän henkensä ylläpidoksi sai
käydä ankaraa taistelua nälkää ja hätää vastaan.
»Onko teidän parissanne ketään Börje Knutsson nimistä?» kysyi hän
katseltuaan hetken aikaa nostoväkeä.
Ei kukaan koko joukosta vastannut. Miehet istuivat maassa jalat
allaan ja nojasivat leukansa polviaan vasten. He istuivat siten usein
liikahtamatta tuntimääriä.
»Jos täällä on Börje Knutsson nimistä miestä, niin ilmoittakoon
itsensä, sillä hän on minun poikani», sanoi nainen.
Ei kukaan noista kurjista raukoista sanonut yhtään sanaa eikä
liikahtanut. He eivät edes kohottaneet katseitaan vaimoon.
»Olen itkenyt joka päivä sen jälkeen kuin poikani läksi luotani», sanoi
köyhä leski. »Jos hän on teidän parissanne, niin voinee hän kai nousta
ylös ja sanoa sen minulle, sillä en voi tuntea häntä.»
Mutta kaikki pysyivät äänettöminä, ja vaimo läksi hiljaa pois.
Ensimmäiselle ihmiselle, jonka hän sitten kohtasi, hän kertoi
kokemuksensa. Ja hän oli levollinen ja miltei iloinen. »Luulin tähän
saakka, että kadottaisin järkeni, jollei hän palaisi takaisin», sanoi
hän. »Mutta nyt kiitän Jumalaa, ettei hän ole näiden luurankojen
parissa.»
Nostoväkimiehet lepäsivät Mårbackassa kokonaisen viikon. Sitten he
jatkoivat matkaansa pohjoiseen päin kutakuinkin voimistuneina ja
virkistyneinä.
Mutta he olivat jättäneet jälkeensä punataudin. Kaikki koko talossa
sairastuivat pahasti; ei ketään muita kuollut paitsi isoäidin kaksi
pikkulasta. He olivat liian pienet voidakseen vastustaa tautia.
Kun pienokaiset laskettiin arkkuihinsa, tuumi isoäiti itsekseen: »Jos
olisin tehnyt kuten muut, jollen olisi ottanut vastaan noita miehiä,
vaan ajanut ne pois talosta, niin pikkulapsen! olisivat vielä elossa.»
Mutta kesken näitä ajatuksiaan muistui hänen mieleensä näky, jonka
hän keväällä oli nähnyt, molemmat sudet ja lapset, joita ne olivat
laahanneet mukanaan.
»Jumalan ei ole syytä», sanoi hän, »hän varoitti minua.»
Nuo pikkulapset eivät olleet kuolleet siksi, että hän oli ollut
armelias, vaan sentähden, ettei hän ollut osannut varjella heitä
tartunnalta.
Kun hän ajatteli, että loppujen lopuksi hän itse oli syypää siihen,
että lapset olivat nyt poissa ja kuolleet, niin suru oli käydä
ylivoimaiseksi. »Tätä en koskaan voi unohtaa», tuumi hän, »minusta ei
koskaan enää tule ihmistä.»
Ja hänen epätoivonsa lisääntyi vielä siitä pelosta, mitä hänen miehensä
sanoisi pienokaisten kuolemasta. Hän ei ollut käynyt kotona moneen
kuukauteen. Raskasmielisyys oli kai saanut hänet niin valtoihinsa,
ettei hän uskaltanut tulla kotiin. Isoäiti ei tiennyt, missä hän
parhaillaan oleskeli. Hän ei voinut edes lähettää hänelle sanaa, jotta
hän olisi saanut tietää, mitä oli tapahtunut.
Nyt rykmentinkirjuri varmaan pitäisi sitä Jumalan rangaistuksena, koska
hän oli mennyt naimisiin. Ehkäpä hän ei koskaan palaisi enää vaimonsa
luokse.
Mutta isoäiti ei ollut enää aivan varma siitä, tokko mies olikaan
väärässä. Ehkäpä olisikin parasta, etteivät he enää koskaan tapaisi
toisiaan.
Kaikki talon asukkaat olivat kauhuissaan hänen surunsa johdosta eivätkä
tienneet miten auttaa häntä. Mutta Pitkä-Bengt, renki, joka oli
heistä vanhin, ei pelännyt toimia hiukan ominkin päin, ja hän läksi
Kymsbergiin vielä kerran ottamaan selkoa isännästä.
Tällä kertaa ei kestänyt kokonaista kahta päivää, ennenkuin Pitkä-Bengt
palasi takaisin. Hän oli aivan oikein löytänyt rykmentinkirjurin ja
saattanut perille asiansa, mutta tuskin hän oli puhunut loppuun, kun
isäntä antoi valjastaa virkeän hevosen kiesien eteen ja ajoi yötä
myöten, niin että hän saapui Mårbackaan jo seuraavana aamuna.
Nyt hän ei ollut epäystävällinen eikä jäykkä astuessaan sisään. Hän
sulki vaimonsa hellästi syliinsä ja pyyhki pois hänen kyyneleensä ja
lohdutti häntä lempein sanoin.
Tuntui siltä kuin hän nyt vasta, nähdessään vaimonsa masentuneena ja
suruisena, olisi voinut osoittaa hänelle koko suuren rakkautensa.
Isoäiti ei voinut olla sitä ihmettelemättä.
»Minähän luulin kadottavani sinutkin», sanoi hän.
»En minä ole sellainen, että minut kadotettaisiin surun tähden», sanoi
rykmentinkirjuri. »Luulitko, että hylkäisin sinut siksi, että olit
ollut liiaksi armelias?»
Sinä hetkenä isoäiti luuli ymmärtävänsä miehensä mielenlaadun paremmin
kuin koskaan ennen.
Ilon ja rauhan päivinä, sen isoäiti tiesi, hänen täytyi luottaa
itseensä, ja siihen hän hyvin pystyikin. Mutta surussa ja taistelussa
ja vakavina hetkinä hänen miehensä oli aina seisova hänen rinnallaan ja
suojeleva häntä.