Lapsentyttö.
Mårbackassa oli kerran lapsentyttö nimeltä Mäki-Kaisa. Hän oli hyvinkin
kolmen kyynärän mittainen, kasvot olivat suuret ja karheat, piirteet
ankarat ja tummat, kädet kovat ja täynnä halkeamia, joihin lasten
hiukset tarttuivat kiinni hänen kammatessaan heitä, ja luonteeltaan hän
oli synkkä ja alakuloinen.
Sellainen ihminen tuskin on omiaan lastenhoitajaksi, ja rouva
Lagerlöf olikin ollut kovin kahden vaiheilla, ennenkuin otti hänet
palvelukseensa. Ei hän ollut aikaisemmin palvellut, ei hänellä
ollut hyviä perinnöllisiä edellytyksiäkään, eikä hän ollut tottunut
ihmistapoihin, sillä hän oli kasvanut Mäen köyhässä torpassa
metsäharjulla Mårbackan yläpuolella, missä ei ollut ainoatakaan ihmistä
lähitienoilla.
Mutta varmaan ei ketään muutakaan ollut tarjolla, ja niinpä tyttö oli
tullut taloon. Rouva Lagerlöf oli ollut valmistunut siihen, ettei tämä
osaisi panna vuodetta kokoon eikä sytyttää tulta uuniin eikä valmistaa
kylpyä, ja jokseenkin helposti hän oli saanut hänen oppimaan kaikki
nämä työt. Kernaasti tyttö myös joka päivä lakaisi lastenkamarin
lattian ja pyyhki tomut ja pesi lasten vaatteet. Mutta sensijaan rouva
Lagerlöfin oli aivan mahdotonta opettaa hänelle, miten hänen tuli olla
lasten parissa. Tyttö ei tahtonut leikkiä heidän kanssaan, ei koskaan
sanonut heille ainoatakaan ystävällistä sanaa, ei osannut kertoa satuja
eikä laulaa ainoatakaan laulua. Ei hän mitenkään tahtonut olla paha
hoidokeilleen, mutta hän oli kerta kaikkiaan sellainen luonteeltaan,
ettei hän pitänyt melusta ja touhusta ja naurusta. Hänestä oli
mieluisinta, jos lapset istuivat hiljaa tuolillaan puhumatta tai
liikahtamatta.
No niin, rouva Lagerlöf oli joka tapauksessa varsin tyytyväinen häneen.
Mitä siihen tuli, ettei lastentyttö osannut kertoa satuja, niin oli
Mårbackan lapsilla vielä isoäitinsä. Joka aamupäivä, niin pian kuin hän
oli pukeutunut, kävi hän istumaan makuukamarin nurkkasohvaan. Ja heti
kaikki lapset keräytyivät hänen ympärilleen, ja hän lauloi ja kertoi
heille aina päivällisiin saakka. Ja olipa heillä leikkitoverikin, sillä
luutnantti Lagerlöf telmi heidän kanssaan niin pian kuin hänellä oli
hiukankin aikaa.
Mäki-Kaisa oli vahva ja kärsivällinen ja uskollinen ja häneen saattoi
täysin luottaa. Jos herrasväki läksi kutsuihin, voivat he luottaa
siihen, ettei hän juossut tiehensä eikä jättänyt lapsia yksin
lastenkamariin. Hän olisi ollut aivan erinomainen, jos hänellä olisi
ollut vain hiukan kevyempi käsi. Mutta hän ei osannut hellävaroin
pistää pieniä käsivarsia leninginhihoihin. Saippuavaahto pärskyi aina
lasten silmiin, kun heitä pestiin, ja kammatessa tuntui siltä, kuin
olisi hiuskarvat yksitellen revitty päästä.
Mårbackan lastenkamari oli valoisa ja lämmin ja tilava huone, paras
koko talossa, mutta sillä oli se vika, että se oli päätyhuone, joten
oli pakko alakerran eteisen kautta kiivetä portaita ylös ja sitten
kulkea ullakon poikki päästäkseen sinne. Ja kiertoportaat olivat jyrkät
ja vaivalloiset pikku jaloille, siksi oli ollut hyvinkin mieluista,
kun entinen lapsentyttö nosti lapsen käsivarrelleen ja kantoi hänet
portaita ylös, mutta sellaista ei Mäki-Kaisa näyttänyt ymmärtävän. Ja
peloittavaa oli kulkea ullakon poikki, varsinkin iltaisin, kun pimeä
oli laskeutunut maille ja pikku kätöset välttämättä olisivat kaivanneet
suurta kättä, johon tarttua kiinni. Mutta Mäki-Kaisa, joka oli tottunut
villiin, synkkään metsään, arveli kai, että Mårbackan ullakko oli
turvallinen ja varma paikka. Hän kulki vain eteenpäin ojentamatta
kellekään kättä. Sai olla tyytyväinen, jos ennätti saada hänen hameensa
liepeestä kiinni.
Vuoteet, joissa kolme lasta nukkui, olivat Askersbyn kelpo
nikkarivanhuksen tekemät, ja ne olivat erittäin sievät sorvattuine
nappuloineen pääpuolessa. Mutta ne olivat aukivedettävät, sillä niin
suuri kuin lastenkamari olikin, vei kuitenkin kolme vuodetta paljon
tilaa, ja hyvä oli työntää ne kokoon päiväksi. Eikähän se itsessään
ollut mikään vika, mutta miten lieneekään Askersbyn kelpo nikkarivanhus
tehnyt nuo vuoteet, sillä öisin ne tuon tuostakin katkesivat kahtia.
Se, jolle näin kävi, heräsi tietysti makeimmasta unestaan, ja kun hän
huomasi vuoteen keskeltä katkenneen, hän koetti tietenkin kyyristyä
kokoon vuoteen yläpuoleen ja toivoi nukahtavansa uudelleen. Mutta se
ei onnistunut niinkään helposti, vaan hetken kuluttua nukkuja ojensi
suoraksi jalkansa antaen niiden riippua laidan yli. Siten hän makasi
odotellen unta, kunnes oli yhtä virkku kuin keskellä päivää, ja silloin
hän vihdoin päätti nousta ja koettaa asettaa vuoteen osat paikoilleen.
Ja kun hän luuli onnistuneensa ja vuodevaatteet olivat paikallaan,
ryömi hän niin varovaisesti kuin suinkin vuoteeseen ja ojentautui
mielihyvin suoraksi. Kaikki kävi hyvin, uni tuli hiljaa hiipien,
mutta samassa hän sattui varomattomasti käännähtämään. Ja rits, rats
kuului vain, vuode katkesi uudelleen, eikä unesta sinä yönä ollut enää
vähintäkään toivetta.
Mutta Mäki-Kaisa nukkui kaiken aikaa, eikä kenenkään mieleen
juolahtanutkaan herättää häntä ja pyytää häntä auttamaan. Entinen
lastentyttö oli heti herännyt, niin pian kuin jonkun vuode oli
rasahtanut, ja hän oli asettanut sen helposti ja pian paikoilleen
kenenkään tarvitsematta edes pyytää hänen apuaan.
Lastenkamarin yläpuolella oli pieni, ahdas luhti, joka oli täynnä
vanhoja rikkinäisiä kangaspuita ja rukkeja, ja tämän rojun joukossa
asusti kissapöllö. Se vasta oli merkillinen otus pitämään meteliä.
Öisin lasten mielestä kuulosti aivan siltä, kuin joku olisi laahannut
suuria, raskaita hirsiä heidän päänsä yläpuolella. Mutta kun he
säikähtivät melua, oli entinen lastentyttö nauranut heille ja sanonut,
ettei ollut mitään pelon syydä, sillä kissapöllö siellä vain piti
ääntä. Mutta Mäki-Kaisa, joka oli kotoisin metsästä, pelkäsi kaikkia
eläimiä. Ne olivat hänen mielestään pahoja henkiä, ja kun kissapöllö
herätti hänet öisin, otti hän virsikirjan esille ja alkoi lukea. Hän ei
osannut rauhoittaa pikku lapsia, vaan pelästytti heitä vielä enemmän,
niin että kissapöllö parka muuttui suureksi jättiläiselukaksi, jolla
oli kissanpää ja kotkansiivet. Ja mahdotonta on sanoin selittää, miten
lapsoset vapisivat aina sydän juuriaan myöten ajatellessaan, että
tuollainen hirviö asusti heidän yläpuolellaan. Sehän voisi ehkä repiä
reiän kattoon suurilla kynsillään ja tulla heidän luokseen!
Väärin olisi väittää, että Mäki-Kaisa laiminlöi lapsia tai piteli heitä
pahoin. Ei sinne päinkään. Entinen lapsentyttö ei ollut pitänyt heitä
aina siisteinä ja ehjinä, mutta hän oli ollut sanomattoman hyvä heille.
Lasten suurimpana aarteena siihen aikaan olivat heidän kolme
pientä tuoliaan. He olivat saaneet ne lahjaksi Askersbyn kelpo
nikkarivanhukselta. He eivät tienneet, oliko hän antanut ne
korvaukseksi epäonnistuneista vuoteista, mutta melkein he niin
uskoivat. Tuolit eivät olleet epäonnistuneita, ne olivat vahvat ja
vankat. Niitä saattoi käyttää pöytänä ja rekenä, lapset saattoivat
ratsastaa niillä pitkin huonetta ja nousta niille seisomaan ja hypätä
lattialle, he saattoivat kaataa ne kumoon, niin että ne tekivät navetan
ja tallin virkaa, niin, niitä voitiin käyttää aivan kaikkeen.
Mutta vasta sitten, kun käänsi tuolit ylösalaisin, saattoi täysin
käsittää, miksi lapset panivat niihin niin suurta arvoa. Silloin
näet näkyi jokaisen tuolin pohjassa lasten kuvat. Yhdessä oli Johan,
sinipukuinen poika, jolla oli suunnaton piiska kädessä, toisessa Anna,
pieni suloinen tyttö, punainen puku yllä ja keltainen paimenhattu
päässä, haistellen kukkakimppua, ja kolmannessa oli Selma, pieni tytön
tyllerö, yllä sininen puku ja raidallinen esiliina, mutta hänellä ei
ollut mitään päässä eikä kädessä.
Nämä kuvat oli maalattu tuoleihin, jotta jokainen tuntisi omansa, ja
lasten mielestä ne olivat paljoa enemmän heidän omansa kuin vaatteet
ja kaikki muu, mitä vanhemmat olivat antaneet heille. Vaatteet
kulkivat toiselta toiselle, siitä heillä oli alituisia todisteita, ja
heidän hienot leikkikalunsa suljettiin kaappeihin tai pantiin talteen
vierashuoneen hyllylle, mutta tuoleja, jotka olivat merkityt heidän
kuvillaan, ei kukaan voinut riistää heiltä.
Siksi Mäki-Kaisa teki kovin pahoin, kun hän joskus nosti kaikki kolme
tuolia korkealle koivupiirongille, niin etteivät lapset voineet saada
niitä käsiinsä. Olkoon, että hän vasta oli pessyt lattian ja että
märkään permantoon tuli rumat jäljet, kun he laahasivat pikku tuolejaan
sitä pitkin, mutta entinen lapsentyttö ei olisi koskaan hennonut ottaa
tuoleja heiltä lyhyeksi hetkeksikään.
Rouva Lagerlöf huomasi kylläkin, ettei lapsentyttö ymmärtänyt hänen
pikku lapsiaan. He pelkäsivät häntä, he eivät viihtyneet hänen
parissaan. Mutta Mäki-Kaisa oli pestattu vuodeksi, ja ennenkuin se
oli kulunut loppuun, ei juuri voinut antaa hänen muuttaa. Rouva
toivoi asian parantuvan niin pian kuin kesä tuli, ja lapset saivat
leikkiä kaiket päivät ulkona eivätkä joutuneet niin paljon tekemisiin
lapsentytön kanssa.
Eräänä aamupäivänä kesän alussa sattui kuitenkin, että nuorin pikku
tyttö oli jäänyt yksin lasten kamariin. Hän istui vetosängyssään
ihmetellen niissä kaikki ihmiset olivat, ja samalla hän tunsi olevansa
merkillisen väsynyt ja voimaton.
Toinnuttuaan hiukan hän muisti, että aikaisemmin aamupäivällä hän
sekä toiset lapset olivat käyneet luutnantti Lagerlöfin kanssa Åsin
kylpylaitoksella uimassa. Kotiin palattua oli Mäki-Kaisa vienyt kaikki
kolme täysissä pukimissaan vuoteeseen nukkumaan hetken aikaa ennen
päivällistä.
Mutta vuoteet, joissa Anna ja Johan olivat nukkuneet, olivat nyt
tyhjät, ja siitä lapsi päätti, että he olivat nousseet ja menneet pois.
Ehkäpä he olivat jo puutarhassa leikkimässä. Tyttönen oli hiukan
pahoillaan ajatellessaan, että he olivat lähteneet pois ja jättäneet
hänet yksin lastenkamariin. Mutta sille ei voinut mitään. Täytyi
koettaa kiivetä vuoteesta maahan ja mennä heidän perässään.
Hän oli kolmen ja puolen vuoden vanha, ja osasi erittäin hyvin avata
oven ja kavuta ullakon portaita alas. Mutta vaarallisinta oli kulkea
ihan yksin ullakon poikki, ja hän kuunteli, tulisikohan kukaan häntä
noutamaan.
Ei, portaista ei kuulunut askeleita, hänen oli kai pakko yrittää omin
voimin. Mutta hänen aikoessaan nousta vuoteestaan ei se onnistunutkaan.
Hän yritti kerran toisensa jälkeen, mutta vaipui aina istualleen. Hänen
jalkansa tuntuivat niin kummallisilta, ikäänkuin ne eivät olisi olleet
hänen omansa. Hän ei voinut hallita niitä vähääkään.
Pikku tyttö kauhistui. Tuo voimattomuuden tunne, joka valtasi hänet,
kun ruumis ei tahtonut totella, oli niin kammottava, että hän muisti
sen kauan, kauan jälkeenpäin, niin, läpi koko elämänsä.
Hän alkoi tietysti itkeä. Hän oli epätoivoissaan ja suunniltaan, eikä
ketään aikaihmistä ollut lähellä häntä auttamassa ja lohduttamassa.
Kauan hän ei kuitenkaan ollut yksin. Ovi avautui, ja kynnyksellä seisoi
Mäki-Kaisa. »Eikö Selma tule päivällistä syömään?» sanoi hän. »Isot
ovat jo...»
Sen pitemmälle hän ei päässyt. Pikku tyttö ei ajatellut lainkaan, että
kynnyksellä seisoi jörö lapsentyttö. Suuressa tuskassaan hän näki vain,
että aikaihminen, joka saattoi auttaa häntä, oli tullut huoneeseen, ja
hän ojensi hänelle käsivartensa.
»Ota minut, Mäki-Kaisa», huusi hän, »ota minut!»
Kun Mäki-Kaisa tuli vuoteen ääreen, kietoi tyttö kätensä hänen
kaulaansa ja painautui häntä vasten, niinkuin ei kukaan lapsi ennen
ollut tehnyt. Mäki-Kaisan olennon läpi kulki vähäinen vavistus. Hän ei
voinut saada ääntään oikein vakavaksi kysyessänsä: »Mikä Selman on?
Oletko sairas?» — »En osaa kävellä, Mäki-Kaisa», sanoi lapsi.
Silloin vahvat käsivarret nostivat hänet niin kevyesti, ikäänkuin hän
olisi ollut pieni kissanpoikanen, ja äkkiä tuo ankara ja vakava ihminen
tiesi, miten hänen tuli puhella lapselle.
»Ei Selman tarvitse silti itkeä», sanoi hän. »Minä kannan.»
Samassa pienokaisen suru oli kokonaan kadonnut. Hän ei pelännyt eikä
ollut onneton enää. Mitäpä sillä väliä, vaikkei hän osannutkaan itse
kävellä, kun Mäki-Kaisa tahtoi kantaa häntä? Ei kenenkään tarvinnut
sanoa sitä hänelle, hän ymmärsi sen itsestäänkin, että sillä, jolla oli
niin voimakas ja hyvä ystävä kuin Mäki-Kaisa, ei ollut mitään hätää.
Suuri vieras.
Johan ja Anna jätettiin kokonaan omiin heteisiinsä siinä hirveässä
hälinässä, jonka Selman sairaus sai aikaan.
Käsittäähän sen. Johan oli jo seitsemän vuoden vanha ja opetteli
lukemaan herra Tybergin johdolla. Hänhän oli poika, ja häntä pidettiin
miltei vanhimpana lapsena; tosin hänellä oli vanhempi veli, mutta
tämä ei ollut koskaan kotona, vaan oleskeli Filipstadissa äidinisän
ja -äidin luona. Ja äkkiä oli nyt käynyt niin, ettei kukaan muistanut
häntä, ainoastaan nuorinta tyttöä.
Ja mitä Annaan tuli, niin oli hän viiden vuoden vanha, ja hän osasi
jo ommella ja virkata, ja hän oli kaunis katsella ja vanhin tytär ja
äidin lemmikki. Mutta mitä iloa siitä kaikesta oli, kun Selma nyt oli
keksinyt sairastua?
Kas, kaikki aikuiset tulevat kovin liikutetuiksi nähdessään lapsen,
joka ei voi kävellä. »Mitenkä tuo raukka pääsee elämän läpi?» sanovat
he. »Ei hän saa nähdä maailmaa, vaan hänen on pakko istua yhdessä
kohdin. Ei hän voi mennä naimisiin eikä myöskään elättää itseään. Kyllä
hänen elämänsä tulee kovin tukalaksi.» Ja kaikki he osoittivat suurta
lempeyttä ja sääliä sairaalle tytölle, eivätkä Johan ja Anna olleet
siitä pahoillansa. Mutta eihän aikuisten silti olisi tarvinnut unohtaa,
että toisiakin lapsia oli olemassa.
Pahin kaikista oli Mäki-Kaisa. Hän kantoi Selmaa selässään ja leperteli
hänen kanssaan ja puheli hänelle, että hän oli oikea Jumalan enkeli.
Vaikka eipä isä ja äiti ja isoäiti ja täti olleet juuri sen parempia.
Eikö tuo kelpo Askersbyn nikkarikin ollut laittanut hänelle pieniä
vaunuja, joissa Mäki-Kaisa veti häntä? Ja saiko Johan tai Anna koskaan
vetää niissä hiekkaa? Ei, ne olivat vain Selmaa varten, niitä ei saatu
liata.
Sekä Johan että Anna tiesivät, että ennen, kun Selma vielä voi kävellä,
ei hänessä ollut mitään merkillistä, mutta nyt ei voinut tulla
vieraita taloon ilman että hänet tuotiin sisään, jotta he saisivat
katsella ja käännellä häntä. Ja jos joku talonpoikaisvaimo tuli
keittiöön, niin heti Mäki-Kaisa oli siellä ja näytti hänelle Selmaa.
Mutta harmittavinta oli se, että Mäki-Kaisa alituisesti kehui, miten
kiltti ja ihmeellinen Selma oli. Ei hän koskaan itkenyt eikä koskaan
ollut pahalla tuulella, vaikkei hän voinutkaan liikkua. Johan ja Anna
ihmettelivät, miksipä hän ei olisi ollutkin kiltti. Hänenhän oli
kerrassaan hyvä olla! Häntä kannettiin ja palveltiin ja hemmoiteltiin
päivät pitkät.
Niin, Johan ja Anna olivat yhtä mieltä siitä, että Mäki-Kaisa oli
kovin kiusallinen. Hän ei sietänyt, että rouva Lagerlöf olisi ommellut
Annalle kauniimman puvun kuin Selmalle, ja jos joku sattui sanomaan
Johanista, että hän oli kohtelias ja kiltti, niin ei hän koskaan voinut
olla huomauttamatta, että olisikin suuri häpeä, jollei hän olisi
kiltti, hän kun kykeni kävelemään ja liikkumaan mielensä mukaan.
Oikeinhan se oli, arvelivat sekä Johan että Anna, että vanha tohtori
Hedberg Sunnesta kutsuttiin kerta toisensa jälkeen katsomaan Selmaa.
Eivät he voineet moittia sitäkään, että kysyttiin neuvoa Högmanin
Ingaltakin, joka usein tuli taloon lukemaan loitsuja porsaille
ja lehmille. Mutta liikaa heistä sittenkin oli, että kerran, kun
luutnantti Lagerlöf ei ollut kotona, isoäiti ja emännöitsijä ja
Mäki-Kaisa yksissä neuvoin kutsuttivat Mårbackaan Högbärgssäteristä
vaarallisen vanhan noita-akan, joka tervasi joka kiirastorstai luutansa
ja lensi Kyöpelinvuorelle. Johan ja Anna olivat kuulleet, että hänellä
oli voimaa sytyttää talo tuleen vain katselemalla sitä. He olivat kovin
levottomia koko ajan, kun noita oli Mårbackassa. Heidän mielestään
Mäki-Kaisa teki väärin tuodessaan sellaisia hirveitä ihmisiä taloon.
Tietysti he toivoivat Selman parantuvan. He toivoivat sitä hartaammin
kuin kukaan muu. Mutta heistä ei ollut lainkaan hauskaa, että hän
oli hankkinut itselleen sellaisen taudin, jota ei kukaan osannut
parantaa. Mutta Mäki-Kaisan mielestä se varmaan oli hauskaa. Kun ei
tohtori Hedberg, joka niin monta kertaa oli parantanut heidät yskästä,
eikä Högmanin Inga, joka sai aina porsaat ja lehmät paranemaan, eikä
vaarallinen Högbärgssäterin noita, joka osasi noitua luudan, kun
ei kukaan heistä voinut parantaa Selmaa, niin arveli Mäki-Kaisa,
että hän tuli päivä päivältä yhä ihmeellisemmäksi. Vihdoin, kun
luutnantti Lagerlöf läksi hänen kanssaan Karlstadiin ja näytti häntä
rykmentinlääkäri Kaakille, joka oli Karlstadin etevin lääkäri, eikä
hänkään voinut hänelle mitään, niin kävi Mäki-Kaisa niin ylpeäksi, että
oli vallan haljeta. Mutta eikö olisi ollut parempi, jos Selman tauti
olisi ollut sellainen, että se olisi voinut mennä ohitse? Sitä mieltä
he ainakin silloin olivat.
Johan ja Anna sanoivat, että ikävintä koko jutussa oli se, että
Mäki-Kaisa oli niin liian kiltti Selmalle, että tämä aivan hemmoteltiin
piloille. Niin pieni kuin hän olikin, oli hän keksinyt, ettei hänen
tarvinnut olla yhtä tottelevainen kuin muitten lasten, jotka kykenivät
seisomaan jaloillaan. Ennen kaikkea hänen ei tarvinnut syödä ruokaa,
joka ei ollut hänelle mieleen. Kun rouva Lagerlöf pani hänen eteensä
muhennettuja porkkanoita tai pinaattia tai kovaksi keitettyjä munia tai
olutkeittoa, niin hänen ei suinkaan tarvinnut syödä annostansa loppuun
niinkuin ennen vanhaan. Niin pian kuin Selma työnsi lautasen luotaan,
läksi Mäki-Kaisa keittiöön emännöitsijän luo ja toi sellaista ruokaa,
josta hän piti.
Mutta ei siinä kyllin, vaan Johan ja Anna huomasivat, että kun ei
tohtori Hedberg eikä Högmanin Inga eikä vaarallinen Högbärgssäterin
noita voineet parantaa Selmaa, niin muuttui hän niin merkilliseksi,
ettei hän huolinut enää syödä tavallista arkiruokaa, vaan hädin tuskin
tyytyi kananpoikiin ja uusiin perunoihin tai mansikoihin ja kermaan.
Mutta kun hän oli käynyt Karlstadissa, eikä tohtori Haak ollut voinut
parantaa häntä, niin hän ei välittänyt enää muusta kuin marjahillosta
ja leivoksista.
Johan ja Anna olivat kuulleet, että täti Nana Hammargren Karlstadissa
oli ollut aivan epätoivoissaan Selman tähden. Hän oli ennustanut, että
lapsi kuolisi nälkään. Ja Johan ja Anna olivat varmat siitä, että ellei
pian tapahtuisi muutosta, niin ei asia tosiaan päättyisi hyvin.
Mutta pian tapahtuikin muutos.
Eräänä aamuna otti Mäki-Kaisa pikku tytön selkäänsä ja kantoi hänet
kyökkikamariin. Siellä oli iso, valkea auki vedettävä sohva, jossa
vanha rouva Lagerlöf tavallisesti nukkui, ja Mäki-Kaisa meni tytön
kanssa vuoteen luo. »Nyt Selma saa nähdä jotakin», sanoi hän. Ja
samassa hän laski hänet patjalle.
Vuoteen yli oli heitetty lakana, mutta kukaan ei ollut maannut siinä
yöllä, eikä siinä nytkään ollut ketään. Vanha rouva Lagerlöf, joka
tavallisesti pukeutui vasta myöhemmin päivällä, istui jo täysissä
tamineissaan sohvassa, ja mamselli Lovisa Lagerlöf, joka myöskin asui
kyökkikamarissa, oli niinikään puettu. Molemmat näyttivät iloisilta ja
tyytyväisiltä, ja kun pikku tyttö oli laskettu vuoteelle, nousivat he
ja tulivat hänen luokseen.
»Tiedätkös, yöllä tuli meille suuria vieraita», sanoi isoäiti hymyillen
hänelle. Tyttökin alkoi nauraa, sillä mikään ei ollut sen hauskempaa
kuin se, että taloon tuli vieraita.
Sitten hän katseli ympärilleen huoneessa ja koetti arvailla, missähän
nuo vieraat saattoivat olla. Ei ainakaan täällä kyökkikamarissa
ollut ketään. Ei keltaisessa nurkkakaapissa, ei korkean seinäkellon
takana eikä tädin lipaston aha. Kyökkikamarissa oli yksi ainoa hyvä
piilopaikka, nimittäin kellarin luukun alla, mutta kuinkapa suuret
vieraat voisivat piiloutua sellaiseen paikkaan.
Kaikki tämä oli kovin merkillistä. Miksi hänen piti istua isoäidin
vuoteella, ja miksi muut tuijottivat sänkyyn, ikäänkuin vieras olisi
ollut siinä? Hän joutui aivan ymmälle ja katsoi toisesta toiseen. Nyt
mamselli Lovisa kumartui eteenpäin ja siirsi hiukan tyynyjä, ja silloin
tyttö näki, että hänen vieressään vuoteella oli pieni pitkulainen
mytty, mutta siihen hän ei kiinnittänyt sen enempää huomiota.
Isoäitihän oli sanonut, että taloon oli tullut suuria vieraita, ja
suurilla vierailla ei voitu tarkoittaa muita kuin pitkämatkaisia
matkustajia, jotka toivat mukanaan isoja karamellipusseja ja
leikkikaluja lapsille. Sellaisia vieraita hän etsi.
»Ovatko ne tuolla sisällä?» kysyi tyttö osoittaen salin ovea. Hän
koetti kuunnella, kuuluisiko ääniä viereisestä huoneesta. Hän oli
täynnä odotusta, kun kaikki muut näyttivät kovin iloisilta ja
tyytyväisiltä.
»Vierashan on sinun vieressäsi», sanoi isoäiti ja käänsi pitkulaista
myttyä. Ja nyt hän näki, että sillä oli kaksi pientä kättä ja pienet,
ryppyiset kasvot.
Hän katsoi halveksivasti kapalovauvaan, sellaisia hän oli nähnyt
ennenkin, eikä hän välittänyt siitä vähääkään. Hän käänsi pois
silmänsä, ajatukset askartelivat vieraissa ja karamellipusseissa.
»Katsohan, tämä on pieni sisko, joka tuli viime yönä sinun luoksesi»,
sanoi Lovisa-täti. »Hänelle sinun pitää olla oikein kiltti.»
Tähän hän ei ollut lainkaan valmistunut. Kernaasti hän olisi ottanut
vastaan siskon, jos se olisi osannut puhua ja kävellä. Mutta tuo
kapalovauva ei huvittanut häntä laisinkaan.
Mutta — nyt hänelle selvisikin, ettei suuria vieraita ollutkaan
saapunut taloon. Isoäiti oli tarkoittanut vain tätä lapsiraukkaa. Sillä
ei ollut mukanaan karamellipusseja, sen hän ymmärsi.
Ja kun tämä seikka oli selvinnyt hänelle, tunsi hän katkeraa
pettymystä. Hän ei voinut pidättää itkuaan, ja Mäki-Kaisan piti ottaa
hänet jälleen selkäänsä ja kantaa hänet keittiöön, jotta hän ei
herättäisi suurta vierasta.
Mutta hänellä oli täysi syy itkeä, sillä tämän jälkeen hänen onnensa ja
suuruutensa aika päättyi. Mäki-Kaisan täytyi auttaa rouva Lagerlöfiä
hoitamaan pientä tulokasta, ja tämä oli vieläkin avuttomampi kuin Selma
itse. Pienokaiselle oli mahdoton puhua järkeäkään, ja niinpä täytyi
isomman aina odottaa ja olla kärsivällinen.
Tämän jälkeen ei häntä enää yhtä usein kuin ennen näytetty
vieraillekaan. Nyt tahtoivat kaikki tarkastaa ja kehua kapalovauvaa.
Ihmeellisyyden loisto oli kokonaan karissut hänestä, hän ei ollut enää
sen kummempi kuin Anna tai Johan. Monta surkeaa hetkeä seurasi nyt
vuoden pitkään. Ei siinä kyllin, ettei hän saanut enää elää leivoksilla
ja marjahillolla, mentiinpä niinkin pitkälle, että kun rouva Lagerlöf
pani hänen eteensä muhennettuja porkkanoita tai pinaattia tai
silpoherneitä, niin ei kukaan vienyt pois hänen lautastaan eikä antanut
hänelle muuta ruokaa, vaan hän sai syödä sen, mitä hänen eteensä oli
pantu.
Jos Anna sai kauniimman puvun kuin hän, niin ei kukaan huomauttanut sen
johdosta. Päin vastoin kaikkien mielestä se oli aivan oikein, sillä
olihan Anna vanhin tytär.
Niin, joskus oli sielu aivan synkkänä sen johdosta, ettei hän ollut
aivan varma siitäkään, eikö vain Mäki-Kaisa pitänytkin pienokaisesta
yhtä paljon kuin hänestä.
Karlstadin matka.
Mäki-Kaisa ja hänen suojattinsa olivat matkalla. He istuivat suurten
kuomuvaunujen kuskipukilla tallirenki Magnuksen vieressä, joka tunsi
niin suurta edesvastuuta ohjatessaan kolmea hevosta huonolla Karlstadin
tiellä, ettei hän malttanut sanoa sanaakaan.
Vaunuissa istuivat rouva Louise Lagerlöf ja mamselli Lovisa Lagerlöf
takaistuimella ja Johan ja Anna edessä. Monta vertaa hauskempi oli
kuskipukilla istuen katsella hevosia, kuin olla suljetun kuomun alla,
ja Johan olisikin kernaasti tahtonut ajaa kuskin vieressä, mutta
rouva Lagerlöf oli sanonut, ettei Mäki-Kaisa mitenkään voinut istua
puristuksissa etuistuimella, ja Selman piti tietysti saada olla siellä,
missä Mäki-Kaisakin. Luutnantti Lagerlöf oli myöskin matkassa, mutta
hän ajoi edeltä pienillä yhdenistuttavilla rattailla.
Vuosi oli nyt kulunut siitä, kun pikku tytön jalka oli tullut kipeäksi,
eikä hän vieläkään voinut seisoa sillä. Nyt oli määrä oikein vakavasti
yrittää kivun poistamista ja lähteä hänen kanssaan länsirannikolle. Hän
oli ainoa sairas koko matkaseurueessa, mutta saattoivathan kylvyt olla
hyödyksi heille kaikillekin.
Miten olikaan, niin pikku tyttö oli kokonaan unohtanut kipunsa
istuessaan kuskipukilla. Hän ei ajatellut mitään muuta, kuin että hän
ja Mäki-Kaisa matkustivat nyt yhdessä ja että pienokainen oli jätetty
kotiin. Ja nyt hän toivoi, että entiset onnenpäivät, joita hän ei
koskaan voinut unohtaa, palaisivat jälleen.
Hän painautui lujasti Mäki-Kaisaa vasten, kietoi käsivartensa hänen
kaulaansa ja kysyi häneltä kerran toisensa jälkeen, eikö Kaisa
iloinnut, kun he kaksi saivat nyt häiritsemättä olla yhdessä.
Mäki-Kaisa ei vastannut montakaan sanaa, mutta siihen tyttö ei
kiinnittänyt huomiota. Mäki-Kaisa ei ollut koskaan ollut erikoisen
puhelias.
Suuri Karlstadiin vievä maantie oli siihen aikaan, samoinkuin vielä
nykyäänkin, hyvin mäkinen. Siinä oli mutkainen Bävikin mäki ja
Gunnarsbyn mäki, joka oli puolen penikulman pituinen, ja Sundgärdin
mäki, joka oli aivan äkkijyrkkä, ja Klevan mäki, joka oli vaarallisin
kaikista, sillä sen toisella sivulla aukeni pohjaton syvyys. Tuo tie
oli niin mäkinen kuin olisi ajanut taivaan ja maan välillä. Luutnantti
Lagerlöf oli valjastuttanut kolme hevosta vaunujen eteen, jotta matka
sujuisi helpommin, mutta tähän järjestelmään olivat sekä hevoset että
ajomies tottumattomat.
Jos mikä lisäsi pikku tytön iloa hänen saadessaan nyt pitää Mäki-Kaisan
yksinään, niin riemastutti häntä se, että sai istua tämän rinnalla
kuskipukilla ja katsella kolmea rajua hevosta, jotka vetivät raskaita
vaunuja kuin pientä leikkikalua ikään ja karauttivat niin kovaa kyytiä
käänteissä, että vaunut pyörähtelivät vain kahden pyörän varassa. Siinä
oli alituista vaihtelua: väliin hevoset laahustivat jäykin jaloin mäkiä
alas, väliin, kun tie pudotti kovin äkkijyrkkänä alaspäin, täytyi
tallirenki Magnuksen kohota istualtaan ja piiskata voimainsa takaa
hevosia saadakseen ne juoksuun, jotta korkeat vaunut eivät vierisi
niiden päälle.
Keskellä tuollaista ihanaa alamäkeä kääntyi pikku tyttö jälleen
Mäki-Kaisan puoleen.
»Eikö Mäki-Kaisa ole iloinen, kun me kaksi saamme olla yksin? Eikö
Mäki-Kaisa ole iloinen, kun ei vauva ole mukana?»
Ei nytkään tullut mitään vastausta, ja kun tyttö ihmeissään kääntyi,
niin että saattoi nähdä lapsentytön kasvot, huomasi hän, että
Mäki-Kaisa tuijotti kalpeana eteensä yhteenpuristetuin huulin ja
lujasti pidellen kiinni kuskipukista.
»Eikö Mäki-Kaisa ole iloinen?» sanoi pienokainen. Mutta hän näki
samalla, ettei Mäki-Kaisa ollut lainkaan iloinen, ja se oli hänelle
niin suuri pettymys, että hän miltei purskahti itkuun.
Mutta nyt vihdoinkin Mäki-Kaisa vastasi:
»Ole vaiti, Selma! Ei saa puhua keskellä uhkaavaa vaaraa. En koskaan
ole ollut tämän pahemmassa paikassa, ja jollei sinusta olisi kysymys,
niin olisin aikoja sitten lähtenyt vaunuista ja palannut kotiin.»
Pienokainen istui ääneti ajatellen vastausta. Hän ei ollut siihen
oikein tyytyväinen. Hän ei pelännyt koskaan ollessaan yhdessä
Mäki-Kaisan kanssa. Hänen mielestään ei Mäki-Kaisankaan olisi pitänyt
pelätä, kun hän oli hänen kanssaan. Sehän oli kaunista, ettei hän
lähtenyt vaunusta ja mennyt kotiin, mutta olisi ollut vieläkin parempi,
jos Mäki-Kaisa olisi iloinnut niin suuresti, ettei olisi tuntenut
pelkoa.
Uddeholmin hytissä.
Mårbackan väki oli yhä matkalla. Mutta nyt he eivät istuneet enää
suurissa kuomuvaunuissa, nyt he olivat kauniissa höyrylaivassa, joka
oli nimeltään Uddeholm.
Koko päivän he olivat viipyneet Karlstadissa käyden sukulaisia
tervehtimässä ja tehden ostoksia, mutta illan suussa he olivat ajaneet
kaupungin ulkopuolelle ja odottaneet hyvän aikaa pitkällä sillalla,
joka ulottui kauaksi suureen Vänern-järveen. Ja Mäki-Kaisa oli heti
tullut levottomaksi, sillä järvi oli toisella puolella aivan rannaton,
niin että hänestä näytti kuin tuolla kaukana olisi ollut maailman loppu.
Omituiselta näytti sekä hänen että toistenkin mielestä, kun kaunis
valkoinen laiva sukelsi esiin rannattomalta selältä ja lähestyi siltaa
ottaakseen heidät mukaansa.
Mäki-Kaisa oli seurannut toisten mukana nähdessään, että luutnantti
ja rouva ja mamselli Lovisa ja Johan ja Anna epäröimättä astuivat
rantaporrasta myöten laivaan. Hän tiesi, että luutnantti Lagerlöf oli
siksi omantunnon tarkka mies, ettei hän tieten tahallaan syössyt pieniä
lapsiaan hengenvaaraan, mutta miten sillä kohtaa kävisi, jossa maailma
loppui, sitä hän ei voinut ymmärtää.
Kernaasti hän olisi jäänyt kannelle nähdäkseen, syöksyikö vesi suoraan
syvyyteen vai minnekä se katosi, mutta niin pian kuin tuli pimeä,
piti Mårbackan kaikkien naisten ja lasten mennä kannen alle. Heidät
saatettiin pieneen komeroon, jota nimitettiin hytiksi, ja se oli niin
pieni, ettei pienempää huonetta voinut ajatellakaan, ja siellä he
asettuivat yösijoilleen.
Kapealla sohvalla, joka täytti koko pitkän seinän, makasi rouva
Lagerlöf pukimissaan ja vastapäätä häntä samanlaisella sohvalla
mamselli Lovisa. Rouva Lagerlöfin yläpuolella makasi Johan
jonkunmoisella hyllyllä, ja samanlaisella hyllyllä mamselli Lovisan
yläpuolella oli Annan makuupaikka. Lattialla sohvien välissä makasi
Mäki-Kaisa sairas tyttö vieressään, ja siten joka paikka oli sullottu
niin täyteen, ettei ollut vähintäkään tilaa enää kenenkään istua, maata
tai liikkua.
Valo oli sammutettu, ja kaikki olivat toivottaneet toisilleen hyvää
yötä ja asettuneet levolle. Jonkun aikaa vallitsikin hytissä täysi
hiljaisuus.
Mutta vähitellen lattia, jolla Mäki-Kaisa ja lapsi makasivat,
alkoi kummallisesti keinua ylös ja alas, ja pienokainen vieri kuin
pallo ensin rouva Lagerlöfin sohvaa vasten ja sitten takaisin taas
Mäki-Kaisan luo. Se oli vain hauskaa, pikku tyttö ei ollut siitä
millänsäkään. Hän vain ei voinut ymmärtää, miksikä lattia ei pysynyt
alallaan.
Hetken kuluttua hän kuuli äidin ja Lovisa-tädin kuiskailevan keskenään.
»Taisin syödä liiaksi rasvaista lohta Sjöstedteillä», sanoi rouva
Lagerlöf.
»Minun mielestäni he tarjosivat kovin sopimatonta ruokaa. Tiesiväthän
he, että meidän oli määrä lähteä Vänernille», sanoi mamselli Lovisa.
»Niin, Vänern ei ole suopea», sanoi rouva Lagerlöf huoaten.
Mäki-Kaisakin alkoi kuiskata. »Kuulkaas, rouva», sanoi hän, »olemmeko
nyt tulleet sille kohtaa, missä järvi loppuu ja vesi syöksyy alas
syvyyteen?»
»Hyvä ystävä, ei järvi lopu koko yönä», vastasi rouva Lagerlöf, joka ei
ymmärtänyt, mitä Mäki-Kaisa tarkoitti.
Äänet vaikenivat, mutta hiljaista ei silti ollut. Lattia keinui ylös ja
alas, ja pikku tyttö sai edelleen hauskasti kiikkua.
Nyt rouva Lagerlöf viritti tulitikulla tulta ja sytytti kynttilän.
»Minun täytyy katsoa, pysyvätkö lapset paikoillaan hyllyillään», sanoi
hän.
»Jumalan kiitos, että sytytit tulen!» sanoi Lovisa-täti. »Mahdotontahan
täällä kuitenkin on nukkua.»
»Eikö rouva ja mamselli Lovisa huomaa, että me syöksymme yhä alaspäin
ja alaspäin?» valitti Mäki-Kaisa. »Mitenkä me koskaan pääsemme ylös
tästä syvyydestä? Miten me pääsemme takaisin kotiin?»
»Mitä ihmettä hän tarkoittaa?» sanoi mamselli Lovisa kälylleen.
»Hän väittää, että olemme tulleet maailman ääreen», sanoi rouva
Lagerlöf, joka ei ymmärtänyt siitä sen enempää.
Taaskin he makasivat ääneti, kukin omiin ajatuksiinsa vaipuneena. Pikku
tyttö aavisti, että he pelkäsivät, mutta hänellä itsellään oli hyvä
olla. Hän makasi aivankuin suuressa keinussa.
Mutta nyt joku tarttui ovenripaan. Punainen esirippu työntyi syrjään ja
luutnantti Lagerlöf seisoi nauraen kynnyksellä ja kurkisti hyttiin.
»Mitä luulet, Gustav? Nouseeko myrsky?» kysyi rouva Lagerlöf nopeasti.
»Vai niin, te olette hereillä», sanoi luutnantti Lagerlöf. »Tuuli on
hiukan yltynyt», myönsi hän rauhoittavalla äänellä. »Kapteeni kehoitti
minua sanomaan teille, ettei tästä sen pahempaa tule kuin mitä jo on.»
»Mitä sinä teet?» kysyi Lovisa-täti. »Etkö pane maata?»
»Missä minä sinun mielestäsi voisin nukkua, rakas Lovisa?» sanoi
luutnantti Lagerlöf.
Hänen äänensä kuulosti niin hyväntahtoiselta ja leikilliseltä, kun hän
katseli ympärilleen ja ikäänkuin etsi itselleen makuupaikkaa täyteen
sullotusta hytistä, että kaikki purskahtivat nauruun. Rouva Lagerlöf
ja mamselli Lovisa, jotka äsken olivat olleet hiukan huolissaan ja
tunteneet meritaudin oireita, nousivat istumaan penkeilleen voidakseen
oikein nauraa, Johan ja Anna nauroivat hyllyillään, jotta he olivat
tipahtaa alas, Mäki-Kaisa unohti, että hän pian oli joutuva siihen
kamalaan paikkaan, missä järvi loppui, ja nauroi toisten mukana, ja
pienokainen hänen vierellään oli pakahtua nauruun.
Luutnantti Lagerlöf ei nauranut usein, mutta hän seisoi hyvin
tyytyväisen näköisenä ovenpielessä. Sen pitemmälle hän ei voinut päästä.
»Ei teillä näytä olevan mitään hätää», sanoi hän, kun he olivat hiukan
rauhoittuneet. »Minä menen takaisin juttelemaan kapteenin kanssa.»
Ja hän toivotti heille hyvää yötä ja läksi tiehensä.
Hytissä tuntui jälleen levottomuutta ja meritaudin oireita, ja rouva
Lagerlöf koetti taaskin turhaan rauhoittaa Mäki-Kaisaa, joka yhä
edelleen pelkäsi heidän syöksyvän syvyyteen. Mutta pikku tyttö oli
varmaan nukahtanut, sillä hän ei muistanut sen enempää yön tapahtumista.
Kultasepän puodissa.
Nyt olivat matkamiesten pahimmat vaivat voitetut. Nyt heidän ei
tarvinnut enää pelätä kaatuvansa kumoon Karlstadin tiellä eikä tulla
merikipeiksi Vänernillä, vaan he olivat onnellisesti saapuneet
Göteborgiin. Täällä he olivatkin heittäneet kaikki huolet mielestään,
ja kauniissa kesäilmassa he lähtivät katselemaan kaupunkia.
Heidän kulkiessaan Itäistä Satamakatua pitkin astui luutnantti Lagerlöf
etunenässä keppi kädessä, hattu niskassa ja silmälasit nenällä. Hänen
jäljessään kulki rouva Lagerlöf taluttaen Johania kädestä, ja hänen
perässään mamselli Lovisa Annan kanssa, kaikkein viimeisenä astui
Mäki-Kaisa kantaen Selmaa. Ja hän kantoi häntä käsivarrellaan, sillä
hänestä ei ollut sopivaa retuuttaa häntä selässä, koska he nyt olivat
kaupungissa.
Luutnantti Lagerlöfillä oli ruskea takki ja vaalea olkihattu. Rouva
Lagerlöfillä ja mamselli Lovisalla oli päässä valkoiset panamahatut
leveine, huojuvine lierineen ja hartioilla suuret aito-shaalit, jotka
olivat käännetyt kolmikulmaksi ja miltei peittivät heidän leveät mustat
silkkihameensa ja hienot samettiliivinsä valkoisine etumuksineen
ja valkoisine kohokalvosimineen. Johanilla oli musta samettipusero
ja samanlaiset housut, Annalla kovaksi tärkätty sinipilkullinen
karttuunileninki sekä hattu, päivänvarjo ja krinoliini, ja Selmalla
samanlainen sinipilkullinen kovaksi tärkätty karttuunipuku, mutta
hänellä ei ollut hattua, vaan valkoinen, kotitekoinen hilkka päässä;
päivänvarjoa ja krinoliiniä hänellä ei myöskään ollut.
Kesken kulkuaan luutnantti kääntyi taakseen ja tarkasteli naisiaan ja
lapsiaan. Hän nyökkäsi päätään hymyillen, saattoi selvästi huomata,
että hänestä oli hauska, kun he kaikki olivat hänen matkassaan.
»Täällä te ette ole ennen käyneet paremmin kuin minäkään», sanoi hän,
»katselkaamme siis tarkasti ympärillemme.»
Ja he astuivat katua eteenpäin, ja he katselivat taloja ja kanavia ja
pikkusiltoja, vaunuja ja kävelijöitä, kylttejä ja katulyhtyjä, mutta
kaikkein eniten he tietysti tarkastelivat puodinikkunoita.
Luutnantti Lagerlöf ei kiirehdittänyt heitä, päin vastoin. Hän halusi,
että he katselivat ja nauttivat niin paljon kuin suinkin. »Täällä ei
kukaan tunne meitä», hän sanoi. »Katselkaa niin kauan kuin mielenne
tekee!»
Lovisa-mamselli tuli muotiliikkeen edustalle ja näki siellä hatun,
joka oli koristettu valkeilla joutsenenuntuvilla ja vaaleanpunaisilla
ruusunnupuilla, ja jäi sen eteen seisomaan pidellen Annaa kädestä.
Ja silloin täytyi myös luutnantti Lagerlöfin ja rouva Lagerlöfin ja
Johanin ja Mäki-Kaisan, joka kantoi Selmaa käsivarrellaan, pysähtyä
untuvahatun eteen. Mamselli Lovisa ei ajatellut toisia, hän seisoi
siinä kuin lumottuna, ja luutnantti nautti nähdessään, miten ihastunut
hän oli. Mutta vihdoin hänen kärsivällisyytensä kuitenkin loppui.
»Et suinkaan sinä aio laittaa itsellesi tuollaista hattua, Lovisa?»
sanoi hän. »Katsohan, se soveltuu parhaiten seitsentoistavuotiaalle.»
»Voihan silti vanhakin katsella kaunista», sanoi Lovisa-täti, joka oli
jo jättänyt taakseen ensi nuoruutensa, vaikka hän yhä oli kaunis ja
komea.
Mutta kun he olivat onnellisesti päässeet eroon untuvahatusta, tulivat
he kultasepän puodin luo, ja nyt pysähtyi luutnantti Lagerlöf itse.
Kun hän oli seisonut siinä hetken aikaa ja katsellut sormuksia ja
rannerenkaita ja hopealusikoita ja pikareja ja kaikkea muuta, mikä oli
asetettu ikkunaan näytteille, alkoi hän ihastuksesta pikkuhiljaa noitua.
»Tänne me menemme sisään», sanoi hän.
»Mutta, Gustav», sanoi rouva Lagerlöf, »emmehän me nyt osta tuollaista
tavaraa.»
Hän laski kätensä miehensä käsivarrelle ja koetti pidättää häntä, mutta
luutnantti Lagerlöf oli jo avannut suuren lasioven ja oli menossa
puotiin. Eivätkä toiset voineet muuta kuin seurata jäljessä, rouva
Lagerlöf Johanin ja mamselli Lovisa Annan kanssa ja Mäki-Kaisa kantaen
Selmaa käsivarrellaan.
Kun toiset ennättivät sisään, seisoi luutnantti Lagerlöf jo myymäpöydän
luona ja keskusteli nuoren puotilaisen kanssa.
»Niin, en minä aio ostaa mitään», sanoi hän, »mutta ikkunassa oli niin
paljon kauniita esineitä, että päätin tulla sisään ja pyytää saada
nähdä kaikkea sitä kaunista, mikä sisälläkin on.»
Nuori herra, jonka kanssa hän puhui, näytti hiukan huolestuneelta eikä
tiennyt oikein mitä vastaisi. Ja rouva Lagerlöf ja mamselli Lovisa
laskivat kumpikin kätensä luutnantin olkapäille ja koettivat saada
hänet ulos puodista.
Silloin tuli kultaseppä itse sisähuoneista puotiin. Hän oli kai
kuullut, että useita ihmisiä oli tullut sisään ja luuli saavansa tehdä
hyvät kaupat. Hän asettui nuoren kauppa-apulaisen viereen, laski
molemmat kämmenensä myymäpöydälle ja sanoi kohteliaasti:
»Mitä herrasväki haluaa?»
Luutnantti Lagerlöf selitti vielä uudestaan mitä hän tahtoi. Hän kysyi
voisiko hän saada nähdä kaikkea sitä kaunista, mitä puodissa oli,
vaikkei hän voinutkaan ostaa mitään.
Kultaseppä käänsi hiukan päätään ja katsoi pää kallellaan luutnanttia.
»Herra on varmaan värmlantilainen?» sanoi hän.
»Värmlantilainen minä olen, hitto vieköön», sanoi luutnantti Lagerlöf,
»mikäpä muukaan?»
Silloin kaikki, jotka olivat suuressa puodissa, rupesivat nauramaan.
Kaikki kauppa-apulaiset ja konttoristit keräytyivät nauraen luutnantti
Lagerlöfin ympärille, ja sisähuoneista tuli hienosti puettu nainen,
joka oli kultasepän rouva, ja tahtoi hänkin tietää, mitä hauskaa
puodissa oli.
Mutta rouva Lagerlöf ja mamselli Lagerlöf, he olivat niin hämillään,
että he paljoa mieluimmin olisivat tuskissaan ja hädissään jopa
tärisseet suurissa kuomuvaunuissa tai keinuneet myrskyn käsissä
Vänernillä, kuin seisoneet tässä hienossa puodissa. Ja he yrittivät
taas saada luutnantin pois sieltä.
»Tule pois, Gustav», sanoivat he. »Lähtekäämme kaikin mokomin pois
täältä!»
»Ei, ei», sanoi kultaseppä hyvin kohteliaasti, »jääkää vain tänne! Me
näytämme kernaasti mitä meillä on.»
Hän antoi määräyksensä kauppa-apulaisille, ja nämä avasivat kaappien
ovet ja kiipesivät tikapuita myöten hyllyille ja ottivat alas kaikki
tavarat, niin että pitkä myymäpöytä pian oli täynnään hopea- ja
kultaesineitä. Mutta kultaseppä ja hänen rouvansa ottivat joka esineen
käteensä, näyttivät niitä vieraille ja selittivät, mihin niitä oli
käytettävä ja miten ne oli tehty.
Luutnantti Lagerlöf otti silmälasit nenältään ja hieroi niitä
silkkinenäliinalla nähdäkseen paremmin. Hän kehui ja ihaili, otti
käteensä raskaita hopeakannuja ja tarkasteli koristeita. »Näetkö,
Lovisa?» sanoi hän. »Tämän vertaista ei ole Sunnen pappilassakaan.»
Toisen kerran hän piteli hopeatarjotinta aivan Mäki-Kaisan silmien
edessä. »Åsbergin jättiläinen ei varmaankaan syö tämän hienommalta
lautaselta, Kaisa», sanoi hän.
Kaikki puotiherrat tirskuivat ja naureskelivat ja pitivät heitä
pilkkanaan. Kultaseppä itse ja hänen rouvansa näyttivät hekin
iloisilta, mutta toisella tavalla. He olivat ystävällisiä, sillä
luutnantti Lagerlöf miellytti heitä. Eikä kestänyt kauan, ennenkuin
he saivat tietää hänen nimensä ja kenen seurassa hän oli, ja että hän
oli matkalla Strömstadiin saadakseen parannusta lapselleen, jolla oli
lanteissa vika, niin ettei hän voinut kävellä.
Kun rouva Lagerlöf ja mamselli Lovisa näkivät, että kaikki kävi hyvin,
rauhoittuivat he ja ihailivat hekin kauniita esineitä. Rouva Lagerlöf
tuli kovin hyvilleen nähdessään hopealusikoissa saman vanhan mallin,
mikä heillä oli ollut hänen lapsuudenkodissaan, ja mamselli Lovisa
ihastui yhtä suuresti sokerirasiaan kuin äsken untuvahattuun.
Kun he vihdoin olivat nähneet kyllikseen ja lausuivat jäähyväiset,
niin tuntui siltä, kuin he olisivat eronneet vanhoista ystävistä. Sekä
kultaseppä että hänen vaimonsa ja kaikki kauppa-apulaiset saattoivat
heitä aina kadulle saakka, niin että ohikulkijat luulivat heidän
tehneen kauppoja monen tuhannen kruunun hinnasta.
»Niin, minun kai pitäisi pyytää anteeksi», sanoi luutnantti Lagerlöf
ojentaessaan kätensä jäähyväisiksi.
»Siitä ei puhettakaan, herra luutnantti!» vastasi kultaseppä.
»Mutta me olemme tuottaneet teille niin paljon vaivaa», sanoi rouva
Lagerlöf anteeksipyytäen.
»Se oli vain hauskaa», sanoi kultaseppä. »Älkää olko huolissanne
meistä! Jotakin kai saa tehdä omaksi huvikseenkin, vaikka onkin
kauppias.»
Kun luutnantti Lagerlöf jatkoi matkaa Itäistä Satamakatua pitkin, oli
hänen hattunsa vielä tavallistakin enemmän niskassa. Hän heilutti
keppiään kulkiessaan ja oli kovin ylpeä seikkailustaan.
Mutta rouva Lagerlöf kuiskasi mamselli Lovisalle: »En voi sanoa, miten
huolissani olin. Luulin, että meidät heitettäisiin ulos puodista.»
»Niin, ei se olisi onnistunut keneltäkään muulta kuin Gustavilta»,
sanoi mamselli Lovisa. »Mutta hänellähän on se suuri lahja, ettei
kukaan voi häntä vastustaa.»
Harmaa saari..
Heillä ei ollut mitään vaivaa ruoan hankkimisesta, ei tarvinnut muuta
kuin mennä torille ostamaan. Heidän ei tarvinnut huolehtia lehmien
laidunmaista eikä kauran kasvusta. He asuivat paljaitten kallioiden ja
veden keskellä ja olivat unohtaneet, että maailmassa oli peltoja ja
niittyjä. Heidän ei tarvinnut ottaa vastaan pitkämatkaisia vieraita
eikä keittää pitoruokaa kuumassa keittiössä eikä vaivata päätään
sijoiltaan sillä, miten saada makuupaikat ja vuodevaatteet riittämään.
Ei heillä ollut aavistustakaan siitä, olivatko ehkä elukat sairastuneet
tai emännöitsijä ja palkolliset joutuneet riitaan keskenään. He olivat
vapaat ja huolettomat ja saivat hoitaa terveyttään ja huvitella ilman
minkäänlaista huolta tai tuskaa.
Ei heillä ollut koskaan ollut tällaisia kissanpäiviä. Rouva Lagerlöf,
joka oli ollut hiukan riutunut ja laiha saapuessaan Strömstadiin, lihoi
ja sai punaa poskiinsa. Hän näytti äkkiä kymmentä vuotta nuoremmalta,
ja nuori hän tunsikin olevansa. Mamselli Lovisa, joka oli lihava ja
raskasliikkeinen ja niin ujo, ettei hän juuri avannut suutaan vieraiden
läsnäollessa, laihtui ja kaunistui ja tuli seuranhaluiseksi. Johan
ja Anna saivat paljon ystäviä Strömstadin lasten parissa, ja Johan
oli niin innostunut rapujen pyytämiseen, ja Anna niin onnellinen
solmittuaan ystävyysliiton kahden pienen sokerileipurin tyttären
kanssa, jotka tarjosivat hänelle alituisesti karamellejä, että he
selittivät, etteivät he halunneet lainkaan lähteä kotiin.
Mitä pieneen sairaaseen tyttöön tuli, niin ei voitu oikeastaan
huomata, että hän olisi tullut terveemmäksi ja vahvemmaksi, mutta se
seikka ei huolestuttanut häntä vähääkään, hän oli yhtä onnellinen
kuin muutkin. Hänen hartain toiveensa oli täyttynyt. Mäki-Kaisa ja
hän olivat taas eroamattomat ystävät. Hän sai komentaa Mäki-Kaisaa ja
Mäki-Kaisa hemmoitteli häntä aivankuin noina sairauden unohtumattomina
ensiaikoinakin.
Kaikkein eniten nautti sittenkin olostaan luutnantti Lagerlöf. Tosin
hän ensimmäisenä viikkona sai osakseen monta ankaraa silmäniskua ja
epäystävällistä vastausta, kun hän rupesi puheihin jokaisen kanssa,
joka tuli häntä vastaan, aivan samoin kuin kävellessään Mårbackan
teillä. Mutta hän ei säikähtänyt siitä. Hän piti kunnia-asianaan
tulla Strömstadin kaikkien asukkaiden ystäväksi. Ajan pitkään he
eivät voineetkaan vastustaa häntä. Hymyily levisi yksinkertaisten
pietistinaisten kasvoille, kun he kohtasivat hänet kadulla, sillä
hän oli käynyt heidän mökeissänsä, tiedustellut heidän miehiään,
kehunut lapsia ja juonut heidän kanssaan kahvia. Kokonainen komppania
pikkupoikia seurasi häntä aina kadulla, sillä he olivat keksineet, että
hänellä oli aina taskut täynnä kuparirahoja. Kalastajien kanssa hän
oli niin hyvä tuttu, että milloin mikin heistä tiedusteli, eikö hän
halunnut tulla heidän kanssansa pyytämään makrilleja. Kaikki vanhat
virkaheitot merikapteenit, jotka kuljeksivat ikävissään kotona ja
kaipasivat merta, tarjosivat hänelle groggia pienillä verannoillaan ja
kertoivat hänelle niistä vaaroista ja seikkailuista, joita he ennen
vanhaan olivat kokeneet.
Luutnantti Lagerlöf rakasti ihmisiä ja tahtoi ottaa selkoa heidän
elintavoistaan tällä maankulmalla; ei hän pelännyt enempää ylhäisiä
kuin alhaisiakaan, eivätkä keskusteluaiheet häneltä koskaan uupuneet,
ja hyväntahtoiselta ja ystävälliseltä hän näytti aina, niin että
kummako se, jos Strömstadin asukkaat hänestä pitivätkin.
Mutta älköön kukaan ruvetko väittämään, ettei hän tuntenut omaa
voimaansa.
Onni suosi Mårbackan asukkaita koko tällä matkalla. Muun muassa he
olivat tavanneet vanhoja, hyviä värmlantilaisystäviä, joiden kanssa he
olivat joka päivä yhdessä. Siellä oli maisteri Tobiaesen rouvineen ja
sisarineen Filipstadista sekä eräs naimaton maisteri Lundström, joka
kuului heidän piiriinsä.
Yhdessä näiden kanssa he muodostivat venekunnan, ja joka tai ainakin
joka toinen päivä he läksivät pitkille purjehdusretkille. Näistä
huviretkistä lapset pitivät kovin paljon. Silloin luutnantti Lagerlöf
kertoi aina hauskoja juttuja Strömstadin asukkaista. Hän kertoi niistä,
jotka olivat tiuskineet hänelle, sekä toisista, jotka olivat arvelleet,
että sellaisen kelpo miehen kuin hänen olisi pitänyt ruveta laivuriksi.
Useimmiten heillä oli pari suurta sankakoria mukanaan veneessä, ja kun
seura väsyi purjehtimiseen, nousivat he maihin ja pitivät mehukestit
jollakin luodolla. Silloin pienokaiset käyttivät tilaisuutta hyväkseen
ja keräsivät näkinkengän kuoria. He eivät koskaan olleet ennen nähneet
sellaisia, heitä ihmetytti, että he saivat kerätä mielin määrin
tällaisia aarteita, he rakastivat niitä yhtä paljon kuin niittykukkasia
ja marjoja.
He olivat parasta aikaa tuollaisella purjehdusretkellä. Ilma oli
kaunis, tuulta oli parhaiksi, sankakorit olivat mukana veneessä,
luutnantti Lagerlöfillä oli täysi panos juttuja valmiina, ja kaikki
toivoivat hauskaa iltaa.
Onnettomana hetkenä joku huomautti, ettei vielä koskaan oltu
käyty pienellä aivan Strömstadin edustalla olevalla saarella,
jota nimitettiin Harmaaksi saareksi, ja heti päätettiin, että
purjehdusretken jälkeen laskettaisiin saaren rantaan ja pidettäisiin
siellä pienet kestit.
Asianlaita oli näet sellainen, että muutamia satoja vuosia sitten asui
Harmaalla saarella kuuluisa noita-akka nimeltä Harmaa Kitta, joka oli
pakolaistakin mahtavampi, ja niin kauan kuin hän eli, ei hän päästänyt
ketään ihmistä saareen. Jos joku yritti nousta maihin, sattui hänelle
heti onnettomuus, hän taittoi käsivartensa tai jalkansa tai vierähti
liukkaalta kalliolta mereen.
Nyt, kun Harmaa Kitta oli kuollut aikoja sitten, niin ei tainnut
enää olla vaarallista, vaikka olisi käynytkin saaressa, mutta veneen
omistaja varoitti heitä sittenkin. Edellisenä keväänä hän oli yhdessä
parin muun miehen kanssa kulkenut saaren poikki, ja eikö vain eräs
heistä pudonnutkin kallionhalkeamaan ja taittanut jalkansa, ennenkuin
he pääsivät sieltä pois.
Tämän johdosta tuntui saari retkeilijöiden mielestä vieläkin
houkuttelevammalta. He ikävöivät vain päästäkseen Harmaaseen saareen.
Vene luovi pientä saarta kohti, se laski kallioseinämän suojaan.
Laivuri etsi sopivaa maihinnousupaikkaa.
Samassa pieni Anna Lagerlöf nykäisi äitiään hihasta.
»Äiti», sanoi hän, »Selma itkee!»
Ja se olikin totta. Sairas tyttö istui ja itki. Hän ei ollut pelännyt
koko matkalla, ei ennenkuin juuri nyt. Hänestä oli vain hauska
päästä Harmaaseen saareen, samoinkuin toisistakin, mutta nyt, kun
he olivat laskeneet kallion suojaan, näytti saari kovin synkältä ja
kammottavalta. Ei hän muun vuoksi itkenyt. Kallioseinä vain peloitti
häntä.
Toiset kysyivät, miksi hän itki, mutta hän ei tahtonut vastata.
Mahdotontahan hänen oli sanoa, että hän pelkäsi kalliota.
Hänet jätettiin pian rauhaan, sillä laivuri oli löytänyt sopivan
maihinnousupaikan, ja ajatukset kääntyivät muualle.
Samassa kuin vene törmäsi rantaan, nousi maisteri, filipstadilainen
Lundström pystyyn ja hyppäsi maihin touvi mukanaan. Mutta aivankuin
jokin näkymätön olento olisi seisonut rannassa ja työntänyt häntä
rintaan, hän horjahti taaksepäin ja vieri paadelta suoraan mereen.
Siitä syntyi ääretön hämmästys ja kauhu ja huuto, mutta kauan sitä ei
kuitenkaan kestänyt. Laivuri ojentautui nopsasti veneen reunan yli
kuin kaloja pyytävä lokki, sai kiinni takinkauluksesta ja veti pitkän
maisterin ylös vedestä, läpimärkänä, mutta vioittumattomana.
Kaikki kauhistuivat tietenkin tuollaista kauhunnäkyä, kun mies syöksyi
suoraa päätä syvyyteen. Vaikka vaara oli voitettu, niin ei entinen
kevyt mieliala voinut sittenkään palata.
Maisteri Lundström itse ehdotti, että koko seura nousisi maihin, mutta
lainaisi hänelle veneen, jotta hän voisi palata Strömstadiin vaihtamaan
vaatteita. Eihän sinne ollut pitkä matka, ja vene voisi palata takaisin
hakemaan heitä milloin he vain halusivat.
Mutta he eivät tahtoneet suostua siihen. He olivat saaneet kyllikseen
Harmaasta saaresta. Ei kenenkään mieli tehnyt nousta maihin liukkaille
paasille eikä kiivetä uhkaavia kallioseinämiä ylös.
Purjehdittiin siis takaisin Strömstadiin, ja jokainen tuumi mielessään,
voisikohan noissa vanhoissa jutuissa sittenkin olla jotain perää. Eikö
ollut omituista, että onnettomuuden piti tapahtua juuri siellä? He
olivat käyneet melkein jokaisessa saaressa Strömstadin saaristossa,
eikä koskaan ollut mitään onnettomuutta sattunut.
»Minusta tuntui niin kaamealta, kun lapsi alkoi itkeä», sanoi toinen
Tobiaesenin mamselleista. »Silloin aavistin, että jotakin tulisi
tapahtumaan.»
»Niin, mitä luutnantti Lagerlöf sanoo tästä?» kysyi toinen sisar
kääntyen hänen puoleensa.
»Mitäkö minä sanon?» sanoi hän. »Minä sanon, että olihan se aivan
luonnollista, kun lähetimme maihin tuollaisen koulupapin. Ei hän ole
Harmaan Kitan miehiä.»
»Luutnantti tarkoittaa», sanoi mamselli Tobiaesen, »että jos olisimme
lähettäneet jonkun toisen - - Jos luutnantti itse olisi hypännyt
maihin, niin meidät olisi otettu paremmin vastaan?»
»Helkkari, sitä minä juuri tarkoitan», sanoi luutnantti Lagerlöf.
Hyvänen aika, miten he nauroivat! Synkkä mieliala, joka oli vallinnut
veneessä, oli kuin poispuhallettu. Ja he kuvailivat mielessään
luutnantti Lagerlöfin ja Harmaan Kitan kohtaamista.
Tiesihän sen luutnantti itsekin, että hän oli vastustamaton.
Hyvänen aika, miten he nauroivatkaan!
Paratiisilintu.
He asuivat pienen pienessä talossa aivan Karlsgatan alkupäässä ja
viihtyivät siellä niin erinomaisesti, että luutnantti Lagerlöf
ja lapset päättivät nimittää sitä Pikku Mårbackaksi. Se oli
korkein kunnianimi, mikä koskaan olisi voinut tulla jonkun vieraan
kaupunkitalon osaksi.
Pienen talon edustalla oli puutarha säleaitauksen ympäröimänä,
puutarhan tuuheiden puiden alla he söivät aamiaisensa ja iltasensa,
joka valmistettiin kotona. Talon takana oli toinen pieni maapalsta
perunamaineen ja sen takana, aivan jyrkän vuoren juurella, oli mökki,
joka ei ollut paljoa suurempi »Uddeholmin» hyttiä. Siinä asui heidän
emäntänsä, kapteeninrouva Bergström.
He olivat päässeet selville siitä, että kapteeninrouva asui talvisin
itse suuremmassa rakennuksessa, mutta kesäisin hän vuokrasi sen
kylpyvieraille ja muutti pieneen hyttiinsä. Siellä hän istui aamusta
iltaan suurien kukkivien oleanderiensa keskellä, ja kaikki pöydät ja
hyllyt olivat täynnä merkillisiä esineitä, jotka kapteeni Bergström oli
tuonut mukanaan vieraista maista.
Kun rouva Lagerlöf ja mamselli Lovisa läksivät kahvikesteihin
ystäviensä luo ja luutnantti Lagerlöf oli merellä pyytämässä
makrilleja, ja Anna oli lähtenyt sokerileipurin tyttärien luo ja Johan
ravustamaan, otti Mäki-Kaisa pienen tyttönsä käsivarrelleen ja läksi
rouva Bergströmin luo pieneen mökkiin.
Hän oli heidän erikoinen ystävänsä. Hänen luonaan oli yhtä hiljaista
oleanderipuiden alla kuin isoäidin kulmasohvassa Mårbackassa. Rouva
Bergström ei osannut kertoa satuja, mutta hän näytti heille paljon
kummallisia esineitä. Isoja näkinkenkiä, jotka humisivat ja kohisivat
kummasti, kun painoi ne konnaa vasten, porsliiniukkoja, joilla oli
pitkät palmikot ja pitkät viikset ja jotka olivat kotoisin aina
Kiinasta saakka, ja kaksi suunnatonta kuorta, joista toinen oli
kookospähkinän ja toinen kamelikurjen munan kuori.
Mäki-Kaisa ja rouva Bergström juttelivat useimmiten vakavista ja
uskonnollisista asioista, joita lapsi ei ymmärtänyt, mutta joskus
he eksyivät yksinkertaisemmillekin aloille. Rouva Bergström kertoi
miehestään ja hänen matkoistaan. He saivat kuulla, että hänellä oli
suuri kaunis alus, nimeltä Jakob, ja että se parhaillaan oli matkalla
S:t Ybesiin Portugaliin tuodakseen sieltä suolaa.
Mäki-Kaisa ihmetteli, miten rouva Bergström saattoi olla rauhallinen,
vaikka tiesi miehensä purjehtivan hirvittävällä merellä. Mutta rouva
Bergström vastasi, että oli Eräs, joka suojeli hänen miestään. Hän
ei ollut sen enemmän huolissaan hänen puolestaan, olipa hän sitten
matkoillaan tai kulki kotona Strömstadin kaduilla.
Heti sen jälkeen kiltti rouva Bergström kääntyi pikku tytön puoleen
ja sanoi toivovansa, että hänen miehensä palaisi pian kotiin, sillä
laivassa oli jotakin, mikä varmaankin huvittaisi lasta. Siellä oli
paratiisilintu.
Lapsi innostui heti äärettömästi. »Mikä se on?» kysyi hän.
»Se on lintu, joka on kotoisin paratiisista», vastasi rouva Bergström.
»Onhan Selma kuullut isoäidin kertovan paratiisista», sanoi Mäki-Kaisa.
Aivan oikein, nyt hänkin muisti. Isoäiti oli kertonut hänelle
paratiisista, ja hän oli kuvaillut mielessään, että se oli samanlainen
kuin pieni ruusutarha Mårbackan läntisen päädyn edustalla. Samalla hän
tiesi, että paratiisi oli jonkinlaisessa yhteydessä Jumalan kanssa,
ja miten olikaan, hän sai sen käsityksen, että juuri paratiisilintu
suojeli rouva Bergströmin miestä, niin että rouva saattoi olla aivan
rauhallinen, olipa mies laivassaan merellä tai kotona Strömstadissa.
Kovin kernaasti Selma halusi tavata tuota lintua. Ehkäpä se voisi
auttaa häntäkin. Kaikki ihmisethän säälivät niin kovin hänen isäänsä
ja äitiään siksi, ettei Selma ollut terve. Tämän kalliin matkankin he
olivat kustantaneet hänen tähtensä!
Hän olisi kovin kernaasti tahtonut kysyä Mäki-Kaisalta tai rouva
Bergströmiltä, uskoivatko he, että paratiisilintu tahtoisi auttaa
häntä, mutta hän oli liian ujo. Hän pelkäsi heidän nauravan hänelle.
Mutta hän ei unohtanut tuota keskustelua. Joka päivä hän toivoi, että
Jakob palaisi, jotta paratiisilintu voisi lentää maihin.
Vain muutamia päiviä myöhemmin hän saikin kuulla, että Jakob todellakin
oli saapunut.
Olipa se suuri ilo, mutta hän ei ilmaissut sitä kellekään. Koko asia
tuntui hänestä kovin juhlalliselta. Hän muisti, miten vakava isoäiti
oli ollut puhuessaan Aatamista ja Eevasta. Hän ei tahtonut kertoa
Johanille ja Annalle, että laivassa oli paratiisista tullut lintu ja
että hän aikoi pyytää sitä parantamaan hänen jalkansa. Ei, ei edes
Mäki-Kaisallekaan hän tahtonut sitä ilmaista.
Omituista, ettei lintu näyttäytynyt. Joka kerta, kun hän tuli rouva
Bergströmin luo, toivoi hän, että lintu istuisi oleanderipuussa
laulamassa, mutta sitä ei vain näkynyt.
Hän tiedusteli sitä Mäki-Kaisalta, mutta Mäki-Kaisa luuli, että lintu
oli jäänyt laivaan.
»Mutta pian Selma saa sen nähdä», sanoi hän. »Luutnantti sanoi, että
huomenna me pääsemme kaikki laivaan.»
Mäki-Kaisa oli todellakin oikeassa. Tuskin kapteeni Bergström oli
ennättänyt olla päivääkään kotona, ennenkuin hänestä ja luutnantti
Lagerlöfistä tuli erinomaiset ystävät. Luutnantti oli käynyt monta
kertaa laivassa, ja laiva miellytti häntä suuresti. Nyt piti koko
perheen päästä katsomaan, miten hauskaa siellä oli.
Kun he läksivät kotoa, niin tuskinpa kukaan heistä oli oikein
selvitellyt itselleen millainen tuo matka oikeastaan oli oleva. Pieni
sairas tyttö ainakin luuli laivan olevan satamalaiturin kyljessä samoin
kuin suuret höyrylaivatkin.
Mutta niin ei ollut laita. Se oli ankkuroituna kaukana ulapalla, ja
heidän täytyi soutaa sinne veneellä. Ja omituista oli huomata, että
mitä lähemmäksi he tulivat, sitä korkeammaksi Jakob kasvoi. Pian se
oli korkea kuin vuori, ja näytti aivan mahdottomalta, että he, jotka
istuivat pienessä soutuveneessä, voisivat kiivetä sen kannelle.
Lovisa-täti sanoikin varsin pian, että jos tarkoituksena oli mennä
tuohon korkeaan alukseen, niin hän ei voisi seurata mukana.
»Odotahan vain hiukan, Lovisa!» sanoi luutnantti. »Saatpa nähdä, että
se käy paremmin kuin mitä luulet.»
Mutta mamselli Lagerlöf väitti, että yhtä hyvin hän voisi koettaa
kiivetä lipputankoon. Hänestä oli parasta heti kääntyä takaisin.
Sekä rouva Lagerlöf että Mäki-Kaisa olivat samaa mieltä kuin hänkin ja
äänestivät takaisinpaluuta.
Mutta luutnantti Lagerlöf oli itsepäinen ja piti oman päänsä. Kyllä he
pääsisivät laivaan, siitä ei ollut pelkoa. Ehkäpä heille ei tarjoutuisi
koskaan enää tilaisuutta nähdä kauppalaivaa, eikä heidän pitäisi olla
käyttämättä sitä hyväkseen.
»Niin, jos me pääsemme kannelle, niin emme pääse koskaan enää alas
sieltä», sanoi Lovisa-täti.
Kesken kaikkea heitä vastaan tuli vene, joka oli lastattu täyteen
säkkejä.
»Näetkö tuota venettä?» sanoi luutnantti Lagerlöf sisarelleen.
»Tiedätkö mitä säkeissä on?»
»En, rakas Gustav, mitenkä voisin sitä tietää?» sanoi mamselli Lagerlöf.
»Ne ovat suolasäkkejä, jotka Jakob on tuonut mukanaan», selitti hänen
veljensä. »Niillä ei ole käsiä eikä jalkoja, mutta kun ne ovat voineet
päästä alas laivasta, niin kai se sinultakin onnistuu.»
»Mutta pukeutuisitpa kerran krinoliiniin ja pitkiin hameisiin, niin
sinunkin rohkeutesi lannistuisi hiukan», sanoi mamselli Lovisa.
Siten he näykkivät toisiaan koko matkan. Pikku tyttö, joka tahtoi niin
kernaasti nähdä paratiisilinnun, toivoi kaikesta sydämestään, että isä
saisi taivutetuksi Lovisa-tädin sekä kaikki muutkin tulemaan laivaan,
mutta hänestäkin se tuntui mahdottomalta.
He laskivat joka tapauksessa köysiportaiden viereen, ja pari Jakobin
merimiestä hyppäsi veneeseen auttamaan heitä. Ensimmäinen, jonka he
saivat käsiinsä, oli pieni sairas tyttö. Toinen merimiehistä ojensi
hänet toverilleen, joka kantoi hänet portaita ylös, vai mitkä ne
olivatkaan nimeltään, ja laski hänet Jakobin kannelle. Sinne hän jätti
hänet kiirehtien auttamaan toisia vieraita, ja siinä tyttö seisoi nyt
yksiksensä.
Hän pelästyi, sillä hän seisoi aivan kapealla reunalla. Hänen edessään
avautui suuri, ammottava aukko, ja syvällä sen pohjalla oli jotakin
lumivalkoista, jota parhaillaan lastattiin säkkeihin.
Hän seisoi varsin kauan yksikseen. Varmaankin laivaan kiipeämistä oli
kohdannut kova vastarinta alhaalla veneessä. Ei ketään näkynyt, ja
kun tyttö oli ennättänyt hiukan tointua hämmästyksestään, alkoi hän
tietenkin etsiä katseillaan paratiisilintua.
Hän katseli ylös touveihin ja taklaukseen. Hän oli ajatellut, että
lintu olisi ainakin yhtä suuri kuin kalkkuna, jotta sitä ei olisi ollut
kovin vaikea keksiä.
Mutta kun lintua ei näkynyt, kääntyi hän kapteeni Bergströmin
kajuuttapojan puoleen, joka seisoi aivan lähellä, ja kysyi missä
paratiisilintu oli.
»Tule mukaan, niin saat nähdä sen», sanoi poika. Hän ojensi kätensä
tytölle, jotta tämä ei putoaisi lastiruumaan. Sitten hän kulki
takaperin kajuutan portaita alas, ja tyttö seurasi häntä.
Alhaalla kajuutassa oli kovin hienoa. Huonekalut ja seinät olivat
kiiltävää mahonkia, ja siellä oli todellakin paratiisilintu.
Se oli vieläkin ihmeellisempi kuin mitä tyttö oli kuvaillut mielessään.
Se ei ollut elävä, mutta se seisoi siellä sittenkin kokonaisena ja
hienona kaikkine höyhenineen.
Tyttö kiipesi tuolille ja siitä pöydälle. Ja siellä hän kävi istumaan
paratiisilinnun viereen ja ihaili sen kauneutta. Kajuuttavahti seisoi
vieressä ja näytti hänelle linnun pitkiä, vaaleita, riippuvia höyheniä.
Sitten hän sanoi: »Katsohan, kyllä näkyy, että lintu on paratiisista
kotoisin. Sillä ei ole jalkoja.»
Se sopi mainiosti siihen mielikuvaan, jonka tyttö oli luonut itselleen
paratiisista, sillä eihän siellä tarvinnut kävellä, vaan saattoi
tulla toimeen siivillä, ja hän tarkkasi lintua äärettömän hartaasti.
Hän risti kätensä, aivankuin illalla rukoillessansa. Hän arvaili
mielessään, tiesiköhän kajuuttapoika, että lintu suojeli kapteeni
Bergströmiä, mutta kysyä hän ei rohjennut.
Hän olisi voinut istua siinä kaiken päivää suuren ihmetyksensä
vallassa, mutta äänekkäät huudot, jotka kajahtivat kannelta,
häiritsivät hänen rauhaansa. Kuului aivan siltä, kuin olisi huudettu:
Selma, Selma!
Heti sen jälkeen he hyökkäsivät kiihkeinä kajuuttaan, luutnantti
Lagerlöf ja Mäki-Kaisa, rouva Lagerlöf ja mamselli Lovisa, kapteeni
Bergström, Johan ja Anna. Heitä oli niin monta, että koko kajuutta
täyttyi.
»Miten sinä olet tänne päässyt?» kysyivät he ja näyttivät kovasti
hämmästyneiltä.
Samassa tyttö itsekin tuli ajatelleeksi, että hän oli _kävellyt_
kannella, astunut portaita alas, tullut kajuuttaan kenenkään kantamatta
häntä.
»Tulehan nyt lattialle», sanoivat he, »niin näemme, osaatko kävellä.»
Hän ryömi pöydältä tuolille ja tuolilta lattialle ja päästyään
lattialle hän osasi sekä seisoa että kävellä.
Kuinka iloisia ja onnellisia he olivatkaan! Nythän matkan tarkoitus
oli saavutettu, kallis yritys ei ollut mennyt hukkaan. Pikku lapsi ei
jäänyt avuttomaksi, onnettomaksi rammaksi, vaan hänestä oli tuleva
oikea ihminen.
Aikuiset seisoivat siinä kyyneleet silmissä sanoen, että Strömstadin
mainiot kylvyt olivat saaneet parannuksen aikaan. He kehuivat ilmaa
ja koko kaupunkia ja olivat niin onnellisia siitä, että he olivat
lähteneet sinne.
Pikku tytöllä oli omat mietteensä. Hän ihmetteli kovin, olikohan
paratiisilintu todellakin auttanut häntä. Tuo pieni värähteleväsiipinen
ihmekö, joka oli kotoisin siitä maasta, jossa ei jalkoja kaivattu, sekö
se oli opettanut häntä kävelemään täällä maan päällä, missä käveleminen
oli niin tuiki tärkeätä?
Muistolahja.
He olivat lausuneet jäähyväiset rouva Bergströmille ja lähteneet
Pikku-Mårbackasta. Lapset olivat pakanneet kallisarvoiset
näkinkenkänsä, ja aikuiset lukinneet matkalaukkunsa. Nyt he olivat
menossa laivaan, jonka piti kuljettaa heidät pois Strömstadista.
Paljon ihmisiä seisoi rantasillalla. Siellä ei ollut vain kapteeni
Bergström ja hänen miehistönsä ja 48 muita tuttuja kylpyvieraita, vaan
paljon, paljon toisiakin.
»Luulenpa että kaikki kaupungin luotsit ja meri kapteenit ja kalastajat
ovat saapuneet paikalle» sanoi yksi herroista, joka oli usein
purjehtinut heidän kanssansa.
»Niin, ja kaikki kylvettäjät ja kalankaupustelijat vielä lisäksi»,
huomautti toinen.
»He ovat tulleet tänne sanomaan hyvästit Gustaville», sanoi rouva
Lagerlöf. »Hän hieroo tuttavuutta kaikkien ihmisten kanssa.»
Luutnantti Lagerlöfin piti sanoa hyvästi niin monelle, että hän
oli vähällä jäädä pois laivasta. Kaikkia tiesivät hänen tulleen
Strömstadiin saamaan parannusta pienelle lapselleen, joka ei voinut
kävellä, ja he tahtoivat nyt onnitella häntä.
»Onpa hauska nähdä, herra luutnantti, että pikku tyttö seisoo kannella
toisten lasten rinnalla», sanoi eräs kalastaja.
»Sinun valkoturskasi, Olavi, hänet varmaankin paransi», sanoi
luutnantti reippaasti.
»Niin, valkoturska on hyvää ruokaa», vastasi ukko.
Luutnantti oli jo kääntynyt kylvettäjien puoleen, jotka seisoivat
yhdessä joukossa.
»Suurkiitos!» sanoi hän »Teilläkin on osanne hyvässä tuloksessa.»
»Sinun pitää jo tulla laivaan, Gustav», huusi rouva Lagerlöf kannelta.
»On jo soitettu kolmas kerta.»
Viimeisessä hetkessä kiipesi kaksi pientä hienosti puettua tyttöä
rantaporrasta myöten laivaan. He kiiruhtivat Lagerlöfin pikku tyttöjen
luo, niiasivat, tarjosivat heille kättä, toivottivat onnellista matkaa,
antoivat kullekin pienen käärön ja juoksivat taas rantaan.
Ne olivat molemmat sokerileipurin tytöt, joiden kanssa Anna oli
seurustellut koko kesän, pieni, sairas tyttö tuskin tunsi heitä. Hän
tuli kovin liikutetuksi, kun he antoivat hänellekin jäähyväislahjan.
Kun hän avasi paperin, näki hän jotain hyvin kaunista: punaisen
silkkinauhan, johon oli liimattu kiinni paperikanavapalanen, ja
kanavalle oli ommeltu mustalla silkillä muutamia kirjaimia. »Se on
kirjanmerkki», sanoi Mäki-Kaisa, »sen voit panna virsikirjan väliin.»
»Siinä on _Muisto_», sanoi hänen äitinsä. »Se tarkoittaa sitä, ettei
sinun pidä koskaan unohtaa sitä pientä tyttöä, joka on ommellut sen
sinulle.»
Punainen silkkinauha pahvikanavapalasineen ja mustine
silkkikirjaimineen joutui myöhemmin vuosikausiksi hänen virsikirjansa
väliin. Ja kun hän sunnuntaisin avasi sen kirkossa ja näki
kirjanmerkin, kulkivat hänen ajatuksensa itsestään noihin kaukaisiin
aikoihin.
Hän tunsi merenrannan tuoksua, hän näki veneitä ja merimiehiä, ei niin
paljon itse merta, mutta kaikenlaisia näkinkengän kuoria, maneetteja,
rapuja, meritähtiä, turskia ja makrilleja.
Ja sitten sukelsi vaaleanpunainen pieni talo Karlsgatan varrella
unohduksista esiin. Hän näki paratiisilinnun, kapteeninrouva
Bergströmin, Jakobin, Harmaan saaren, Itäisen Satamakadun, höyrylaiva
Uddeholmin ja kolme hevosta, jotka vetivät suuria kuomuvaunuja.
Lopulta hän näki myöskin, miten vaunut ajoivat suurelle, vihreälle
nurmikolle, joka oli matalien, punaisten rakennusten ja valkean
aitauksen ympäröimä. Ne pysähtyivät pitkän, punaisen asuinrakennuksen
eteen, jossa oli pienet ikkunaruudut ja pieni kuisti, ja hän kuuli
kaikkien, jotka istuivat vaunuissa, huutavan yhteen ääneen: »Jumalan
kiitos, nyt olemme taas kotona!»
Kaikki muut tiesivät, että he olivat taas Mårbackassa, paitsi hän. Jos
hän olisi ollut yksin, ei hän olisi tiennyt, mikä paikka se oli. Hän
muisti kylläkin kotinsa, mutta ei ollut koskaan ennen nähnyt, millaista
siellä oli.
Kuistilla seisoi pieni, koukkuselkäinen, valkotukkainen, kaunis eukko
puettuna raitaiseen hameeseen ja mustaan röijyyn. Se oli isoäiti.
Hänetkin hän muisti hyvin, mutta ei lainkaan tiennyt, että hän oli sen
näköinen. Ja samoin oli laita Daniel-veikon ja vauvan ja emännöitsijän
ja Otellon. Ne olivat kaikki hänelle uusia. Hän muisti heidät, mutta ei
ollut koskaan ennen todella nähnyt heitä.
Hänet vietiin isoäidin luo ja hän sai näyttää, että osasi kävellä.
Myöhemmin kun hän Itäisen Ämtervikin kirkossa istui kumartuneena
kirjanmerkkinsä ylitse, tuumi hän, ettei hän ollut oppinut ainoastaan
kävelemään Strömstadin matkallaan. Hän oli myös oppinut näkemään.
Tätä matkaa hän sai kiittää siitä, että hän tiesi, miltä hänen lähimmät
omaisensa näyttivät heidän ollessaan vielä parhaissa voimissaan ja
iloitessaan elämästä. Jollei sitä olisi ollut, niin olisivat kaikki
senaikuiset muistot hälvenneet hänen mielestään.
Mutta pienen punaisen nauhan avulla ne pysyivät hengissä. »Älä anna
kaiken sen peittyä unhotuksen varjoon!» sanoi se hänelle. »Älä unohda
vanhempiasi, jotka niin hartaasti toivoivat, että heidän pikku lapsensa
tulisi terveeksi ja oikeaksi ihmiseksi eivätkä tyytyneet, ennenkuin
keksivät hänelle parannusta! Älä unohda Mäki-Kaisaa ja hänen suurta
rakkauttansa ja kärsivällisyyttänsä, älä unohda kaikkea sitä kauhua
sekä maalla että merellä, jota hän sinun tähtesi sai kestää!»