Kaksi vuotta on kulunut.
Hajalla hiuksin ja kovin likaisissa, vaikka muodin mukaisissa
vaatteissa imettää Eeva nuorta lastansa kätkyessä tuvan lattialla. Into
odottaa vieressä hiljaisena ja nöyränä, valmiina soutamaan.
Huomaamatta on pihaan tullut vieraita; huomaamatta ne tulevat tupaan
asti.
"Hyvää päivää."
Tuliat olivat entiset tuttavamme, Kaupanhoitaja ja ylioppilas Pekkanen.
Eevan oli selkä oveen päin. Hän käänsi päätään; vavahti kun tunsi
tulijat. Veri nousi kasvoihin ja hätäisen silmäyksen loi hän
vaatteisinsa ennen kuin tervehtimään nousi.
Täytyi kuitenkin nousta kättelemään... Silmiään ei voinut nostaa,
vieraita kasvoihin katsoakseen tervehtiessään.
Vieraatkin näyttivät hämmästyneiltä ja hapuilemiselta tuntui
kyselemisien etsintä.
Kamariin Eeva pujahti, kun oli saanut kätellyksi vieraita ja
ilmoitetuksi ettei Repponen ole kotona.
"Voi!" hän niin kuin tuskan perästä äännähti kamariin päästyänsä ja
alkoi tulisella hopulla koota sinne tänne heitetyitä vaatteita
tuoleilta, sängyiltä ja lattialta. Kovin olivat matotkin likaiset ja
läjätyt; täytyi niitä heittää suoriksi ja sitten luudalla enintä rikkaa
päältä pois käväistä. Ja vaaterievulla tomua hoivia pöydiltä ja
tuoleilta. Hyvää ei tullut, ei Eevan omastakaan mielestä tyydyttävää,
sillä kaikkialla oli istuvaa likaa.
Mutta mitä siihen nyt teki.
Toisesta kamarista hän kävi siistimpiä vaatteita päällensä panemassa ja
sitten tuvasta vieraita käskemään. Ne olivat jo menneet ulos.
"Herrajee!" Hän ei ollut äsken huomannut heitä edes istumaan käskeä.
"Älkäähän nyt noin menkö... Tulkaa nyt vielä tupaan," huusi Eeva
portailta, kun vieraat hevostansa irti kirvottelivat, He katselivat
toisiaan, suu vähän omituisessa hymyssä.
"Olisi kiirettäkin vähän, ja kun ei Repponenkaan sattunut kotona
olemaan," virkkoi Kaupanhoitaja.
"No tehkää nyt niin hyvin ja tulkaa sisään, älkää nyt noin..."
Tarkoitus oli sanoa "komeita olko," mutta ei hän sanonutkaan. Vieraat
sen kuitenkin ymmärsivät.
"No jospahan tuota nyt..."
"Niin, eihän tässä nyt niin tulinen kiire ole."
Vieraat menivät sisään ja vietiin kamariin. Eeva löysi ja tarjosi
isännän papyrosseja. Meni sitten tupaan kahvia laittamaan. Missä
lienevät talon muut olijat olleet, kun Into vaan yksin kätkyttä souteli
isossa tuvassa. Vapauteen paloi kai lapsen mieli ja olo kävi ikäväksi
yksin olla ja vielä hankalallaisessa toimessa. Ei huomannutkaan, kun
kätkyt toisinaan unohtui ja soutamatta jäi.
"Souda!"
Märkä vaate läjähti; kietoutui pään ympäri, otti kipeää ja tuntui
muutenkin ilkeältä. Into säikähti niin että ylöspäin hypähti ja alkoi
itkeä.
"Huuda nyt ... muutama, ja herätä se lapsi vielä..."
Eevaa kiukutti vieraiden odottamaton tulo, kun kaikki paikat oli
niin...
Täytyi edes johonkin vihansa ajaa.
Kovin kuitenkin Innolta itku pakkasi, kun kipeä jälki kirveli poskella
ja korvan lehdissä ... ja muutenkin tuntui niin katkeralta.
"Jos et sinä tuki nyt suutasi, niin saat uudestaan ... kun vieraitakin
on kamarissa."
Ei lapsi ymmärtänyt mitä se häneen koski, että vieraita kamarissa oli,
mutta pelosta täytyi kuitenkin koettaa lakata. Itsepintaisesti nikotus
toisinaan hytkäytti, silloin aina sydän vavahti ja silmät äitipuoleen
päin arasti lensivät.
Eeva meni kamarissa käymään.
"Souda nyt, että se nukkuu." Nyrkki tutisi ilmassa uhaten ... sanoja
vahvistaen.
Into koetti kahden käden soutaa, varovaisesti ... varovaisemmin, ettei
enempää kallistuisi toiselle, kun toisellekaan puolelle, ja velipuoli
heräisi.
Sokerinpalan toi Eeva hyvitteeksi.
"Kas niin pitää soutaa."
Hyvältä tuntui tuo ... saattoi unohtaa koko lailla paljon, mutta
kuitenkin jäi vielä karvasta mieleen... --
Eeva tarjosi kahvia vieraille.
"No, mitenkä se emäntä nyt jaksaa?" alkoi Kaupanhoitaja kysellä.
"Tuossahan menee päivästä toiseen."
"Varmaankin kuluu aika täällä hyvin?"
"Noo, kuluuhan se, puuhat vievät niin paljon aikaa, ettei jouda
ikävöimään."
"Hm... Onko emäntä saanut täällä paljon uusia hyviä tuttavia?"
"Ei paljon," Eeva vitkaan vastasi. Jatkoi sitte puolittain
surumielisesti: "Kun näihin oloihin tullaan, niin ei sitä paljoa jouda
ystävistä huolia. On niin paha," hän silmäili moittien ympärilleen,
"kun on niin paljon touhua ja puuhaa, ettei ehdi edes huoneita siivota.
Meilläkin niin harvoin käy herraisia vieraita, ettei aina tule siivosta
niin lukua pidetyksi... No käy niitä nyt sentään joskus ja saa väliin
oikein hävetä, mutta mitäs tähän tekee." Sitten hän vielä lisäsi ikään
kuin innostuneena:
"Ei sitä tyttönä tiedetä, mitä eteen tulee, kun akaksi tullaan."
"Semmoisenko kokemuksen Eevakin on saanut?" kysyi Kaupanhoitaja
katsellen häntä.
"Sellaisen. Kyllä sitä tyttönä ollaan niin kiltejä[9] että pois tieltä,
kun ei tiedetä vielä mitään maailman menosta. Sitä puuhaillaan yhtä ja
toista maailman hulluudessa ja ajatellaan että sillä ja sillä lailla
minä teen, kun miehen saan. Mutta kaiketi toisin sitä asiat käyvät kun
luullaan."
"Minusta nähden," sanoi Pekkanen, "ei avioliitto kaikissa tapauksissa
tule sortamaan nuoruuden mielikuvituksia. Kyllä silloin sortaa, jos
mielikuvitukset ovat liian korkealle lennelleet ja jos ei jo silloin
tule lukuun ottaneeksi avioliiton vakavia puolia ja mieltänsä niitäkin
myöten muodostaneeksi. Mutta avioliiton taipaleelle lähtiessä tarvitsee
varustaa mukaansa evääksi hyvä vakallinen siveellisyyden voimaa
voidakseen tulevia vaiheita vastaanottaa."
"Ei kukaan silloin niin pitkälle ajattele, eikä sillälailla!" huudahti
Eeva.
"Niin, mutta minä sanoin että sivistyneen ihmisen pitäisi sillä tavalla
tehdä."
"Jopahan se niin taitaisi olla, mutta ei suinkaan ne herratkaan,
ainakaan kaikki, niin tarkoin ajattele, vaikka ainakin ovat
sivistyneitä," arveli Eeva.
Pekkanen naurahti.
"Ei suinkaan."
Pekkanen ymmärsi, että Eeva käsitti asiaa osaksi oikein, osaksi väärin,
yleensä sangen pintapuolisella tavalla. Teki mieli ruveta selvittämään
sitä, jota hän katsoi erehdykseksi, sitä nimittäin, kun kansa katsoo ja
pitää herras-sivistystä semmoisena täydellisyyden mallina, jonka aivan
kelvollisena ja muuttamattomana tulisi siirtää kansan omaksi. Mutta hän
hillitsi itsensä, kun huomasi kuulijansa liian pintapuoliseksi,
käsittämään ollenkaan sivistyksen asiaa.
"Kun sellaiseen lapsijoukkoon joutuu, kun meilläkin, niin kyllä siinä
tarkenee."
"Kyllä kai, kyllä," myönsi Kaupanhoitaja.
Eeva toi toiset kupit kahvia. Kupit hän todella oli välillä pessyt,
mutta pyyhin-vaatteesta oli niihin jäänyt hienoa nöyhtää, joka
inhoittavasti törrötti ja teki herroille vastenmieliseksi koskea koko
kuppeihin niistä juodakseen. Sitten vielä sattui silmät Eevan
hajanaisiin hiuksiin, joita ei huivi kyennyt kylläksi ohjissa pitämään.
Tuon hätäisesti päälle heitetyn röijyn hijain alta tunkivat
itsepintaisesti näkyviin toisen, likaisemman röijyn hijat, tehden sitä
inhoittavamman vaikutuksen, kuin jos ei ensinkään olisi tahdottu tuota
peitellä.
Ja tämä nyt oli se entinen itsestänsä paljon pitävä Latva-Kuntin Eeva.
Mikä on hänestä tehnyt tuommoisen?
Eipä juuri mikään. Kiiltävällä kultauksella ei ole pysyväisyyttä. Se
hivuu pois, aina vähitellen. Ennemmin tahi myöhemmin tulee oikea aine
näkyviin. --
Kaupanhoitaja ja Pekkanen istuivat taas reessä matkalla.
"Mitä sinä nyt ajattelet tuosta Eevasta?" kysyi Kaupanhoitaja, kun he
olivat ajaneet ulos Repposen pihasta.
"Ajattelen, että hänestä, joka oli ennen Riikinkukko, on nyt tullut
porsas," sanoi Pekkanen totisesti.
Kaupanhoitaja nauroi niin, että oli vähältä katketa.
"Älä nyt naura; minusta ei ole asia niinkään leikillinen. Ei
saata vaatiakaan, että Eeva tähän tapaan kehittyneenä pystyisi
velvollisuuksiansa täyttämään, sillä sen verran kuin minä tiedän, ei
häntä milloinkaan liene semmoisia varten kasvatettu. -- Sinä myös saat
ottaa tästä itsellesi esimerkkiä, koska aina sitä puollustat, että
kansan nuorisoon on ennen kaikkea tyrkytettävä _käytöspuolista_
sivistystä."
"Niin noh, mutta mitä hittoa se tähän kuuluu ja millä tavalla sinä nyt
tällä esimerkillä aiot sitä mielipidettä kumota? Onko Eeva sitten
mielestäsi käytännöllisesti sivistynyt?"
Kaupanhoitaja nauroi taas ja Pekkanenkin.
"Sinä tahdot pysytellä yhä vaan pintapuolella," sanoi viimemainittu.
"Mutta silloin kun Eeva oli tyttönä, ettekö pitäneet häntä hienoimpana
kaikista talonpoikaistytöistä, jotka yhteen aikaan olivat siinä
ompelu-seurassanne?"
"No, kyllä ... ja hän olikin."
"Kuori petti."
"Hm ... kyllähän hänen taitamattomuutensa jo monasti huomattiin ja
saatiin sillä nauraakin. Mutta mitä siitä, en minä ole Eevaa koskaan
semmoisena pitänyt, jommoiseksi yleensä toivoisin kansan naiset
tulevan."
"Vai niin, se on hyvä ettet niin kovasti ole pettynyt tässä asiassa.
Mutta sanoppas nyt veikkonen, minkälaiseen sivistystilaan sinä yleensä
toivoisit kansan naisten kehittyvän?"
"Semmoisiksi että he nyt yleensä osaisivat käyttäytyä sivistyneitten
tavalla ja ihmisittäin."
"Mutta mitenkä sinä saat heitä tuohon tilaan, jos et anna heille sitä
oppia, että he tulisivat vakuutetuiksi tuolla tavalla käyttäytymisen
paremmuudesta?"
"Tuo vakuutus kasvaa heihin itsestään ilman mitään sivuvaikuttimia, kun
he vaan oppivat käytös-tavat."
"Totta puhut, mies hyvä, kas sinäpä vasta puhutkin totta! Ylpeys ja
loisteliaisuuden-himo kasvaa heihin itsestään, sitä mukaa kuin he
saavat siihen tilaisuutta ja taitoa. Mutta onko tämä sivistystä? Minä
sanon ettei se ole sukuakaan sille. Vahinko, hirmuinen vahinko, että
tuollainen käsite jo on hyvin suuressa määrässä levinnyt kansamme
tyttäriin. Iso osa heistä on eksytetty uskomaan, että he ovat silloin
sivistyneitä, kun osaavat koreasti kiekkaella ja vaatettaa itsensä
uusimman muodin mukaan. Mutta jos kysyt sellaiselta naiselta, 'mitä
tarkoitusperää kohden hän aikoo elämässä pyrkiä?' niin hän epäilemättä
vastaa sinulle tuon viattoman: 'en tiedä'. Mutta sydämessään hän
ajattelee: 'saadakseni rikkaan ja hyvän miehen.' Rupea tällaiselle
sitten tarjoomaan sivistyttäviä oppeja, niin hän nauraa, sillä hän
tietää olevansa sivistynyt, koska hänen vaatteensa on muodin mukaan
laitetut. Opillinen sivistys tuottaa velvollisuuksia, mutta se tuottaa
myöskin _velvollisuuden tunnon_. Opillinen sivistys tekee omaajastaan
käytöspuolisestikin sivistyneen. Mutta paljas käytöksellään koreilia --
sillä en saata sanoa näitä muiksi kun koreilioiksi -- ei voi enää itse
hyvyyden tunnossaan ottaa vastaan ulkoapäin tulevia sivistäviä
vaikuttimia ja itsessä ei semmoisessa niitä löydy."
"Älä nyt enää, kyllä minä nyt jo toistaiseksi uskon," nauroi
Kaupanhoitaja.
"Usko jos tahdot, mutta niin se on."
"Mutta mikähän oikein totuudessa sai sen Heikin tuosta Eevasta
luopumaan?" kysyi Kaupanhoitaja.
"Äitinsä."
"Tottako? vai akat... No onneksi se oli."
"Mutta se onkin nainen, se muija! Toista en sinulle tiedä osoittaa niin
kelvollista perheen-äidin perikuvaa. Mitä muuten tulee Eevaan, niin
luulen, että jos hän olisi Heikin vaimoksi tullut ja Lahtisen emännän
kasvatuksen alle, niin hänestä olisi voinut tulla kelpo nainen.
"Kukapa tietää," epäili Kaupanhoitaja.
"Minä tiedän sen, sillä tuolla muijalla on jonkullainen salainen voima,
jolla hän ehdottomasti voi valloittaa mielet puoleensa. Sitä paitsi käy
hän itse aina hyvänä esikuvana edellä. Pois on hänestä ulkonainen
kiilto ja pois koko perheestä. Minä luulen että Eeva ei voinut
sisällistä ihmistänsä peittää ollessansa siellä Heikin kanssa ja tuota
ei muija voinut hyväksyä."
"Vaan käski Heikin antaa rukkaset."
"Minä luulen että hän on niin tehnyt, ja Heikki oli siksi
heikkoluontoinen ettei hän voinut vastustaa, kun hänelle Eevan
sisällinen kuva näytettiin, vaan oli valmis antamaan rukkaset... Kas
tässä näkee kuinka lujaa se rakkaus on, joka perustuu ainoastaan
vaatteiden ja kasvojen katselemiseen!"
"Heikkoluontoiseksiko sanot Heikkiä, kun hän kykeni luopumaan Eevasta?"
"Niin. Vahvat luonteet ensiksikin eivät tuulahda tekemään tuollaisia
hullun-äkkinäisiä rakkaus-liittoja. Mutta sitten kun he kerran
rakastuvat, niin he eivät ulkoapäin tulevain vaikutusten kautta niin
hevin omasta kannastaan luovu."