"Eeva!"
Repponen oli hutikassa kotiin tullessaan ja huuteli pihalla emäntäänsä.
"Ee-va! ... eikö passaa tulla äijää vastaan ottamaan, vai vieläkö
huulet ovat pitkällänsä!?"
Hevosta riisuvan rengin suu oli hymyssä tuota kuullessaan, mutta hän
vältti, ettei isäntä olisi sitä huomannut.
Repponen seisoi keski pihassa horjuen ja huudellen. Emelia tuli hänen
luoksensa ja otti käsivarteen kiini.
"Tulkaa tupaan isä," pyysi hän nöyrästi.
Isä kääntyi kankeasti ja tuijotti tytärtänsä kohti muljottaen.
"Ee-va!" huusi hän.
"Tulkaa nyt, isä-kulta, tupaan, äiti on tuvassa," rukoili tyttö.
"Mene käskemään tänne!"
"Niin mutta..." Emelia oli neuvoton, sillä hän oli nähnyt äitipuolensa
käytöksestä ettei se tulisi ulos, vaikka hän menisikin käskemään.
"Tulkaa nyt tupaan, isä," alkoi hän uudestaan.
"Mene käskemään Eevaa!... Onko se niin hyvä ettei sen sovi tulla ...
vai...?"
Emelia juoksi tupaan. Eeva kehräsi takkavalkean ääressä niin, että
rukinpyörä surrasi.
"En minä saa häntä tupaan... Ettekö te menisi sinne, kun hän tahtoo?"
pyysi Emelia.
Eevan posket punottivat niin, että se pani Emelian pahaa pelkäämään,
koska isän huudot kuuluivat kyllä tupaan, eikä äitipuoli kuitenkaan
mennyt.
"Jos ei tahdo päästä tupaan, niin olkoon pääsemättä, en minä ainakaan
ole semmoisten..." Aikomus oli sanoa: "sikain passari," mutta hän ei
kuitenkaan sanonut. Nousi kehräämästä, meni kohentelemaan takkavalkeata
ja otti pois kahvipannun tulelta, pannen sen syrjään.
Itse oli hän äsken alkanut kahvia keittää isännän tuloksi, mutta mieli
oli nyt muuttunut: tuommoinen ei tarvitse kahvia, ei kiusallakaan ...
ajatteli hän ja meni kamariin.
Pihalta kuului kiroilemista. Emelia juoksi sinne uudestaan itkien,
rukoilemaan ja pyytämään.
"Isäkulta..."
"Eikö se tullut se ... Eeva?"
"Tulkaa nyt, isä, tupaan jo, kun on näin kylmäkin."
Isä heitti tytön käsivarrestaan kauas, niin että se pyörien kaatui.
"Eikö se ... se tule?"
Emelia itkeä pillitti. Ei uskaltanut sanoa ettei äitipuoli luvannut
ulos tulla ... eikä muutakaan saanut itkulta puhutuksi.
Maijukin tuli nyt Emelian luo.
"Älä itke," sanoi hän Emelialle hiljaa kuiskaten, mutta ei uskaltanut
isälle mitään puhua; katseli vaan, miten tämä, kädet turkin-taskuissa
horjuen seisoi, vuoroon tuijottaen maahan ja vuoroon heihin, sekä
itsekseen hiljaa mutisi jotain, jota ei voinut selvään eroittaa. Joskus
isä ärjähti vähän kovempaa ja silloin tytöt pelosta vavahtelivat.
Muutenkin he vapisivat vilusta, niin että hampaat lotisivat suussa,
vaan eivät uskaltaneet tupaan lähteä, kun ei isä käskenyt, eikä
itsekään lähtenyt.
"Tulkaa nyt, isä, kun on näin kylmä," Maiju sanoi vihdoin.
"Hä-äh? öh-öh-öh-ööh..."
Isäntää rupesi kovasti ryittämään ja hän alkoi vitkalleen hoiperrella
tupaa kohden.
"Jumala, jos se kaatuisi," puhui Maiju hiljaa sisarellensa.
"Ole hiljaa, ettei kuule." Emelia tyrkkäsi nuhdellen sisartansa ja
rupesi sitten taas hampaitansa lotistamaan.
Isäntä meni suoraan tuvan läpitse kamariin. Siellä ei ollut ketään,
himmeästi valaiseva lamppu palaa kitisi pöydällä. Tuijottavat silmät
liikkuivat hitaasti ympäri huonetta, luonnollisesti emäntää etsien. Kun
hän vihdoin tuli vakuutetuksi siitä, ettei sitä tässä kamarissa ollut,
-- se tuntui vaan niin kolkolta, niin autiolta -- niin hän pudisti
ensin päätänsä ja vihdoin koko ruumistansa, sekä päästi huudon:
"Huu-u-u...!" Se kuului pitkään ja tuntui lopulta niin kuin eläimen
valitus-huudolta.
Into heräsi viereisessä huoneessa ja alkoi kovasti itkeä. Hän sai itkeä
kauan, eikä kukaan tuvassa olioista uskaltanut mennä kamarin läpi,
jossa isäntä oli, lasta huolehtimaan.
Hetkisen etukamarin lattialla käntisteltyänsä meni Repponen
yrittelemään vaimonsa huoneesen. Mutta avain oli poissa lukosta. Nyrkki
jo nousi voimallista iskua varten, joka näkyi olevan aiottuna ovelle,
mutta se taas laskeutui.
Elottomissa kasvoissa liikkui jonkillaisia väreitä ja hän näytti
hetkisen aikaa selvenemisen merkkejä. Into itki yhä vielä ja ääni oli
jo niin sorroksissa, että se vaan oudosti karisi. Nyt vasta se rupesi
herättämään isän huomiota, sillä hän astui kiireellisesti siihen
huoneesen, jossa Into oli. Siellä oli pilkkoisen pimeä. Isä näytti jo
paremmin osaavan käyttää järkeänsä, sillä hän palasi ottamaan lamppua.
Into makasi isän vuoteella ja sinne tämäkin kompuroi.
"Älä itke ... Into." Hän kumarsi kasvonsa likelle pojan kasvoja.
Katkera viinan löyhkä pakotti Innon kääntämään kasvonsa pois päin,
mutta alkoi kuitenkin herjetä itkemästä.
Isä piti kasvonsa yhä lapsen kasvoin ääressä.
"Anna isälle suuta," sanoi hän hiljaa kuiskaamalla. "Mitä sinä itket?"
Hän suuteli monikertaan poikaa, joka jo oli lakannut itkemästä...
"Isä..." sanoi Into, kun oli suuteloista vapaaksi päässyt ja hieroi
silmiänsä.
"Mitä?"
"Minä tulitin poit."
Isä alkoi nostamispuuhiin.
"Kyllä mä ittekin pääten," vakuutti Into, pyrki tulemaan ja tulikin.
Mutta isä tahtoi kuitenkin ottaa hänet syliinsä kaikella muotoa, sillä
hän oli tällä hetkellä kokonaan kiintynyt lapseen. "Noh, noh, noh,"
hoki hän pojalle, saikin hänet vihdoin syliinsä. Into oli ehtoolla jo
riisuttu paitaselle ja häntä rupesi viluttamaan, kun isän turkeista
huokui kylmää. Oudostellen hän katseli isää, sillä ei hän muistanut
häntä ennen tuollaisena nähneensä. Isä tukki usein suuta, mutta Into
kyllästyi siihen.
"Päättäkää tupaan, mun on vilu." Poika todella tutisi vilusta.
"Noh, noh..." Isä lähti pojan kanssa tupaan kopeloimaan. Mutta kun
lamppu jäi tähän huoneesen, oli toisessa aivan pimeä ja kauan sai hän
siellä koperoida, kun ei ovea löytänyt.
Sillä välin Into jo taas ehti itkua hynkkäämään.
Tuvassa olijat luultavasti aroin korvin seurasivat tapausten menoa
kamarissa, sillä joku raotti ovea ja siten helpotti etsiöille sen
löytämistä.
Isä meni lasta kantaen takkavalkean luo seisomaan. Into tahtoi sylistä
lattiaan.
"Missä on meidän emäntä?" Repponen katseli vuorotellen jokaista tuvassa
olijaa. Kukaan ei ollut halukas sanomaan.
"Eikö hän ollut kamarissa?" kysyi renki vihdoin.
"Ei ... mene katsomaan Emelia."
Emelian täytyi mennä. Tukalalta tuntui, kun tiesi että äitipuoli oli
piiloutunut kamariinsa ... eikä uskaltanut ovelle koputtaa, eikä edes
sieltä ulos pyytää tulemaan... Pelotti isälle sanoa, ettei siellä ole,
kun tiesi olevan ... olisi pian selkään saanut, jos isä olisi keksinyt.
"Oi Jumala..." hän itseänsä väännellen vaikeroitsi.
Maiju tuli sitten sisälle.
"Voi kumminkin... Etkö sinä uskalla mennä tuonne kamariin?... Isä käski
minuakin etsimään," kertoi hän supisten.
"En minä uskalla," vaikeroi Emelia, "kun ei se tule tuolta pois... Ei
suinkaan isä hänelle mitään tekisi, eipä se ennenkään tehnyt äiti
vainajalle, kun se vaan hyvin passasi."
He olivat menneet isännän kamariin, jossa oli valkeata...
"Minä menen koputtamaan tuohon ovelle," kuiskasi Maiju.
"Älä ... ei sitä uskalla..."
"Minä koputan." Maiju rohkaisi itseään ja meni hiljaa koputtamaan
äitipuolen kamarin ovelle.
Taas kuului isän huuto.
"Ui!" Emelia oikein vavahti.
"Kuuletteko te?" uskalsi Maiju kysyä, kun ei äitipuolen kamarista
mitään kuulunut.
"Tuki suus!... Laittakaa sieltä tupaan itsenne. Jos vaan sanotte että
minä olen täällä, niin saatte selkäänne... En minä kuitenkaan tule,
vaikka mikä olisi, ennen kuin tuo menee makaamaan."
Eeva puhui oven takaa hiljaa mutta vihaisesti.
Maijukin oli sitkeä.
"Kyllä isä sitten menisi maata, kun te tulisitte," arveli hän.
"Laitatko pois itsesi sieltä!"
"Tule nyt," sanoi Emelia, joka pelkonsa ohessa sai ihmetellä nuoremman
sisarensa uskaliaisuutta.
Maiju oli vihastuneen näköinen ja puti nyrkkiä oveen päin.
Isäkin kuului taas tulevan kamariin.
"Oi kumminkin," vaikeroitsivat tytöt, peläten selkäsaunaa, joka uhkasi
sekä isän että äidin puolelta.
"Voi'i!" Niin kauheasti pelotti. Emelia itkeä tihutti eikä ollut enää
paljon toisin laita Maijunkaan. Kun olis saanut edes kovasti itkeä,
niin se olisi ollut jonakin helpotuksena sydämelle. Mutta sitä täytyi
kaikin voimin estää, ettei isän huomiota herättäisi. Muurin viereen
tuolille he vierekkäin istuivat.
Isä tuli jotain laulua mölisten. Tyttöjä huomaamatta meni hän sen
kamarin ovelle missä Eeva oli. Lujasti löi hän nyrkillään siihen
puhumatta kuitenkaan mitään.
Tytöt pelkäsivät kauheasti. Toisenkin kerran jo isän nyrkki oveen
jyrähti.
Maiju oli rohkeampi vanhempaa sisartaan.
"Ettekö riisu turkkeja päältänne?" hän kysyi isänsä tykö mennen.
Vasta nyt mahtoi isä huomata, että lapset olivat sisällä. Hän vähän
sävähti, kun kuuli puhetta.
"Hääh?... Mitä te täällä teette, menkää tupaan," hän ärähtäen käski,
eikä enää näyttänyt muistavankaan mitä varten oli tytöt kamariin
käskenyt. Tytöt menivätkin mieluisasti. -- --
"Saiko isänne käsiinsä emäntää?" kysyi renki Erkki tytöiltä, suu
ivanaurussa, kun he tupaan menivät.
Tytöt eivät vastanneet mitään, koska ymmärsivät Erkin pilkalla
puhuneen.
"Missä Into on?" Emelia kysyi.
"Makaa tuolla Helmin kanssa."
"Sepä on kumma, kun ei jo särje ovea, tuo isäntä, niin minä jo löisin
että säläjäisi," tuumaili Matti.
"Jokseenkin kamala tuo emäntä," virkkoi Tiina, "kun ei tule pois tuolta
ja isäntä ei ole hänen ajallaan ollut vielä ennen juuri ollenkaan
juovuksissa ... eikä tuota tarvitsisi pelätäkään, kun ei näy erittäin
raivokaan olevan. Tuollaisella kiusan teolla saa pahaksi hyvänkin
miehen."
"Se on tietty, ainakin jos minä saan vaimon, niin pois pitää olla
kiusan teko," sanoi Erkki.
"Jopa se nyt on siellä hiljaa," huomautti Matti. "Meneppä katsomaan,
Maiju, joko pääsi äitis kamariin."
Maiju meni; kuitenkin enemmän omaa uteliaisuuttansa tyydyttääkseen,
kuin rengin kehoituksesta.
Takaisin tultuaan kertoi hän, että isä oli pannut sänkyyn makaamaan,
turkkejakaan pois riisumatta.
Pian sitten Eevakin taas toisesta ovesta ilmestyi tupaan, naurahdellen.
"Nukkuukohan se siellä?" hän kyseli ja oli olevinaan hyvin hiljaa,
ettei herättäisi.
"Nukkuu se, eikä ole riisunutkaan," ilmoitti Maiju. Emelia meni
äitipuolen luo ja kuiskasi:
"Eiköhän pitäisi mennä sitä isää riisumaan, kun ei ole turkkejakaan
päältään pois ottanut?"
"En minä ainakaan ... olispa siinäkin ... vai riisumaan..."
Eeva puhui erityisesti halveksivalla äänellä ja nauroikin vähän.
Tarkoitus oli, että muutkin isännän käytöstä moittisivat.
"Laittakaa siitä makuulle itsenne, tekin mukulat, ääntä pitämästä,
ettei herää," komensi hän vähän ajan päästä. Sanoi sitten saman käskyn
palvelioille ja käski puuroa pöytään kiiruhtaa. -- --
Makuulle mennessään Eeva itki, mutta ei itsekään oikein tietänyt syytä
tuohon, mikä häntä itketti. Ensin oli, niin kuin itkua olisi tullut sen
tähden, että mies juovuksissa kotiin tuli. Mutta sitten alkoi tuntua
kohtuuttomalta tuosta itkeminen, koska se oli tapahtunut vasta ensi
kerran hänen aikanaan. Rupesipa päätänsä nostamaan sekin ajatus, että
olisi ollut melkein oikeammin, jos olisi ollut kohteliaasti miestänsä
vastaan ottamassa... Ei hänellä selvittyään olisi ollut ainakaan mitään
härnäämisen syytä. Nyt, sitä vastoin, ymmärsi Eeva hänellä sitä
olevan... Kun olisi edes särkenyt jotain astioita ja tuon kamarin oven,
niin sepä jotain olisi ollut... Olisi kohta palveliain kautta levinnyt
kylään huhu ja sitte olisi hän itse näyttänyt viattomalta, ilman omaa
syyttänsä kärsivältä.
Tuolla keinolla olisi saanut Repposen oikein itkemään ja anteeksi
pyytämään ja häpeemään... Sitten ei Repposen olisi pitkään aikaan taas
sopinut järjestyksen pidosta häntä torua ja sitä vaatia...
Tämän johdosta olikin niin hirmuisen paha, kun ei ollut niin käynyt...
Muutaman kerran oli tuo tosin nyrkillänsä ovea kolahuttanut ja
ärjynytkin, mutta mitä se oli ... ei semmoista kukaan niin suureksi
ilkeydeksi katsoisi, koska ei nuo palveliatkaan tuvassa mitään pahaa
näyttäneet isännästä ajattelevan, eivätkä puhuneet pahoin päin, vaikka
hän sen kyllä olisi suonut.
Olisihan tuollainenkin rähinä nyt jotain ollut, jos ei hän olisi
sattunut piiloon menemään ja odottanut suurempaa... Mutta kun nyt vaan
rauhallisesti makuulle meni, vaatteita päältäänkään ottamatta.
... Voi'i, kun elämä on raskasta, kun ei saa olla niin kuin itse
tahtoo... Kun saisi olla edes porvarin[8] emäntä, jolla ei olisi suurta
karjaa ja monta palveliata, eikä mitään sellaisia töitä, kuin talon
emännillä ... saavat olla niin kuin herrat...
Kyllähän ne saavat olla sellaisten, komiain ja aika talojenkin emännät,
joissa isännätkin ovat vähän tämänaikaisia... Ei niiden tarvitse
sellaisia roska-töitä tehdä, joita piiat tekevät, käskeä vaan saavat ja
huutaa...
Nuo meidän piiat ovatkin ... mistä he sattuivatkaan mullen kohta
tuollaiset... Tiinakin on tyhmä kuin peruna ja huolimaton ... pitäisi
aina olla nenästä vetämässä joka työssä.
Ja muutenkin... Ei suinkaan tuo meidän hyväkäs antaisi mun olla niin
kuin muiden komiain emännät ovat, vaikka minä kuinka olisin... Kyllä
silloin oli miestä lupaamaan kaikkea, kun mun sai, ja kehui ettei
mitään tehdä tarvitse... Vaikka mitähän täällä olisi sittenkään iloa,
kun ei se näy olevan kenenkään parempain tuttukaan, kitsas vaan näkyy
olevan kuin mikä...
Katkeran katkeralta tuntui elämä ja niin tuiki ikävältä, kun
viimeisetkin nuoruuden unelmat näin surkeasti haihtuivat tuollaisen
tavallisen järjestetyn arkielämän tieltä... Kun ei täällä pääse edes
komiain ystäväksi!... Uni kultainen kuitenkin pelasti kärsivän sielun
tällä kertaa pitemmälle valittamasta. -- -- --
Aamupuolella yötä heräsi Repponen. Vilu oli niin että hampaat suussa
kalisivat, sillä huoneessa ei koko eilispäivänä ollut valkeata pidetty.
"Hyh ... hyh, kun on vilu."
Hän kömpi ylös, ensin sängyn laidalle istumaan ja kohmeloista päätänsä
käsin pusertelemaan ja ajattelemaan. Turkkinsa taskusta hän löysi
tulitikkuja ja valkeata raapaistuaan katseli sameasti ympäri huonetta.
Näkyi sitten levoittuvan, kun paikat tunsi. Hän pisti valkean lamppuun.
"Hyh, hyh, hyh..."
Hän pudisteli turkkeja päältään ottaessa. Koetteli muuria kädellänsä,
mutta se oli kylmä. Ikään kuin totutusta tavasta hän kuitenkin käänsi
selkänsä muuriin päin, asetti kätensä selän taakse ja seisoi siinä niin
kuin lämmitellen.
Silmät harhailivat emännän kamarin ovelle ja jäivät siihen avaimen
sijaan tirkistelemään. Ei eroittanut oikein hyvästi, josko siinä
oli avain, vai eikö. Oikein sinnepäin kumaraan hän kumartui
tirkistelemään ... ei saanut varmaa selvää; käsin täytyi lähteä
koettelemaan.
"Ee-i." Sormet hipaisivat avaimen paikkaa ja pettyneenä toiveissaan
meni hän pöydän tykö. Lähti siitä vähän ajan päästä lamppu kädessä
etukamariin, jossa Emelia ja Helmi makasivat.
Hän katseli hetken lamppu kädessä nukkuvia lapsia. Lämpöinen näytti
heidän olevan. Lämmintä tunsi isäkin ja sitä seurasi hyvää tekevä
pudistus ja tuntui siltä kuin kylmyyttä olisi sisästä pois paennut
lämmön edestä. Hän rupesi riisuutumaan ja aikoi panna makaamaan lasten
äärelle. Sohva oli soukalla ja sitä hän aikoi leveämmälle vetää
hiljaa ... hiljaa, ettei lapset heräisi.
"Kuinka et sinä tänne tule?"
Eeva seisoi unisin silmin kamarin ovella. Mies säpsähti ensin ja katsoi
taaksensa. Ei puhunut kuitenkaan mitään, rupesi vaan tasoittamaan
vuoteen syrjää. Vähän ajan päästä hän sanoi:
"Kyllähän minä täälläkin pysyn."
Vastaus oli hiljainen, mutta Eevassa se kuitenkin vaikutti värisyttäviä
tunteita.
"Niin... Mitä tuo tietää tuollainen..."
"Eihän siellä ole ollut avainta suullakaan?"
"Onpa."
"Vai niin. No mennään nyt sitten."
Isäntä meni hyvin myrryisen näköisenä. Eeva teetteli itkua ja pyyhkieli
silmiään mitään puhumatta.
"Mikä itkettää?" Repponen istui ja katsoi vakavasti vaimonsa silmiin;
ääni oli kuitenkin ankarallainen, jolla kysymys tehtiin. Eeva ei
vastannut, pyyhki vaan yhä silmiään.
Into ja Maiju makasivat samassa huoneessa ja olivat potkineet peiton
pois päältänsä.
"Pane peite lasten päälle."
Eeva totteli kohta. Repi peitteen ensinnä heidän altansa ja heitti sen
sitten huolettomasti päälle.
"Älä tee enää sitä, kuule, toista kertaa, älä!"
Repponen heitti itsensä kovasti vuoteelle.
"Mitä ... mitä Jumalan tähden minä nyt olen tehnyt?" Eeva katseli
lasten sänkyyn, ikään kuin näyttääksensä luulevansa, että puhe oli
lasten peiton panemisesta.
"Sitä illallista," sanoi Repponen.
"Mitä ... mitä ill..."
"Suu kiini!"
Nyt sai Eeva todella vapista ja totta syytä itkeä. Hän istui tuolille
niin tekemään.
"Tule makaamaan ja kohta!"
Käskyä täytyi seurata ja kohta täytyikin. Ajatuksiinkaan ei johtunut
että sitä uskaltaisi vastustaa istumista jatkamalla.
"Siunaa nyt," käski mies, kun valkea oli sammutettu, mutta ei hän
puhunut enää yhtä kovalla äänellä kuin äsken.
Eeva koetti olla niin hiljaa ettei hengitystäkään olisi kuulunut.
"Kuulitko?" Nyt oli ääni jo koko joukon heleempi.
"Lakkaa nyt jo ... äläkä niin kovin kiusaa," puhui Eeva itkun äänellä.
Mies käänsi itsensä ja nukkui pian.
Eeva voihkasi ja käänteli itseänsä taas, mutta ei siunannut ... ei
ainakaan siinä merkityksessä kuin Repponen olisi tahtonut ja sitä
ajatteli.