Repponen oli käymässä Latva-Kuntissa. Appensa kanssa hän istui
kamarissa tupakoiden ja tarinoiden. Vilkasta ei keskustelu ollut, mikä
lieneekin kieliä salvannut.
"Ei ollut Eevasta emännäksi," sanoi Repponen vihdoin äkkiä ja katsahti
ikään kuin hätäytyneenä appiukkoonsa. Itsekin hämmästyi lausettaan.
Kauan oli sanat jo suussa pakottanut; kauan oli tehnyt jo mieli siitä
puhua. Nyt se tapahtui.
Appi käänsi kasvonsa lattiaan.
"Vai niin." Ääni vavahti hiukan.
"Se on raskasta ... ei tahdo jaksaa kaikin ajoin kantaa." Repposen ääni
vavahteli ja hän katseli lattiaan.
"Vai niin."
Mutta Repponen kun oli päässyt alkuun, halusi puhua enemmän, purkaa
sydäntänsä, jossa nuo asiat karvastelivat.
"Ensin kun hän tuli meille," jatkoi hän vähän ajan päästä, "en minä
tuntenut häntä, taikka oikeammin, hänen taipumuksiansa; minä vaan pidin
hänestä niin paljon ... tykkäsin niin kovin, etten katsonut sopivaksi
häneltä mitään vaatia. Mutta en minä tiennyt että se oli niin
taitamaton, ettei nyt itsestänsä vähää edes ymmärtäisi talouden
hoitoa... Kyllä tuon huomasin pian, mutta en puhunut mitään, ajattelin
ja toivoin että kyllähän oppii...
"Mutta kun rupesi käymään aina vaan huonommasti ja huonommasti, niin
täytyi minun vihdoin ruveta puhumaan ja kauniisti neuvomaan...
"Silloin vasta tulin häntä tuntemaan ... suuttui kun tärpätti[10] ...
ei muka tarvinnut mun neuvojani. Sitten sain minä kuulla ettei hän
ollut itseänsä minulle kauppaamassa ollut ja että, mitä varten minä
olin häntä vetänyt meille...
"Voi herra Jumala, kun tuo leikkasi sydäntäni!...
"Minä rupesin sitten ajattelemaan, että ei sitä pitäisi vanhana nuorta
naida ja ... kun on lapsiakin. Kun minä kuitenkin koetin -- sillä minua
vaati pakko siihen -- neuvoa ja pyytää häntä paremmin huolta pitämään
taloudenasioista, niin sitte hän, minun kiusallani, rupesi itse
tekemään työtä niin kuin hullu, kun tiesi että tuo pisti minun
vihakseni.
"Pian hän kuitenkin siihen kyllästyi, kun en minä kieltänyt, vaan
annoin hosua. Mutta siitä asti rupesi hänellä olemaan merkillinen
taipumus keksiä kaikissa minun puheissani jotain pistoja ja
kiusantekoja itseänsä vastaan.
"Jos milloin pyysin hänen jotain tekemään, niin näin että hän aina
enemmän taikka vähemmän suuttui... Minä huomasin että hän oli ruvennut
sydämestänsä halveksimaan minua.
"Lapsi-raukkani! ... heille ei hän ole äiti. No ei sitä sovi sanoa,
että hän olisi pahinta laatua äitipuolia, on niitä huonompiakin, mutta
kun minä rakastan lapsiani ja näen ettei hän rakasta ollenkaan, ei edes
täysin suvaitse heitä, niin käy niin harmiksi monasti, kun ajattelee,
että mitä heistä tuollaisessa hoidossa tulee."
Repponen nojasi poskea kättä vasten pöydän nurkalla ja kärsi
huolettavien ajatusten sortoa. Latva-Kunti oli toisessa päässä pöytää
samallaisessa asemassa.
"Anna selkään," sanoi hän vihdoin, "tottahan tuollainen mies nyt
akkansa saa taipumaan."
Repponen katsahti hämmästyneenä appeansa, ikään kuin tullaksensa
vakuutetuksi että oli kuullut oikein.
"Ei!" sanoi hän vihdoin pontevasti, "minä en lyö vaimoani, minä kuritan
ainoastaan lapsiani ja teidän olisi tullut tehdä samoin."
"Hm... En minä ole paljon huolinut koko tytön kasvatuksesta ... äitinsä
hallussa tuo paraiten oli. Jos ei lie kylläksi kurittanut ja opettanut,
niin hänen syynsä se on, eikä minun ... ei siitä minua tarvitse
syyttää."
"Vai niin se onkin... Ilmankos..."
"Mitä, ilmankos?"
"Hänen kasvatuksestansa ei ole sitten kukaan pitänyt huolta."
"Hmm," pani Latva-Kunti, mutta ei puhunut muuta mitään.
Repponen jatkoi taas vähän ajan kuluttua:
"Ensi-aikoina oli se edes hyvä asia, että hän piti huoneissa
jonkullaista puhtautta, mutta nyt on hän muuttunut, niin ettei hän
puhtaudestakaan välitä mitään... Suoraan sanoen, on toisinaan oikein --
sikamaista. Hän on nyt aina jossain työn puuhassa, niin ettei muka ole
aikaa edes itseänsä ja huoneita siivota. Mutta mitäpä siitä
työntouhustakaan, kun hän tekee kaikki niin poikkipuolin kuin
huonoimmat piiat."
"Hm."
"Menee se nyt jo sentään kun minäkin olen jo paremmin tuollaiseen
tottunut, eikä hän nyt enää aina vihastu, jos jotain vaatimuksiakin
teen, mutta ei hän paljoa minun puheestani välitäkään."
"Hmh, sepä nyt kummaa, kuinka hänestä sellainen on tullut."
"Niin on, mutta minä ajattelen ainakin että siihen on se syynä, että
häntä on kokonaan kasvatettu turhamaiseen koreiluun, niin että hän
täysikasvuiseksi tultuaan ei muuta toivonut kuin päästä jonkillaiseen
herraselämään, nauttimaan vaan huvista ja laiskuudesta. Jälestä päin
olen ajatellut että hän ottikin minut vaan sen tähden, kun minulla oli
varoja enemmän kun useilla poikamiehillä. Hän kukaties ajatteli meillä
saavansa viettää herraselämää... Mutta ei se sopinut, eikä sovi
vastakaan. Kun hän tuon tuli huomaamaan, ja ... kun ei hän mitään
minusta välittänyt, niin hän vajosi sellaiseksi kuin hän nyt on... Tämä
on minulle katkeraa!"
Hän ärjäsi viimeisen lauseen äänellä, joka todisti sanain sisältöä.
"Hm."
Ei Latva-Kunti muuta tuohon tainnut sanoa. Hän yhä vaan tirkisteli
lattiaan.
"Ja kun minä nyt kerran sanomaan olen ruvennut, niin sanon teille
kaikki," jatkoi Repponen taas. "Ainoastaan _teille_ tästä puhun, eikä
kellekään muille ... sillä sydän pakottaa sitä jollekin avaamaan. --
Sanon sen vielä, etten minä pidä tätä Eevan syynä, että hän on
sellainen kuin hän on. Se on _teidän_, vanhempain syy, jotka
ette ole lapsellenne jo aikaisemmin opettaneet semmoista maailman
katselemis-oppia, ettei hänessä olisi päässyt kasvamaan semmoiset
pilventakaiset toiveet. -- Näette nyt, mikä siitä on seuraus ollut."
"Hmm... Kuka sen tietää, mitä ne mukulat kulloinkin toivovat."
"Niin no, eipähän tiedäkään, mutta se pitää tietää että heitä pitää
estää semmoisia turhia toivomasta, jotka eivät kuitenkaan koskaan voi
toteutua... Sitä minä kuitenkin toivon, että hän vähitellen tasautuu
kun vanhenee ja että sitä sitten jotakuinkin mennään." -- --
Latva-Kuntin emäntä kuunteli toisessa kamarissa oven takana tätä
tarinaa; ja hän itki, itki niin että kyyneleet virtana vuotivat.
Ei hän ollutkaan päässyt vielä Eevaa murehtimasta, vaikka luuli jo
silloin kaikista huolista päässeensä, kun Eeva kotoa pois vietiin
emännäksi Repposeen.
Olikohan se "suru" Eevan tähden ennen niin todelliselta tuntunutkaan?
Kukapa sen tietää. Mutta karvaammalta se nyt tuntui ja syyllisemmältä
kuin koskaan ennen.
Kun Repponen pois lähti, niin pojat kummastelivat, miksi hän nyt noin
vakainen ja harvasanainen oli, ja isäkin koko illan tavallista
kärtyisemmältä näytti, sekä äiti toisinaan itkuisia silmiänsä pyyhki.
Repponen ajoi kotiinsa ja mietiskeli matkalla, oliko se ollut oikein,
että _tuosta_ oli apellensa puhunut. Katumaan ei hän ruvennut.
Kummasteli vaan, kun ei apella ollut paljon mitään sanomista, ja sitten
nauraa hytkähti surullisesti, kun muisti että se tytärtänsä lyömään oli
käskenyt. "Ei ole kummallista, jos Eeva on sellainen," hän itsekseen
mutisi. Mutta Eevalle voi hän sen johdosta paljon anteeksi antaa.