Nyt seurasi muutamina päivinä että Eeva raatoi kiukkupäissään
kaikkialla, koettaen saada epäjärjestyksessä olevia paikkoja
järjestykseen. Lihat ripustettiin aitan kattoon, sen lattia lakaistiin
ja sieltä tulikin äköttävästi haiseva moska. Navetan parsia rääpittiin
ja lehmille annettaessa käärittiin heinävihkoin ympärille puoli
olki-sitomaa. Emäntä puuhasi itse kaikkialla ja oli kovin närkäs
puhumaan piioille pistosanoja ja muuten suoraankin kiukkuansa
purkamaan. Emelia pakkasi ensin joukkoon, mutta ei äitipuoli sitä
kärsinyt, käski vaan tupaan mennä.
Väen pöytään ilmestyi joka aterialla valtainen voilautanen. Piimä sai
matkustaa sikain ruoaksi ja maito pöytään.
Tähän aikaan oli kamarin pöydässä ruokaa niin kuin ennenkin, mutta
siellä ei syönyt muut kuin lapset.
Luonnollisesti herätti tämä kummastusta koko talon väessä; kyseltiin
toisiltansa syytä tähän merkilliseen muutokseen ja arveltiin yleensä
että emäntä oli saanut nuhteita isännältä.
Näinä päivinä olivat lapset entistä enemmän orvon kaltaisia; äitipuoli
ei puhunut heille mitään, ei hyvää eikä pahaa, jos pienemmät joskus
hänen puoleensa kääntyivätkin... Saivat Innosta aikain pitää huolta
itsestään.
Huomattavasti lisääntyi epäjärjestys kamareissa sen mukaan kuin
järjestystä muualla koetettiin toimittaa. Eeva ajatteli: "kärsiköön
sisä-siivo, ulko-siivon hyväksi."
Kun ei Emelian sallittu muiden muassa olla noissa toimissa, kysyi hän
äitipuolelta, josko hän saa mennä kamareja lakaisemaan. Kiellettiin.
"Tämä ei passaa," sanoi isäntä eräänä ehtoona Eevalle, kun oli kulunut
pari päivää ensimäisestä väittelystä. "Minä näen kyllä, että sinä
kiukuissasi riihitset, mutta työnteko pitää tapahtua ilman kiukkua, se
tulee muuten raskaaksi ja ikäväksi... Enkä minä ole _sinua_ käskenyt
väen pöytään syömään eikä niin itse työtä tekemään ... enkä hulluuden
päähän voita lautasille panemaan. Kohtuus kaikessa."
Eeva ei puhunut mitään, punotti vaan.
"Sinun täytyy asettua kohtuullisuuteen kaikessa," jatkoi mies. "Mutta
jos sinä tuolla tavalla rupeat kiusoittelemaan, niin kyllä sinun tulee
se tietää että minulla on housut jalassa."
Eeva oli yhä ääneti.
"Miksi kamari on nyt näin huonossa siivossa?"
Eeva yhä kehräsi, mitään vastaamatta tuijottaen työhönsä.
Isäntä huusi Emelian tuvasta.
"Lakaise tämä huoneen lattia," käski hän.
Tyttö loi vauhkan katseen äitipuoleen, kävi sitten luutaa hakemassa ja
rupesi lakaisemaan.
Eeva heitti rukin syrjään, meni ja tempasi luudan tytöltä ja alkoi itse
kiivaasti lakaista.
Emelian ja isän hämmästyneet katseet kohtasivat toisiaan. Emelia pakeni
tupaan.
"No, miksi et antanut Emelian lakaista?" kysyi mies kauniisti.
Eeva vähän viipyi ennen kuin vastasi:
"En minä ole tänne tullutkaan sitä varten että minä pelkään ... en minä
ole ennenkään peljännyt."
"Kuule ... mitä ... mitä sinä nyt puhut, Eeva?"
Repposen ääni värisi liikutuksen ja kiukun sekoituksesta. Hän nousi
tuoliltaan ja meni Eevan luo.
"Mitä Jumalan nimessä sinä tarkoitat?"
Kysymyksiin, joita hän vielä tämänkin jälkeen teki, ei tullut ollenkaan
vastausta. Ei koko iltana puhunut Eeva hänelle mitään.
Miehen sydämen läpi virtasi kiihkeitä tuulia, jotka pudistuttivat ja
viluttivat. Ne asettuivat vähemmälle myöhempään, jonka jälkeen siellä
tuntui lepäävän raskas, hyvin raskas paino.
Lapsiinkin ja palkollisiin tuvassa ei haltiaväen kammottava äänettömyys
ollut vaikuttamatta. Palveliat olivat alakuloisia, mutta lapset
silmäilivät pelkäävästi isän synkeätä muotoa ja äitipuolen tumman
punaisia poskia ja kyräileviä silmäyksiä.
* * * * *
Aamu tuli. Eeva nousi ylös varsin aikaisin. Isäntä toivoi vielä että
asiat kuitenkin ilman suurempia selkkauksia selviäisivät, ja koko
joukon ollen toivollisempana kuin illalla, odotteli aamukahvia, jota
hänelle tavattiin sänkyyn tuoda. Aika kului kuitenkin myöhälle ja hän
rupesi jo käymään levottomaksi pitkästä makuusta. Ei tahtonut
kuitenkaan nousta, koska pelkäsi hätimisellään vaimoansa loukkaavansa.
Emelia sattui kuitenkin käymään hänen huoneessaan.
"Eikö sieltä jo kahvia tuoda?" kysyi hän.
"Ei ole keitettykään kahvia."
Tyttö näytti kovin alakuloiselta.
"Jassoo..." Repponen nousi reimasti pukemaan.
"Mene nyt sinä keittämään kahvia," käski hän tytölle.
"En minä uskalla, kuin..."
"Sano, että minä käskin."
"Niin mutta..." Tyttö seisahtui menotiessä ja kyyneliä alkoi pisaroida
poskille.
Isä katseli häntä säälien.
"No ei tarvitse ... mene nyt vaan muuten tupaan."
Päivä alkoi sangen ikävillä tunteilla.
Repponen päätti niin paljon kuin mahdollista, olla muutamiin päiviin
sekaantumatta vaimonsa asioihin, koetellaksensa kuinka kauan tuota
kestäisi. Siihen tulikin sangen sopiva tilaisuus, sillä hän lähti
kahden päivän matkalle.
Toisena päivänä hänen poissa olonsa aikana, rupesi Eeva kyllästymään ja
väsymään tuohon ahkeraan työhön ja kiinteään puuhailemiseen talouden
toimissa ja istui taas enimmän osan päivästä kamarissa. Mutta sydän oli
levoton, vaikka ruumis täten saikin levätä.
Hän oli kiukuissaan itseksensä päättänyt, että miehensä kiusallakin
raataisi kaikkialla niin kuin hevonen. Tiesi että Repponen ei tuota
voisi kärsiä siitä pelosta että kylässä ruvettaisiin sanomaan:
"Kovallapa pitää Repponen nuorta emäntäänsä..." vaan alistuisi
vaatimuksissaan hänen suhteensa, ... kun hän vaan olisi kestävä.
Aavistusta oli siitäkin, että Repposen vaatimukset olivat osaksi
oikeutettuja, mutta mahdotonta oli niitä niin järjestyksessä ja
säännöllisessä muodossa tyydyttää kuin tämä vaati... Jospa ei Repponen
olisikaan puhunut niin maltillisella, puolittain nöyrällä äänellä ...
mutta kuitenkin niin vaativaisena, niin olisihan tuota saattanut
vähitellen ruveta totuttamaan itseänsä, koska se omastakin mielestä
vähän tarpeelliselta tuntui... Jospa isäntä olisikin pyytänyt; mutta
kun niin vaatimalla vaati ja vihoissaan oli varmaan, vaikka sitä niin
peitti ... viekasteli, niin se kiukutti siihen määrään, ettei mistään
hinnasta tahtonut ruveta noita vaatimuksia täyttämään... Täytyisi
miehen peräytyä, jos vanhat merkit tilansa pitävät ... ja jos se
hänestä pitää ja vähänkin sopuisaa ja rauhallista elämää rakastaa...
Sittenhän sen näkee kun koettaa... Alakynteen ei ainakaan millään
tavalla sovi antautua, ei hän ollut sitä varten tullutkaan, eikä hän
ikänä ollut ajatellut että avioliitossa tarvitsisi miehen mielen mukaan
aina tehdä. Ja sitä varten hän oli Repposen ottanutkin, kun tiesi
olevansa liian _komea_ vanhahkolle leskelle, että saisi enemmän olla
niin kuin itse parhaaksi näkee, koska Repponen oli siksi varakas että
hänen kannattaisi vaimonsa sillä lailla antaa olla.
Jos olisikin itseänsä parempain taikka sellaisten kanssa, joita
kaltaisinansa piti, naimisiin joutunut, niin silloin olisi vähän
enemmän täytynyt olevaisten olojen mukaan mukautua... Mutta Repponen
sai kiittää onneansa että oli saanut hänen kaltaisensa nuoren ja komean
tytön emännäksensä, tytön, jolla kyllä olisi ollut nuorempia ja ...
parempiakin kosioita.
Ja nyt tuolla lailla rupeaa vaatimaan...
Näin mietiskeli Eeva.
Hän käytti siis tilaisuutta miehensä poissa ollessa levähtääksensä,
että taas olisi uusia voimia, kun tämä kotia saapuisi, että taas sopisi
ruveta kiusalla ... koska arvasi että mies siitä olisi pahoillaan.
Vaan kun hän istui kamarissa jotain tekemässä, ja oli lapset äreästi
luotansa pois käskenyt, rupesi ajatuttamaan, että mitähän, jos ei
Repponen antaisikaan perään kovin vähällä ... jos pitäisi pitemmälle
ruveta tuota raatamista jatkamaan...
Rupesi tuntumaan siltä, ettei voisi kestää pitemmälle tuossa
velvollisuuksien orjallisessa täyttämisessä. Mieli kävi yhä
raskaammaksi, kun muistui, muun muassa, niin elävästi mieleen ne
mielikuvat, joita saavuttaaksensa hän oli tyttö-päivänsä elänyt.
Kun ei olisi edes noita lapsia tuommoista liutaa!... Ne tunkeevat joka
paikkaan mihin vaan menee ja varmaan kantelevat isällensä minun
päälleni, jos ei aina ole käsi niin hijaa myöden...
Into tuli sisään ja sormet suussa seisahtui tuoliin nojaamaan. Siitä
hän kulmainsa alta salavihkaan äitipuolta katseli ja näytti epäilevän,
josko oli lupa sisällä olla. Lapsi oli ensi aikoina kiintynyt
äiti-puoleen, mutta nyt tämä oli muuttunut kovaksi ja kylmäksi.
"Mitä sinä nyt ... siinä seisot noin? Ota sormet suustasi."
Into luultavasti ajatteli että nyt piti puollustukseksensa sanoa tärkeä
syy sisään tuloonsa, koska äsken oli pois ajettu ja hän yhtä kaikki oli
tullut.
"Mun on nälkä," sanoi lapsi matalalla äänellä ja totisesti yhä
katsellen äiti-puolen kasvoihin.
"No mitä sinä sitä mullen tulet sanomaan, ei mulla täällä ruokaa ole...
Mene tupaan."
Ovenraosta pilkisti sisään Maiju.
"Tule tänne Into," hän kuiskaamalla sanoi, hiipi hiljaa pojan luo ja
veti sitä käsivarresta.
"Tule nyt pois ... kuulitko!"
Poika lykki ja tyrkki pois puolestaan sisarensa käsiä ja katseli
äitipuolta ikään kuin odottaen, että tämä käskisi Maijun mennä tupaan
ja jättää Innon rauhaan.
"Kaa ... tule nyt."
"No mitä se poika nyt siinä ... häjynkurinen. Vie nyt se tupaan ja anna
ruokaa sille, kun kehui nälän olevan."
Into meni alakuloisena Maijun seurassa.
* * * * *
Tänä päivänä emäntä taas söi kamarissa ja palveliat kuiskailivat ja
iskivät silmää toisilleen tuon johdosta.
Eeva aavisti jotain tuollaista siitä, että palveliat hänen mielestään
käyttäytyivät vähän kavalasti hänen tuvassa ollessaan. Tuo oli hänestä
ikävä seikka.
Miksi he noin katselevat?... Oudoksuvatko ehkä tätä oloa...? kukatiesi
vielä pilkkaakin takanapäin laskevat?
... Oliskohan että palveliat ajattelevat minussa yksin syyn olevan
siihen että näin ollaan?...
... Ei tämä ole hupaista... Täytyy koettaa lapsia taas hyvitellä että
rupeaisi niiltä edes ystävyyden osoituksia saamaan...
Hän nouti puita, teki valkean kamarin pesään ja keitti kahvia.
... Palvelijoista ei muuten mitään, mitä heistä, mutta kun he niin
salamyhkäisesti katselevat ja välinsä varmaankin ajattelevat ja
puhuvat ... mitä mahtanevatkaan puhua?...
Kahvin valmiiksi saatua, kutsui hän ensin Emelian sisään, ja sitten
toiset.
Alussa hän puhui hiukan entiseen laatuun, sitten vähitellen lempeämmin
ja ystävällisemmin, ettei olisi huomattu mitään äkkinäistä muutosta ja
tarkoitusta.
Into pääsi kahvia juodessa syliin ja sai makiaisia. Illemmalla olivat
lapset hyvin vapaalla mielellä; uskalsivatpa taas kamarissakin leikkiä
ja ääntä pitää, Emelia istui työskennellen äitipuolen huoneessa niin
kuin ensi viikoillakin tämän tulon jälkeen.
Ja hetkisen Eeva tunsi itsensä onnellisemmaksi ja vapaammaksi, niin
ettei enää joka minuutilla ollut tuo pahasopu ja riita mielessä; mutta
silloin se kohta johtui sinne kun mieskin mieleen muistui. Ja silloin
kulki hienosti omituinen väre sydämessä. Melkein pelotti miehen kotiin
tulo ... ja se että taas pitäisi ryhtyä tuohon -- kiusatyöhön, jos
mielisi toiveitansa saada perille ja jos ei mies jo myöntynyt olisi.
Asia tuntui tukalalta, ensiksikin työn tähden, ja sitten sen tähden,
että oli sydämeen ilmestynyt kummallinen tunne, jota ei Eeva voinut
selittää. Se oli ikään kuin taistelevinaan tuota kiusanteon-ajatusta
vastaan ja ... taas se oli niin kuin puollustavinaan sitä.
Tässä mylläkässä muistui mieleen vielä entiset mielikuvituksetkin,
joita täytyi ainakin saada toteutetuksi ... ja sitten ajatus siitä,
mitä ne palveliat ajattelevat ja puhuvat ... ja taas pelonsekainen
miehensä kotiin odottamisen tunne ... sekä monta muuta, niin että
lopuksi ajatukset ja tunteet ihan sekaantuivat.
Vaan kuinka olikaan, kun hän taas loi huomionsa nykyhetkeen, joka
esiintyi hupaisena ja onnellisena, niin nuo ikävät mielijohteet
haihtuivat ja hän voi hetkisen nauttia siitä ajatuksesta että oli
tehnyt oikein siinä, kun leppyi lapsia kohtaan ja sai ainakin heidät
puolellensa, etteivät he ainakaan hänestä nyt pahaa ajattele.
Rauhoittavalta tuntui kun Emeliakin puhui ja nauroi taas kuten muutkin
ihmiset.
... Kun ei vaan tuo isäntä olisi ruvennut tuolla lailla vaatimaan ...
kuka sitä niin äkkiä tottuu, kun en minäkään kotona tullut juuri
mihinkään sellaisiin opetelleeksi... On niin paha tehdä silloin kun
käsketään...
Taas menivät ajatukset sille tielle, jossa ne sekaantuivat.