Isäntä oli mennyt kartanolle työskentelemään, mutta ei saanut
mielestään poistetuksi niitä moitteita, joita oli kuullut miehien
aamulla lausuvan emännästä, ja lasten kohtakin ajatutti.
Päivällinen vetäytyi tänäänkin hyvin myöhälle, kun emännällä oli niin
kiireistä kuvain tikkausta ... eikä Emeliakaan tietänyt puuhaan ryhtyä
piikain kanssa aikanansa, koska käskyä kamarista odottivat. Vihdoin
täytyi Emelian mennä kysymään. Eeva kehui unohtaneensa koko asian, kun
oli niin kiirettä; käski sitten ja antoi määräykset, mutta ei joutanut
katsomaankaan mennä. --
Ensi kerran, pitkän ajan jälkeen, meni isäntä nyt syömään palveliain
pöytään. Ja kun Eeva kävi tuvassa ja näki tuon, alkoi hän itsekseen
syystä ihmetellä, mitä isäntä tuolla tarkoitti, Repposen muotokin oli
synkempi tavallista, eikä hän tänään koko päivänä puhunut paljon
mitään. Täytyi vähän miettiä syitä tuohon, mutta ne eivät selvinneet.
Siihen suuntaan ajatus lopulla vaan kääntyi, että kun aina söisi
palveliain kanssa, niin olisi parempi ja vähemmän vaivaa. --
Päivällisruokana oli kuorimattomia perunoita, kastikkeena suolan lakaa
vadin syrjässä, silakkaa, tuota moitittavaa leipää ja piimä-kotkeloa.
Emelia sai aina syödä palveliain pöydässä, kun oli jo iso; toiset
lapset söivät missä milloinkin, tuvassa ja kamarissa.
Mutta voista, maidosta ja lihasta ei ollut puutetta kamarin pöydässä
koskaan.
Päivällisen jälkeen meni isäntä emännän luo. Kun hän oli asettunut
piippuineen emännän ääreen tupakoimaan, sanoi hän:
"Minun mielestäni on tuo väen ruoka liian huonoa," ja ääni värähteli
hiukan. "Kyllä sitä täytyy ruveta vähän paremmasti laittamaan, taikka
me emme lopulta saa ollenkaan työväkeä."
Eeva katsahti oudoksuen mieheensä.
"Mitä varten?... Kyllä se vaan kelpaa."
Isäntä veteli ahkerasti savuja ja varmaankin ajatteli, mitä hänen nyt
pitäisi sanoman.
"Mitä varten sinä nyt väenpöytään menit syömään?" kysyi Eeva vähäisen
väliajan päästä.
"Menin vaan. -- Kyllä se on kuule niin, että sen täytyy parantua...
Minkä tähden tuo leipä ja piimäkin ovat niin huonoa?"
Eevaa kosketettiin arkaan kohtaan... Miksi isäntä nyt tuollaisista
rupesi puhumaan?... Aikoi jo kiukkuisesti jotain sanoa, mutta
syyllisyyden tunto ehkäisi ja täytyi sanoa jotenkin parannellen:
"En minä tiedä, kuinka se särvin on niin huonossa lajissa. Leipään ei
ole minun syyni; kun viimein leivottiin, en minä ollut kotona ja Tiina
oli varmaankin antanut taikinan liiaksi jähtyä."
Hän katsahti mieheensä ikään kuin varkain ... mahtoiko uskoa
puollustusta...?
"Et ollut kotona? Kyllä silloin pitäisi olla kotona, kun leivotaan ...
mitä ne piiat huolivat perään katsoa."
Isäntä puhui hiljaa ja vakavasti.
"No en minä sitä ymmärtänyt, ettei leipiä osaisi kypsentää ...
mokomakin kelvoton Tiina!" Eeva puhui kiivaasti sinkuen.
"Älä nyt niin kiivastu, Eeva kulta, kyllä sitä sinun sellaisista
asioista täytyy huolta pitää. Ei tuommoisista sovi piikaa syyttää, ne
kuuluvat emännän tehtäviin."
"No ... ei siitä nyt tarvitse koko päivää saarnata."
"En minä, hyvä ystäväni, saarnaa ollenkaan, enkä pahassa tarkoituksessa
puhukaan, mutta minä vaan tahdoin muistuttaa, että semmoinen ei kelpaa.
Ruoka-aitassakin on niin kovin huono järjestys että sinun täytyy
tänäpäivänä mennä Tiinan eli Emelian kanssa laittamaan siellä kaikki
parempaan kuntoon."
Eeva kuulteli punastuneena kuin veripahka.
"Nytpä ollaan kovin...", hän vähäisen väliajan päästä virkkoi.
"Älä suutu, Eeva kulta, sinun ei saa suuttua, ... eli tästä tulee
paha."
Nyt puhkesi Eevalta itku ja hän veti esiliinan silmilleen ja sen takaa
hän taas vaikerehtaen sanoi:
"Tuotako nyt rupeaa tulemaan... Mitäs minua tarvitsi vetää tänne, en
ainakaan ole kaupannut itseäni."
"So, so, so..."
Eeva lähti kiivaasti pois huoneesta.
"Älä mene ... kuulitko Eeva!... Sinun ei saa mennä nyt että muut
näkevät sinun itkeneen."
Mutta Eeva meni vaan huivia silmilleen vetäen eikä puhunut mitään.