Repponen oli aina ollut luonnostaan säännöllinen ja vaativainen, mutta
näitä ominaisuuksia ei Eeva tullut alusta-alkain tuntemaan. Luultavasti
oli tähän syy siinä, että hän ihmetteli Eevaa, ensiksikin tämän
kauneutta ja sitten sitä, että tämä oli hänestä huolinut... Uskoi
muuten, että Eeva oli häneen yhtä mielistynyt kuin hän Eevaan. Tämä oli
niin ihanaa, niin hurmaavaa miehelle, joka jo oli ollut 15 vuotta
naimisissa ja nähnyt, miten rakkaus tahtoo itsestäänkin muuttua
jokapäiväiseksi. Repponen ei tahtonut millään tavalla ruveta nyt
jouduttamaan tätä muutosta. Tuntuihan niin lämpöiseltä, kun jokapäivä
näki kotonansa nuoren kauniin naisen, jota sai nimittää emännäkseen.
Uusi veri virtasi suonissa. Siellä se pulppusi ja roiski kuten
kiehuva koski, kiihottaen jo vakaantunutta luonnetta intohimoisesti
säilyttämään lemmen sulo-ihanteita, jopa siinä pyrkimään mahdottomiin
asti. Synti olisi ollut mielestään noita kuvia häätää. Pelkkää
mieletöntä konnamaisuutta itseänsä kohtaan, lausua jotain vaativaista,
joka Eevan mieltä olisi saattanut loukata ja pakottaa häntä tekemään
jotain vasten tahtoansa. --
Silloin kun Eeva oli taloon tulossa, sanoi Repponen eräällä kerralla
vanhimmalle 13:ta vuotiaalle tytöllensä:
"Emelia, niin se nyt on, että kyllä teillen taitaa tulla uusi äiti,
mutta kyllä te äitiä tarvitsettekin. Muista sinä Emelia se, ettet
sanallakaan vastusta häntä ... pitää tehdä kaikki mitä hän käskee,
muista nyt se... Ja te toiset, Maiju ja Helmi, muistakaa tekin se...
Hän tulee olemaan nyt teidän äitinne, joka hoitaa ja rakastaa teitä
niin kuin toinenkin äiti, joka hautaan vietiin. Into on vielä niin
pieni, ettei hän ymmärrä, jos häntä varoittaakin, mutta kyllä äiti
opettaa itse lapsen." Tätä sanoessaan otti isä kolmivuotiaan
poikansa syliinsä ja suuteli sitä. Toiset lapset, joista Maiju oli
kahdeksanvuotias ja Helmi viisivuotias, kuuntelivat hiljaisina isän
puhetta uudesta äidistä. Ei he näyttäneet iloisilta, pikemmin
surullisilta; kovin he ainakin olivat vakavia. Isältä ei jäänyt
huomaamatta tuo, muulloin iloisten lasten surumielinen käytös.
"Pelkäättekö te?" hän kysyi. Ääni värähteli liikutuksesta ja kysymys
tuli ikään kuin väkisin.
Emelia ja Maiju käänsivät kasvonsa ja alkoivat itkeä. Helmi katsoi
ensin totisena isän kasvoihin, mutta kun toisten itku paisui yhä
valtavammaksi tyrskinäksi niin lapsi ei enää voinut vastustaa, vaan
liikutus tarttui häneenkin mahtavalla voimalla.
Isä ei voinut enää niitä pidättää: voitollisina tunkivat kirkkaat
kyyneleet silmäkuopista ja kulkivat kuumasti polttaen poskipäitä
myöten. Hän hyrski itkuansa pidätellen eikä voinut sanoa mitään
ehkäistäksensä lasten itkua, johon Intokin muiden esimerkkiä seuraten
oli hänen sylissään jo liittynyt. Mutta hänen ei ollutkaan tarvis
puhua, ei kysellä syytä lasten itkuun. Sydän puhui selkeätä kieltä,
josta ei voinut erehtyä. "Herra Jumala! noinko nuo lapset pelkäävät
uutta äitiä?... Miksi pitää jo heilläkin oleman tieto ... aavistus
siitä ettei voi elämässä olla muuta kuin -- yksi äiti?"...
Sydän pakotti ehdottomasti sanomaan lapsille jotain lohduttavaa.
"Tulkaa isän tykö," hän sanoi, ja lapset menivät vielä nyyhkien.
Taas hänen valtasi itku ja vaikka ei alussa niin aikonutkaan, sulki hän
kaikki yht'aikaa syliinsä.
"Isä teillä on ainakin ... lapseni," sai hän samotuksi. Orvot
ymmärsivät tarkoituksen; tunkivat rakkaasti yhä lujemmin isän rintaan,
nojaten ja kaulaillen.
Mutta tämän kohtauksen loppu-osa vaikutti lasten sydämissä enemmän
Eevan eduksi, kuin mitkään kehumiset ja määräykset tottelevaisuuteen.
* * * * *
Eeva oli ollut jo joitakuita aikoja uudessa kodissaan. Tämä aika oli
ollut kokemuksista rikas: Velvollisuudet, jotka tyttö-aikana olivat
olleet vaan ikään kuin todellisuuden leikkikaluja, joita sai mielin
määrin käyttää tahi olla käyttämättä, esiintyivät nyt äkkiä
vaativaisina. Ei mikään keino näyttänyt kyllin voimakkaalta niitä
poistamaan, jos poistamista ajattelikin. Tunto vaati taipumaan uusien
olojen mukaan.
Jos pakotus tuohon olisikin heti ilmestynyt ulkoa päin, siten
esimerkiksi, että mies olisi sanonut: tuota ja tuota pitää sinun
tekemän, ja noin pitää sinun tekemän, eikä noin kuin teet, -- niin Eeva
olisi ollut valmis vastustamaan, sillä hänen luonteessaan ei ollut
ollenkaan kehittynyt nöyryyden, palvelevaisuuden tunne. Vaan nyt olikin
asia päin vastainen; pakotusta ulkoa päin ei tullut, mutta sen sijaan
tuli se itsestä, omasta rinnasta; ja hän oli yleensä tottunut aina
sydämensä taipumuksia seuraamaan.
Mutta nyt oli tottumus päinvastainen tuolle rinnasta tulevalle
velvollisuuden tunnolle. Tämän ristiriidan johdosta sielussa syntynyt
taistelu teki mielen orjalliseksi; orjallisuus tuli syystä ettei
hänellä ollut kykyä vakuutuksensa toimeen-panemiseen: puuttui taitoa.
Tällainen olo olisi käynyt hyvinkin hankalaksi, jos vielä olisi pitänyt
sitä uskoa, että muutkin tiesivät hänen kykenemättömyytensä. Mutta sitä
ei tarvinnut uskoa. Sopihan peittää taidottomuutensa sillä, ettei
käytännössä juuri kenenkään neuvoja heti varteen ottanut, vaan teki
niin kuin tahtoi ja itse parhaaksi näki ... vähitellen sopi sitten
muistiin pantuja neuvoja varteen ottaa, ikään kuin omina keksintöinä.
Jospa olisikin pitänyt olettaa, että muut hänen toimintakykynsä samoin
vaillinaiseksi huomasivat, kuin hän itsekin, niin olisihan se ollut
siihen määrään rusentavaa ja arvoa alentavaa, ettei olisi viitsinyt
enää emännän nimeä kantaakaan. --
Kun Repposen tulisin rakkauden puuska oli lauhtunut, rupesi hän
huomaamaan vaimonsa toimissa yhtä ja toista, joka ei häntä tyydyttänyt,
erittäinkin oli semmoista se, kun ei väen ruoka tahtonut koskaan tulla
oikealla ajalla pöytään ja että se oli toisinaan erinomaisen huonosti
laitettua. Ensin hän ei tahtonut uskoa itseään, vaan oletti mieluimmin
että Eeva mahdollisesti on oikeassa, teki hän mitä tekikin. Arvelipa
moitteensa ehkä tulevan omasta kärtyisestä luonnostaan ja oikein
pelkäsi että jos tuo kärtyisyys rupeisi hänessä taas valtaan pääsemään,
niin ei hän voisi hillitä itseänsä. Lohdutteli silläkin itseänsä, että
talon vanha maine pelastaa Eevan huonoon emännyyden maineesen
tulemasta, siksi kuin tottuu sitä itse kannattamaan. Mitä työväkeen
tulee, niin siitä hän ajatteli: ... eipä nuo taida sitä niin erittäin
moittia ... ja jos moittivatkin, niin ainahan heillä on moittimisen
syytä parhaimmistakin laitoksista...
... Kyllähän oppii; sillä hän rauhoitti itseänsä.
Mutta eräänä päivänä hän sattui kuulemaan, kun työväki jossain, hänen
likellä olostaan tietämättä, keskusteli:
"Ei ollut Eevasta emännäksi," sanoi renki Erkki.
"Ei ollut," myönsi Matti päätä vääntäen, "sen kuvainen, ei osaa
leipääkään tehdä, on niin litsattua ja sitkeää kuin kissan liha."
"Ja joka ei ole sellaista, on palanutta."
"Mitä se on, on ehkä uunin vika, mutta teidän piimä!... Mitä saakelin
kotkeloa se on? Oikein minua ulostaa, kun vielä ajattelen sen ilkeää
makua." Päivämies pudisteli itseään ja osoitteli ikään kuin
kyökätäkseen.
Rengit nauroivat, niin että olivat katketa ja katsoivat toisiinsa.
"Annetaanko teillä voita enää koskaan väelle?" kysyi päivämies.
"Antoi se tämäkin emäntä alussa, mutta nyt ei ole enää näkynyt pariin
kuukauteen muuta kuin sunnuntaiaamuisin."
"Mistä antaa, kun ei ole. Ensin kun hän tuli oli Maija-Stiinan kokoamaa
pankkoa, mutta se on tietysti loppunut."
"Onko niin?" huudahti päivämies kysyen, "ja semmoinen karja; eikö
teillä ole toista kymmentä lypsylehmää?"
"Onhan niitä, mutta en minä ainakaan tiedä mihin se maito joutuu."
"Saatteko te syödä maitoa?"
"Noo ... saamme, ja kuinka sattuu ... kun muikoaa."
"Mutta mitä ajattelee isäntä? Eipä entisen emännän aikana niin oltu,
eikä olisi saanutkaan olla."
"En tiedä," arveli Erkki, "eipä näy siitä juuri mitään huolivan."
"Petoko sitä malttaa sitten uutta ja koreaa emäntäänsä niin
komenteerata," nauroi Matti.
"Uusi aina hempeämpi, ehkä vanha kuitenkin parempi... Mutta sen minä
sanon, että jos vanhat merkit tilansa pitävät, niin kyllä Repposen
Jaakko on sellainen Jaska, että hän ei kauan kärsi tuollaista," arveli
päivämies suurella varmuudella.
"En minä tiedä," sanoi Erkki, "tuleeko siihen mitään muutosta."
"Kyllä minä uskon ainakin," väitti Matti, "että muutos siinä tulee ja
ankara, kyllä minä isännän tunnen, minä olen ennenkin häntä palvellut.
Mutta syy on nyt vielä vaan siinä, että hän liiaksi tykkää
emännästänsä, eikä viitsi puhua, mutta kyllä se pian ohi menee."
"Niin minäkin luulen... Mutta minkähänlainen tuo lie lapsille?"
"Ei lienee kovin kehuttava, vaikka ei tuo erittäin pahaltakaan ole
näyttänyt."
"Tiuskuupa se kyllä niille, erittäinkin Emelialle."
Päivämies pudisteli päätään.
"Ei sitä olisi kukaan köyhä tässä kylässä suonut, että sen vainajan
lapset olisivat äitipuolen käsiin joutuneet."
"Piika Maija tässä tuonaan ainakin kertoi että oli ollut vähällä jo
lyödä Emeliaa."
"Hm
"Kyllä siitä hyvää tulee." -- -- --
Isäntä oli kuullut tarpeeksi. Kuinka kovin se hänen sydäntään kouristi
mitä hän oli kuullut... Oi, oi, noin kaukanako sitä jo mennään että
palveliatkin tuollaisia kertovat... Oma sydän todisti todeksi kaikki
mitä oli kuullut, paitsi sen, että Eeva lapsille olisi paha, sitä ei
hän ollut koskaan kuullut eikä nähnyt itse. Lienee se ollut
liioittelua, koska ei miehetkään mitään päteviä esimerkkiä tietäneet
kertoa. Mutta ei juolahtanut mieleenkään, että miehiä sopisi nuhdella
emännän parjaamisesta. --
Koko päivän hän nyt salaisesti tarkasteli emännän toimia. Ei puhellut
paljon mitään, mutta sen sijaan katseli ympärilleen ja ajatteli.
Hän huomasi että lapset jokainen olivat erinomaisen nöyriä
äitipuolelleen, mutta hän oli myöskin tässä nöyryydessä huomaavinaan
jotain orjallisuutta.
Miesten puhe oli aina mielessä ja se tuntui niin todelliselta, että hän
melkein rupesi tuntemaan kiukkua vaimoansa kohtaan -- ensi kerran.
Olikohan todella asian laita huonosti?... Hän kävi navetassa. Lehmät
makasivat heinäpahnoilla, mutta kuitenkaan eivät ne näyttäneet
hyviltä ... vaan surkastuneilta, huonoilta ja pystö-karvaisilta. Siitä
ei voinut kuitenkaan erinomaisesti Eevaa syyttää, koska oli itse
kieltänyt häntä navettaan menemästä... Mutta saisi hän sentään
katsomassa käydä, että piiat paremmin hoitaisivat elukoita, vaikkapa ei
itse työhön koskisikaan -- ajatteli hän.
Mieli oli niin levoton, että täytyi tarkastaa kaikkia paikkoja.
Ruokapuodissakin hän jollain tekosyyllä kävi. Kun oli sen oven avannut,
pääsi hiljainen kirous suusta ... jauhoastiain kannet olivat
enimmäkseen auki jätetyt, niin että hiirillä oli hyvin suuri vapaus
niissä pengostaa. Useita palvatuita liha-könttejä, jotka ennen
tavallisesti rippuivat katossa nuorista, ajelehti nyt siellä täällä
epäsiisteissä paikoissa ja homeisina.
Yhtä hän otti tarkemmin katsellaksensa ja huomasi siinä lukemattomia
valkoisia elukoita matelevan ja koikkailevan. Juustot, se vähä mitä
niitä olikin, olivat viheriässä homeessa... Ennen niitäkin oli ollut
monta vertaa suuremmat varastot ja ne oli tarkoin voitu suojella
liika-kasvannaisilta.
Repponen tunsi sydämessään murhetta ja kiukkua. "Voi, voi," hän huokasi
ja kynsi päätänsä.
Likaisuus väen tuvassa ei ollut tänäpäivänä satunnainen. Kuitenkin
näytti siltä, kun olisi harso nyt Repposen silmiltä pois vedetty ja hän
olisi tuon likaisuuden nyt vasta ensi kerran huomannut. Viilipyttyjä
oli lautasella hirmuisen vähä hänen mielestään; sekin nyt tuli
huomatuksi.
Kulkiessaan paikasta paikkaan, oli hän näkevinään piikain silmistä,
minkälaisella ivalla häntä katselivat ja luuli heidän täydellisesti
aavistavan mitä varten hän nyt paikkoja noin tarkasteli ja mitä hän
ajatteli. Se oli kiusallista...
Eeva oli koko päivän ollut kamarissa ja yrittänyt neuloa jotain
koruompelua niin ahnaasti, ettei ollut tilaisuudessa isännän toimia
huomata.
Kun isäntä oli kyllästynyt tarkastuksiinsa, meni hän kamariinsa, pani
tupakkaa pitkään piippuun ja rupesi ajattelemaan.
Ehdottomasti johtui mieleen verrotella talouden hoitoa entisen ja
nykyisen emännän aikana. Verrottelu ei päättynyt Eevan eduksi.
Selvää oli, että tätä menoa ei enää pitkälle voisi kärsiä ... tulee
häviö; ehdottomasti täytyisi puhua Eevalle ja kehoittaa kauniisti häntä
toisin taloutta hoitamaan.
Tuli mieleen sekin, että ennen oli ajatellut synniksi, vaatia Eevan
tekemään toisin kuin itse ajatteli. Ei se synniltä nyt enää näyttänyt,
vaan pelkältä tarpeen vaatimalta ... niin tarpeelliselta ettei auttaisi
huolia, vaikka Eevan mielikin vähän pahaksi menisi... Täytyyhän hänen
oppia vähän paremmin täyttämään velvollisuutensa...
Elämäkin Eevan kanssa alkoi jo taipua jokapäiväiseksi kääntymään. Tuo
ei erityisesti miestä surettanut: melkeinpä nauratti, kun oli
kaikellaisia lapsellisia toivonut ja uneksinut naimisiin mennessään.
Eihän ne elämässä semmoiset haaveet toteudu...
Intohimoisimmat rakkauden tunteet olivat vähitellen, huomaamatta
jäähtyneet. Elämän käytännöllinen puoli anasti etu-oikeutetun
sijansa... Lapsille on Eeva ainakin hyvä, hän ajatteli, jos toisinaan
huutaa ja ärjyykin, niin kylläpä ne sitä tarvitsevatkin. --
Lapset olivat menneet Eevan kamariin ja leikkivät siellä. Isä tunsi sen
johdosta rinnassaan helpotusta ja riemua, ettei heitä sieltä pois
ajettu.
Rupesi kuulumaan Innon itku.
"Mikä sen tuli?" kuului Eeva kysyvän.
"Kaatui."
"Älä nyt niin huuda poika... Kuka sen kaatoi?"
"Itse kaatui, kun juoksi."
"Älä nyt poika huuda, niin kuin henki menis. Vie Maija se tupaan
Emelialle ... ja mene sinäkin, Helmi, tupaan."
Isä oli huomaavinansa tuossa äänessä välinpitämätöntä kylmyyttä...
Ennen ei tuollaisia ollut niin tullut merkille pannuksi...
"Mitä Into itkee?" kysyi isä, kun Maiju poikaa kantaen meni hänen
huoneensa läpitse ja poika vielä surkeasti itki.
"Kaatui ja loukkasi nenäänsä, raukka." Maiju katseli säälien Innon
nenää, jossa oli pieni naarmu.
"Eikö äidillä ollut voidetta, jota olisi siihen pannut?... Älä itke
Into ... lapseni."
"En minä tiedä, mutta äiti käski viedä Emelian luo."
"Menkää nyt sitten Emelian luo," käski isä.