Pitäjäällä naurettiin, kun kuulluksi tuli, ettei Latva-Kuntin Eevan ja
Lahtis-Heikin naimisesta tulekaan mitään. Ihmiset sanoivat: "Saipa
nenäänsä tuo Eeva, kun menee yli säätynsä komeudessa." Toiset arvelivat
että ylpeys käy aina lankeemuksen edellä, ja vielä että ei pitäisi
nuolla ennen kun nokahtaa. Muutamat sanoivat Eevalle: "Mitä tuosta
huolit, vieläpä kun mieskin", mutta takapuolella jo nauroivat: "Liian
hyvä se oliskin ollu Latva-Kuntin Eevalle." Eevan sukulaiset taas
koettivat asiaa toisilla väreillä maalata, mutta sitä ei kukaan ottanut
uskoakseen.
Yleensä oli tämä tapaus pitäjäläisille erinomainen nautinto ja
luultavasti muutamat elivät ruoatta monta päivää, kun vaan saivat tätä
tärkeätä asiaa juosta paikasta paikkaan kertomassa. Heikin arvo kohosi
merkillisesti ja satumaisia juttuja tiettiin kertoa Lahtis-Pekan
rikkaudesta ja Heikin hyvistä avuista. Mutta Latva-Kuntilaisia
katseltiin melkein kuin rikoksen tekiöitä.
Vaan Latva-Kuntissa tästä kaikesta tiettiin ainoastaan vähän
arvaamalla.
Latva-Kuntin isäntä mörähteli vihoissaan, kun emäntä hänelle sanoi että
"siinä se nyt oli koko morsiusjuttu".
"Sitähän siitä oli tullakin ... sellaisesta touhusta."
Ja kun hän oli asiaa enemmän ajatellut ja tullut siihen päätökseen,
että asiaan oli Eevan syy, alkoi hän taas ääneensä äidille sanoa:
"Olet kasvattanut sellaisen 'fröökynän' siitä, ettei mihinkään pysty."
"Minun niskaaniko siitä nyt taas..." puollusteli äiti.
"Älä siinä aina... Ei huoli kukaan koko mukulasta, kun ei mitään
taida."
"No kyllä se nyt jotain taitaa," sanoi äiti, "niin kovin alha..."
"Älä valehtele. Olet opettanut, niin ettei kelpaa mihinkään."
Emännällä ei muuta neuvoksi kuin mennä pois ja ruveta itkemään.
Mutta vähitellen unohdettiin asia pitäjäällä ja Latva-Kuntissakin
mielet vähitellen tyyntyivät.
* * * * *
Kaupanhoitaja oli eräänä päivänä muutamia kuukausia edellä
kerrottuin tapausten jälkeen, tuonut talokas Repposen, joka oli noin
neljänkymmenen ijässä oleva leskimies, katsomaan Latva-Kuntin Eevaa.
Eeva miellyttikin miestä siihen määrään että tämä olisi ollut valmis
suuremmoisiinkin uhrauksiin, saadakseen Eevan itselleen vaimoksi.
Eevasta tuntui asia alussa vähän vastenmieliseltä, erittäinkin siitä
syystä, kuin Repposella oli pieniä kasvatettavia lapsia ja muutenkin.
Hän ei ollut tällaista avioliittoa koskaan ajatellut ja alussa, tätä
ajatellessa, se oli maittavinaan niin ikävältä ja jokapäiväiseltä,
ettei haluttanut juuri ollenkaan... Mies miehenä kyllä olisi muuten
mukiin mennyt, mutta kun se oli leski.
Vaan koti oli hyvä ja se oli se, joka Eevan sai asiaa ajattelemaan.
Äidin mielestä oli tytöllä nyt silmin nähtävä onni edessä, jota vastaan
ottaessa ei olisi kannattanut vähääkän aprikoida. Eevan täti sanoi
samaa ja kehui ettei sitä semmoista tilaa aina ole avoinna, ja että
jokainen meidän pitäjään tytöistä sen aivan arvelematta vastaanottaisi,
jos vaan saisi... "Ketä sinä oikein haluat, kun ei kukaan kelpaa?" täti
sitten vielä hymyillen kysyi, ikäänkuin uskoen että Eeva se olikin,
joka ei Heikistäkään huolinut.
Tämä otaksuminen muuten Eevaa riemastutti, mutta hän joutui nyt
vertailemaan Heikkiä ja Repposta toisiinsa. Siitä seurasi, että Heikkiä
tuli ikävä, mutta Repponen olisi saanut mennä sen pitkän tien. Mieleen
tuli niin elävästi ne hetket, jolloin Heikin kanssa ensi kertaa yhdessä
oli. Se muisto väänsi silmiin katkeria kyyneliä, jotka tuntuivat siltä
kun ei niitä voisi ikänä kuivata. Hän ei ollut koskaan ennen niin
itkenyt, eikä Heikkiä niin katkerasti kaivannut kuin nyt. Hän kysyi
itseltänsä, miksi se näin oli. Kyllä tosin silloinkin, kuin ero tuli,
oli pahalta tuntunut, mutta kun se oli ohi mennyt ja mieli vähän
ennättänyt tasaantua, niin melkein jo oli unohtanut koko Heikin, kun
_muita_ toivoi.
Nyt kun tämä tuli, jota kohtaan ei ollenkaan saattanut samoja tunteita
tuntea kun Heikkiä kohtaan, hän huomasi odotuksessa erehtyneensä, ja se
tuntui niin karvaalta.
Mutta tämä kohtaus oli ohitse menevää laatua. Tuota avioliiton ajatusta
tottui sietämään sitä mukaa kuin Reppostakin, jota aina ylistettiin.
Verrattain helpolla asian käytännöllinen puoli voitti Eevan sydämen,
eikä hän tuntenut itsellensä sanottavaa väkivaltaa tekevänsä kun rupesi
Repposen morsiameksi.
Ja nyt, todella morsiamena ollessaan, rupesi Eeva osottamaan
käytännöllistä toimeliaisuutta enemmän kuin koskaan ennen. Siihen
ensinnäkin oli syynä se, että valmistuksissa itsestään oli paljon
vaivaa ja puuhaa, kun kaikki piti hyvin nopeasti kuntoon saada, sillä
Repponen toivoi saavansa Eevan mitä pikemmin, sitä parempi, kotiinsa
viedä. Toiseksi tunsi Eeva vaistomaisesti että avioliitto leskimiehen
kanssa, jolla oli isonlainen talous ja lapsia, tuo myötänsä paljon
vastuksellisia velvollisuuksia, kun pitää kohta ottaa aisoihin kiini ja
vetää nousumäessäkin. Ei ollut toivottavissa vähääkään oppimisen aikaa,
niin kuin siinä tapauksessa, jos olisi poikamiehen kanssa naimisiin
joutunut ja tullut miniäksi.
Eeva ei hävennyt jollekin ystävällensä kertoa pelkoansa siitä, kuinka
se emännän toimi nyt oikein ruvennee menemään, kun ei ole tottunut.
Tästä oli jokainen valmis lohduttelemaan: "kyllä kissa kynnet löytää,
kun puuhun pitää," "ei sitä kukaan ole mäntä kädessä syntynyt," "oppia
kaikkein pitää" j.n.e.
Ja Eeva alkoi uskoa että se niin on, teki kaikellaisia töitä ahkerammin
kuin ennen ja antoi äidin opettaa.
Mutta kun muuton aika lähestyi, muuttui hän taas levottomammaksi, eikä
hän tiennyt itsekään, mikä sen vaikutti. Koti tuntui entistään
rakkaammalta ja vapaammalta. Kyllä miellytti uusi kotikin, sillä se
useissa suhteissa ja erittäinkin varallisuudessa oli melkein täydelleen
ihannekuvia vastaava. Mutta kun ne nyt olivat varmaan tavoitettavissa,
muuttui vakuutus, ja hän rupesi ajattelemaan, että "tämä ei sittekään
ole semmoista, jota minä odotin... Miksikähän ei se ole sellaista,
vaikka se siltä näyttää...? Kun Repponen oliskin nuori!"
Tässä kävi väreitä sydämen läpi, sillä hän tunsi, että se kohta
toivoista oli ijäksi mennyttä kalua. Jos vaan olisi Repponen ollut
nuori, poikamies, niin Eeva ajatteli ettei hän olisi ikänä toisellaista
eikä parempaa onnea kaivannutkaan ... mutta kun Repposella oli
lapsiakin. Eevan piti äitipuoleksi, siis kohta tulla luettavaksi
vanhain ihmisten lukuun... Voisikohan vanhaa miestä rakastaa,
sellaistakaan, jolla ei lapsia ole? Ei Eeva sitä uskonut. Mutta kun
taas tämä kipein kohta lauhtui, helpotti, niin tuli mieleen:
Rakastanevatko nuo muutkaan kaikki?... Enpä sitä usko, ei ainakaan
siltä näytä... Eihän se kovin kuuma rakkaus taida nuortenkaan välillä
kovin kauvan kestää, vaan kylmenee kun vanhetaan...
Mutta elämän pää-asiallisimmat toivomukset näytti naimisen kautta
kuitenkin toteutuvan. Olihan siis luonnollista että jotain piti
uhrata... Ei kissakaan kaikkia saa mitä se pyytää...
Eeva rupesi käsittämään että kaikessa tapauksessa täytyy mukaantua ja
hän mukaantuikin: erittäinkin muiden vaikutus tätä asiata paljon
edisti.
* * * * *
Silloin kun hän kotoansa lähti, ei hän itkenyt ensinkään; toimellisesti
vaan puuhaili tavarakuormainsa panoa ja iloitsi kun niiden luku kasvoi
toiselle kymmenelle. Repponen näytti tänään niin nuorelliselta ja
vilkkaalta, ettei Eevalla ollut mitään ajatusta häntä vastaan.
Kun nousi komeaan kiesiin Repposen viereen ja uljas hevonen korskuen
lähti kiitämään ... kun silmäsi sitten vielä väkijoukkoa ja
tavarakuormiansa pihalla, niin iloisesti hän kädellään vielä
jäähyväisiksi hoivasi ja "hyvästi!" huudahti.
"Se on oikein!... Älä vaan itke!... Onnea matkalle!" huudettiin.
"Suru pois, vaikka ei sitä olisikaan!"[7] huusi Eeva ja silloin jo
mentiin.
Mutta äidiltä pääsi itku.
"Älkää itkekö," lohdutteli moni, "ei sitä tarvitse itkeä, kun lapsensa
tuollaisille tiloille saa."
"Ei suinkaan sen puolesta," hän sanoi, "tarvitsekaan itkeä, mutta monta
sitä muistuu mieleen, kun lapsensa kotoa pois saattelee, josta on monta
murhetta kantanut ja vaivaa nähnyt ... eikä tiedä mitä vieläkin saa
nähdä." --
Ja Eevaa vietiin hurjaa kyytiä. Samallaiset tunteei ja samallaiset
ajatukset liikkuivat hänen mielessään nyt kuin silloinkin, koska Heikin
kanssa Lahtiseen meni. Hyvältä tuntui, kun ei Heikin muistokaan enää
mitään huomattavaa ikävää mieleen tuonut. Ajatuksissa liikkui.
"... Tämä on komeata!... Tuolta ikkunoista ja nurkista kadehtivat
ihmiset nyt uteliaasti katselevat... Menee se nyt ... (hän tarkoitti
itseänsä) kadehtikaa jos tahdotte... Paremmin mun sittenkin käy, kuin
monen muun..."