Tämä näytti olevan Eevalle kova isku. Kirjettä lukeissaan hän vapisi ja
loppuun ei hän tahtonut ehtiä ollenkaan. Hengitys kävi raskaaksi ja
silmät harhailivat levottomasti jo toista paikkaa kirjeessä tutkien,
kun ei vielä ollut toisesta päässyt selville.
"Herra Jumala!"
Tuntui niin kuin olisi kylmää vettä kaadettu pitikin ruumista. Kasvoja
ei voinut kääntää pois kirjeestä. Hän yritti lukea sitä uudelleen ja
yhä uudelleen ... yhtä ja toista kohtaa...
"Oi Jumala!"
Sanat tulivat sydämestä. Kirjettä ei hän enään katsellut, vaan käveli
tuskissaan toiselle puolelle kamaria ia sitten pääsi itku. Liikkeelle
lähtö ja itku vaikuttivat sen, että kiitävät ajatukset saivat jotain
pysyvää jalan sijaa ja alkoi saada itse jotain selvää siitä mitä
ajatteli.
... Mitä, mitä olen minä tehnyt, että hän erokirjan teki?... Se ajatus
selvisi ensimäisenä kysymykseksi. Tuli montakin asiaa mieleen, mutta ei
mistään itseänsä tarpeeksi syylliseksi katsonut:
"Voi, voi mikä häpeä!" hän oikein ääneensä jatkoi. "Voi Heikki, kuinka
sinä saatoit?... Minä pöllö, joka olen ollut niin ylpeä oman pitäjään
pojille ja jos nyt ... nyt ... voi-i! Nyt ne vaan pilkkaavat ja
nauravat kun olen saanut vasikan nah ... voi-i herra... Mikähän
kumminkin sen Heikin tuli? Ainakin hän moittii mua köyhäksi..."
Äiti tuli kuulemaan mistä kirje oli tullut, ja kuuli Eevan ääneensä
vaikeroivan.
"Mikä sinun nyt on?" kysyi hän kummeksien, "eihän se kirje...?"
"Mitä, kirje?"
"Mikä se kirje on?"
"Ei mikään."
"No tottapa jokin?"
Eeva ei vähään aikaan sanonut mitään.
"Erokirja," sanoi hän vihdoin ja purskahti itkemään.
"Hääh? Mitä sinä nyt puhut?"
Äidin kasvoilla kuvastui suuri hämmästys ja hänen ruumiinsa oikein
kumartui, kun hän tuota kysyi.
Mutta Eeva ei sanonut mitään, itki vaan.
"No ... mitä se sanoi?" kysyi äiti.
"Ei se mitään sanonut."
Äidinkään silmät eivät paljon liikkuneet, pään mukana vaan kääntyivät
ja tuijottivat. Pari kertaa hän siunasi.
Pöydältä otti hän käteensä kirjeen.
"Tämäkö se on?" kysyi hän ja katseli paperia, ikään kuin olisi siitä
jotain ymmärtänyt. Eevalta ei tullut vastatuksi.
"No älä poraja[6] tuollaisen perään!"
"Niin, mutta ei te tiedä..."
"Mitä en minä tiedä? Sen ainakin tiedän ettei se porulla parane."
"Niin mutta sitä saa niin hävetä, joutuu kaikkien pilaksi."
Nyt pääsi äidiltä taas siunaus sydämen pohjasta, ja ääntänsä hän tuskin
sai kulkemaan kun hän kysyi tarkkaan Eevaa katsellen:
"Mitä ... eihän sun ole asias huonosti?"
Tumma puna nousi Eevan poskille ja hän sanoi:
"Kehtaatte tuollaisia... Jos niin olisi, niin minä en tässä enää
seisoisikaan."
Äidin rintaa helpotti.
"No älä sitten turhia poraja, kyllä niitä on muitakin... Vaivainen
kelvoton kun tuolla lailla toisen sydämen syötteli. Eikö hän mitään
sano syyksi?"
"Ei ... ja tietäähän sen muutenkin. Tämä on niin köyhä koti ja
moukkainen, mulla."
"Älä sinä aina kotiasi syytä ja vanhempiasi. Mistä se komeus ja rikkaus
tässä nyt olis otettu. Koetettu on kyllä ja sinun suhteesi ainakin on
kaikki tehty mitä on voitu, jotta olisit saanut olla komiain joukossa.
Liiankin komeasti sua on laitettu, enemmän kun varat olisivat
riittäneetkään, niin ettei sun ainakaan sovi siitä syyttää, eijo."
"Ei meillä ole mikään paikka niin kuin muualla ihmisissä."
"Mitä, mikään paikka? Älä ole niin kovin turski. Ei tuollainen
tarvitsekaan miestä. Sinunko tähtes nyt olis koko talo pitänyt
herrastaloksi mullistaa?" Äiti rupesi itkemään ja silmiänsä pyhkimään.
"Tuollaisia niistä sitten saa, kun kyllä koetetaan passata ja holhota;
ja kun tulee olkapää olkapään tasalle, niin haukutaan vain palkaksi,
jota paremmin koettaa heidän mieltänsä noudattaa. Se on niin, jota
enemmän kissaa silittää, sitä ylemmäs se häntänsä nostaa"...
Äiti meni pois itkien ja loukattuna.
Nyt Eevan sydän vasta katsoikin olevan syytä itkuun, kun äitikin tuolla
lailla puhui ja vasten silmiä sanoi, ettei tuollainen miestä
tarvitsekaan... Turvaa ei tuntunut olevan missään eikä lohdutusta.
Vaan kun toivottomuuden puuska ohi meni ja vakuutukseksi jäi, että
Heikin yksin oli syy kaikkeen, niin sitten alkoi vihan puuskaukset
Heikkiä kohtaan sydämessä mylleröidä. Ja kun tämäkin ohitse meni, niin
jälelle jäi kodin halveksiminen ja vahva vakuutus siitä, että kodin
huonous se oli ollut ainoa syy siihen, että oli erokirjan saanut.