Viikon päästä tuli Heikki taas ja sai sillä kertaa tutustua kaikkiin
Latva-Kuntin perheen jäseniin.
Parin viikon kuluttua siitä, vei Heikki Eevan kotiansa katsomaan.
Lähdettäessä oli ilma kirkas ja Eeva sai istua kauniisen,
uudenaikaiseen rekeen. Komeat olivat hevonen, puetit ja rekivaatteet.
Mieli oli niin keveä ja sydän lenteellä. Eeva toivoi että kaikki
ihmiset hänen nyt näkisivät, että saisivat kadehtia ... raukat.
Sellainenkin ajatus oli, että kaikki tuntemattomat ainakin herroiksi
luulevat. Kun ihmisiä vastaan tuli, ja niitä tulikin kaikellaisia,
yksinkertaisempia ja niitä toisia, niin Eevan teki mieli aina jotain
ilkkua ja sanoa Heikille, mihin huomioon hän tuosta ja tuosta tuli ...
kun oli niin "kamala"... "Herra jee, katso kuin tuo ämmä oli itsensä
suurella huivilla mökkelöinyt! hi, hii ... ja piuksut kun miehillä!"...
Ah, kun se oli hupaista, tehdä noita tärkeitä havannoita ja samalla
näyttää sulhollensa korkeata sivistyskantaansa, puhumalla noiden
ohikulkevain ihmisten auttamattomista puutteista!
Heikki ei kaikisti juuri mitään vastannut, myhähtihän vaan ja toisinaan
sanoi: "niin on."
Kun kiivaasti ajettiin kylien läpitse ja ihmiset heitä töllistellen
väistyivät tien syrjään, niin oikein Eevan päätä huimasi ja toisinaan
pieni huudahduskin pääsi, kun sitä mielessään kuvitteli miten ihmiset
nyt paraillaan heitä ihmettelevät: "Siinäpä meni komea pari ja hyvällä
hevosella," ... ja kuinka he sitten vielä perään katsoivat ja upeutta
ihmettelivät...
Mutta Heikin sydämelle rupesivat Eevan huudahdukset ja naurut ennen
pitkää tuntumaan niin kuin pikkuisilta vasaran-iskuilta.
Jo ennenkin oli hän toisinaan ajatellut, että kuinkahan se nyt oikein
on, kun se asia niin äkkiä päätettiin?... Onkohan tuo Eeva juuri
sellainen kuin hän toivoo, sisällisesti sivistynyt ihminen?... Johtui
mieleen kaikellaisia erityisiä tapauksia, jotka sotivat vastaan tätä
mielipidettä ja nostivat sydämessä kummallista pelkoa. Sitten hän vielä
ajatteli, että Eeva oli melkein liian valmis lupaukseen, isältä ja
äidiltä kysymättä ... ja eiköhän ollut ollenkaan kilpakosioita? Olisi
mielestänsä ollut parempi kuin olisi ollut niitä ... olisi voinut
enemmin rakastaa, jos omin silmin olisi nähnyt muidenkin pitävän
Eevasta. Ja jos sittenkin Eeva olisi häneen suostunut ja muut
hylännyt, ... olisi tuntunut niin suloiselta saada yksin olla tuon
halutun aarteen omistajana.
Kun hän syvemmältä rupesi tätä miettimään, niin sydämen valtasi
omituinen väristys. Ehdottomasti, vaikka hän tahtoi sitä tunnetta
olemattomaksi ja suorastaan mahdottomaksi tehdä, tungeskeli se ajatus
ettei hän voi ollenkaan hyväksyä niitä luonteen ominaisuuksia, joita
hän Eevassa oli tullut tuntemaan.
Kun hän tähän asti mietiskelyissään pääsi, niin silloin tuli niin paha
olla ettei siitä tullut helppoa muulla kun johdattamalla mieleensä
Eevan kauniit kasvot ja vartalon. Silloin kaikki ikävät varjot
poistuivat, sydän lämpisi ja hehkui taas tulisen intohimoisesti. Jos
hän silloin sattui istumaan, niin hän hypähti ylös, ikään kuin
paetakseen noita vainoavia ajatuksia, jotka häneltä tahtoivat riistää
hekumallisen riemun. "Eeva on minun ja hän on kaunein tyttö, mitä ikänä
olen nähnyt..." Tämä ajatus karkoitti muut, ja tuskain haihduttua
tuntui siltä, kun ne olisivat vaan olleet pahoja unia ja kun ei niillä
todellisuudessa voinut olla mitään vastinta tuohon kauniisen tyttöön
nähden, niin teki oikein mieli laulaa ja tanssia.
Tällä matkalla hän nyt tuota -- "Eeva on kauniimpi tyttö kuin ikänä
olen nähnyt" -- ajatusta kehitti ja punnitsi. Mutta nyt oli se etu
poissa, joka kotona aina oli ollut, se nimittäin, että kotona ei Eeva
ollut nähtävissä, vaan ajatuksissa muodostui hänen kuvansa kaikkia
Heikin ihanteellisia vaatimuksia vastaavaksi. Tällä kertaa oli
Eeva vieressä. Hänen puheissaan oli paljon tuota -- sydämen
sivistymättömyyttä -- joka ei Heikkiä miellyttänyt, ja joka samalla
himmensi sitäkin ihanteellista kuvaa, joka ulkomuodosta oli ajatuksissa
ollut. Kun hän katseli Eevan kasvoja nyt, niin ei nekään olleet hänen
mielestään niin ihanat kun ennen. Mutta tuota ei hän uskonut, sillä hän
piti sydämessään olevan kuvan todellisempana kuin sen mikä vieressä
oli. Ajatteli että matka oli rasittanut ja suuri huivi, joka oli pään
ympäri kiedottuna, rumensi ja esti kasvoja täydessä kauneudessaan
esiintymästä.
Tämä ajatus pani hänen kiihkeästi ajamaan että pääsisi ensimaiseen
lepopaikkaan jossa Eeva saisi ottaa huivin pois ja hän, Heikki,
todistuksen siitä, että hänen idealikuvansa oli oikea. Siellä, kun Eeva
istui ja lämmitteli takkavalkealla ja puhui paljon ja ystävällisesti
talon väen kanssa eikä mitään sellaista, joka olisi Heikille ollut
vastenmielistä; ja kun talon väki kunnioituksella kohteli ja
silmäyksillään osoitti ihantelevansa Eevaa, niin Heikki taas rupesi
iloitsemaan Eevan omistamisesta... Kuinka sievästi se sentään vaatetti,
tuo röijy valkoisine kaulapitseineen ja tuo leninki, jonka helma
sievissä laskoksissa ja noin herrasmaisesti kapoitettuna noin ja
noin ... ja sitten nuo kasvot!...
Heikki uiskenteli hurmautuneena rakkauden intohimoisissa laineissa.
Eevan sydämessä oli se, jota sanomme rakkaudeksi, kohdannut orpolapsen
kohtalon. Ei siten, ettei hän olisi Heikistä pitänyt ensinkään, mutta
siten, että pää-aseman siellä oli vallannut se loisteliaisuuden halu,
jonka hän tämän naimisen kautta aikoi saada täytetyksi. Kun hän
kuvitteli mieleensä tulevia elämän nautintoja, niin ei hän hetkeksikään
unohtanut Heikkiä, vaan piti sen asian järjestykseen kuuluvana, että he
yhdessä tulisivat kaikesta hupaisuudesta osallisiksi. Sen enempää
rakkautta Heikkiä kohtaan ei hän kaivannut, sillä hän todella luuli
ettei rakkautta voikaan olla muullaista kuin mitä hän tunsi. Hän siis
tunsi näin: "Minä saan miehen aimo paikasta, Tästä varmaan hyvin paljon
puhutaan pitäjäällä ja sanotaan että niistä tulee komea ja kuuluisa
pari... Ainakin kaikki tytöt kadehtivat, kun minä pääsen sellaiseen
paikkaan ja saan niin komean miehen..."
Kuta lähemmäksi ehdittiin Heikin kotoa, sitä vilkkaammin liikkuivat
Eevan mielikuvitukset siellä. Taas esiintyivät nuot lihavat vanhemmat
ja hieno, komea sisar. Kuvitteli, kuinka ne kaikki ovat heidän
tullessaan pihalla vastaan ottamassa ja sanovat hänelle: terve tullut,
eikä niinkuin moukat tuota tavallista: hyvää päivää. Kuvastui myöskin
mieleen, miten piiat asioikseen juoksevat pihalla sankoja kantaen ja
puita hakemassa, mutta pääasiassa kuitenkin häntä katsellen sitten
toisilleen kertoakseen ja hänen pulskeuttaan ylistelläkseen... Kartano
oli äärettömän komea, punaiseksi maalattu ihan joka paikasta,
tuparakennus kaksikerroksinen, sen edessä moniruutuisilla ikkunoilla
varustettu kuisti, josta mennään tupaan ja kamareihin ja kamareista
saliin, jossa on komeat matot, topatut sohvat, soututuolit ja
satullipeilit ja ... ja... Hänen mielikuvituksensa loi semmoisen
komeuden, että häntä toden teolla rupesi oikein pelottamaan kuinka
siellä osaa olla, ettei oudolta näytä, kun ei koskaan ennen ole
semmoisissa paikoissa ollut.
"Joko nyt pian ollaan kotonasi?" kysyi Eeva usein.
"Ei nyt vielä, mutta pian," Heikki vastasi.
Eeva odotti ja odotti. Katseli laajalle ympärillä olevia taloja ja aina
eteenpäin, itsekseen arvellen, kun jonkun talon näki:
"Onkohan se tuo?"
Kun semmoisten ohi ajettiin, niin Eeva sanoi:
"Tuota jo siksi luulin."
"Vai tuota... Tuollaiseksiko sinä kotoani ajattelit?"
"Niin, en minä tiedä."
He olivat valtatieltä poikenneet Lahtiseen vievälle kujalle. Eeva ei
sitä tietänyt, luuli vaan yhä matkaa jatkettavan.
"Noh...?" äännähti Eeva kun Heikki pysäytti hevosen kotinsa pihassa.
Heikki nousi nauraen reestä.
"Joko nyt ollaan perillä?" Eeva alkoi silmäellä ympärilleen ja nousta
reestä.
Ei ollut läheskään sellaista, kun hän oli mielessään kuvitellut.
Suuremmoista sentään oli kartanolla kaikki, joka merkitsi, ettei pesä
ollut huono. Piika, joka hääräili navetan puolessa, alkoi lipaista
tupaan. Eeva katseli häntä kaiken matkaa ja näki että piika
tuo'tuostakin lurkautti häneen ja nauroi. Vastaanottajia Eeva jo ehti
kaivata ja ajatteli että, kun ei renki tule edes hevosta riisumaan
ettei Heikin tarvitsisi. Samassa kun he Heikin kanssa alkoivat tupaan
päin astua, ilmestyi portaille nainen aivan kotitekoisissa vaatteissa,
eikä suurestikaan vastaava niitä mielikuvia, joita Eeva oli Heikin
sisaresta nähnyt. Tyttö tuli hymyillen luokse.
"Saan esittää: morsiameni ... sisareni."
Eeva muisti tarkkaan harjoituksensa, ojensi kätensä neiti
Sälppenströmin lailla, sillä hienolla tavalla, jolla näkemältä on niin
kuin tarkoitus estää toista lähemmäksi tulemasta, teki pää- ja
vartaloväännökset tarkan järjestelmän mukaan.
Hilta, se oli Heikin sisaren nimi, pudisti tarjottua kättä
sydämellisesti.
"Terve tullut," hän sanoi, "toivon että täällä tulette hyvin
viihtymään." Hiltan ääni vapisi liikutuksesta, sillä hän ajatteli sitä
elämän matkaa, jota hänen veljensä ja tuo kaunis Eeva olivat, niin
sanoaksemme, tänään alottaneet.
"Toivotan onnea," jatkoi Hilta, katellen veljeänsäkin.
Mentiin kolmisin sisään, sillä muita ei näkynyt tulevan ulos vastaan
ottamaan. Eeva oli huomannut Hiltan liikutuksen ja häntä kummastutti
tuollainen sydämellisyys. Mutta kuitenkin oli Hiltan käytös tehnyt sen,
että hän paljoa rohkeampana astui sisään.
Eteisestä päästiin kamariin. Se oli siisti, mutta ei puoleksikaan
sellainen kuin Eeva oli otaksunut -- komea ja loistava.
Vanhan puolisen vaimon näki Eeva siellä, kun sisään menivät.
"Äitini," esitti Heikki...
He ottivat toisiaan kädestä ja Eeva suoritti tervehdyksen taas kaikilla
taiteellisilla tempuilla.
Vanhahko, pieni emäntä katseli häntä tarkoin silmiin ja piti yhä kiini
kädestä.
Eevaa kylmöitti, sillä noin tarkkaa tarkastelua ei hän ollut ikänä
osannut aavistaa ... oli otaksunut sen tapahtuvan noin vaan
salamykkään.
"Hän siunaa ne kuin Herraa pelkäävät, sekä pienet että suuret," virkkoi
emäntä vihdoin, yhä katsellen silmiin.
Eeva hämmästyi, niin että posket vaalenivat, sillä tämmöisestä
vastaanotosta ei ollut edes pientä piirtoa hänen mielikuvituksissaan
harhaellut.
"Herra siunatkoon teitä, enämmin ja enämmin, teitä ja teidän
lapsianne," jatkoi hän. "Näillä kalliilla Pyhän raamatun sanoilla sanon
minä sinun tervetulleeksi huoneeseni."
Eeva tunsi sydäntään suuresti helpottavan, kun vanha vaimo laski hänen
kätensä irralle ja ystävällisellä äänellä kysyi jotain Heikiltä ja
Heikki siihen vastasi.
"Vaatetta pois nyt," emäntä sanoi hymyillen Eevalle. "Älä nyt kursaile
turhia."
Heikki meni vetämään päällys-takin hihasta "niin, niinhän..." ja
naurahteli. --
Eeva rupesi nyt vasta tulemaan tajullensa, sillä emännän tervehdys oli
häneen koskenut niin kummallisesti. Se särki kerrassaan monen hetken
luomat mieliivät, jotka olivat muodostuneet kokonaan komeus-periaatteen
ja semmoisen kaavan mukaan, jota hän oli tottunut ajattelemaan
sivistyksen mahdollisimman korkeana täydellisyytenä.
Heikki lähti hevosta korjuun hoitamaan. Eevaa oikein helpotti, kun
emäntä meni pois ja Hilta tuli sijaan, häntä saliin johdattamaan.
Ujo oli Eeva ison aikaa niin ettei paljon mitään puhetta tahtonut
tulla, vaikka ei salissakaan niin pelottavan hienoa ollut kun oli
luulotellut, istua uskalsi kyllä, mihin päin tahansa.
"No mitä sieltäpäin nyt kuuluu?" alkoi Hilta kysellä, kun he olivat
sohvaan istuutuneet.
"Enpähän tiedä, eipä juuri mitään."
Hilta haki valokuva-albumin ja antoi sen Eevan katseltavaksi.
"Haluatko kuvia katsella?"
"Sehän on hauskaa."
Eeva käänteli vitkaan albumin lehtiä ja kyseli tuo tuostakin, mikä ja
kuka oli kunkin kuvan alkuperäinen malli.
Sillä aikaa Hilta miettiväisenä syrjästä katsahti väliin hänen
kasvoihinsa ja tuon muodikkaan leningin liepeisiin.
"Se on hupaista, kun on noin paljon valokuvia," sanoi Eeva, pannen
albumin pois.
"On se, noin joutilaina hetkinä, kun tuntuu ikävältä olo, ja ottaa
albumin, niin on kuin joutuisi keskelle suurta ystäväseuraa."
"Niin."
"Onko Eevalla paljon valokuvia?"
"Ei minulla ole näin paljoa ... vähä vaan."
"Toimiiko ompelu-seura siellä ahkerasti?" kysyi Hilta vähän ajan
perästä.
"Eipä juuri nyt enää. Arpajaisten jälkeen ei herrasväkikään ole enää
näyttänyt mitään huolivan koko seurasta."
"Onko niistä sitten niin suurta kaipausta. Se on tunnettu asia, että
jos herrasväkeä ja talonpoikaisia ryhtyy yhdessä jotain toimimaan, niin
säätyeroitus sen tekee pitemmän päälle mahdottomaksi."
"Kyllä meidän seura sitten kuolisi kaiketi, jos et siinä olisi heidän
apuansa," arveli Eeva innokkaasti.
"Miksi niin?"
"On niin vähän meitä talonpoikaisnaisia."
"Mikähän siihen on syynä?"
"En minä tiedä. Alussa niitä kyllä oli enemmän, mutta ei ne nyt enää
ole tulleet."
"Minä luulen arvaavani," sanoi Hilta innokkaasti, "mikä tuohon on
syynä, sillä meidän pitäjäässä on siinä suhteessa myös hiukan
kokemusta. Teidän seurassanne taitaa vallita liian hienot tavat, niin
että yksinkertaisempiin tapoihin tottuneen tulee siellä ikävä olla."
"No en minä tiedä," sanoi Eeva epäillen ja ajatteli että tapain
hienostuttaminenhan onkin yksi ompeluseuran pää-tehtäviä.
Hilta hymyili.
"Kyllä se niin on. Mutta ei tuo mikään kumma ole, että siellä niin on;
niin se on melkein kaikkialla käynyt, missä kansallisia seuroja ensin
on perustettu, että niihin on tahdottu heti alussa istuttaa niin hieno
henki, että kun yksinkertaisesta kodista oleva tulee seuraan, niin
hänen täytyisi heti perinpohjin muuttua, jos hän siellä viihtyisi. Ja
kun ei kuitenkaan kukaan voi niin muuttua, niin jäädään ennemmin
vanhoihin tapoihin, joissa saadaan säilyttää vapautensa."
"Kyllähän se niin on." Mutta Eeva ei käsittänyt tätä.
"Kansalliset edistyspyrinnöt nuorison kesken pitäisi alottaa
silta-hypyistä ja siitä vähitellen ylöspäin kehittää."
"Taitaisi sitten paremmin onnistua," nauroi Eeva.
"Ei ne tahdo täälläkään tuota myöntää, eikä Heikkikään ole minun
kanssani samaa mieltä."
"Riitelettekö siitä?"
"Kyllä väliin, niin että räikkyy, mutta isä on minun puolellani ja kun
hän tulee, niin Heikin ei auta mitään."
"Vai ei auta," nauroi Eeva.
"Ei. Mutta emmekö mene veljeni kirjoja katselemaan?"
"Mennään vaan."
Tytöt menivät Heikin kamariin, toisiinsa jo hyvin tutustuneina.
Eeva alkoi vähitellen toipua outoudestaan ja päästä luonteensa puolesta
entiseen asemaan.
"Herra siunaa, kun hänellä on paljon kirjoja, niin kun opettajalla!"
huudahti Eeva, kun Hilta oli kirjakaapin oven avannut.
"Onko Eeva hyvin paljon lukenut?"
"En minä kovin paljoa, kun ei ole itsellä kirjoja, eikä ole aina niin
lainatuksikaan tullut, vaikka kyllähän niitä lainakirjastossa olisi ...
mutta en minä viitsi paljon lukea kun ajattelen että mitä siitä on
hyvää..."
Hilta oli ottanut useita kirjoja pöydälle, kädessä oli hänellä Vänrikki
Stoolin tarinat.
"Näitä minä luen ja ihailen aina," sanoi hän.
"Vai niin, mitä ne ovat?"
"Vänrikki Stoolin tarinat."
"Ovatko ne hupaisia?"
Hilta katseli vähän kummastuneena Eevaa ja näytti epäilevän ettei ollut
oikein kuullut... Noinko vähän on Eeva lukenut, veljeni morsian?...
"No johan Eeva niitä on lukenut," sanoi hän sitten.
"En minä ole, minkälaisia ne ovat?" Eeva kurkisti kirjaan, joka oli
avoinna Hiltan kädessä.
"Torpan tyt-tö, mikä se on?"
"Tottako ettet sinä ole lukenut näitä?"
"Ihan totta, mitä minä nyt sitä narraisin. Kyllä niitä on paljon
muitakin kirjoja, joita en minä ole lukenut."
Eeva sai käteensä kirjan ja alkoi lukea:
"Jo päivä laski suruinen, tul' ilta ihanainen,
Majoille maille valahti, jo rusko sammuvainen."
... "Tämä on laulua," virkkoi Eeva.
"Niin on."
Eeva luki edelleen, mutta hän ei ollut harjaantunut vähääkän runojen
lausumiseen, josta syystä hän luki epävakaisesti ja sisällys tuli
hämärästi käsitetyksi.
"Kaunis laulu," arveli hän, saatuaan loppuun.
Hilta nyt jo uskoi täydellisesti että Eeva puhui totta sanoessaan ettei
hän ole lukenut paljon mitään... Kaunis laulu ... ajatteli hän, ja tuo
arvostelu tuntui sellaiselta kun ei Eeva olisi osannut tehdä vähääkän
eroitusta tämän ja tavallisten arkki-veisujen välillä. He pitivät
molemmin kirjan kansista ja Hilta veti sen vaistomaisesti itselleen.
"Tee hauta mulle, äitini! jo päättyi päivät multa;
Paennut tappelua on tuo kurja sulho-kulta.
Mua muisti hän ja itseään, ja sua totellen,
Hän petti toivon veljien, maan petti isien."
Hilta oli ikään kuin haltioissaan, lausuessaan näitä säkeitä. Hänen
tavallisesti tyyneet, vakavat kasvonsa hehkuivat, silmät säihkyivät ja
koko sielussaan näytti hän noita samoja tunteita tuntevan. Hän loi
Eevaan katseen, jonka olisi saattanut selittää tarkoittavan:
"Ymmärrätkö nyt, ettei tämä ole mitään tavallista 'kaunista laulua',
tuommoista kurjaa rakkauden ruikutusta, jota intohimot synnyttävät,
vaan tämä on jotain toista?"
Eevaa ihmetytti ensinnä Hiltan käytös, mutta sitten hän rupesi
nauramaan, sillä hän luuli että toinen leikin vuoksi vaan noin
"kummaili."
Tämä loukkasi Hiltan tunteita siihen määrään, ettei hän voinut enää
viimeisiä säkeitä tuosta runosta lausua, vaan alkoi äänetönnä selailla
kirjaa, koettaen niin paljon kuin mahdollista peittää todellisia
ajatuksiaan, muista asioista puhumalla. Mutta vähän ajan kuluttua otti
Eeva uudelleen Torpan tytön puheeksi.
"Hänpä oli outo tuo tyttö, kun tahtoi kuolla siitä, ettei sulho
kuollut... Ei hän ainakaan rakastanut," sanoi hän.
"Mistä sitä voi päättää?" kysyi Hilta hymyillen.
"Kun olisi tahtonut, että sulhon olisi pitänyt kuolla."
"Niin, eipä taitanut rakastaa. Veljeni on varmaankin sinulle tuosta
lauseesta hyvin kiitollinen."
Molemmat nauroivat, mutta Hiltalla ei enää ollut halua väitellä. Eevan
arvo laski hänen mielessään hurjaa vauhtia.
Kirja oli taas joutunut Eevan käteen.
"Täällä on paljon lauluja, aivan lauluja koko kirja."
"On siellä."
"'Döbeln Juuttaalla,' kas, tuota erään kerran meidän ompeluyhtiön
iltamassa lausui lyseolainen Pekkanen."
"No eikö siellä ole useampia näitä runoja lausuttu?"
"Runoja ... niin, niin, runojapa niiden nimet olikin -- Kyllä minä
luulen ja muistelen nyt että on, mutta ei ole tullut pannuksi niin
mieleen."
"Tässä on Päivärinnan Elämänhavannoita, 'Mökin Maiju,' onko Eeva sitä
lukenut?"
"Olen, niitä minä olen lukenut useampiakin; ne ovat hupaisia. Sillä
Maijulla oli surkea kuolema, onkohan se tosi?"
"Kyllä kai, kuinkas muuten."
"Voi Jumala, kun se siellä myllyn harjalla istui, kun mylly oli
keskijoessa, jäiden keskellä ja kun se sitten sinne hukkui. Kun minä
sitä luin, niin minä oikein itkin ja ajattelin että onkohan se tosi."
"Kyllä semmoista tapahtuu maailmassa," sanoi Hilta, nähtävästi
iloissaan siitä että kuuli Eevankin voivan olla tunteellisen, kun on
semmoista kysymyksessä, jota hän käsittää.
Heikki tuli nyt sisään.
"Mitä te täällä juttelette?" kysyi hän, "Stooliko taas on Hiltalla
käsissä?"
"Niin on, ja me puhumme myöskin Mökin Maijusta. Eeva vaan arvelee, että
liekö se totta."
"Kukapa sitä niiden kaikkein toden peräisyyden tietää."
"Minun mielestäni," sanoi Hilta, "voi kaikkia kuvauksia ja kertomuksia
pitää totena tavallansa, sillä jostain tosielämän tapauksesta
kirjailiat aina ottavat alkua kuvaukseensa."
"Luonnollista, tietäähän tuon jokainen," arveli Heikki.
"Kyllä niissä on kirjoissa paljon, jota ei voi uskoa, ja jota pannaan
vaan sitä varten että olisivat hupaisia lukea, niin kuin satuja ja..."
sanoi Eeva.
"Mitä saduista!" Hilta huudahti ja meni pois huoneesta.
"Missä sinun isäsi on?" kysyi Eeva Heikiltä.
"Metsässä kuuluu olevan miesten kanssa, luultavasti saapuu pian
kotiin."
Metsässä? ... ajatteli Eeva, ... kuinka hänkin metsässä kulkee
tällaisen talon isäntä...
"Sinullapa on paljon kirjoja," alkoi Eeva uudelleen taas ihmetellä.
"Kuinkahan isäsi on antanut näin paljon ostaa?"
"Eihän niitä niin paljon ole. Mitä isään tulee, niin hän niitä on
useita ostanutkin ja hän lukee itsekin."
Tässä Eevalle taas uutta ihmettelemistä. Hän oli tottunut ajattelemaan
ja näkemäänkin, että tuommoiset isot maanviljeliät eivät ensinkään
viitsi lukea muuta jos sanomalehtiä ja että he parhaasta päästä
komealle hevosella ajelevat vaan kaiket päivät tuttaviansa tapaamassa,
totia juoden ja paperossia poltellen. Nyt hän vielä oli kuullut että
Lahtinen oli oikein puita hakemassa metsästä.
"Välskärin kertomuksia," luki hän erään kirjan kannesta, jonka oli
pöydältä käteensä ottanut. "Ovatko nämät hauskoja?"
"Etkö sitten ole niitä lukenut?" ihmetteli Heikki. "Nehän nyt ovat
niitä paraita, mitä on suomalaista kaunokirjallisuutta."
"En minä ole tätä kirjaa ikänä nähnytkään."
"Sinun pitää sitten ottaa ja lukea se ja vielä kaikki muutkin osat;
niitä on kaikkiaan viisi." Heikki toi kaapistaan kaikki Välskärin
kertomukset.
"Vooi ... en minä voisi ijässäni lukea noin paljoa, ei vaikka..."
Heikki nauroi.
"Onhan niitä koko kasa, mutta kyllä ne ovat niin hauskoja, että ne
piankin lukee."
Hilta tuli huoneesen nyt ja pyysi saliin kahville tulemaan. Sinne
mentiin. Emäntäkin oli siellä ja tuli vielä isäntäkin, joka äsken oli
kotiin saapunut.
Eeva lensi taas punaiseksi poskilta, sillä eihän ollut mitään
tavallista seisoa ensi kertaa tulevan appensa edessä. Tämä mies vastasi
ulkomuodoltaan jokseenkin sitä kuvaa, joka Eevan mielikuvituksissa
oli hänestä syntynyt. Oli kuitenkin ystävällisempi nähdä ja
vikkeläkielisempi.
"Terve tullut," sanoi isäntä ja hänkin oli hiukan hämillään. Eeva
tunsi tällä kertaa olevansa paraiten tyytyväinen tervehdyksensä
onnistumiseen. Se johtui luultavasti siitä, että isäntä oli jokseenkin
sellainen kuin hän sen oli ajatellut... Sai siis tervehtiä, niin kuin
puoleksi vanhaa tuttua.
Isäntä olikin hilpeä leikin puhuja ja sai nuoret pian rattoisasti
nauramaan.
Eevasta tuntui tämä niin somalta, kuin kaikki, koko perhe oli yhdessä
kahvia juomassa, eikä kukaan toisilleen vinosanoja antanut, että hän
todella kotiutui Lahtisessa ja rupesi ajattelemaan, että näin sitä
pitäisi aina olla.
Eeva oli rattoisalla mielellä, puhui vilkkaasti ja paljon.
Vanha emäntä kutoi sukkaa; ei ottanut paljon osaa keskusteluun, mutta
oli pelkkänä korvana. Isäntä keikkui soututuolissa tupakoiden ja Heikki
nojaili sohvassa. Hilta oli mennyt muihin askareisin.
"Kyllä se minusta," puhui isäntä, "on hyvä asia että sivistys kansan
keskuudessa karttuu, sillä en minä ole niitä, jotka tuota pitävät
pahana enteenä; mutta se on mielestäni huono merkki, että sivistys
usealla taholla tahtoo muodostua vaan pintapuoliseksi koreilemiseksi.
Sen tähden on peljättävä, että jos tuommoista menoa kestää, sivistys
tulee kansalle kauheaksi loukkauskiveksi."
Ukko näkyi pääasiallisesti puhuvan Eevalle, sillä hän luuli tytön häntä
täydellisesti käsittävän. Eikä hän ollenkaan tullut ajatelleeksi että
hänen tuli kiittää juuri tuota Eevan käsittämättömyyttä siitä, ettei
tämä hänen puhettaan loukkaukseksi ottanut. Eeva ei tiennyt olevansa
tuommoinen pintapuolinen koreilia, vaan ajatteli itsensä johonkin
määrään kehittyneeksi. Tätä edellytti Lahtis-Pekkakin.
"Niin ... kyllähän se niin on, myönsi Eeva.
"Niin se on," jatkoi ukko Eevaan katsoen ja hymyillen. "Nuoret naiset
alkavat hyvällä menestyksellä matkia herras-naisten vaatetusta ja useat
heistä pitävät sen sivistyksenä kun tuon osaavat. Vielä tottuvat he
kyllä monikin käyttäytymään hyvinkin hienosti ja sitten ajattelevat
että se on sivistystä. Mutta jo se, että he luulevat olevan
tarpeellista sivistyneelle ihmiselle pitää päällään hienoja vaatteita,
jos tahtoo jostain käydä, osoittaa että ovat kokonaan väärällä tolalla.
-- En minä nyt tätä sano sinulle Eeva," paranteli ukko nauraen, "sillä
tuo tapa on liiaksi yleinen tytöissä, että siitä erityisesti sopisi
ketään moittia."
Isäntä oli tyytyväinen kun sai sydämensä puretuksi.
"Kyllähän se onkin semmoista," Eeva sanoi omistamatta isännän moitetta
itselleen, "meidän pitäjäässä ainakin yksin huonoimmat piiatkin
pakkautuvat vaatetuksessa talontyttärien rinnalle ja sitten ei palkat
tahdo piisata, ei ollenkaan."
"No, niinkuin paremmat edellä, niin huonommat perässä."
"Mutta se on ainakin väärin että huonommat menevät parempain perässä,"
arveli Eeva.
"Aivan niin, sitähän juuri olen tahtonut sanoakin; vaatteissa vaan
mennään sivistyneiden perässä, eikä ollenkaan tiedoissa ja taidoissa:
'Kuinka paremmat edellä, niin huonommat perässä'."
"Meidän pitäjäässäkin ovat jo piiatkin ruvenneet käyttämään hanskoja,"
nauroi Eeva.
Emäntä loi vakavan katseen Eevaan, silmät viipyivät pitemmän aikaa
leningin helmaa tarkastelemassa ja suun soppiin ilmestyi hieno
surullinen hymy.
"Niin täälläkin. Se vasta sopiikin, lempo soikoon!"
Isäntä nauroi.
Heikki oli tullut äitiinsä. Hän ei ollut paljon puhuvainen, jonka
tähden hän nytkin aniharvoin jotain sanoi: kuunteli vaan ja naurahteli
isän ja Eevan keskustellessa.
"Kyllä ne naiset menevät muotiensa kanssa niin kuin virran mukana,
mutta me pojat, me pysymme alallamme," hänkin vihdoin sanoi koomillisen
vakavasti.
"Kyllä, parahiksi. Tämän aikuisille nuorille miehille ei
arkivaatteeksikaan tahdo enää kelvata muu kuin verka... Ei ole mitään
kiittämistä," arveli isä.
"Pojathan ne vasta kaikki tahtovatkin uuden aikaista," nauroi Eeva, "ja
niillä pitää olla komeat jos komeat hevoset ja pulkat ja supsiiniturkit
ja..."
"Niin, sitä varten että akan saisivat," jatkoi isäntä.
Naurettiin yksimielisesti.
Eeva katseli ulos ikkunasta maantielle päin.
"Herra Jumala, kun ajetaan kovasti!" hän äkkiä huudahti, "voi siunaa!
kukahan tuo on?"
Eeva parka! Hän kosketti tietämättänsä isäntäväen arkaa kohtaa, sillä
ei kukaan saanut talossa koskaan lausua turhaan Jumalan nimeä, saamatta
emännältä vakavia ja ankaria nuhteita, eikä isäntäkään tuota sietänyt.
Kun Eevan huudahdus kuului, katsahti Heikki hämmästyneenä äitiinsä ja
sitten isäänsä. Isäntä katseli hämillään lattiaan ja emännän kasvot
osoittivat surullista levottomuutta. He eivät kumpanenkaan liikahtaneet
paikoiltaan katsoakseen. Heikki meni muodon vuoksi.
"Katso nyt, tunnetko?"
"En tunne, lienee joku juopunut."
"Voi Jumala, jos se kaatuisi!" jatkoi Eeva yhä katsellen.
Emäntä meni ulos. Kasvoilla kuvastui ankara sisällinen liikutus, joka
pani hänet melkein kuumeentapaisesti kiirehtimään. Heikki oli levoton
ja näytti hyvin onnettomalta, sillä hän tiesi liian hyvin mitä äiti nyt
ajatteli Eevasta.
"Jaahah, jaahah," rupesi isäntä paneskelemaan ja läksi myöskin pois.
Heikin teki mieli varoitta Eevaa välttämään tuota siunailemista ainakin
hänen vanhempainsa kuullen, mutta pelotti että Eeva ottaisi pahaksi. Ja
kun sitten oli muusta tarinaa ja asian suurin tärkeys mielestä haihtui,
niin jäi varoitus sanomatta.
Ehtoolla, kun Eeva ja Hilta olivat kamarissa ja Hilta ompeli, niin Eeva
äkkiä, oikein muun puheen välissä kysyi:
"Hilta, onko sun äitisi jumalinen?"
"On... Kuinka sinä sitä nyt satuit kysymään?" Hilta ei voinut
hämmästystänsä peittää, sillä Eevan kysymys tuntui pilkalliselta.
"Kysyin vaan, kun olen huomannut hänen olevan semmoisen. Laskeeko hän
sinua mihinkään joukkoihin?"
"Mitä sinä nyt tarkoitat, kenenkä joukkoihin?"
"Toisten nuorten..."
"Laskee, vaikka kyllähän hän estääkin toisinaan."
"Mitähän niiltä vanhoilta tarvitseekaan aina kysyä lupaa." Eeva nauroi.
"Kyllä minun ainakin täytyy ja Heikinkin."
"Sepä on... Ei minun ainakaan tarvitse koskaan kysellä. Eikö se tunnu
hyvin orjalliselta?"
"Ei tunnukaan, kun siihen on tottunut ja sitä paitsi, minuun on
kasvanut vakuutus, että se on oikein."
"Jos minun pitäisi lupaa kysyä vanhemmiltani aina," jatkoi Eeva, "niin
minä en pääsisi minnekään, sillä isäni on niin vanhan-aikainen, niin
että ei hän ymmärrä mitään tämänaikaisista asioista."
"Vai niin; mutta nyt minun täytyy mennä navettaan. Mene nyt ottamaan
Heikin kirjastosta jotain luettavaa niin kauaksi, että saat aikasi
kulumaan."
"Navettaanko? Pitääkö sinun navettaan?"
"Tietysti, kuinkas muuten," nauroi Hilta.
Eeva ei sanonut mitään enää, katseli vaan oudostellen Hiltaa, joka
kiireesti meni.
Aina vaan tuli uutta kummastelemisen syytä. Olihan hän ajatellut ettei
semmoisen talon tyttären tarvitsisi navettaan mennä. Hän rupesi
ajattelemaan että kyllä Hilta ainakin tuntee itsensä onnettomaksi ja
alkoi surkutella sitä, kuinka kovan kotikurin alaisena täytyy niinkin
komean talon tyttären olla... Kaikilla sitä on tuskansa tässä
maailmassa. Eeva tunsi itsensä melkein onnellisemmaksi Hiltaa.
Kaksi päivää viipyi Eeva Lahtisessa. Lopulta alkoi olonsa tuntua jo
ikävältä ja orjalliselta, johon lienee paraastaan se seikka
vaikuttanut, että kukin siellä teki aina jotain työtä, eikä alituiseen
joutanut hänen kanssaan kukaan jaaritella. Sitten vielä piti puheet
olla niin punnituita ja tarkkaan ajateltuja; jos jotain sanoi semmoista
vapaata, jota oli oppinut, niin ei kukaan hilpeästi nauranut eikä
puheesen osaa ottanut. Erittäinkin emäntää hän jo tässä lyhyessä ajassa
oppi vaistomaisesti pelkäämään ja karttamaan sen vakavuuden tähden,
jota tämä kaikessa osoitti. Hiltan kanssa hän viihtyi melkein niin kuin
puolipakosta, sillä tämän luonne oli Eevan mielestä raukkamainen, joka
turhaan äitiä orjaili, eikä koskaan oikein hupaisella tuulella
näyttänyt olevan. Heikin kanssa ei ollut paljon juttelemista. Ainoa,
joka häntä huvitti johonkin määrään, oli isäntä; kun hän oli
saapuvilla, niin siiloin oli hupaista, sai nauraakin totuttuun
tapaansa, kun se kiusaili ja niin paljon hupaista leikkiä laski.