Ompeluyhdistys oli saanut niin paljon työskennellyksi, että sopi pitää
arpajaiset, kun vielä muualtakin vähän lisäksi voittoja keräiltiin.
Lahtis-Heikki ei olisi tahtonut mistään hinnasta olla sieltä poissa.
Eevaa hän tähysteli koko päivän ja nautti äärettömästi tämän
kauneudesta. Kovin kouristi sydäntä ja mustatauti vaivasi hirveästi,
kun joku muu nuorimies sattui rakastetun kanssa sanan vaihtamaan.
Hän osti melkein liian paljon arpanumeroita, mutta hän voittikin
niillä: ei niin suuresti numeroituja voittoja, mutta Eevan tuttavuuden.
Mitä luonnollisin asia maailmassa on, että hän osti kaikki
arpa-numeronsa Eevan uurnasta, viimemainittua voittoa saavuttaaksensa.
Kun numeroidut voitot jaettiin, niin Eeva sai etsiä kaikille hänen
numeroillensa vastineen.
Jos Eeva olisi ollut joku suuri pölkkypää, niin hän kentiesi ei olisi
tuossa kaikessa huomannut mitään merkillistä. Mutta hänpä ei ollutkaan
semmoinen. Hän pani huomiota Heikin käytökseen. Alkoi ajatella sen
merkitystä ja aivan luonnollisista syistä selitti sen itselleen eduksi.
Kun Eeva tunsi Heikin ja tiesi myöskin hänen kotinsa maineen, niin nyt
kannatti riemuita sydämellä ja suulla.
Kun tanssi alkoi, ajattelivat he jo sitä jonkullaiseksi rikokseksi
ruveta siihen muiden kanssa; ainoastaan silmäin peittämiseksi täytyi
tuota vähäsen vasten mieltänsä tehdä.
Asia kehittyi sydämessä siksi, ettei kumpanenkaan pitänyt sitä
erinomaisempana kummana, että he myöhään illalla kahden kesken jossain
kävellessään tunnustivat toisilleen ajatuksensa, että pitäisi saada
aina yhdessä olla.
Vielä myöhemmin he lähtivät kävelemään Latva-Kuntiin päin, Heikki
saattoi Eevaa kotiin.
Pihasta aikoi hän ruveta takaisin palaamaan, mutta Eeva teki "streikin"
ja vaati sisään tulemaan. Heikki oli vaan tavallinen ihminen, eikä siis
luonnollisesti voinut tuota vastustaa. Hämminki kuitenkin hänen
valtasi, kun portaille tultiin ja piti astua suoraapäätä tupaan,
näyttelemään itseänsä talon vävynä. Hän ilmoitti ajatuksensa Eevalle.
Mutta suloinen sallimus oli jo noin 30 vuotta takaperin varmaankin
ajatellut tätäkin seikkaa ja pannut rakennusmiehet tekemään oven
Latva-Kuntin toisesta kamarista porstuaan. Eeva siis päästi Heikin
pulasta, sanomalla, ettei ollenkaan tarvitse tuvan kautta mennä, vaan
päästään porstuasta hänen kamariinsa. Sitten Heikki meni estelemättä
Eevan perässä.
Emäntä kun oli kamarista ääniä kuullut, tuli ovesta kurkistelemaan.
"Joko sieltä nyt on tultu?" hän kysyi päätänsä ovesta sisään
pistäessään, ja hämmästyi kovin, nähtyänsä vieraan.
"Jo... Älkää nyt kovin kurkistelko."
Eevan ääni kuului tuikealta ja äiti vetäytyi kuuliaisesti toisen
kamarin puolelle pannen oven kiini.
Kun Eeva oli saanut vaatetta pois päältäänsä, meni hän äidin luo.
"Kuka tuo on?" äiti sipisten kysyi.
"Kuinka niin?" Eeva nauroi.
"Noo..."
"Se on ... tuo ... Heikki Lahtinen."
"Sen Lahtis-Pekan poikako?"
"Niin."
"Mitä se nyt sitten tuolla on ja tänne on tullut?"
"No ettekö te nyt ymmärrä? Se on ... johan te sen nyt ymmärrätte."
"Onko se sitten ... sepä nyt on, eihän se sun friiaris ole?"
"Friiaris..." matki Eeva, sillä tuo kuului niin vanhan-aikaiselta, "on
se, keittäkää nyt kahvia."
"Kuinka herra siunatkoon ... sepä on, kun niin äkkiä... Onko se oikein
vissi? Oletko sinä ikänä nähnytkään tuota poikaa ennen?" Äiti ei
yleensä näyttänyt pahoillaan olevan.
"Kaa, älkää nyt niin kovin kyselkö. Mitä te nyt siitä huolitte, kun se
nyt vaan on. Onko huonosta paikasta!... Menkää nyt vaan keittämään
kahvia ja älkää noin oudoissanne olko, tosi se on." Eevaa nauratti.
"Sepä nyt on", paneskeli äiti.
"Keittäkää nyt pian."
"Noo, kyllä, kyllä, mutta sepä nyt on, mä vieläkin sanon."
"Mitähän se nyt sitten on... Tuota, kuinkahan, pitäisköhän ruokaa
laittaa?" Eeva arvelevaisesti kysyi.
"En tiedä ... eikö tuo lie hiljan saanut syödä. On niin paha näin
äkkiä, kun ei ole mitään sellaista laitettuna, jota tuollaisille
pitäisi olla, kun on kumminkin komiasti oppinut kotonansa ... eikä
meillä ole sellaisia herraisia pöytä-astioitakaan. Onkohan se yötä?"
"En minä tiedä. Niin sellaista se nyt on, minä olen aina sanonut että
pitäisi laittaa jotain, että olisi kuin muuallakin ihmisissä, mutta kun
ei osteta mitään."
"Älä nyt kovin, kyllä meillä niin on kuin muuallakin talonpojissa, eikä
tässä herroja varten ole tietty laittaa... Kuka sitä on ymmärtänyt,
että sinua tuollaiset rupeaisivat..."
"Annetaan vehnäsiä kahvin kanssa, ehkä ei välitäkään ruuasta", sanoi
Eeva.
"No niin, kyllähän minä pian laittaisin sellaista tavallista talonpojan
ruokaa, mutta et sinä kuitenkaan siihen tyydy, tahtoisit kumminkin
herraisemmasti laittaa."
"Kukahan sitä sitten sellaista, saisi hävetä silmänsä täyteen. Pankaa
nyt edes sitä kahvia."
Eevan täytyi jo kiirehtiä sulhonsa luokse toiseen kamariin, koska se jo
melkein liiankin kauan oli saanut yksin vartoa.
Äidille tuli kova kiire kahvia puuhaamaan. Luonnollisella mielihyvällä
hän melkein kuiskaten tuvassa ukolle kertoi että Eevalla on kamarissa
sulhanen ... oikein vissi, ja että se on sen ison komean Lahtis-Pekan
poika.
"Valehtelet", sanoi ukko vakavasti.
"Noo, mene katsomaan. Mihinkäs luulisit mun sellaisella menevän."
"Hm ... joutavata, lie lasten touhua."
"Niin ... lasten; ei kukaan ainakaan kosinut ole," sanoi äiti ja näytti
siitä olevan hyvin mielissään.
Ukko tuumiskeli tätä asiaa sitten koko illan ja toisinaan kysyi jotain
emännältä. Vastenmieliseltä ei asia hänestä tuntunut, sen huomasi
siitä, että hän hyvin vakavana toisinaan virkkoi:
"Lasten touhua lieneekin."
"Tuota nyt tuossa, ... lasten touhuahan se on aina, sellaistahan se oli
meidänkin ennen."
"Noo niin, mutta tuo on niin äkkinäistä."
"Äkkinäistä," matki äiti, "kuka sen tietää kuinka kauan ne ovat
toisensa tunteneet, kukajo."
"Kauanpa siellä viipyvät pojat," alkoi ukko moittia, kun ei poikia
ruvennut kotiin tulemaan.
Sillä välin kuluttelivat rakastuneet aikaansa kamarissa keskustellen
yhtä ja toista.
-- -- "Kun sinut näin ensi kerran siellä iltamassa, kuin
ompeluyhdistyksenne perustettiin, niin siitä lähtein olet aina ollut
mielessäni," kertoi Heikki.
"Jopahan nyt..." nauroi Eeva.
"Sinä et ole minua ainakaan koskaan ajatellut."
"Olenpahan monasti."
"Muistatko Eeva, ajattelitko silloin mitään että kun olisi, niin kuin
nyt?"
"Muistan."
"Ajattelitko?"
"Ei sanota."
"Et sinä sitä ajatellut, mutta minä ajattelin."
"Se ei ole totta, sinä et ajatellut sitä, etkä mitään, ei vaikka!"
väitteli Eeva riemullisessa innossa.
"Aivan todella."
Eeva vakuutti kuitenkin, ettei hän sitä uskonut. Hän oli tulisessa
väittelyn innossa. Mutta nyt johtui taas mieleen, että pitäisi olla jo
sitä kahviakin.
"Voi!" hän huudahti, "mitähän se äiti nyt taas hissailee, kun ei tuo
sitä kahvia."
Sitten hän juoksi toisen kamarin läpi tupaan huutamaan:
"Tuotteko te sitä kahvia, vai?..."
"Kohta on valmista," vastasi äiti.
Heikki kuuli kaikki, kuinka Eeva tiuskui nyt ja äsken. Sen johdosta
mahdollisesti kyllä joku outo sävel rinnassa helähti, mutta kun Eeva
taas takaisin tuli, niin ei sieltä enää mitään semmoista kuulunut. Hän
ajatteli ainoastaan: minulla on kauniimpi morsian kuin ikänä olen
yhdelläkään ihmisellä nähnyt.
Tarjoimella toi äiti kahvia. Puna tuli muorin poskille, kun Heikille
kahvia tarjosi ja syvästi niiasi.
"Minä olen niin vanhaa lajia ja taitamaton tähän että ... suokaa
anteeksi," hän pyyteli hämillään.
"Eihän nyt mitään..." Heikki odotteli tavan mukaista esittelemistä.
Eevalle ei ollenkaan sellainen asia mieleen johtunut, eikä hän
sellaisiin ollut myöskään tottunut... Pitihän äidin, yhtä hyvin kuin
Heikinkin tietää kuka kumpanenkin heistä oli.
Heikki otti kumartaen kahvia.
Eevan mielestä käyttäytyi äiti niin hirveän kömpelösti, häntä harmitti
ja ajatutti että mitähän tuo Heikki tuosta ajattelee.
Mutta Heikki ei ajatellut mitään, sillä hän oli ennenkin nähnyt vanhoja
ihmisiä.
Kun ei Eeva muuta sopivaa moitittavaa löytänyt, josta puhua olisi
sopinut, niin hän sanoi, kun äiti hänelle kahvia tarjosi:
"Eikö teillä nyt parempaa hametta ollut kuin tuollaisella..."
Pitihän sitä jollain tavalla Heikille ilmoittaa, että "on sitä meillä
parempaakin kuin päälle päin näkyy. Äidillä oli kuitenkin siisti
villahame sinijuovainen tummalla pohjalla, joka on nuorten neitojen
kauhistus.
"Mitähän mun sitten on lukua," arveli äiti ja meni hymyillen pois.
"Äiti on niin vanhan-aikainen," täytyi Eevan sanoa äidin mentyä.
"Älähän nyt... Sellaisiahan ne ovat kaikki vanhat ihmiset ja mekin
tulemme sellaisiksi, kun vanhenemme," tuumaili Heikki.
"No niin, mutta ... kun tuo äiti on sellainen..."
"Minkälainen?"
"Sellainen..."
Eeva välttämättä tahtoi uskoa että Heikki oli äidissä huomannut jotain
moitittavaa, vaikka vaan ei sitä tahtonut tunnustaa.
Asia loppui tähän, sillä ei Eevankaan tunto sallinut hänen äitiänsä
ruveta sen enempää moittimaan. --
Kun Heikki meni pois, meni Eeva heti peilin luo sovittelemaan
huiviansa, miten sievimmältä näyttäisi. Suutansa pani hän monen muodin
mukaan, koetteli muistutella miten se milloinkin oli ollut, kun Heikki
oli nähnyt ja häntä katsellut; hän koetti sitä hienoon nauruun ja isoon
nauruun, veti pienelle ruusulle ja koetti kuinka silloin oli kun puhui.
Tyytyväisesti hän hymyili, kun tähän kyllästyi ja alkoi sitten ajatella
minkälainen koti sillä Heikillä on. Komeaksi se mielessä kuvastui ja
sitä oli kuullut puhuttavankin. Johtui myös mieleen Heikin isä, äiti ja
sisar. Heikin isää hän ajatteli isomahaiseksi isännäksi, semmoiseksi
kuin tavallisesti ovat isot maanviljeliät. Äidin hän samoin kuvitteli
lihavaksi kimeä-ääniseksi emännäksi, jolla olisi silkki-pehmeät kädet
ja nauravat silmät. Sisar muodostui hoikaksi, äärettömän hienoksi
tytöksi, joka ei ikänä ole navetan ovea avannut, eikä mitään muutakaan
tehnyt, kuin semmoisia hienoja ommellut ja lukenut paljon. Semmoinen
hänen mielestään tuli olla pulskeasti elävä talon perhe. Oikein juoksi
hyväätekevät viileät väreet pitkin ruumista, kun hän ajatteli tätä
seuraa ja sitä kun hän ensin sinne menee Heikin kanssa, kun jokainen
tulee tervehtimään häntä ... perheesen kuuluvana -- miniänä, ja
jokainen niin tutkien päälle katsoo, niin kuinkahan silloin osaisi
oikein hienosti käyttäytyä, ettei moukalta näyttäisi.
"Ah!" Mieleen juolahti että nyt sitä sopii muodostaa jonkin paremman
leningin helma _sellaiseksi_... Täytyi noutaa muutamia leninkiä ja
koettaa katsella mikä paraimmalta näyttäisi... Kas tuo punaisen ruskea
musliininen... "Kun sen helmaa panee noin ... ja noin, mutta se ei
uletu, täytyy hakea vähän lisää että ulettuu... Noin se sitten on..."
Hän piteli helmaa käsillään tiheissä laskoksissa ja katseli sitä
ihannellen. Pukemisen ajatus arvattavasti alkoi muodostua
tyydyttäväksi, koska hän taas ääntänsä pidätellen virkkoi: "... Kun
vaan osaisi sievästi käyttäytyä!"
Hän alkoi harjoitella kättelemistä: nousi seisomaan lattialle, ojensi
käden, ikään kuin jotain tervehtääkseen ja muisteli kuinka neiti
Sälppenström asetti ruumiinsa ... noin suoraksi ... ojensi sitten
kättänsä, eikä sitä ollenkaan koukkuun päästänyt silloin kuin toisen
kädestä kiini piti, kerran vaan turahutti, sitten hiukan, hyvin hiukan
koko ruumistaan kumarsi, päätänsä samalla noin sivulle päin hienosti
vääntäen, ikään kuin hampaan kivussa... Tempun piti käydä varsin
sukkelaan ... käsi hyvin kankeana ja suorana niin kuin sillä olisi
aikomus estää toista likelle tulemasta.
Luuli hän vihdoin jo sen osaavansa, kun oli hyvin kauan peilin edessä
harjoitellut kumarrusta ja pään taivutusta.
Puhe-tapakin muistui mieleen. Täytyi ruveta ajattelemaan ja mieleensä
johdattamaan, millä tavalla herrasväki kulloinkin sanoo kutakin sanaa,
ja millä äänellä.
*Nämät haaveilut hän sai sen verran vihdoin mielestään poistumaan että
muisti mennä syömistä kyselemään tuvasta, kun sieltä jo veljeinkin
ääniä kuului.