Kotiin päästyään tunsi Eeva kyllä itsensä vapaammaksi, mutta ikävöitsi
ja ihaili kuitenkin Lahtisen puhtaita oloja ja olisi mielellänsä
tahtonut täällä kotonakin kaikki sellaiseksi muodostaa. Se ei
kuitenkaan äkkiä voinut tapahtua, kun ei hänellä ollut paljon valtaa.
Vaan kun se kerran jäi, niin into lauhtui mielestä ja tottui taas
kotiin semmoisenaan tyytymään.
Vahvaksi vakuutukseksi jäi Eevaan kuitenkin, että kaikki oli tuolla
toisessa pitäjäässä paremmin ja komeammin kuin kotipitäjäässä. Siitä
hän useille ystävilleen kertoi, ja sanoi kuinka oli se ja se paikka
laitettu, kuinka se oli komeaa ja mukavaa, niin että oikein meikäläiset
hävetä saa kun niin paljon ollaan jälessä, eikä mitään osata niin
herroiksi laittaa kuin siellä...
Eikä hän nyt enää muuta ajatellutkaan kuin muuttamista ja sitä varten
hän jo teki valmistuksiakin. Koko aika meni niissä, niin ettei
kotiaskareet hänestä ollenkaan toimittajaa saaneet.
Ja kun lauantaipäivä saapui, niin aina vaan silmät portille päin
kääntyivät ja Heikkiä sydän odotti.
Kahtena lauantaina se toivo toteutuikin kauniisti. Mutta tuli kolmas;
ja kun Heikin tavallinen saapuma-aika ohi kului, niin tuli sydän
levottomaksi. Aina vaan silmät kääntyivät ulos, eikä mitään näkynyt.
Alkoi jo pimeä tulla ... sydän pakotti ulos menemään ... portille asti
ja sieltä katsomaan kauas maantielle...
Heikkiä ei tullut sinä iltana.
Kun niin myöhä tuli, ettei enää odottaakaan sopinut, niin se ajatus
levoitti, että Heikille oli mahdollisesti joku este tullut ja että
hän huomenna kuitenkin tulisi. Monellaiset ajatukset sitten
makuulla ollessa vielä pelottivat ja unta varastivat... Jos ei enää
tulisikaan?... Mutta toivo kuitenkin sai ylivallan, sekä toi unen ja
rauhan.
Heikki tulikin sunnuntaina.
Tällä kertaa iloitsi Eeva hänen tulostaan enemmän kuin koskaan ennen.
Koko talon väellä oli hyvä mieli, sillä eipä olisi kellekään hupaista
ollut, jos noin vaan olisi nyt tuo juttu päättynyt, taikka jotain
ikäviä tapauksia väliin tullut. Pihalle riensivät vastaan ottamaan
Eeva, ja pojatkin hevosta riisumaan.
Mutta erinomaisen harvasanainen oli Heikki tällä kertaa. Oli kuin joku
raskas huoli olisi sydäntä painanut ... ei iloista mieltä näyttänyt
olevan muuta kuin äkkinäisiä tuulahduksia, jotka pian ohi menivät ja
huolen merkit kasvoilla sitä huomattavammiksi tekivät.
Eeva koetti tiedustella syytäkin, mutta ei saanut tietää. Peitellen
sanoi Heikki, sen ei olevan mitään ja koetti hymyillä.
Kun Heikki oli pois lähtenyt, meni Eeva kamariinsa ja itki. Sydän
aavisti pahaa, ... jos Heikki ... mutta eihän se nyt ajattelisi
semmoisia ... pitäähän hän minusta niin paljon. Mutta kun hän oli noin
kummallinen... Voi kumminkin jos hän eroa ajattelee... Mikähän mulle
neuvoksi tulisi sitten?... Mutta eihän se nyt kumminkaan... Muita
asioita lie ollut ajateltavana, niin kuin kaikilla ihmisillä aina on...
Tällä tavalla sai Eeva lohdutetuksi itseänsä. Viikon kuluessa hän
levottui johonkin määriin. Lauantai-iltaa kuitenkin aina pelkäsi, että
jos ei tulisikaan silloin.
Vaan ennenkuin lauantai ehtikään, sai hän erään; päivänä näin kuuluvan
kirjeen:
"Entinen Eevani!"
... Herra Jumala! ... mitä se on? ... entinen? -- Hän jatkoi:
"Olen tutkinut sydämeni tilaa ja ajatellut sitä, että olemmeko
me toisiamme varten luodut. Olen tullut siihen päätökseen,
että me liian äkisti ja lapsellisen kiihkon valtaamina teimme
lupauksen ikuisesti liittyä yhdessä olemaan. En katso
tarpeelliseksi pitää pitkiä puheita ja antaa selvityksiä, ja
sanon siis suoraan, että minä olen tullut katumapäälle ja
purkaan täten liittomme. -- Koska emme ole vielä mitään suuren
arvoista toisillemme ostaneet ja antaneet, niin minun puolestani
olkoon kaikki sillään. Minä luulen ettei tämä minun päätökseni
sinuakaan kovin surulliseksi tee. Luultavasti oli se Luojan
sääntö, ettei meistä pitänyt paria tuleman.