Kansakoululla oli sangen juhlallista silloin kun ompelu-yhdistys
perustettiin.
Jokainen tietää tuon sanomattakin, että tällaisten yritysten alkajaiset
poikkeuksetta ovat aina hyvin juhlallisia, mutta tällä kertaa lisäsi
sitä tapauksen historiallinen merkitys siinä suhteessa, että
herras-naiset ja talonpoikais-naiset pitäjäässä nyt ensi kerran
ryhtyivät jotain yhdessä toimittamaan. Kysymyksessä ei sentään liene
ollut mikään säätyrajoituksen poistaminen, vaan luultavasti kukin aikoi
toisensa suhteen pysyä entisessä arvoasemassaan. Mutta enempää
etsimättä mitään sivutarkoituksia, koska ei niistä kuitenkaan voi aivan
varmaksi päästä, uskallan vakuuttaa että yritys oli isänmaallista
laatua; se kävi selväksi Lyseolaisen Pekkasen puheesta, jonka hän
alettaessa piti.
Siinä puheessaan hän ensinnä loi lyhyen silmäyksen kansamme sivistyksen
kehitys-historiaan. Sitten hän kääntyi puhumaan erityisesti kunkin
kansalaisen velvollisuudesta olla osallisena työskennellessä yhteisen
isänmaan hyväksi -- kansan hyväksi. Tämän jälkeen hän alkoi erityisesti
tähdätä naisia: mainitsi miten he melkein kokonaan näihin saakka ovat
olleet osaa ottamatta sivistystyöhön. Ei tahtonut loukata läsnäolevia,
sillä eihän heiltä oltu voitu osanottavaisuutta vaatia, koska
toimettomuus oli ollut yleinen tapa. "Mutta nyt, kun naiset jo
muualtakin päin ovat alkaneet huomata velvollisuutensa," jatkoi hän,
"niin on jo hyvin aika, että meidänkin neitoset seuraavat aikaansa,
uhraamalla jonkun osan työajastaan isänmaan ja kansansa hyväksi. Tätä
tarkoitusta varten on tänne tällä kertasa kutsuttu semmoisia, arvoisia
naisia, joilla uskotaan olevan käsitystä sivistys-pyrintöin tärkeydestä
kansan keskuudessa, ja joidenka voidaan toivoa uhraavan jonkun
työtunnin viikossa, kokoutuakseen yhdessä ompelemaan, taikka jotain
muuta käsityötä tekemään, jota varten aineksia ostetaan niillä
varoilla, joita aluksi pienen keräyksen kautta toivotaan saatavan
kokoon. Sitten, kun on saatu suurempi joukko esineitä valmistetuksi,
toimitetaan arpajaiset, ja tulot arpajaisista käytetään kunnan, nykyään
sangen kehnossa tilassa olevan lainakirjaston hyväksi. Arvoisat neidit
täällä," hän viittasi säätyläis-naisiin, "ovat hyväntahtoisesti
ottaneet vaivaksensa johtaa ompeluyhdistyksen toimia."
Lopetettuaan sai puhuja kiitoksia säätyläisten puolelta.
"Toivon että puheenne tekee hyvän vaikutuksen läsnäoleviin
talonpoikais-naisiin," sanoi neiti Aurora, nimismiehen tytär,
pudistaessaan Pekkasen kättä. Ajatus oli tietysti, että
säätyläis-naiset ja ainakin läsnäolevat, olivat puheena olevaan asiaan
jo sillä innolla tarttuneet, ettei kiihoitussaarnasta tarvinnut heidän
ollenkaan lisäintoa saada.
Kokontuneita oli koko lailla, oli talonpoikain poikiakin muutamia,
jotka ujoina ovipuolessa istuivat; oli reippaita lyseolaisia ja
muutamia muita nuoria herroja, jotka lystikästä keskustelua vireillä
pitäen kävelivät sinne tänne, niin ahkerasti, että talonpojat tulivat
naisten silmissä vielä enemmän taitamattomilta näyttämään; siellä oli
nuoria säätyläis-naisia, jotka merkittävän kohteliaasti puhelivat
muutamain ujojen talonpoikais-tyttöjen kanssa, aavistamatta ensinkään
että viimemainituista jotkut tällä kertaa tarkemmin kuin ennen
silmäilivät heidän leninkeinsä kappoja ja niiden tekotavasta silmillään
ahnaasti oppia ottivat. Ujoja yleensä olivat talonpoikais-tytöt ja
siinä oli merkille pantava erotus heidän ja säätyläisnaisten välillä,
mutta vaatetavaran loistavuudessa ja kalleudessa useat heistä uljaasti
saattoivat kilpailla, vaikka tosin, mitä muotiin tulee, jälessä olivat.
Sitten kuin neiti Sälppenström oli tehnyt selvän siitä, miten aiotaan
varoja saada ompeluyhtiön käytettäväin kankaiden y.m. ostoon, alettiin
vaatia että tytöt ottaisivat esiin omat ompelunsa, että nyt jo
saataisiin niin kuin seuraan tutustua.
Herrat asettelivat tuoleja järjestykseen ompelioita varten.
Häveliäästi tytöt toisilleen kuiskailivat ja naureskelivat ... kuinka
sitä viitsii ja uskaltaa tuohon mennä, oikein herrain keskelle.
Eeva erään toisen tytön kanssa puuhasi paljon kumppaniensa parissa
kuiskien, saadakseen heitä rohkeammiksi.
Vähän tutumpia tyttöjen kanssa olivat lyseolaiset, kuin muut herrat, ja
he jukittivat, yksi toistaan rohkeammin, vaatien heitä toimeen
ryhtymään.
"Kas kun olette ujoja, tytöt," neiti Aurora sanoi, "emme koskaan pääse
täällä alkuun, jos ette unhota tuota."
"Alku aina hankalampi!" Se oli miellyttävän näköinen nuoriherra, erään
kaupunkilaisen haarakaupan hoitaja, täällä maalla, joka tämän tiesi
sanoa.
"Jos koko ehtoo tällä tavalla menee", supisi Eeva kumppaneilleen, "niin
ei tästä tulla alkuunkaan."
Eeva oli jo ylös nousemaisillaan ja näkyi vaan vielä yhtä käskyä
odottavan.
"Tulkaa, tulkaa, tytöt," kehoitti edelleen neiti Aurora.
"Ainakin minä menen, tulkaa, jos tahdotte," Eeva toisille tytöille taas
sanoi ja lähti lattian ylitse neitien joukkoon astumaan. Hämminki hänet
kuitenkin valtasi, kun ajatteli että jokaisen huoneessa olijan silmät
tällä hetkellä olivat häneen kiinnitetyt. Kaunis hän tiesi olevansa,
tiesi että musliinileninki sopi hyvin päälle ... kun vaan olisi ollut
kappa hännässä... Ihailivat ne muutkin varmaan häntä... Kun ei vaan
tekisi jotain, joka tyhmältä ja moukkamaiselta näyttäisi...
Eevan antama esimerkki vaikutti sen, että tytöt vähitellen siirtyivät
paikoiltaan.
Eevan arvo seurassa oli kohonnut huomattavasti hänen osoittamansa
vapaamman käytöksen tähden. Hän oli jo päässyt niin pitkälle että
keskustelussa oli neiti Auroran kanssa.
"Totta puhuen," jatkoi Eeva keskustelua, "minun pitäisi pyytää, että
fröökynä leikkaisi minulle esiliinan."
"Aivan mielelläni, mutta Eeva on hyvä ja leikkaa itse."
"En minä osaa sellaista ... uuden aikaista."
"Totta ei se ole," neiti Aurora hienosti sanoi, "mutta saatanhan tuon
nyt tehdä."
Vaatteen leikattua, antoi neiti vielä, ikäänkuin leikin vuoksi
viittauksia ja ohjauksia kuinka kukin kaira oli asetettava. -- --
"Neiti Eeva ompelee niin hienosti." Se oli kaupanhoitaja joka oli
seisahtunut Eevan viereen ja enemmän katsellen Eevan kasvoja kuin
ompelusta, lausui tuon.
Eeva joutui hämille; hän ei ollut tottunut tuommoiseen
kohteliaisuuteen, taikka kansankielellä sanoen, "vastasilmiä
kehumiseen".
"Te näette väärin," sanoi Eeva vihdoin punastellen.
"Ihan varmaan, sillä minulla on hyvin hyvät silmät."
"Ohoh ... ei kannata kehua."
"Se on hirmuista, jos tuomitsette minulta olevan huonot silmät."
Eeva nauroi ja nauroivat toisetkin tytöt.
Kaupanhoitajaa huvitti, hän etsi tuolin ja asettui istumaan likelle
Eevaa.
"No, varmaankin ompelu-yhdistys teistä saa hyvin innokkaan jäsenen, vai
kuinka?" hän kysyi Eevalta.
"Kuka tietää vaikka tulis hyvinkin laiska", Eeva nauraen sanoi.
"Sitäpä minä en ota uskoakseni, panenpa vaikka veikkaa."
"Siinä joutuisitte tappiolle. Panemmeko yhden vaatekerran musliinia
veikkaan?"
"Pannaan vaan, minä uskallan sen kyllä, sillä te tulisitte kuitenkin."
Kaikille oli hyvin hupaista, mutta Eevalle kaikkein enimmän. Ujous
karkottui kokonaan ja hän uskalsi jo hyvin kovasti nauraa.
"Minä en tulisi, en vaikka, jos musliini-läninki pantaisiin veikkaan!"
huusi hän nauraen.
Useat silmät jo katselivat häntä ja näyttivät oudoksuvan tuota, heidän
mielestään jo liian rohkeata käytöstä. Leikkinä sitä kuitenkin
pidettiin kahden puolen.
"Uskallatteko?" Eeva tarjosi kättä kaupan hoitajalle. Tämä joutui
hämille ja pulaan: luottamus Eevan edistyksen harrastukseen alkoi
horjua.
"Totisesti, te ajatte minut puuhun," sanoi hän vihdoin, nolosti
nauraen. Mutta enemmän nauroivat muut. On vaikea päättää millä kukin
paraiten nauroi, Eevallako yksistään, kaupanhoitajallako yksistään,
vaiko koko jutulla. --
Illan kuluessa lukivat herrat kukin vuoroonsa, mutta kuulemiseen ei
tahtonut olla kaikilla soveliasta aikaa, sillä monelle oli paljon
hupaisempi jutella. Nuorille herroille ei lukeminen ainakaan maittanut,
hauskempi oli haastella naisten ja erittäinkin talonpoikaistyttöjen
kanssa. Eeva erittäinkin oli kaikkein huomion esineenä. --
"Mitä piditte äskeisestä puheesta, oliko se hyvä?" eräs lyseolainen
kysyi Eevalta.
"Mistä puheesta?"
"Jonka Pekkanen piti."
Eeva tuskin muisti sanaakan enää koko puheesta, mutta täytyihän jotain
sanoa.
"En minä tiedä ... kyllähän se korea puhe oli."
Kyseliä olisi tuon vastauksen johdosta varmaan heti mennyt tovereilleen
kertomaan erinomaisena sukkeluutena, että Pekkasen puhetta tytöt
arvostelivat samoin kuin papin saarnaa, mutta Eeva oli liian kaunis
pilkattavaksi, sopivampi oli pitää koko lausetta paljaana leikkinä.
Kyseliä kääntyi Rinta-Kuntin Liisan puoleen, joka istui Eevan vieressä.
"No myönnättekö te oikeaksi että me miehet vaadimme teitä naisiakin
osaa ottamaan yhteiskunnallisiin pyrintöihin?"
Liisan posket kävivät punaisiksi, sillä häntä ei ollut paljon puhuteltu
ja muutenkin hän oli ujo luonnostaan.
"Ei minua tarvitse teiksi sanoa," hän vastaukseksi vihdoin hymyillen
sanoi.
Iva-pyrskytystä syntyi likitienossa, sillä tuo tietysti oli ääretöntä
ja naurettavaa tyhmyyttä.[3] Liisa onneksi ei kuitenkaan varmaan
tietänyt, että hyrskytys hänen tähtensä syntyi. Eevaakin nauratti
kovin, sillä hän oli kuullut jo ennen ja tiesi siis tuon tärkeän
säännön, jonka rikkoja ansaitsi niin perinpohjaisen naurun alaiseksi
tulla. Enemmän hämille Liisa kuitenkin vaistomaisesti lopulta joutui.
Naurun lakkauttamiseksi, jonka oikeudettomuudesta omatunto soimasi,
täytyi tehdä jotain.
"Mikä on kysymyksessä?" kaupanhoitaja niinkuin asiasta tietämätönnä
tuli kyselemään.
"Minä vaan..." ja lyseolainen kertoi, mitä hän oli tytöiltä kysellyt
heidän velvoittamisestansa yhteiskunnallisiin pyrintöihin osaa
ottamaan.
"Jassoo, sinä siis pidät tyttöjä rippituolissa," jatkoi kaupanhoitaja.
"Mitä tytöt sinulle vastaavat?"
"Me emme sano mitään!" Eeva huudahti ja nauroi. Vakavammin lausui
perään joku toinen tyttö:
"Me olemme vasta niin vähän tutustuneet tällaisiin, ... mutta jahka
enemmän tutustumme, niin..."
"Se on totta," myönsi kaupanhoitaja, "me olemme täällä vähän
takapajulla."
"Täällä ei ole semmoisia, jotka oikein innolla ottaisivat johtaaksensa
edistys-pyrinnöitä," arveli muudan pitäjään pojista.
"Se on kyllä ikävää," sanoi joku herroista.
"Kyllä täällä niin hyviä ollaan kuin muuallakin," muistutti Eeva.
"Tuo Eeva on vasta..." joku toisista tytöistä, joko moittien, taikka
ihmetellen Eevan rohkeutta, sanoi.
Heikki Lahtinen oli erään nuoren miehen nimi, joka oli
naapuripitäjäästä, varakkaan talollisen poika ja sattumalta tänne
saapunut.
Koko illan oli hänen silmänsä, kenties enemmän kuin kenenkään muun,
salaisesti vaaninut Eevaa. Nyt ilmaantui hänen mielestään sopiva
tilaisuus jotain sanoa.
"Se on oikein, että pidätte oman pitäjäänne puolia, noiden tuossa
kannustaessa."
Kun Eeva katsahti Heikkiin tullaksensa vakuutetuksi, että hän oli,
puolustaessaan paikkakuntansa mainetta, tehnyt tavattoman viisaasti,
koska tuo niin sanoi, niin Heikki joutui tuosta katseesta niin hämille,
että oikein täytyi kasvonsa tytön tavalla alaspäin painaa. --
"Alku on tänään nyt pantu edistyspyrinnölle, mutta eläköön nyt vaan
innostus!" huudahti lyseolainen Herman.
"Eläköön vaan," sanoi joku poika vakavasti.
"Eläköön vaan... Eläköön vaan..." alkoivat yksi ja toinen ilveilevästi
hokea ja sana muuttui lopulta hauskaksi sananparreksi, jota erityisellä
äänen painolla matkittiin.
Joku luki yhä, sillä kuulioita oli aina muutamia.
"Pitsiähän sinä vaan Liisa virkkaat, miksi et ompele?" sanoi Eeva
lukemisen kestäessä Rinta-Kuntun Liisalle.
"En minä ... minä vaan teen tätä."
"Liisalla on vähä-kaunista[4] kangasta," jatkoi Eeva puhetta, hymyillen
kääntyen neiti Auroran puoleen. Hymyileminen oli kuitenkin sitä laatua,
että oli sangen epäiltävää, josko Eeva todella ajatteli niin kuin
sanoi. Liisa ainakin näytti loukkautuvan.
"Minkälaista?"
Tultiin uteliaaksi ja pyydettiin nähdä.
Eevaa kutkutti ajatellessa kuinka hupaista naurua syntyy, kun
omakutoista pellavakangasta tällaiseen paikkaan vetää.
Liisa oli vastahakoinen näyttämään, tahtoi oikein itku päästä, ja hän
loi usein syvästi moittivan katseen Eevaan... Kun oli tullut
ottaneeksikaan tuota kangasta joukkoon ... mutta kun oli luullut että
muillakin ehkä sellaisia olisi ... eikä seuraa ollut noin hienoksi
osannut aavistaa...
Eeva alkoi jo katua että oli tuota asiaa puheeksi ottanut... Eihän hän
sitä ollut ajatellut, eikä ollenkaan olisi toivonut, että Liisa tuosta
pilkan alaiseksi tulisi. Oli vaan ajatellut että saataisiin nauraa...
"Olkaa hyvä ja näyttäkää," neiti Aurora yhä pyysi.
"Se on vaan ... omitekoista ... sellaista, kuvaista..."
"Vai niin. No sen parempi."
Eeva pelkäsi ja katui surkeasti, mutta ei keksinyt keinoa millä voisi
löyhäsuisuutensa tekoa korjata.
Toinenkin neiti tuli pyytämään nähdä.
Liisa vastusteli vielä. "Se on niin rumaa," sanoi hän.
Tätä menettelyä Liisan puolelta tuomittiin suureksi moukkamaisuudeksi.
Siitäpä syystä, kun neidet eivät pelänneet loukkaavansa tuommoisen
tytön tunteita, pyysivät yhä, ikään kuin leikillä.
Kovasti punastellen veti Liisa vihdoin vaatekappaleen nyytistään esiin.
Eeva olisi heti paikalla syleillyt Liisaa, jos olisi ollut tilaisuutta,
saadakseen anteeksi tekemänsä rikoksen.
Neiti Aurora vei vaatteen likemmäksi lamppua. Siinä pääsi häneltä
ruotsinkielinen huudahdus. Tätä seurasi, että kaikki ruotsia
ymmärtäväiset riensivät vaatetta katsomaan.
Liisalla ja Eevalla oli kovat hetket, ... kun ei edes ymmärtänyt tuota
puhetta ja ... kun herratkin menivät katsomaan.
Vihdoin. "Kuka tätä on kutonut?" kysyi neiti Aurora Liisaan kääntyen.
"Minä."
"Tekö!" Uudestaan katseltiin kangasta ja väliin sivulta päin Liisaa.
Liisa alkoi jo huomata ettei asia ollutkaan niin aivan hullusti ja
Eevaa rupesi kummastuttamaan herrasväen uteliaisuus.
"Se on todella hyvin kaunista," sanoi kaupanhoitaja vihdoin suomeksi.
Mitä kummia! Nyt vasta toiset tytötkin riensivät katsomaan.
"Osaatteko tekin kutoa tuollaista?" kyseli neiti Sälppenström
naureskellen.
"En minä... En minä ainakaan..."
Ainoastaan yksi oli joukossa joka kehui osaavansa erästä kuvaista,
mutta ei tuollaista. Toinen kertoi nauraen että vanhaa lajiahan tuo on,
koska hänen mummovainaallansa oli ollut tuollaisia lakanoita.
"Osaatteko te sitten?" kysyi Aurora neiti naurajalta terävästi.
"En minä, mutta eiköhän äiti osanne."
"Pyytäkää sitten saada häneltä tuo oppi", kehoitti Aurora neiti ja
käänsi nolostuvalle naurajalle selkänsä.
Mutta Aurora neiti meni Liisan viereen istumaan ja alkoi kysellä yhtä
ja toista tuon kankaan valmistustavasta ja keneltä oli sitä oppinut.
Äidiltänsä sanoi Liisa oppineensa. Neiti Aurora lupasi hankkia
pellavalankoja ensi tilassa ja pyysi että Liisa sitten tulisi
opastamaan tuollaisen kankaan kutomiseen häntäkin.
Kuinka, kutovatko fröökynätkin? ajattelivat muutamat tytöistä.
Tuo vaatekappale, joka noin suurta huomiota herätti, oli erästä laatua
kauniinkuvaiseksi kudottua liinakangasta, vanhaa suomalaista mallia.
Eeva oli päässyt huolehtimasta Liisan häpeän tähden. Mutta sitä vastoin
häntä nyt kummastutti se, miksi tuommoinen kotitekoinen kangas niin
suurta huomiota herätti. Hänen mielestään ei siinä mitään kummaa ollut
että kutoa osasi, kun oli opetettu. Nyt päätti hänkin sitä oppia.