Joka väittää, että maakansa on yksin vikapää siihen, että on ruvettu
loistoa ja koreutta sivistyksen merkkinä pitämään, ei ole oikeassa.
Onkohan tuo sitten oikean sivistyksen tuntomerkki? Niin ainakin
sanotaan. Olkoon siis arvossansa sekin, sangen kunnianarvoinen
mielipide, niin kauan, kuin sillä on niin yleinen kannatus!
Jos sivistystä näin käsitetään, niin Latva-Kuntin Eeva alkoi
seitsemäntoista vuotiaasta kuulua sivistyneitten joukkoon.
Se tapahtui siten, että hän ensin kuusitoista täytettyänsä pääsi
ripille ja sitte muutaman viikon päästä täysikasvuisten tyttöjen ja
poikain joukkoon seuraa pitämään. Vaikka ei koti ollut kovin varakas,
niin pääsi hän kuitenkin hyvillä kirjoilla pitäjään paraitten arvoon ja
samalla seuraan, syystä että äiti huolehti hänelle samana vuonna pari
musliini-vaatekertaa, useita komeita silkkisiä ja kotiin porstuan
kamariin uudet tapetit ja uudet "mööpelit", että sopi vieraita kamariin
viedä. Ja sekin vaikutti vielä, että hän oli itse varsin pulskea neiti.
Mitään muuta tärkeätä ei tapahtunut, hänen astuessansa tuon, hänen
elämässään sangen merkillisen rajan ylitse, moukkamaisuudesta
sivistyksen helmoihin, surkuttelemaan yleensä kaikkia vanhanaikaisilla
tavoilla eläviä akkoja, palvelustyttöjä sekä kovaonnisempia talon
tyttäriä, jotka ohjaksissa pidettävän varallisuutensa lisäksi olivat
vielä rumia.
Mitään yleistä sivistyksen harrastusta ei ollut pitäjäässä, mutta
kaikki "paremmat ihmiset" ja niitten lapset katsoivat vaan muuten
oikeudeksensa omistaa sivistyneen nimen. "Parempain ihmisten lapsilla"
oli tapana, muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta, seurustella omassa
piirissään ja ajatella että moukat saavat pysyä "säätynsä saralla".
Mutta mikä vielä on huomioon otettavaa, on se, että tähän viimeksi
mainittuin joukkoon edelliset lukivat kaikki nekin, jotka
hiljaisuudessa olivat koonneet itselleen jonkun määrän n.s. opillista
sivistystä, mutta eivät olleet tilaisuudessa uhrata varojansa kuorensa
kiillottamiseen, päästäkseen tuosta halpamaisuuden loasta.
Eräänä päivänä sai Latva-Kuntin Eeva kutsumuksen tulla
ompelu-yhdistyksen perustavaan kokoukseen. Asia ilahutti, niin että
laululle pakkasi. Herrojakin kuului sinne tulevan, taikka oikeammin, ne
sitä niin kun puuhasivatkin... Tulla tutuksi niiden kanssa ...
mamsellien ... fröökinäin...!
"Äiti, minä menen tänä iltana kansakoululle, minua on kutsuttu,
oikein kutsuttu, kun siellä perustetaan ... en minä tiedä mikä,
ompelu-yhdistys."
"Häh? mikä se sitten on?"
"No se on, jossa neulotaan... En minä oikein tiedä, kun menen nyt
katsomaan."
"Kutka sitä nyt sitten sellaista puuhaavat?"
"Siinä on herrojakin ja pitäjään komeimmat ... johan te sen nyt
ymmärrätte."
"Hmm, sellaisiin joutaviin aina menet, pysy kotona," isä virkkoi, joka
sivullisena oli keskustelua kuullellut.
"Niin, joutaviin! Ette te ymmärrä ollenkaan. Menen minä."
"Mene jos tahdot," päätti äiti.
"Hmm, aina siinä sillä lailla ... kun ei kumminkaan herraa tule,"
murisi isä ja meni ulos, jonnekin työmaalle, johon muu väki oli jo
ennen mennyt.
"Tuo isä on kamala, aina se morajaa."
"Kyllähän sillä on syytäkin, kun niin paljon menee rahaa sinun
laittamiseesi. Minä monta kertaa sitä ihmettelen, kuinka se kumminkin
antaa myötä ... sinun tarpeisiisi, vaikka muuten on niin tarkka."
"Kylläpä se siitä sitten myös aina puhuu ja moitiskelee."
"Mitä siitä on. Kiitollinen saat olla isällesi. Ei sisares Liisa saanut
puoliinkaan niin kuin sinä."
"No, johan."
Eeva lähti katsomaan Rinta-Kuntin Liisaa ja kysymään oliko häntä
kutsuttu.
Ei ollut Liisaa kutsuttu, kun ei hän ollut mikään huomattava henkilö,
eikä kotokaan niin kaksinen ollut. Hän oli vaan hiljainen,
yksinkertainen talon tyttö. -- --
"Tule vaan," Eeva kehoitti, "mitä siitä on vaikka ei olekaan kutsuttu,
saahan sellaisiin muutenkin mennä."
"En minä ... ei minun tee yhtään mielenikään, eikä isäkään laskisi.
Siellä on kuitenkin aivan komioita ja parempia vaan, enkä minä..."
"Niin ... älä nyt Liisa tuollaisia joutavia. Ainakin minä menen."
"Mitäs sinusta," Liisa nauroi vähän salamielisesti, mutta ei suinkaan
ivallisesti.
"Aina sinä olet tuollainen," Eeva puoleksi loukatulta näyttäen sanoi.
"Jos minä tahtoisinkin tulla, niin ei isä eikä äitikään laskisi."
"Mitä isästä ja äidistä!" huudahti Eeva, "kielsi minunkin isäni."
"Ei sinun tarvitsekaan huolia heistä mitään, mutta minun on toista."
"Tuletko toisella kerralla, jos käsketään ja isäsi laskee?"
"Enpähän tuota tiedä, vaikka tulisinkin, kun nyt saan kuulla sinulta
kuinka siellä ollaan ja mitä siellä tehdään."
"Olkoon nyt sitten niin, jos et tahdo tulla. Mutta toisella kerralla
tulen minä tahtomaan joukkoon sinua ja sitten pitää tulla."
"No, saa nyt nähdä."
Näin he erosivat jäähyväisiä sanoen. Eeva kiirehti edelleen tuntien
jonkullaista ikävyyttä siitä ett'ei saanut Liisaa joukkoonsa lähtemään.
Mutta kun asiaa ehti enemmän miettiä, alkoi sydämessä liikkua
jonkillainen ylpeyden tunne siitä, että häntä oli niin paljon
etevämmäksi Liisaa katsottu, vaikka ei rikkaampikaan ollut. Juohtui
mieleen verrotella omia kasvoja ja Liisan kasvoja ja muutakin ruumista.
Veri alkoi lämpimämmin hyökätä ja mieli rupesi kiitolliselta tuntumaan,
vaikka ei oikein tiennyt kelle, kun ei sitä erityisesti ruvennut
harkitsemaan.
Hyvä ja iloinen oli mieli sitten koko päivän ja ikävällä odotteli hän
iltaa. Ajatukset vallan kokouksessa harhailivat ja sitä piti tuumia,
miten valmistaa pitäisi itsensä ja mitä mukaan ottaa, jota tarvitsisi.
Vaatteet moneen kertaan hän tarkasteli; väliin yksi kappale näytti
miellyttävämmältä, väliin toinen. Lopulta ei mikään tahtonut oikein
tyydyttää. Ei hän olisi tahtonut vähääkään moukalta näyttää, kun ensi
kerran piti herrain joukossa esiytyä. Moukkamaisilta vaatteet kuitenkin
näyttivät yhä enemmän, kun muisteli herrasväen vaatteita.
Yht'äkkiä muistui mieleen jotakin. Sitten äidin luo.
"Äiti, minä menen ostamaan itselleni hanskat, suvihanskat ... ei viitsi
mennä tuonne ilman niitä, kun herrojakin tulee."
"Häh ... suvihanskat? Ole nyt joutavia sanomatta ... isä suuttuisi."
"Mistä isä sitä tietäisi, antakaa vaan rahaa."
"Mitähän ne maksavat? Ei mulla ole rahaa, kun puolitoista markkaa,
saiskohan ne sillä?"
"Puolenkolmatta markkaa ne maksavat, kun kerran kysyin."
"No mutta, ei niitä nyt saada, kun ei ole rahaa, etkä sinä kuitenkaan
mene jyvillä vaihettamaan. Kun oliskin tullut joku noista mäen-ämmistä,
joka ensin olisi käynyt sinne viemässä muutaman kapan jyviä ... olisit
sitten itse saanut mennä rahalla ostamaan... Kuinka herran tähden, jos
isäsi saisi tietää, niin vihainen olisi varmaan, kun sellaisia aina
ostelet, turhia."
"Vai turhia! Kaikilla on sellaiset ja muissa pitäjissä on piioillakin."
"Mutta eihän meidän pitäjäässä?"
"Onpa, ainakin kaikilla niillä, jotka sinne tulevat, mutta mistä te
tiedätte, kun ette missään kulje. Aina vaan tahtoisitte mun olla niin
kun ennen mailmassa teidän aikoinanne."
"Älä nyt taas... Aina sinä olet saanut sitä kun muutkin; paljoa enemmän
kun sisaresi, jos hän sitä morkkasikin tässä kerran."
"Mitä hänestä, joka aina oli niin vanhan-aikainen kun mikä. Ei hän
tarvinnutkaan."
"Miehenpähän sai ja hyvän miehen, ei puutu mitään."
"Puuttukoon jos tahtoo, mutta tahdon minä kumminkin hanskat."
"Kamalaa, kun pitää oikein kesälläkin olla hanskoissa tähän aikaan."
"Tahdon minä ne kumminkin!"
"Kun sinä nyt kuulet, ettei ole rahaa niin paljoa. Jos velaksi tahdot
mennä ottamaan, niin mene; kyllähän sitten maksetaan, kun saadaan."
Eeva mietiskeli vähän aikaa.
"Minä menen," sanoi hän sitten, "ja sanon puodissa, että minä olin
kylässä kulussa ja poikkesin ottamaan hanskat, vaikka ei sattunut
tulemaan rahaa mukaani. Sillä tavalla on vähän mukavampi."
"No niin, sano nyt kuinka tahdot." Eeva heitti pois tehtävänsä, jota
oli toimittanut ja lähti asialle.
Puodista palatessaan hän tapasi tiellä Rinta-Kuntin Liisan, joka kotona
oli käynyt häntä etsimässä.
"Ka, Liisa! olitko meillä?"'
"Olin, kävin sinua tapaamassa... Minäkin sain kutsumuksen tulla sinne
ehtoolla."
"Sepä vasta on hupaista. No, tottapa tulet?"
"Enköhän tule. Ei äiti ollut vastaan kun kysyin, eikä isäkään kovin."
"Sepä oli hyvä. Tule nyt sitten meidän kautta. Katso, minä ostin
puodista suvihanskat."
"Onpa ne jotenkin sievät ja hienot." Liisa katseli käsineitä ja sanoi
sitten: "Kaikkia sinä saat ostella."
"Niin, no, niitä tarvitaan, kun nyt on kaikilla sellaiset."
"Ei, kuule, taas puolillakaan ole, eikä niitä ainakaan tarvita. Mitä
kesällä hanskoilla, kun ei kädet palele, ... jottako ei päivettyisi?"
"Niin ja muutenkin, kun on tapa kerran sellainen."
"Onhan se nyt niinkin. Mutta mitä sinä aiot Eeva siellä neuloa?"
"Otin tuolta puodista karttuunaa, siitä sopii nyt tehdä vaikka
esiliinan."
"Ei minulla ole karttuunaa ainakaan." Liisa näytti alakuloiselta tätä
sanoessaan.
"Kyllähän sitä puodista saa, mene ottamaan. Tällaista minä otin."
"Ei ole rahaa, eikä äitikään luvannut antaa, mutta minä ajattelin että
mitähän olis, jos ottaisin täksi illaksi käsiliina-aineen sellaista
kuvaiseksi kudottua, jota viime talvena kudoin lakanakankaaksi?"
"Ota vain." Eeva sanoi tämän epävakaisesti ja näytti ajattelevan, ettei
se ole oikein sopivaa.
"Mutta minkähänlaista siellä on ... viitsiikö siellä neuloa ollenkaan,
kun on niin paljon herroja?" arveli Liisa.
"Ei tiedä, sittenpähän nähdään. Mutta mennään nyt kotiin että ollaan
sitten valmiit lähtemään illalla."
Eeva meni iloisena, ajatellen ja katsellen kauniita käsineitänsä, y.m.
Hän tunsi kiitollisuutta vanhempiansa kohtaan, kun ajatteli sitä, ettei
Liisalle annettu rahaa edes karttuunaan, mitä sitten käsineihin!
Liisa sitä vastoin meni sekanaisin tuntein. Ei tietänyt josko iloitsi,
vai oli välinpitämätön ompeluseuraan menosta. Hän katseli käsiänsä. Ne
olivat turpeat, työssä karkeiksi tulleet ja päivettyneet. Nauruun veti
suuta, kun ajatteli, että sellaisiin käsiin niin hienot hanskat
pantaisiin kuin Eevalla oli. Eeva johtui mieleen nyt, eikä hän siitä
kovin hyviä ajatellut, kun hänen mielestänsä yli säätynsä meni ja
komeili. Karttuunapalanenkin anasti osan ajatuksista; se pahoitti
mieltä, kun ei saanut ostaa itsellensä, kun ei tuo monta penniä olisi
maksanut ja kun sitä teki niin mieli. Kotona hän äitiä vielä uudelleen
rahasta ahdisti. Mutta kun äiti edellisellä viikolla oli ostanut
hänelle kokonaisen vaatekerran karttuunaa, niin ei mikään rukous
auttanut. Pois käskettiin pysyä koko joukosta, jos ei omatekoinen
kangas nyt tällä kertaa kelpaisi.
Äiti ei kuitenkaan tahtonut Liisaa kokonaan masentaa, vaan
vastapainoksi alkoi häntä kehahdella ja sanoa että koettakoonpa vaan
puoletkin pitäjään tytöistä sellaista kangasta kutoa kun sinun omasi
on, kelpaa näyttää vaikka papin rouvalle eikä yhtään tarvitse hävetä.
Kyllähän tuota karttuunalisua nyt on nähty ja jokainen saa, mutta
tuollaista kangasta ei kovin monella ole, kun eivät taida tehdä...
Liisa jo alkoi uskoa äitiä, eikä Rinta-Kuntin emännän kanssa muuten
olisi toimeen tullutkaan jos ei häntä uskonut olisi. -- --
Koko iltapuolen Eeva puuhasi ja valmisteli menoa, niin että äitiänsäkin
hänen toimistaan toisinaan häiritsi ja vaati kanssansa tuumimaan mikä
mukavinta ja kauniinta olisi päälle panna. Silkkihuivit saivat moneen
kertaan päässä vuorotella ja peilin edessä käydä; ja kun ei sopivaa
tahtonut olla, niin kiukut nousivat päähän. Sitten äidille
kiivastelemaan ja muutenkin vaan ihan itsekseen, kun ei ollenkaan
tahtonut valmiiksi ehtiä siksi kun määrä olisi ollut, jos aikanansa
mieli perille ehtiä.
Liisa jo tuli kun Eeva vielä valmisteli.
"Vieläkö sinä noin olet, pane nyt että ehditään," sanoi Liisa.
"Vielä, mutta kyllä minä kohta ... istu nyt vähän odottamaan." Eeva
juoksi kamariin peilin edessä hiusneulaansa asettamaan.
"Äiti!" hän huusi tälle tupaan, "eikö se ole jo neulottuna se kraki?"
"Heti ... aivan kohta." Äiti ompeli suurella kiireellä hienoa pitsiä
tyttärensä musliini röijyn kaulustaan.
"Pian nyt!" kiirehti Eeva ja sovitteli moneen kertaan hiusneulaansa.
Sitten hän juoksi tupaan.
"Karttuuna-vaatteetko sinulla on Liisa," hän sanoi ja katseli Liisaan
päin.
"Niin ... tottahan ne kelpaavat arkina... Ja panetko sinä musliiniset?"
"Panen minä, nuot vaalean sinertävät."
"Samaa minä olen Eevalle sanonut," yhtyi äiti puhumaan, "että eiköhän
näin arkina olisi kelvannut ristiriitaiset, kun Eevallakin on aivan
ihan uudet, mutta eipä se Eeva tyydy."
"Niin ... tyydy... Kuka sinne nyt niin jokapäiväisenä menee!"
"Meneepä Liisakin," äiti huomautti.
"No ei ne ole omatekoista, kun ovat aivan uudet karttuunaiset." Eeva
pisti itsensä kamariin panemaan päällensä röijyä, jonka äiti nyt oli
saanut kelvolliseen kuntoon pitsien puolesta. Röijyä puettaessa oli suu
närkästystä osoittavassa supussa.
Liisankaan suu ei ollut aivan tavallisellaan, sillä se oli pienessä
ivahymyssä. Tätä ei Eeva saanut kuitenkaan huomata, sillä Liisa sen
poisti pian.
Äidin täytyi monta kertaa muistuttaa Eevaa kiirehtimään, sillä hän ei
tahtonut ollenkaan tulla valmiiksi. Eevaa kiukutti tuo.
Kun lähdöstä vihdoin tosi tuli, niin äiti puoli leikillä porstuaan
perään huusi:
"Älkää kovin myöhäälle olko!"
"Aamuun asti," vastasi Eeva, sillä hän oli vielä kiukussa.