Paimenenkaan ammatti ei huvita kaikkia lapsena, vaikka sitä täysi
kasvaneeksi päästyä niin runolliseksi muistellaan.
Silläkin on varjopuolensa, erittäinkin kylmät, sateiset ja tuuliset
syysilmat ovat oikeita kauhistuksia.
On kuitenkin ainakin Etelä-Pohjanmaalla aivan yleisenä tapana, että
varakkaimpainkin talojen lapset jo 9 ja 10 vuotisesta saavat karjan
paimentamisen yksinomaiseksi huolekseen. Onpa sentään, erittäinkin
viime aikoina jo tyttöjen suhteen poikkeuksiakin ruvennut ilmaantumaan,
siten että palkataan paimen, vaikka itsellä olisikin tuon ikäinen
lapsi.
Tällaista tapaa yleinen mielipide vielä kuitenkin tuomitsee
lellittelemiseksi.
Kun Eeva ehti kymmenvuotiaaksi, niin isä sanoi keväällä eräänä päivänä,
ettei hän enää aio paimenta ottaa täksi kesäksi, vaan että Eevan nyt
yksinään tulee siitä toimesta huolta pitää, ainakin kauniimpana
kesäsydämenä.
Eeva riemuitsi tuosta. Kevät oli niin kaunis; tuntui niin hupaiselta
saada vapaana viettää kaiket päivät tuolla saloilla ja niityillä
toisten paimenten seurassa. Sekin vielä sydäntä ilahutti, että näin
tavoin tuli jo luetuksi ikään kuin täysikasvuisten joukkoon, kun sai
jotain vakinaista tehtävää. Ja Eeva vakuutti iloiten, että hän kyllä jo
kykenee tuohon.
Siitä lähtein kävi varsin pitkäksi odottaa lehmäin ensimäistä
ulospääsö-päivää. Äiti yksin epäili, Eevan pienuuteen nähden, eikä
suinkaan ilman syyttä. Olihan lapsi liian nuori ja sen lisäksi
tottumaton tähän asti vielä minkäänlaisia velvollisuuksia täyttämään...
Eevan into oli erinomainen, ja kesti kokonaista kolme päivää, vaikka
äiti alinomaa surkutteli ja koetti ilman aikojaankin hänen intoaan
laimentaa, moittien isän tirannimaista käytöstä. Velvollisuuden
täyttäminen näinä päivinä supistui kuitenkin varsin vähiin, koska
ainoastaan lyhyen matkan päässä haassa tarvitsi lehmiä kuljettaa.
Neljäntenä päivänä tuli sateinen ilma ja Eevaa unetti aamulla niin
makeasti. Kun ylös nostettiin, alkoi hän itkeä ja valitti ettei hän nyt
saata mennä ... kun niin sataakin. Äiti rupesi samoin ajattelemaan ja
sitten vielä hiljaa Eevalle korvaan kuiskasi ja käski puoliansa
pitämään, jos isä vaan menemään pakottaa.
"No, mitä se Eeva miettii ... etkö nouse? Nouse vaan heti lehmiä
viemään!" Isä puhui kiivaanlaisesti, sillä hän oli huomannut että
tyttöä oli jo pari kertaa ylös nousemaan käsketty.
"Anna lapsen maata, ei se ole vielä mikään lehmäin kuljettaja, eijo ...
kun näin sataakin," huomautti äiti.
Eeva kuunteli korvat pystössä.
"Aina sinä sen puolesta änkkäät ja uppiniskaisemmaksi vaan sillä tytön
saat... Eihän se sokerista ole että sulaa, eikä nyt niin kovin sada,
kaikki näkyy olevan tuossa paikassa... Tyttö on jo niin isokin, että
kyllä tuon saattaa tehdä."
"Sinulla nyt vasta on armoton sydän... Kymmenen vuotiashan on lapsi
vasta, ei se sellainen vielä ole mikään paimen."
"Itseppähän kehui jo paimeneksi kykenevänsä ja tuo toinen tyttö jo
yhdeksän vuotiaasta karjan yksin hoiti."
"Mitäs hänestä on, Liisasta, joka on ja silloin jo oli vahvempi kun
Eeva... Saa tuo vielä taudin nahkaansa, kun häntä sinne pakotat. Et
yhtään rakasta lastasi."
Eeva kuulteli sängyssä kaikkea hyvin tarkkaan ja painoi sydämeensä,
"Rakasta," matki isä, "mitähän tuossa loruat, vanha ihminen. Sinä olet
sellainen rakastaja, että saat siitä tytöstä vielä sellaisen ett'ei
mihinkään pysty, kun häntä niin lellittelet ettet anna mitään
yrittää... Kylläpä hänessä on vesaa kun kylään pääsee ja omille
teillensä."
"Älä nyt siitä kokopäivää saarnaa, kyllä minä vien itse lehmät!"
"Ja koko kesänkinkö kuletat itse?" Ukkoa nauratti ja mummo oli kovasti
luonnossaan.
Eeva nukkui valkoisia unia ja kuunteli, peite pään ylitse vedettynä.
Nyt ei hän olisi tahtonut, vaikka mikä olisi ollut, mennä lehmiä
viemään. Sillä koska isä sitä tahtoo ja pakolla vaatii tekemään, niin
se on niin hirveän ikävää ... äitihän sen sanoo ja väitti isälle että
Eeva on vielä pieni, hänen täytyy saada olla vapaana, mielensä mukaan.
Todella vei äiti itse lehmät sinä päivänä laitumelle, sillä ei tohtinut
käskeä muita, pelosta että sitte taas jokainen rupeaisi Eevan
lellittelemisestä "pärmänttäämään".
Pian Eevan lapsellisesta mielestä kuitenkin se jyrkkä vakuutus haihtui,
että lehmäin kuljettaminen on kovin ikävää sen pakon tähden. Toisinaan
tuntui hyvinkin hupaiselta, niin ettei olisi mistään hinnasta tahtonut
kotiin jäädä, vaan ulos laitumelle paloi mieli. Taas toisinaan se
näytti hankalammalta, kun ei sentään saanutkaan juosta niin vapaana
kaikkialla missä vaan mieli teki, kun piti karjasta huolta pitää.
Äiti häntä kyllä mahdollisuuden mukaan vapautti, mutta semmoisissa
tapauksissa isä arveli että se oli suotta. Hän oli luultavasti nyt
ruvennut saamaan päähänsä, että Eevan suhteen ei kaikki ollut, niin
kuin oikein olla pitäisi; jotain oli jäänyt tekemättä, jonka nyt heti,
aivan paikalla olisi pitänyt saada tehdyksi, saada Eeva käskyjen mukaan
taipumaan. Isä syytti äitiä ja äiti sanoi, että isällä on ollut kyllin
tilaisuutta nähdä Eevan kehitystä. Sitä paitsi oli äidin mielestä vielä
kaikki niin kuin olla pitikin Eevassa, mutta isä oli muuttunut
kärtyiseksi ja vaativaiseksi yht'äkkiä, juuri tänä kesänä, niin ettei
äitikään oikein tahtonut ymmärtää, mikä oli ukkoon mennyt.
... Mutta ei hänelle nyt siltä koko valtaa auta antaa, että sillälailla
saisi tehdä kuin kulloinkin päähän pistää... Raastaisi mukulaa kuin
mieletön... Saidaksi ja kitsaaksi on tullut kuin mikä, ettei tahdo
penniäkään antaa kun mulla tarvetta on... Aina vaan moittii ja urajaa
paljo menevän ja käskee omastansa panemaan juuri kun mulla jossain
aarnihauta olisi, josta kaivaisin ja ottaisin. Aina tuosta tytöstä nyt
mellastaa ja sanoo että minä sitä huonosti kasvatan ja ettei siitä muka
ikänä oikeaa ihmistä tule... Antaahan nyt lapsen kasvaa ... ainahan ne
tuollaiset vastustavat, kun jotain käsketään, mutta kyllähän totella
alkaa, kun ihmistyy ja ymmärtämään rupeaa...
Näin ajatteli emäntä ja sanoikin toisinaan.
Syyspuolella kesää ei enää muu auttanut, kun paimen täytyi ottaa.
Saatiin jonkun kovaonnisen poika, aivan Eevan ikäinen. Tämä paimen ei
valittanut julkisesti, eikä saanutkaan valittaa. Jos paha oli olla ja
vilu tai muu vaivasi, niin sai heinälatoihin lämmintä mennä etsimään ja
jos ei lämmintä siellä saanut, niin sai juosta niityillä ja mäessä niin
että varpaan päät kiviin ja kantoihin mäsäksi hakkasi ja heinän terävä
sänki niitä kaulasta alapuolella kulutti, kipeästi viiltäen juuri kuin
poikki leikaten.
Repaleiset oli vaatteet, eikä kengistä puhettakaan, silloinkaan kun
härmää jo aamusilla maahan paksulta laski. Emäntäkään ei huomannut
tuota, kun ei huoli pojan terveydestä mitenkään ajatuksiin pöllähtänyt.
Joutuin vaan joka aamu käskettiin ylös nousta ja paimenmatkalle
suoriutua, ettei karja muiden karjasta jälemmäksi jäisi. -- --
"Äiti, Miskan voi-aski jäi tuohon, minä juoksutan perähän, hän menee
vielä likellä," Eeva eräänä aamuna äidille sanoi ja aikoi askin
vientiin lähteä.
"Älä mene, voittakin tulee toimeen tuollainen nuljus ... liekö
kotonansa rasvan hernettä moneen vuoteen ollut..."
Eeva ei lähtenyt juoksemaan Miskan perään, vaan rupesi miettimään.
"Minkähänlaista olisi, äiti, jos olis niin köyhä, ettei milloinkaan
olisi voita?" kyseli hän pureskellen voileipäänsä.
"Mitä sinä nyt sellaisia kyselet... Ei suinkaan se mitään hupaista ole,
köyhyys."
"Mutta jos Miskan on nyt paha olla, kun ei ole voita?"
"Joutavia! Ole nyt jo ääneti. Älä nyt vaan kylässä tuollaisia rupea
puhumaan."
"Eei. -- Mutta, kuinka ei kylässä saa sellaista puhua, äiti?"
"Jopa Eeva nyt taas on ilkeä."
"Älkää narratko, itse olette ilkeä kun ette sano."
Keskustelu loppui. Eeva nojasi takkarautaa vasten, söi voileipäänsä ja
mietti.
"Antakaa nyt minä menen viemään Miskalle voita," hän taas vähän ajan
päästä sanoi.
"No eipä Eeva nyt taas tyydy vähään. Ymmärräthän ettei voita sovi
jokapäivä panna; ... mistä se tulis, hyvä lapsi. Täytyy olla tarkoin,
ei sillälailla kannata. Ei missään panna paimenelle voita aina;
silakkaa vaan ja leipää ja piimää."
"Pantiinpa mullekin voita aina ja juustoa." Eeva hymyili.
"No saattoikos äiti omaa lastansa muuten paimeneen panna, eipä toki."
Eevaa liikutti varmaan hellät tunteet, koska kieppasi äidin kaulaan.
Pyysi sitten kahvia ja sai.
Paimenen voi jäi unohduksiin... Lapsi tunsi niin helliä tunteita äitiä
kohtaan, ettei tuolla asialla raatsinut enää kiusata häntä.
Äiti kiersikin asian taitavasti ja lapsi oppi sen ohessa tärkeitä
elämän ohjesääntöjä.
* * * * *
Kun Eeva kasvoi, tuli toiset esteet paimeneen menemiselle. Kolmentoista
vuotiaana hän jo rupesi liian vanhaksi ja suureksi itseänsä siihen
toimeen arvelemaan. Kun ei se syy oikein auttanut isää vastaan, joka
käritti vaan ja käski suunsa sellaisista jutuista kiini pitämään, niin
äiti riensi apuun ja rupesi hänkin itseänsä vanhaksi arvelemaan ...
kehui välttämättömästi jo kotiaskareissa apua tarvitsevansa. Tuotakin
isä mörisi hiukan vielä vastaan, arvellen että akat hänen kanssansa
tahtovat vaan juonitella ... koukkuja keksivät että tyttö kotona saisi
laiskotella. Mutta kun se nyt oli kerran tavaksi tullut isälle, antaa
perään äidille, kaikessa mikä Eevaa koski, ja kun ei tyttö ennenkään
ollut varsinaisesti karjaa paimentanut, eikä muitakaan pikku
tehtäviänsä kätevästi toimittanut, niin myönnytyksen ukko nytkin
lopulta parhaaksi katsoi. Ei muuten enää paljon välittänytkään koko
tytöstä, kun se kerran aivan äidin ohjauksen alle oli jäänyt, niin
vastakin jääköön. Sen enempää puhumatta rupesi hän paimenta
kuulustelemaan.
Sitten sai Eeva kotona äidin apuna olla, jos tahtoi ja äiti apua
tarvitsi.
Heinänteon aikana tuli sopivaa ulkotyötä. Silloin teki mieli väen
joukkoon ... kun siellä oli niin hupainen olla ... ja pitihän sitä
työtä tekemään oppia. Äiti sai yksin kotona toimeen tulla ja hän
tulikin. Niittuväki arveli myöskin, että onhan tuosta jotain apua, saa
luokoa pidellä ja aamusilla kun niitetään, karhoa levitellä. Mutta tuo
rupesi Eevan mielestä pian niin lapselliselta tuntumaan ... pitihän
hänen saada niittämään opetella niin kuin muutkin ihmiset...
Raskaampaakin on luo'on piteleminen kuin niittäminen...
Ja kun näin kerran ajatteli, niin siltä se rupesi toden teolla
tuntumaankin. -- --
"Pitää tehdä viikate minulle huomenna, että saan niittää." Eeva seisoi
niittäjäin ääressä nautinnolla katsellen kuinka kauniisti viikatteet
heiluivat ja heinä sievästi terän muassa lensi karholle.
"Ole joutavia... Mene nyt vaan siitä karhoa levittelemään, koska näkyy
noin kaunis päivä tulevan, saadaan ehkä tämäkin niittu-luoko latoon,"
sanoi isä.
"En minä viitsi yksin."
"Kukapa sinne tästä nyt muut joutaa, ... menekin kohta."
"En minä. Menköön piika Maija, että minä saan niittää hänen
viikatteellansa."
"Suus kiinni, Maijako sinne nyt sitte joutaa."
"Niin ... kun minä niitän hänen edestänsä."
Heinäväki rupesi nauramaan.
"Kaikkia sitä kuulee, hi, ha, hii!" nauroi Maija.
"Mitä sinä naurat, ei sinun tule mitään," suututteli Eeva.
"Jopa tuota nyt aina vähä, ha, ha, hai," Maija oikein kiljui, kun häntä
niin nauratti.
"Älä nyt kovin naura, muutama..."
"Tule nyt sitten niittämään, tuossa on viikate." Maija heitti
viikatteensa niittyyn ja meni istumaan toisten joukkoon, jotka
lepäsivät.
"Aina se Eeva ... ei sen koskaan sovi olla niin kuin muut ihmiset.
Laita nyt itsesi tuonne karhoa levittämään," käski veljensä Köpi,
nurjasti katsellen Eevaa.
"Ei sinun käskylläsi ainakaan."
"Mutta minä näytän että menet!"
"Kaukana siitä." Eeva alkoi poistua mäen rantaa kohti.
"Parasta on laittaa tytölle viikate, että saa koettaa kun noin haluaa,"
arveli eräs päivämies.
"Joutavia... Laiskuuksissaan tuo sitä tahtoo, kun ei mitään tahtoisi
tehdä," sanoi Köpi.
"Hm, yhdessä päivässä siitä kyllä tulisi... Mitä tuollainen niittää,"
jatkoi Iikka.
Isä ei ollut hyvillään, että veljet sisartansa moittivat. Mitähän
noiden tarvitsee siitä huolia ... ja vielä ihmisten aikana tuollaisia
puhuvat...
"Aina te siinä tuota mukulaa hammastatte," hän moittien murahti ja
lähti toisaalle päin kävelemään.
Eeva viipyi mäessä marjain poiminnassa monta tuntia, eikä isä häntä
sieltä tullessa nuhdellut veljien kiusallakaan, vaikka se olisi omasta
mielestäkin vähän tarpeellista ollut.
Viikatteen Eeva sai jonakin seuraavana päivänä ja sen kanssa hän sitten
vahvimpaan heinään meni. Mutta kummallista, kumarteli vaan heinä
ja ainoastaan aniharvat korret poikki menivät. Joltain eläimen
makuupeherrökseltä rupesi koko työn jälki näyttämään. Eeva ihmetteli,
miksi se noin kävi. Helpostihan se näkyi tuo työ muilta käyvän ja niin
sievää jälkeä tuli. "Viikatteen syy ... se on huono!"
Eeva tuskistui. Istui mättäälle ja alkoi levätä. Hän oli muista
erillään jäänyt siihen, kun muut laespuoliansa veivät. Opettamiseen ei
ollut aikaa kellään, koska kilvassa oltiin ja etunsa korjaamisessa oli
jokaisella kyllin työtä.
"Hiokaa viikatteeni isä, se on niin tylsä." Eeva oli mennyt isänsä luo,
kun tämä omaakin asettaan hioi.
"Onkohan se?" Ukko katseli Eevan viikatteen terää. Hioi sen sitten
yhteen kertaan ja sanoi hymyillen:
"Kyllä pystyy."
Eeva meni uudelleen niittu-paikalleen, mutta melkein sama oli edessä.
Kävi niin raskaaksi ja tuskalliseksi, että tuohon paikkaan olisi
heittänyt, jos olisi viitsinyt. Täytyi kuitenkin touhussa olla, kun oli
itse niin viikatetta ahtanut. --
"Mitäs p--rua," sanoi Iikka, kun väki Eevan niittupaikan ohitse
toisaalle kulki. "Aivanhan sinä pilaat heinän."
"Josko nyt pilaakin, ei tuossa nyt kovin suuri vahinko tule," arveli
isä.
"Opettakaa häntä," sanoi päivämies.
"Ei tässä nyt opettamaan ehdi, ei hänestä kumminkaan niittäjää vielä
tule," tuumi Köpi.
"Kun opetettaisiin ... niin kyllä minä niittäisin," vaikerteli Eeva
hiljaa.
"Hm ... sellaisia oikkuja. Haravoitse, sitä saatat tehdä," käski Iikka.
Isä oli jo lähtenyt taas, sillä hän niitti etumaisena. Toisetkin
menivät tietänsä, jättäen Eevan opastelemaan. Eeva väsyi niin, että
puolipäivässä tuskin saattoi syödä, ja sitten hän lepoa piti paria
tuntia enemmän kuin muut.
"Tarpeeksensa sai," isä nauraen sanoi toisille.
"Ei taida enää mieli tehdä niittämään," arveli joku toinen.
Eikä Eevan enää tehnytkään mieli, sillä liian voimia kysyvää on tuo työ
lapsille. Mutta ei hän mennyt luokoakaan pitelemään yksin. Mieluimmin
jäi puolipäivään asti kotiin ja sitten vasta lähti heinään. Veljet
mörisivät tuosta, mutta se auttoi ett'ei isä mörissyt, vaan antoi tytön
olla kuten itse tahtoi ja parhaaksi näki. --
Tästä tällaisesta menettelystä johtui, että Eevaa pidettiin lapsena
hyvin kauan. Mitään ikäistensä työtä ei hän koskaan ollut halukas
tekemään. Täysikasvuisten töitä hän toisinaan tahtoi yritellä, mutta
kyllästyi niin pian, kun ei niihin pystynyt. Monasti hän kauniisti
pyysi ja toisinaan kiukkuisesti vaati, että hänelle nyt opetettaisiin
sitä ja sitä, vaan kukaan ei ottanut vaatimuksia varteen. "Ei siitä
kuitenkaan vielä mitään tule." arveltiin.
Eevaan tarttui itseensäkin tuo luulo, kun aina niin lapsen tavoin
kohdeltiin... Oli sitten aina niin hyvä vastaan sanoa, kun johonkin
käskettiin.
Myöhemmin äitikin vähitellen huomasi jotain tuossa itsepintaisuudessa,
jota olisi ollut poistettava. Luonnon syynä hän alkoi oikkuja pitää,
eikä luullut ihmisen vallassa olevan niitä poistaa; maailman masennusta
vaan toivoi ja siihen luotti. Äidin hellyyttä myöskin suuressa määrässä
lisäsi Eevan viehättävä ulkomuoto ja teki hänet tyttärensä suhteen
itserakkaaksi.
Lieneekö tuo isään jotain vaikuttanut? Ehkäpä.