Sen mukana kuin ikä kasvoi, ilmestyi Eevallekin tavallisia
ihmis-velvollisuuksia.
Eeva oli kuitenkin verrattain vapaana, useihin muihin katsoen, saanut
tehdä oman mielensä mukaan aina siihen saakka kun vanhemmat alkoivat
ajatella että hänen pitäisi oppia lukemaan. Tämä tapahtui silloin kuin
Eeva oli seitsemännellä.
Kun asiaa hänelle ilmoitettiin, s.o., että hänen toden teolla pitäisi
ruveta lukemista opettelemaan, oli hän heti valmis. Mutta siitä olikin
puhuttu jo vuosia ennen. Nyt oli tarkoitus vain toteuttaa vanha päätös,
panemalla tyttö likimpään kyläkouluun.
Ensi päivänä kului aika varsin hyvästi siellä, ja hän tuskin jaksoi
odottaa aamua, että olisi uudestaan sinne päässyt. Mutta muutamain
päiväin kuluttua, hän eräänä aamuna äidillensä sanoi:
"Äiti, nyt on niin kylmä."
"Entäs sitten?"
"En minä tarkene mennä kouluun."
"No älä nyt, Eeva, ei nyt niin kylmä ole. Äiti sitoo ison
villakaulahisen päällesi, niin kyllä tarkenet."
"En minä tarkene ... minä luen kotona."
"Kyllä äidin piika menee, äiti tulee saattamaan."
"Minä luen kotona... Ei koulussa opikaan, kun kaikki yhteen suuhun
huutavat."
"Eeva on nyt kiltti tyttö ja menee. Älä nyt laiskottele. Sitten kun
koulu toiseen kylään muutetaan, saat lukea kotona; ei tarvitse sitten
enää kouluun mennä."
"En minä mene, kun koulumestarikin on niin ilkeä..."
Eeva alkoi jo itkua vääntää.
"No johan sinä nyt ... et pääse kinkerillekään, jos et lukea taida,
eikä pappikaan kirjaa anna ... pöydän alle vaan pistää."
"Yy ... mutta kun ne ovat niin ilkeitä kaikki siellä koulussa..."
"Jos ovat ilkeitä, niin kyllä äiti sanoo koulumestarille että sen pitää
lyödä niitä."
"Mutta kun ei se lyö."
"Kyllä se lyö."
"Eipähän, kun on sekin niin ilkeä."
Loppupäätös tästä väittelystä oli, että äidin täytyi alistua ja Eeva
jäi koulusta kotiin siksi päiväksi, kun ilma oli niin kylmä ja
koulumestari ja toverit niin ilkeitä.
Mutta tämä ei mennyt ilman kestävämpiä jälkiseurauksia, sillä Eevalle
alkoi usein ilmestyä syitä koulusta pois jäämiseen. Aina eivät esiin
tuodut syyt tahtoneet sitä vaikuttaa että äiti olisi helpolla myöntynyt
kotiin jäämiseen, mutta sitten kun Eeva keksi sen, että äitiin paraiten
koski, kun mestaria syytti ja itkien valitti että se syyttömästi lyö ja
pisteliäästi puhuu, niin hän käytti hyväksensä tätä keinoa. Lopulta sai
hän asiansa sillä niin hyvälle kannalle, että äiti hänen vihdoin otti
kokonaan pois koulusta, ennen kuin se loppui.
Tähänkään ei äiti vielä tyytynyt, vaan meni koulumestarille sanomaan
"Suomen totuuden" siitä, kuin tämän tulisi itseänsä käyttää ihmisten
lapsia kohtaan.
Koulumestari, joka ammattiansa oli jo toimittanut kymmeniä vuosia, pani
varsin vähän huomiota Latva-Kuntin emännän puheesen; kehui vaan
saaneensa kokea jo useita samallaisia ryntäyksiä. Hymyili vaan; ei
käskenyt Eevaa enää tuomaan, eikä kieltänytkään. Laski leikkiä, että on
tottunut seuraamaan vanhaa Ruotsin lakia ja havainnut, että kun
pajupiiskaa käyttää, niin saa vihdoin laiskimmankin taipumaan.
Emäntää kiukutti, kun Eevaa kovakorvaiseksi sanoi tuo kuraposki mies,
-- hänen lastansa, -- muutama! Ei hän muuta enää voinut mestarille, kun
uhata virkaerolla. Mutta kanalja vaan nauraa virnisti siihenkin ja
selitti, että kun hän ei ole virkaansa akoilta saanutkaan, niin ei hän
sitä niille liioin antamaankaan rupea.
Pois lähteissään emäntä vielä puutaheinää puhui ja asiaan
kuulumattomiakin esiin veti mestarin elämäkerrasta. Mutta asia ei sillä
autetuksi tullut, ei rahtuakaan, sillä oma sappi yhä vaan helpottamatta
täyteläisenä uhkui, ja mestari nauraa kitkutti ... ei tuota edes
suuttumaan saanut.
Sen erän perästä ei Eevaa oman piirin kouluun pantu.
Lukemisharjoituksia ei enää kuitenkaan sopinut toistaiseksi heittää,
siinä periaatteessa olivat sekä isä että äiti yksimielisiä.
Kyllä se kotonakin oppii ... antaa lapsen lukea kotona... On sitä aina
yhdellä, jos ei toisella, aikaa opastaa ja neuvoa... Paremmin vaan
oppii kun koulussa ... tuollaisten joukossa, kaikellaisten. Antaa
lapsen lukea kotona...
Niin päiviteltiin. Koetettiin. Mutta kaikilla oli kiirettä.
Huomattiin pian ettei siitä sentään tulekaan mitään, ei kenelläkään
tahtonut olla aikaa opettaa, toisin sanoen, ei olisi kukaan viitsinyt.
Monen harkinnan perästä vietiin tyttö vihdoin toiseen kyläkouluun.
Eevallakin oli sinne lähteissä taas hyvä into ja erittäinkin äitiä
elähdytti toivo.
Seuraavaksi sunnuntaiksi tuotiin Eeva kotiin ja jokainen koetti kilvan
vakuuttaa tytölle, kuinka he surkuttelivat häntä, kun hänen piti
kokonaisia viikkoja olla pois kotoa. -- Hän kuitenkin oli tietyltä
hyvässä hoidossa sukulaisten luona. --
Tuo surkutteleminen kuitenkin, muutamain muiden syiden muassa,
vaikutti, että hän pyysi saada maanantaiksikin jäädä kotiin, kun sitte
pitäisi taas olla viisi hirmuisen pitkää päivää koulussa, ennen kuin
taas tulemaan pääsisi. Tätä isä pani vastaan, mutta äiti oli
myöntyväinen... Eihän sitä hennonut vastustaa, kun surku tuli lasta.
Isä tavallisuuden mukaan antoi perään, enemmän huolimattomuuden tähden,
kuin periaatteissaan horjuen. Tästä lähin tuli vapaa-maanantai Eevalle
totutuksi tavaksi ja väliin liittyi joukkoon tiistaikin.
Tytöllä ei ollut mikään huono pää. Talven kuluessa oppi hän siksi,
että kun kinkerillä kävi, niin papilta kaksi-lehtisen kirjan sai
ahkeruutensa palkinnoksi. Tuon johdosta kinkeripäivänä vallitsi kotona
oikeutettu riemu. Äiti osui muistuttamaan, että pitäisi kiusallakin
mennä näyttämään tuota kirjaa tuolle ilkeälle koulumestarille
koetteeksi ja kysymään, onko kaikki hänen oppilaansa semmoisia saaneet.
Eevaa tuo kyllä olisi huvittanut, mutta pelotti mestarin pajupiiska ja
vähän hävetti, kun oli liiotellen äidille kertonut mestarin pahuudesta
ja juonista.
Seuraavina talvina vielä piti kyläkouluissa käydä, mutta
säännöttömästi, kuten ennenkin. Se ei kuitenkaan estänyt Eevasta
tulemasta jotakuinkin taitavata lukiata.
* * * * *
Sen jälkeen seurasi kansakoulu.
Siellä esiytyi Eevalle aivan uusia koulu-velvollisuuksia, joista
tärkeimmät olivat: Suurempi säännöllisyys koulussa ollessa ja
kotiluvut.
Uutuuden tähden koulussa hiljaa istuminen ensin muutamina päivinä kävi
päisin. Mutta vapauteen tottunut pian kaikkeen tuommoiseen kyllästyy ja
väsyy.
Opettaja kaikkia yhteisesti usein muistutti hiljaa olemaan ja kielsi
toiselleen tunnilla mitään puhumasta. Vaan kuta tutummiksi tavat ja
opettaja tulivat, sitä vähemmän huomattiin panna arvoa kieltoihin ja
käskyihin.
Tekihän tyttöin, yhtähyvin kuin poikainkin mieli tunnilla
vieruskumppaninsa kanssa sanan vaihtaa ja sillä tuon yksitoikkoisuuden
hupaisemmaksi kääntää. Vaan toista mieltä oli opettaja: kireästi
nuhteli ja vakavia muistutuksia antoi lasten velvollisuudesta olla
hänelle kuuliaiset. Eeva, yhtä hyvin kuin muutkin, käsitti kyllä että
opettaja puhui selvää totta. Mutta kun hänkin oli kotonansa saanut
luontoonsa kiintyneen vakuutuksen siitä, että käskyillä, jotka lapsia
koskivat, ei aina ollut niin järeän todellinen tarkoitus, niin hän
pitemmän päälle, kun oloon koulussa enemmän tutustui, alkoi opettajan
muistutusten suhteen totutulla tavallaan käyttäytyä.
Kyllä ensi aikoina tuntui tukalalta, kun opettaja kaikkein kuullen
hänen nimeänsä mainitsi ja sitten vakavasti sanoi: "Olen monasti
sanonut että tunnilla ei saa hiiskua mitään, vaan pitää kuulla mitä
sanotaan ja olla toimessa."
Posket veti punaisiksi ja kasvot kääntyivät alaspäin. Sydän pamputti
taajemmin ja omatunto puhui väärinteosta.
Täydellinen lohdutus tuli kuitenkin, kun aivan pian kuuli toiselle
samaa sanottavan.
Jos sitten jälkimäiselle vielä kiivaammin satuttiin sanomaan, niin teki
se kokolailla hyvän vaikutuksen. Jos useammille välillä ehdittiin
nuhteita antamaan, ennen kuin Eevaan taas ehdittiin, niin sopi jo
nuhtelevaisesti katsoa toisen puoleen ja pitää omaa käytöstään
mallikelpoisena.
Tällä tapaa kävi sinä päivänä, kun Eeva ensikerran seisoa sai.
Hän oli, nimittäin, samana päivänä saanut jo kaksi kertaa muistutuksen.
Mutta nyt oli opettaja ollut pakoitettu hiukan pöllyttämään erään pojan
tukkaa. Kun se kaikki oli säännöllisessä järjestyksessä tapahtunut ja
poika saanut vielä käskyn jäädä seisomaan, vallitsi koulussa
juhlallinen hiljaisuus.
Esimerkki oli siis vaikuttanut muutamaksi minutiksi. Sillä aikaa
opettaja istui pöytänsä luona jotain kirjaa katsellen ja kuohahtanutta
luontoansa lauhdutellen.
Tapaus oli niin tärkeästä painosta Eevalle, ettei hän voinut olla
ajatuksiaan siitä vieruskumppanilleen ilmoittamatta. Hän teki sen
sipisten hiljaa, mutta innokkaasti.
"Latva-Kuntin Eeva, nouse seisomaan!"
Opettaja katsoi vakavasti kohti, ääni oli maltillinen ja tyyni.
Eevan korvissa sohisi ja surisi. Ei kukaan tytöistä ollut tällä
lukukaudella vielä seisonut; ainoastaan jotkut pojista. Onneton raukka
tuijotti opettajaan... Mahtoikohan todella tuo hirmuinen mies
tarkoittaa häntä...?
"Etkö kuule, Eeva, nouse seisomaan!"
Eeva nousi, tuntien koko häpeän painon laskeutuvan pienille
hartioilleen. Kaiken sekasotkun seassa, joka nyt aivoissa liiteli,
selitti hän sieltä kuitenkin sen pelastuksen häämöttävän toivon, että
opettaja, tuo mies, joka silmissä ja ajatuksissa nyt oli paisunut
äärettömän mahtavaksi ja voimalliseksi, heti jälleen käskisi istua
alas.
Opettaja rupesi kuitenkin rauhallisesti keskeytettyä tuntia jatkamaan.
Hämmästyksestään tointui Eeva vähitellen, vaikka ei juuri entiselleen,
niin kauan kuin seisoa piti.
Tämän tunnin opetukset jäivät hänelle erinomaisen elävästi mieleen;
varma todistus siitä että pää ei ollut kehno, kun vaan saatiin huomioon
ottamaan.
Itku pääsi kuitenkin vasta kotona; siitä syystä kaiketi, että seikka
tiettiin siellä jo ennen kuin hän kotiin lähtikään. Miksi mailmassa
niin kielitään... Olisi saanut kotiväeltä salassa pysyä...
Koulunkäynti kesti kuitenkin kaksi lukukautta. Oli siellä hyväkin olla
silloin, kun sattumalta kotiluvut osasi ulkoa, mutta häpeärangaistuksia
sai hän myöskin kokea useasta laadusta, huolimattomuutensa tähden.
Kyllä jo ensi lukukaudella heräsi halu erota pois koulusta, kun tuo
säännöllisyys ja lukeminen niin rasittavalta tuntui. Mutta tuota halua
ei viitsinyt ilmoille tuoda, kun jo ikää oli siihen määrään, että osasi
hämäränlaisesti selvittää että tämä tunne oli sitä sukua, jota
laiskuudeksi sanotaan. Tuon eroittamisky'yn, sen verran kuin hänellä
sitä oli, oli hän koulussa oppinut. Se oli luonteesen hieman
takertunut; kuitenkin sen verran että se tottumuksen seasta pilkisti
esiin, niin kuin hyvä hedelmä ohdakkeisessa pellossa.
Eeva ei siis puhunut eroamisestansa mitään ratkaisevaa, ainoastaan
toisinaan äidille sinne päin viittaili.
Kun toinen lukukausi meni ja Eeva sai todistuksen koulusta, niin osotti
se ylimalkaan hyvin kehnoa edistystä. Sen johdosta pääsi kotona isän ja
äidin keskuudessa ensin vallalle se mielipide, että opettaja ei ollut
huomannut tytön kykyä ... osasihan hän niin hyvästi lukea ... taikka
oli opettaja ainakin ollut oikullinen ja jostain nurjamielisyydestä
pistänyt todistukseen niin alhaiset arvonumerot.
Isä katseli kauan miettiväisenä todistusta ja imeskeli piippuaan. Hän
oli luullut tyttönsä muita etevämmäksi koulussa, sen suulaan puhetavan,
reippaan ja vakaan käytöksen tähden. Tuo tuostakin hän kysäsi Eevalta,
montako numeroa se ja se sai. Eeva ei kehunut tietävänsä, vaikka useita
olisi kyllä tiennytkin.
"Laiska olet ollut," sanoi isä vihdoin.
"Vaikka minä olen kyllä koettanut muistuttaa," liittyi äiti.
"Enpä ole ollut laiskempi kuin muutkaan... Toiskan Lissu ja Varvikon
Maiju, enjo."[2]
"Älä änkkää, laiska olet ollut," toisti ukko.
"Olispa saanut kyllä olla ahkerampi, ettei olisi noin huonosti käynyt.
Noo, kyllä se on toisinaan koettanutkin, mutta kuinka se lie ... eihän
se ole huono oppimaankaan," puheli äiti.
"Mitä ... laiska, ei mitään muuta."
"Johan se niin on. Pitää paremmin nyt koettaa."
"Olkoonpa nyt koulutettu, mitä on koulutettu, eipä se siitä sen
valkoisemmaksi taida tulla... Pääsee hän sitä nyt jo silläkin taidolla
mailman läpi, jos pääseekään. Ihmisiä on tullut noista toisistakin,
vaikka eivät kansakoulussa päivääkän ole olleet."
"Jopahan sitä nyt jo ruvetaan kotitoimissakin Eevaa kaipaamaan."
"Niin, ja muutenkin... Laiskaksi vaan koulussa oppii, jos muutakin, kun
siellä kaiket päivät vaan laiskana jollitellaan."
Eeva kuunteli isän puhetta harmistuneena. Vaikka hän itsekin puolittain
kammosi koulua ja sieltä tullessa jo oli ajatellut ettei sinne enää
menisi, niin hän kuitenkin huomasi ettei isän puheessa ollut perää, kun
hän koulua laiskuuden oppipaikaksi soimasi. Olihan tyttö itse kokenut
koulutyön raskaaksi ja että kotona sai helpommalla olla. Paitsi sitä
jostain syystä, joka ei hänelle itsellekään selvinnyt, oli hän tottunut
koulua kunniassa pitämään ja ajattelemaan että kaikki ihmiset sitä
pitävät puolittain yhtä pyhänä kuin kirkkoa. Kun nyt isä tällä tavalla
puhui, sai hän yht'äkkiä ikään kuin poistamattoman halun puolustaa sitä
laitosta, josta itsellä oli ikäviä, vaan myöskin hupaisia muistoja.
"Se on valhe!" Eeva innostuneena huudahti. Isä ei ollut tottunut tytön
julkeata puhetapaa moittimaan. Ja kun hän nyt muuten tahtoi lakata koko
asiata ajattelemasta, ei hän puhunut enää mitään. Pani vaan: hm. Tunsi
itsensä varsin levolliseksi, eikä enää nimeksikään väittelyn halua
itsessään huomannut. Eevakaan ei enää sanonut mitään. Itseksensä sai
nyt miettiä ja ajatella koulua ja kaikkia tämän keskustelun johdosta
siihen liittyviä asioita. Kummaksensa hän melkein tunsi että hänen teki
mieli kouluun ja ajatuksissa harhaili muiden muassa se toivo, että kun
huomennakin vielä olis koulua. Kaikki nämät tunteet elävyyksinensä
kuitenkin haihtuivat niin pian, kun ei koulusta enää muutkaan mitään
puhuneet ja siis näyttivät asian unohtaneen. Sitten ennen vakaantuneet
mielipiteet taas anastivat sijansa. Hän iloitsi että koulupäivät olivat
selän taakse jääneet. Nyt sopi ruveta toivomaan täysi kasvaneeksi
pääsemistä ja niitä erinomaisia etuja, jotka sitä seuraisivat.