Juhannusyön aurinko oli noussut yhä korkeammalle. Kaste väreili
nurmella ja puiden oksilla, ja käkien kukunta kiihtyi tuoksuvissa
metsissä. Mikkolan peltokummulla sauhusivat vielä hiiltyneet
kokkotulien jätteet.
Hymyilevä aurinko kurkisti tallin päädyn takaa tallatulle pihanurmelle
ja Iisakin kamariin, jossa Taava vielä nukkui onnellisena
aviovuoteessaan. Iisakki oli jo herännyt ja, keitettyään kahvit,
valmistautui lähtemään verkon nostoon. Pyörähteli siinä tuvan ja
kamarin välillä aikoen herättää Taavan, mutta ei hennonut.
— Kovin koreastipa se nukkuu, armahainen... Antaa hänen nukkua nyt
tarpeekseen. Siinä tulikin valvottua sen hääväen kanssa. On tämä nyt
somaa, kun saa tästä lähtien eukon vieressä...
Iisakki hymähteli, kepsakehteli liinahoususillaan tuvassa, jossa
kärpäset surisivat pöydän ympärillä. Pistäytyi ulos ja seisahti
portaille. Piha oli tulvillaan aurinkoa. Ihan silmiä huikaisi. Kylässä
vielä nukuttiin. Karjatarhoissa ammahtelivat kellokkaat odotellen
lypsäjiä, jotka vielä nukkuivat aitoissaan. Iisakki käveli pihamaalla
sipristellen silmiään.
Kovimpa olivatkin tallanneet pihanurmen sileäksi. Tietää sen kun koko
yön siinä jytistivät... heh... saivat kai kerrankin tarpeekseen.
Rengit kuorsailivat lutissa, niin että seinät tärisivät. Kas, eikös
ollut Soittaja-Kimperi nukahtanut nurkan taakse pidellen toisella
kädellään vielä hanurin olkaremmistä. Oli tyhjennellyt pullojen pohjia
ja siihen väsähtänyt. Antaapa hänen nukkua. Iisakki meni jälleen
pirttiin ja raotti morsiuskamarin ovea. Vieläpähän nukkui Taava. Suu
oli auennut ja aurinko paistoi kitalakeen. Palavissaan oli Taava
potkaissut peitteen pois ja täyteläiset sääret olivat paljastuneet
yläpuolelle polven. Iisakki hymähti. Suloinenpa olikin Taava siinä
nukkuessaan, kun vaan olisi suunsa sulkenut. Kyllä pitäisi kiittää
kaiken antajata, kun tuli saaneeksi Taavan, joka nukkui siinä
täyteläisessä kauneudessaan hänen yksinomaisuutenaan. Kiittää pitäisi,
kun ei sallinut Eedlaa avioksi, ikuiseksi kiusankappaleeksi.
Kello löi tuvassa rämähtäen, Taava heräsi ja peitti kainostellen
kinttunsa, joita Iisakki oli siinä katsellut.
— Nousehan, kultaseni, kahvi on jo valmis.
Iisakin äänessä helähti aivan poikamainen nuorteus.
— Kas, kun se Iisakki on jo ehtinyt kahvitkin keittämään.
* * * * *
Oli keskipäivä. Tuvan avonaisista ikkunoista virtaili helteinen ilma
sisään, ja juhannuskoivujen lehdet nuutuivat. Rengit ja piiat olivat
menneet aamiaisen jälkeen jatkamaan keskeytynyttä untaan. Taavakin oli
nukahtanut kamarin sänkyyn.
Iisakki istui pirtin pöydän päässä ja veisaili suvivirttä, ensin
lujemmin, mutta sitten vähitellen hiljentäen ääntään, niin että sen yli
kuului pihamaalta pääskysen viserrys ja joelta poikien melu.
Saatuaan virren loppuun, nosti Iisakki kirjan nurkkalaudalle, kaatoi
hellalta pannusta kupin kahvia itselleen ja juotuaan pisti piippuunsa.
Häntä jotenkuten kiusasi Taavan uneliaisuus. Aamiaisten jälkeen oli
heittäytynyt sänkyyn ja sanonut hieman levähtävänsä ja yhä vaan
kuorsaili, vaikka päivä oli jo puolessa. Iisakki oli käynyt jo pari
kertaa herättämässä, mutta Taava ei vaan jaksanut nousta.
— Lempoko sitä nyt rupesi nukuttamaan, jurahti Iisakki ja meni kamariin.
— Nouse, rakas Taava, kun minulla on tässä yksin niin ikävä. Mennään
hakaan vasikoita katsomaan ja karitsoita. Ka, nouse, hyvä ihminen,
muuten tässä saattaa suuttua jo tähän alinomaiseen makaamiseen. No,
perhana!
Taava kuorsasi vain ja Iisakki poistui murheellisena tupaan. Meni ulos
ja käveli joelle jotain tehdäkseen.
Muisti siinä osuuskaupan kohdalla, että tupakat olivat lopussa. Hääväki
olikin kovin huvasti poltellut. Sopisi pistäytyä Nuusperin pakeilla
ja samalla tupakkaa varata. Iisakki jyskytti ovea ja kuunteli, mutta
mitään ei kuulunut.
— Kovinpa se on raskaasti nukkunut, arveli Iisakki. Taisi se klarinetin
puhallus antaa unilahjaa miehelle.
Tuli räätäli Romppasen poika ja katseli isännän puuhia.
— Nuusperi ei ole kotona. Se näkyi tänä aamuna säkki selässä menevän
Kuivalaan päin, tiesi poika.
— Lie mennyt kylään, murahti Iisakki ja kaiveli avainta nurkanpään
kolosta, jossa se säilytettiin silloin, kun Nuusperi ei ollut kotona.
Saatuaan avaimen ja päästyään kauppaan, ihmetteli Iisakki sitä
sekasortoa, mikä siellä vallitsi. Myymäpöydällä oli Nuusperin likaiset
housut ja kuluneet kenkärajat. Tavaratkin olivat kovin vähissä ja
huiskin haiskin hyllyillä.
Iisakki löysi sikaarilaatikon ja maksoi sen rahalaatikkoon, jossa
romisi vain yksi kymmenpenninen. Pisti kaupan puolesta sikarin
hampaisiinsa ja kun tuntui viileämmälle kuin ulkona, istui selailemaan
tilikirjoja.
Käänneltyään lehtiä, seivästyivät Iisakin silmät eräälle sivulle ja
häneltä pääsi haikea kirous.
— Mitä se Nuusperin perhana on tähän piirrellyt?
Nuusperi oli joutohetkinään piirrellyt tilikirjoihin kaikenmoisia
kuvia ja koukerolta, viitsimättä vaivata päätään numeroilla ja
muilla asiaan kuuluvilla merkinnöillä. Olipa piirrellyt sinne tänne
koiria, isoja ja pieniä, luppakorvia ja pitkähäntäisiä rutkaleita
ja kun se oli väsyttänyt, jatkanut kissoilla. Niitä oli toinen sivu
aivan täynnä. Alanurkassa oli köyryselkäinen mirri, jonka hännän
Nuusperi oli ulottanut sivun laitaa yläreunaan saakka. Alareunaan oli
koristeellisesti kirjoitettu:
"_Mahraaks' tämä lysti kauanki' kestää_?"
Iisakki kirosi nyt jo niin, että lesken tupa heilahti, ja käänteli
edelleen lehtiä. Yhä edelleen samaa. Aiheet olivat vaan muuttuneet.
Yhdellä sivulla puski kaksi äkäistä sonnia vastakkain. Toisella kaksi
äijää tavoitteli naisihmistä, joka helmojaan kokoillen ja taakseen
vilkuen näytti pakenevan. Alareunaan oli se juutas kirjoittanut:
"_Tässä on Rietula ja tässä Iisakki ja vaimoihminen on Eedla_."
Iisakki löi kiroten kirjan kiinni. Hänelle oli samalla selvinnyt, mihin
Nuusperi oli mennyt ja mitä varten hän oli pirullisia kuviaan kirjoihin
piirrellyt.
— Jo teki jutkun, perhana, mutisi Iisakki sulkiessaan kaupan oven
ja pistäessään avaimen taskuunsa. Kauppa tulisi nähtävästi olemaan
suljettuna, koska Iisakki tallensi avaimen.
— Jo pilasi mittumaarin, pirulainen, mutisi Iisakki vielä noustessaan
Mikkolan pihaan.