Ala-Rietulan Vernand oli myöskin hiljaisuudessa suunnitellut poikansa
avioliitto-asiaa. Hesekiel oli täyttänyt jo viidennenkolmatta vuotensa,
eikä näyttänyt vieläkään minkäänlaisia oireita edes isälleen, että
aikoisi tyttöasioihin kajota. Ja Vernand tämän itsepäisyyden nähtyään
ja kerran siitä jo puhuttuaankin pojalleen tuloksettomasti, päätti
ottaa Hesekielin eukkopuuhat omiin käsiinsä.
Suunniteltuaan perusteellisesti asiaa, oli hän tullut siihen varmaan
vakaumukseen, että parempaa aviota ei hän voisi pojalleen saada,
kuin Möttösen Taava. Tämä tyttölapsi oli vuosi sitten täyttänyt
neljännenkymmenennen ikävuotensa, mutta siitä huolimatta näytti
nuorekkaalta terveessä lihavuudessaan.
Ja eräänä päivänä sanoi Vernand pojalleen, että nyt on sopiva morsian
tiedossa ja nyt sitä on mentävä kysymään.
— Missähän tuo olisi? jurahti poika ja katseli alta kulmain isäänsä.
— Möttösessä... Se Taava...
Enempää ei isä selittänyt, eikä mitenkään ylistänytkään morsianta.
Tottapahan poika itse älyää, miten onnellisen ja kaikinpuolin edullisen
valinnan hän oli tehnyt.
— Vanhapa on, jurahti poika, mutta isä arveli:
— Joutaa olla... onhan siihen sijaan rikas ja lihava.
— Mitäpä sillä vanhalla lihalla, urisi poika edelleen, mutta Vernand
päätti katkaista kaikki murinat ja karjasi:
— Vai vanha... kun mies on kuin lammas akka-asioissa ja vaivaa
semmoisilla vanhaa isäänsä, niin vielä sitten ilkeää jorista. Pistä
ehjemmät housut jalkaasi, nyt sitä mennään!
Eikä poika enää vastustellut.
Ja nyt istui Vernand poikansa kanssa Möttösen tuvassa, kun Iisakki
astui sisään.
Taava pesi karsinapuolella astioita eikä voinut aavistaa, että kauan
odotetut kosijat olivat vihdoinkin tulleet, vieläpä kaksikin samalla
kertaa.
Vernand oli poikineen hetkistä aikaisemmin istahtanut penkille, kun
Iisakki sitoi hevosensa portin pieleen. Ei ollut asiataan vielä ehtinyt
Taavalle selvittää.
Vernand ilostui nähdessään Iisakin astuvan tupaan. Kun oli hetkinen
ilmoista juteltu, siirtyi Vernand Iisakin viereen ja alkoi hiljaa
supatella:
— Tämä meidän Hesekiel kun meinaa tätä Möttösen Taavaa niinkuin
eukokseen, niin etkö rupeisi puhemieheksi? Ei sattunut tässä muitakaan.
Mutta Iisakki karjasi heti niin että tupa kajahti:
— En!
Ja siirtyi peräpenkille istumaan, sadatellen mielessään tämänpäiväistä
huonoa onneaan. Hän oli valmis uskomaan, että Taava ottaa mieluummin
Hesekielin kuin hänet.
Oli painava hiljaisuus, jonka rikkoi vain pihamaalta kuuluva kukon
laulu. Taava oli aavistanut jotain erikoista tapahtuvaksi ja käynyt
vaihtamassa vaatteita. Nyt tuli hän koreana penkille ikkunan pieleen
istumaan ja jäi odottamaan.
Vernand siirtyi hänen viereensä ja alkoi suu naurun mareessa supatella
Taavalle:
— Kun siinä meillä ei ole vakituista emäntää, niin talouskin menee
rempalleen. Olisi tämä Hesekiel jo naimaijässä, vaan ei pahus kajoa
naisihmisiin, vaikka olen sitä toivonut. Ota sinä Hesekiel ja muuta
sinne meille, niin hoitelet sitäkin taloutta siinä.
Iisakki istui peräpenkillä ja puri mälliä vihoissaan. Luonto pyrki jo
laukeamaan, mutta koetti sitä vielä pidätellä, ja se ponnistus sai
miehen ankarasti hikoomaan.
Taava odotti, että Iisakki puhuisi asiansa. Tosin hän tiesi, että
Iisakki oli aamulla varhain mennyt Eedlan kanssa pappilaan, mutta
kuullut myöskin, että Rietula läksi jälestä ajamaan ja Taava oli
melkein varma siitä, että Rietula oli vienyt Iisakilta morsiamen.
Iisakki taisi nyt olla uusilla yrityksillä Möttösessä.
Vernandin korvallisille nousi myöskin hiki.
— ... koko toljake tuo poika, kun ei puhu mitään.
Ja pojalleen:
— No ottaisitko sinä tämän Taavan, jos se niinkuin suostuisi...
Poika katseli kenkäinsä kärkiä ja jurahti:
— Mikäpä tuossa muukaan auttanee... ja kun siitä yhtämittaa minulle
jurnutetaan.
Mutta Iisakki ei jaksanut enää pidättäytyä. Viittasi Taavan luokseen ja
virkkoi kuin hengästyneenä:
— Tuletko sinä Mikkolaan?... ja otatko sinä kihlat...? ja sopiiko,
että ensi sunnuntaina kuulutetaan...? ja annatko sinä korvalle tuota
Hesekieliä vai pitääkö minun...?
Taava löi kämmenensä yhteen.
— Kävipäs se niin kuin minä siitä unestani ennustin! Ja toki minä tulen
Mikkolaan ja olisin tullut jo kymmenen vuotta aikaisemmin, kun olisit
pyytänyt. Ja se sopii hyvin että ensipyhänä...
Ja Taava riensi kuin tuuliaispää keittämään kihlajaiskahvia.
Mutta Vernand sanoi pojalleen:
— Nyt sinä sait Taavalta rukkaset.
— Enhän minä ole kosinutkaan, kivahti Hesekiel. Itsehän sitä tolkutit.
Kun Ala-Rietulan isäntä oli poikineen lähtenyt kihlajaiskahvit
juotuaan, nousi hetken perästä myöskin Iisakki kotiin aikoen. Mitä
teki silloin Taava? Rajun riemunsa vallassa syöksähti Iisakin kaulaan
ja puristi niin, että Iisakki oli tukehtua. Tuli siinä Iisakkikin
laskeneeksi kätensä Taavan vyötäiselle ja kun tunsi pehmeän vartalon
kätensä alla, niin jopa villi ilo leimahti silmäkulmassa.
— Oli onni, että jäi sen Eedlan kanssa. Sinustahan minä, näen mä,
pidänkin.
— Rakas Iisakki!
— Rakas Taava!
Ja kun Iisakki nousi rattaille ja käänsi maantielle, niin jopa
hihkaisi, mutta tällä kertaa rintaa paisuttavasta riemusta.