XVII.

Iisakki istui armaansa kanssa pappilan portailla ja odotteli rovastin

heräämistä. Kansliahuoneen portaat olivat itäpuolella kartanoa ja hetki

sitten noussut aurinko lämmitti suloisesti siinä istuessa. Iisakki oli

parhaimmalla tuulellaan. Selitettyään Eedlalle kaikki talousasiansa ja

suunnitelmansa, alkoi hän hyräillä käsi Eedlan olalla:

"Ihanassa ryytimaass'

oli montakin tuttuu.

Sinun kanssasi, neito nuori,

on sydämellinen juttu."

Eedla hörähti nauramaan ja päivitteli:

— Jo on vanha mies kepsu, kun kehtaa syntisiä lauluja hyreksiä.

— Lauletaan sitten kotiin mennessä suvivirsi, kun näkyy näin kaunis

päiväkin tulevan, virkkoi Iisakki ja laitteli piipun poroja poskeensa

siltä varalta, että pian pääsisi rovastin kanssa juttuamaan ja silloin

ei sopinut poltella piipulla.

Jopa ilmestyi pihaan Iisakin puhemieskin, Kuivalan vanha

kellonsoittaja, joka tavallisesti esiintyi puhemiehenä Kuivalan

arvokkaimmilla isännillä. Juhlan kunniaksi oli hänellä hännystakki,

jonka hän oli saanut senaattorivainajalta, ja joka oli väljänlainen

laihalle Kello-Mikolle, mutta siitä huolimatta arvon mukainen asu

puhemiehelle.

Jo aukeni kansliahuoneen ovi ja rovasti tuli paitahihasillaan

verannalle.

— Hyvää huomenta!

— Huomenta, huomenta!

Iisakki kumarsi niin syvään, että pitkät hiukset valahtivat silmille ja

Eedla niiasi vielä syvempään, sipaisten suortuvia huivinsa alle.

— Huomenta vaan, rovasti, virkkoi kellonsoittaja. Tässä tulee taas yksi

pari liittoaan vahvistamaan herra rovastin luokse. Aina sitä minä saan

olla vaan liehtaamassa näitä arvoisäntiä siihen aviosäätyyn.

— Vai naimisiin se jo Iisakki aikoo... ja vielä näin kesäkuumalla,

naureskeli rovasti.

— Kerranhan sitä on siihenkin säätyyn astuttava, virkkoi Kello-Mikko

juhlallisesti ja lisäsi:

— Ennenhän sitä mies vuoden lehmättä kuin Mittumaarina eukotta.

Käytiin sisään ja oli sangen juhlallista.

— No tämä Iisakki sitten ottaa avioksi tämän Miirun Eedlan? kysyi

rovasti.

— Niinhän tämä nyt ottaa, vastasi puhemies. Ja nuhteettomia ja

kunniallisia ovat molemmat.

— Otanhan minä, vahvisti Iisakki.

Mutta eteisestä oli kuulunut raskaita askeleita ja Rietula astui

huohottaen sisään ja hänen perässään kauppias Kilpummi, jonka Rietula

oli saanut puhemiehekseen. Rietula oli juuri astunut huoneeseen, kun

Iisakki sanoi Eedlan ottavansa, ja hän karjaisi:

— Etkä ota!

Iisakki hätkähti niin, että oli vähällä istuimeltaan pudota. Rovastikin

katsoi ihmetellen Rietulaa, jonka leuka tärisi mielenkuohusta.

Kellonsoittaja katseli suu auki rauhan häiritsijöitä.

— Tämä Kyrmyniska aikoo riistää minulta morsiamen, mutta minäpä en nyt

sitä annakaan, puhui Rietula. Jo on siinä mies, kun ei saa itselleen

omituista, kun pitää riistää toiselta... ja sitten vielä kuin varkain

lähtee pappilaan.

Iisakin luontokin jo nousi, eikä hän sitä nyt katsonut tarpeelliseksi

hillitä, kun oli näin tiukka paikka kyseessä. Tulipunaisena kasvoiltaan

nousi hän seisomaan ja kivahti:

— Tämä Eedla on minun ja minä sitä olen katsellut paljon ennemmin kuin

sinä, ja kun Eedlan äiti kerran antoi sinulle potkut, niin ei luulisi

kehtaavan enää tulla tällaiseen pyhään paikkaan. Ja kun kerran Eedla

on suostunut lähtemään minun kanssani pappilaan ja kun kerran minä

rakastan Eedlaa, niin minulla on oikeus myöskin saada tyttö aviokseni.

— Juuri niin, herra rovasti, vahvisti kellonsoittaja. Se on laki ja

oikeus, että Iisakki saa Eedlan, kun kerran sen on jo pappilaankin

tuonut.

— Älä sinä, vanha varis, puhu laista ja oikeudesta, puhkui Rietula.

Tottakai minä tiedän lain ja oikeuden, kun olen lautamies.

Kello-Mikonkin viha nousi jo korkeampaan asteeseen. Vaikka hän oli

laiha, oli hän voimissa väkevä ja kykeni käymään käsiksi julmimpaankin

mieheen, jos niikseen tuli.

— Saanko minä heittää Rietulan ulos, herra rovasti? kysyi hän lähentyen

Rietulaa.

— Älä satuta käsiäsi lautamieheen, kivahti Rietula. Muuten laki lyö

sinua raskaasti.

— Antaahan nyt olla, virkkoi rovastikin. Jos tässä selvittäisi

muutenkin. Istukaahan nyt ja olkaa hosaamatta, kehoitti hän

asianomaisia.

— No, kumpaisenko tämä morsian nyt sitten oikein on? kysyi rovasti.

— Minun se on, vahvisti Rietula.

— Eipäs kuin minun, ja minulle on Eedla lupautunut tulemaan,

puolustautui Iisakki.

— Mutta Eedla sanoi minulle siellä Ala-Rietulan ladon takana...

— Milloinka sinä olet minun morsiantani siellä kuljettanut, kivahti

Iisakki.

— Olehan siinä... siellä ladon takana, että kyllähän minä mieluummin...

joo... tuota lautamiehen ottaisin, mutta kun se Kyrmyniska tuppasi

väkisten ne kihlansa...

— Sanoppas, Eedla, annoinko minä väkipakolla ne kihlat, keskeytti

Iisakki. Kun otit kellonkin ja ihastelit, että koreapa on ja panit

kaulaasi ja...

— En minä häntä tiedä, enkä muista niin tarkkaan, sanoi Eedla.

— Pitäisi ne toki muistaa semmoiset asiat.

— Onko tämä Rietula sitten ennemmin puhunut niistä asioista Eedlalle,

kyseli rovasti naureskellen.

— Onhan tämä joskus monkattanut, että pitäisi muka naimisiin, ja on

tämä antanut karamelleja, kun...

— No ei nyt niistä, keskeytti Rietula, vaan sanoppas, Eedla, nyt oikein

sydämesi pohjasta, kumpainenko meistä on parempi sinun mielestäsi?

Eedla mietti hetkisen ja arveli:

— Eipä taida olla mitään väliä.

— No johan nyt, työlästyi Rietula, mutta sinähän sanoit silloin siellä

maantiellä että... mitenkä se nyt olikaan?

— No, kumpaisenko näistä nyt Eedla tahtoo aviokseen? kysyi rovasti.

— Min' en tahdo kumpaistakaan. Nämä ukothan ne rupesivat tahtomaan,

kivahti Eedla.

— Mutta kumpaisenko nyt ottaisit mieluummin?

— Minulla ei ole mitään väliä, kumpaisen nyt vaan rovasti antaa, arveli

Eedla lattialautoja katsellen.

Iisakki heilahti kärsimättömästi ja rovasti hymyili edelleen. Mutta

kellonsoittaja virkkoi kunnioittavasti seisoalleen nousten:

— Kun nämä sulhaset ovat puhuneet jo minun mielestäni tarpeeksi, niin

jos nyt puhemiehet jatkaisivat. Ja minä otan nyt ensiksi puhevuoron:

Kun tulin tänne tänä aamuna näitä avioon aikovia avustamaan, huomasin

minä ilokseni, miten onnellisena ja rakkaudessa he istuivat tuossa

verannan portailla. Eedlan käsi oli Iisakin kaulalla ja...

— Eläpä nyt! Vaikka Iisakki pani kätensä minun olkapäälleni ja minä

sysäsin sen siitä pois, keskeytti Eedla.

— Kyllä se oli Eedlan käsi, joka oli Iisakin kaulalla, jatkoi

Kello-Mikko, ja nämä puhuivat, minä varmasti kuulin sen, että syntyy

siinä Mikkolassa...

— No ne nyt ovat semmoiset turhia puheita, aloitti nyt kauppias

Kilpummi keskeyttäen kellonsoittajan ja röyhistäen rintaansa. Tässä on

nyt vaan kysymys siitä, kuka on ensiksi saanut aviolupauksen Eedlalta,

ja jos se on tämä lautamies, niinkuin minusta tuntuu, niin painele

silloin, Iisakki, ovesta ulos ja jätä meidät rauhaan!

Mutta nyt näytti Iisakki jo hätäytyvän:

— Minä en anna Eedlaa teille jumalattomille, jotka tulette kuin

haaskalinnut ryöstämään toisen saalista ja...

— Kuka tässä on haaskalintu, kiehahti Rietula ja kina jatkui hillitysti

edelleen.

Pappilaan oli tullut vierailemaan auskultantti Kennäs ja rovasti

oli poistunut hetkiseksi sisähuoneisiin hänen kanssaan juttelemaan.

Palattuaan ja istuttuaan pöydän ääreen kysyi rovasti:

— Tuleeko tästä mitään selvää?

Kellonsoittaja nousi istuimeltaan, sylkäisi mällin suustaan ja

pyyhkäisten hikeä otsaltaan virkkoi:

— Ei, hyvä herra rovasti, tästä tule nyt mitään selvää. Ja tämä on

ensimäinen kerta, kun minä haalaan tällaista naimaväkeä pappilaan, ja

herra rovasti tietää, että minä olen parhaani tehnyt tässä asiassa,

mutta järkipuhe ei näy heihin pystyvän ja siksi minä alankin tällä

kertaa jo kyllästyä koko tehtävään.

Rovasti hymähti.

— Tulisikohan selvä, jos me tässä perustaisimme pienen

sovinto-oikeuden. Minulla sattui olemaan vieraana tuomari ja jos minä

kutsun hänet puheenjohtajaksi? esitti hän.

— Suostutaan, lupasi Rietula, mutta Iisakki puolusteli epätoivoisena

asiaansa.

— Ei tässä tarvita tuomareita eikä oikeuksia, ei muuta kuin rovasti

panee minut ja Eedlan kuulutuksiin.

— Miks' ei, jos vaan morsian sanoo siihen suostuvansa, lupasi rovasti.

— No, rakas Eedla, sano nyt sille, että suostunhan minä, supatti

Iisakki Eedlan korvan juuressa.

Mutta Eedla vaikeni kuin muuri ja sormeili vain kihlakellonsa ketjua.

— No, perhana! pääsi Iisakilta. Kaikkia tuppisuita tässä...!

— Jos minä kutsun tuomarin, vai mitä? kysyi rovasti hymyillen.

— Kutsukaa, hyvä rovasti, vaikka maaherra. En minä nyt ole itsekään

selvillä tästä Eedlasta, vaikeroi Iisakki.

Rovasti meni sisään ja tuli kiusallinen hiljaisuus. Kärpäset vain

surisivat kansliahuoneessa ja napsuttelivat kattoon. Iisakki puri

vihaisesti sikaarin päätä suuhunsa.

Auskultantti Kennäs tuli sisään rovastin seuraamana. Istui pöydän

ääreen ja muhoillen aloitti kuulustelun. Äsken oli hän jo avonaisesta

ovesta kuullut asianomaisten keskustelun ja kysyi nyt Iisakilta:

— No, milloinka Iisakki katseli Eedlaa sillä silmällä että vaimokseen?

— Se oli... tuota, se oli silloin, kun oli se Korpijoen

osuuskauppakokous Miirussa.

— Muistatteko päivän?

— Eikö liene ollut perjantai, arveli Iisakki.

Kilpummi sipatti jotain Rietulan korvaan ja Rietula virkkoi seisoalleen

nousten:

— Herra puheenjohtaja ja korkea oikeus. Saanen sanoa, että minä

katselin Eedlaa jo paljon aikaisemmin sillä silmällä. Se oli Marian

päivä, kun kävin Miirussa ja silloin minä sen päätin, että otan Eedlan.

Mutta Rietula valehteli nyt kouraantuntuvasti. Lukija muistaa, että

Rietula meni Miiruun osuuskauppakokoukseen hetkistä myöhemmin kuin

Iisakki, joka oli joen sillalla katsellut Eedlaa pesupuuhissaan

ja tehnyt valintansa. Mutta Kilpummi oli neuvonut tämän valheen

Rietulalle, joka sitä häikäilemättä käytti nyt hyväkseen.

— Kyllä sitä minäkin oikeastaan katselin jo aikaisemmin, aloitti

Iisakki hätäisesti.

— Mutta itsehän myönsitte katsoneenne myöhemmin, huomautti Kennäs ja

kysyi Eedlalta:

— Katseliko tämä Rietula teitä silloin Marian päivänä.

— En minä niin tarkkaan muista, mutta kyllä tämä Mooses kävi meillä

Marian päivänä ja istua kyönätti koko päivän ja näytti vahtaavan sinne

karsinapuolelle, todisti Eedla ja veti huivinsa solmua tiukempaan leuan

alle.

— Korkea oikeus ja herra tuomari, nyt kuulette asian Eedlan omasta

suusta ja minä pyydän oikeuden mukaista päätöstä tästä asiasta.

— No kumpaisenko nyt Eedla haluaisi miehekseen? kääntyi Kennäs kysymään

hymyillen morsiamelta.

— Eipä ole mitään väliä, laukaisi Eedla.

— Siis määrää asian, että se, joka on katsellut Eedlaa ensiksi, tulee

hänet myöskin saamaan, ja kun Rietula on tehnyt sen ensiksi, kuuluu

näin ollen Eedla Rietulalle. Ja tämä on oikeuden päätös.

— Mutta kun Eedla on ottanut kihlatkin jo minulta, virkkoi Iisakki

alakuloisesti.

Rovasti käveli hyvätuulisena kanslian permannolla ja kysyi muhoillen

Eedlalta:

— Onko Eedla istunut Iisakin kanssa kahdenkeskisessä paikassa?

— Istutuinhan sitä siellä Miirun tupakkamaassa Vapun päivänä, kiirehti

Iisakki selittämään, mutta Eedla kivahti ihmeen terävästi:

— Se on vale! Minähän käänsin tupakkamaata ja Iisakki istui ihan yksin

siankaukalolla.

— No, onko tämä Rietula sitten istunut Eedlan kanssa, kysyi Kennäs

hymyillen.

Rietula ei virkkanut sanaakaan, mutta Eedla virkkoi empimättä:

— On istuttu.

— Asia on siis selvä ja minä julistan päätöksen.

Seurasi pieni hiljaisuus, ja Kennäs niisteli hyvin kuuluvasti nenäänsä.

Iisakki istui kuin ankaran iskun saaneena, mutta Rietula röyhisteli

rintaansa. Hän oli jo varma siitä, mille puolelle oikeuden vaaka tulisi

kallistumaan. Eedla pyöritteli peukaloitaan ja kellonsoittaja tuijotti

vihaisesti lattiaan.

— Peruuttamaton päätös on tässä asiassa seuraava: lautamies Rietula

on huomattu ensiksi aikoneen avioliittoon Eedlan kanssa ja tulee siis

hänet saamaan. Eedlan on kumminkin annettava Iisakille hänen antamansa

kihlat takaisin.

— Jo tuli nyt perhanat, jurahti Iisakki ja haukkasi ison palan sikaaria

poskeensa. Hetkisen hän näytti asiata aprikoivan, mutta pian hän

rauhoittui ja virkkoi:

— Jaa, Mikkolan isäntä ei ole kuunaan yhden akan vaivanen. Kun sinä,

lunttu, teit tällaisen hävittömyyden vanhalle miehelle, niin pidä ne

kihlat palkastasi. Ei tarvitse Rietulankaan uusia ostaa!

Ja puheensa vahvikkeeksi purautti Iisakki vahvan tupakkasyljen, joka

sattui vahingossa Eedlan hameelle.

Eedla oli riisunut korunsa ja laskenut ne pöydän kulmalle.

Vastahakoisesti näytti Iisakki ne ottavan, mutta otti kumminkin ja

pisti housujensa taskuun ja sen tehtyään astui ulos, paukauttaen

kanslian oven kiinni mennessään, niin että seinät huojahtivat.

— Jopa tuli lain mukainen päätös, riemuitsi Rietula.

— Oliko se ihme, kun minä olin puhemiehenä, kehuskeli Kilpummi. Jos

huonomman miehen sait, niin huonosti kävi.

Pappilan sisähuoneista kuului vallatonta naurua, mutta Rietula pantiin

kuulutuksiin Eedlan kanssa.