Oli keskikesä käsissä. Puissa oli täysi lehti ja ruoho kedoilla näytti
rehevältä. Päivät olivat poutaisia, ja kun maa kävi janoiseksi, satoi
öisin, mutta aamuisin hymyili taas poutaisen punainen aurinko.
Korpijoen ja Kolmon kylissä seurattiin suurella jännityksellä Eedlan
naima-asiaa. Oltiin epätietoisia, kelle tyttö vihdoinkin suostuisi
menemään avioksi.
Iisakki kävi Miirussa, mutta päivisin ja mitään pelkäämättä,
jotavastoin Rietulan täytyi tavata rakastettuaan yöllä ja pelätä joka
hetki Miirun Eveliinan seipään iskua, sillä tämä oli kerran kesäisenä
iltana omalla pihallaan pauhannut niin, että oli kuulunut Ylä-Rietulaan
asti:
— Jos ei se Rietulan riivattu lakkaa kärkkymästä meidän Eedlaa, niin
minä laitan itseni vahtiin ja kun se pistää päänsä tänne, niin minä
lyön niin että seiväs katkeaa!
Tämän uhkauksen oli kuullut jokainen Korpijoen ja Kolmon kylillä
ja myöskin Rietula ja Iisakki. Edellinen puri hammasta kuulemansa
johdosta, mutta jälkimäinen veti suunsa makeaan hymyyn.
Ja eräänä aamuna, kun Mikkolan kukko veteli ensimäisiä aamuvirsiään,
nousi Iisakki vuoteeltaan ja kävi noutamassa vaateaitasta
verkavaatteensa ja alkoi pukeutua nopeasti.
— Nyt sitä on mentävä pappilaan, ei siinä auta, jupisi hän itsekseen.
Mitä se viivytyksistä paranee. Saattaa Rietula muutamana päivänä kopata
sen Eedlan ja silloin se on mennyttä.
Käskettyään renkinsä valjastamaan hevosen kirkkokääsien eteen, lähti
Iisakki juoksujalkaa Miiruun.
Talossa vielä nukuttiin. Iisakki meni Eedlan aitan ovelle koputtamaan.
— Jos se Eedla nousisi nyt ylös. Hevonenkin olisi siellä jo valmiina.
Edellisenä iltana oli Iisakki käynyt puhumassa Eedlalle pappilaan
menosta ja Eedla oli jorahtanut:
— Samapahan tuo on.
Mutta nyt Eedla kuorsasi kuuluvasti aitassaan ja Iisakki höpötti:
— Eedla, Eedla, hyvänen aika, kun ei kuule, vaikka kuinka... Pitäisi
nyt jo lähteä. Siellä kukkokin jo aamuvirsiään laulelee. Tokko se Eedla
kuulee? Rakas Eedla...
Mutta apua ei tullut, vaikka Iisakki jo potkaisi kerran oveakin.
Eveliinaa piti mennä herättelemään.
— Nouse, hyvä Eveliina, auttamaan. Se Eedla ei taida lähteäkään
pappilaan, kun se kuorsaa vaan. Pitäisi joutua, ettei Rietula mitään
huomaisi.
Eveliina nousi ylös ja meni pihamaan yli Eedlan aitan ovelle. Potkaisi
oveen niin että rämähti:
— Kuuletko sinä tytön toljake, kun sinua ajellaan pappilaan lähtemään
ja sinä kuorsaat kuin hevonen! Laita pian itsesi jalkeille!
— Mikä nyt on hätänä. Ei ole aurinkokaan vielä noussut, kuului Eedla
unisesti urahtavan.
— Vai pitäisi tässä sinulle vielä auringon nousta! Hätä se on, kun
Rietula saattaa vahtia pitää ja lyöttäytyy sinne jälkeenne sekaannusta
aikaansaamaan, pauhaili emäntä.
Kun Eedla oli vihdoinkin pukeutumispuuhissa, kehoitteli Eveliina:
— Laitakin nyt itsesi koreaksi, niin on Iisakin mukavampi katsella.
— Kyllä tätä Eedlaa toki katselee mielikseen, vaikk' olis paitasillaan,
kehui Iisakki.
— Laita sille kukka rintaan, kehoitti Eveliina Iisakkia.
— Kyllä minä... Kasvaahan siellä meidän pirtin akkunan alla
lingerkumina ja samettiruusuja ja ne näkyvätkin olevan jo kukalla.
Pitääpä laittaa.
Mikkolan pihassa oli jo hevonen valmiina, ja noustiin rattaille.
Yli reunojen pursuvan ilonsa vallassa hiutasi Iisakki ohjasperillä
liinakkoa lautaselle. Ajopelit singahtivat portinpieleen, joka oli laho
ja suistui paikoiltaan. Iisakki kuului vielä maantiellä hihkasevan
liinakolle.
Isäntärenki alkoi sovitella kaatunutta portinpylvästä paikoilleen
puhellen:
— Hulluksi tulee vanha ihminen naimisiin mennessään, minkä tuokin
Iisakki. Viikkokausia on syömättä kutjottanut, öisin huokaillut
kamarissaan. Nyt se sen sai, letukkansa, mutta kyllä en minä olisi
mokomasta huolinut.
Iisakki oli toivonut saavansa viettää tämän juhlapäivänään rauhassa
vihollisiltaan, mutta siinä hän surkeasti pettyi. Suutari Horttanaisen
akka piti huolen, että Iisakin onni ja rauha särkyi ainakin täksi
päiväksi.
Rietula oli palkannut Horttanaisen akan pitämään varalta, milloinka
Iisakki aikoisi lähteä Eedlan kanssa pappilaan. Horttanaisen akka piti
vahtivuoroa öisin ja päivällä hänen miehensä.
Ja nyt oli akka huomannut, että Iisakki lähti Eedlan kanssa
kirkonkylään ajamaan ja vielä hihkaisi mennessään. Henki kurkussa
joudutti hän viestin tästä Rietulalle, joka rauhallisena kuorsaili
kamarissaan. Horttanaisen akka jyskytti Rietulan kamarin ovea ja
kiljuen selitti:
— Nyt se Kyrmyniska meni sen Eedlan kanssa... nyt se, rietas, vei
lautamiehen morsiamen. Nouskaa, hyvä isäntä!
Rietula oli pian jalkeilla kuultuaan tämän järkyttävän uutisen.
— Joko siitä on kauan, kun se lähti? kysyi.
— Eikö tuosta jo tunti liene. Sanoin siinä ukolle, että tulisi sanaa
tuomaan, kun minua taas tuo sydänalusvika vaivaa, mutta johan tämä...!
Itseni piti lähteä, enkä kyennyt juoksemaan ja sillä keinoin se rietas
ehti...
— Miks'et sanaa tuonut silloin, kun Iisakki meni Miiruun? karjasi
Rietula. Jos nyt pappi ehtii panna ne kuulutuksiin, niin silloin...
mitenkäs silloin?
— Voi hyvä isä siunatkoon! Ei se kerkeä pappilaan, kun nyt Rie... kun
nyt lautamies vain suorii heti tielle...
Rietula ei ennen milloinkaan ollut joutunut niin pian matkavalmiiksi
kuin nyt. Ruoska vongahti hevosen lautasilla, joka lennähti tielle kuin
nuoli. Kylän koiria oli kokoontunut maantien varteen ja ne seurasivat
Rietulaa haukkuen ja pyörien ärhentelevästi hevosen jaloissa. Olipa se
menoa! Mutta tamma olikin saanut hyvää hoitoa isännältään tämän matkan
tekoa varten.