Poutaisen punainen aurinko oli laskeutunut tyvenenä uneksuvan
Kolmojärven taakse. Oli hiljainen ilta ja pelloilta olivat äänet
vaienneet. Kylän saunoissa vain vastat läiskivät ja höyry pullahteli
oviaukoista, kun itsensä punaiseksi peitonneet miehet palailivat
verkkaan kylvystä ja istuivat pihakiville itseään kuivailemaan.
Miirun Eedla käveli sillan yli Kolmon puolelle ja pistäytyi Kolmon
osuuskauppaan.
Mitä hän sieltä? Oli nähnyt Kolmon tytöillä hohtavan punaisia
puseroita, joihin kangas oli saatu omasta osuuskaupasta ja Eedlan mieli
teki nyt samanlaista punahohtoista puseroa, jolla sopisi esiintyä ensi
sunnuntaina kirkkomäellä.
Eedlan suunnitelmista ei varmastikaan kukaan korpijokelainen tiennyt
mitään, ei edes oma äitinsäkään. Muuten häntä olisikin tartuttu
leiskuvaan palmikkoon ja riipaistu armotta omalle puolelle, omaan
kauppaan tyytymään siihen mustapohjaiseen, punakukkaiseen retonkiin,
jolla Korpijoen neitoset olivat itsensä vaatehtineet.
Mutta Eedla oli muista riippumaton ja päätti kaikesta huolimatta
koreilla ehtapunaisella puserolla?
Rietulakin oli sattumalta pistäytynyt ostoksilleen ja hämmästyi
nähdessään Eedlan tulevan kauppaan.
— No mitä sitä nyt Eedlalle kuuluu? kysäisi hän iloisesti.
— Eipä erikoista... mitä vaan Moosekselle?
Kaupanhoitaja hätkähti, sillä kukaan ei tohtinut sanoa Rietulaa
etunimeltään. Tämäkö Eedla nyt tohti.
Mutta Rietula hymyili vain ja osti Eedlalle suuren pussin karamelleja,
josta toimenpiteestä sai kokonaan tytön luottamuksen puolelleen.
— Johan Mooses on ostanut uuden hatun... Kun kuului se meidän sonni
repineen sen mustan kirkkohatun, virkkoi Eedla jotain sanoakseen.
Rietulan niska kävi punaiseksi, mutta hän ei puhunut mitään. Otti vain
rinkilöitä ja tukki taskunsa täyteen.
Eedla hankkiutui pois lähtemään ja Rietula supatti hiljaa hänelle:
— Mennään tuonne joen rannalle istumaan ja syömään rinkilöitä. Ei
suinkaan Eedlalla niin kiirettä ole.
— Ei, ei, jos sattuu kuka näkemään, esteli Eedla hiljaa.
— Istutaan siellä ladon takana, niin ei kukaan näe, arveli Rietula ja
leikkisänä lisäsi:
— Eedla ei muuten istuisi tämmöisen vieressä?
— Nii-iin! Kun se taas tuo Mooses...
Eedla pyörähti ulos. Rietula painoi hattua silmilleen ja seurasi
perässä. Kylien kohdalla tyytyi Rietula astuksimaan Eedlan jälessä,
mutta pyörähti hänen rinnalleen, kun tultiin polun risteykseen, joka
vei heinäladolle.
— Mennään tästä, niin ei kukaan huomaa, neuvoi Rietula.
— Kun äiti ei vaan sattuisi huomaamaan, arveli Eedla. Silloin se nostaa
möläkän ja tulee tänne seipään kanssa.
Ladon takana oli hirsikasa, ja sille istahti Rietula ja kehoitti
Eedlaakin istumaan. Kaivoi sitten housujensa taskusta rinkilöitä ja
ojensi Eedlalle.
Hetkinen istuttiin hiljaa, ja Rietulan suu heilui kiivaasti. Hän aikoi
nähtävästi ottaa puheeksi keväällä keskeneräiseksi jääneen naima-asian.
— Mitenkä se on, Eedla, etkö sinä sitten millään ehdolla suostu
tulemaan minulle? kysyi hän vihdoin.
— Kyllähän minä, mutta kun se äiti... ja kun se Kyrmyniskakin tuppasi
ne kihlansa.
Rietula heilahti kuin neulan pistosta.
— Joko se, kutjake, ne kihlansakin... Mutta pura pois, Eedla, se
kauppa. Olisihan tuo toista olla lautamiehen emäntänä.
— Tehköön äiti, miten tahtoo. Kyllähän minä Mooseksesta tykkäisin
hieman enemmän, mutta mikäpä siinä auttaa, jos kerran se Kyrmyniska
nai...
— Mutta se ei nai sinua, se on vissi! kiljahti Rietula. Johan nyt on
ihme, että vastoin tahtoaan pitää sille korilaalle työntyä. Minun pitää
ottaa tämä asia uudelleen ja koettaa, eikö sanan voima pysty äitiisi.
— Eihän minulla ole mitään väliä, jos vaan saisi sen Kyrmyniskan
ottamaan pois ne kihlansa.
— Ne annetaan sille, vaikkei ottaisikaan! Rietula melkein huusi.
Kyrmyniska ei tiedä, mikä on laki ja oikeus. Ja jollei tämä asia muuten
selviä, niin minä sanon, että käräjätuvan seinät punoittaa tästä
asiasta!
Rinkilät loppuivat ja Eedla nousi pistäen vaatemytyn kainaloonsa.
— Nyt täytyy mennä, muuten äiti on vihainen.
— Olisi nyt vielä istuttu, esteli Rietula, mutta tyttö meni jo hyvän
matkan päässä.
Kylät nukkuivat vaaleassa yössä. Lehmisavut kohosivat suorina patsaina
ilmaan, ja kellokas jossain karjatarhassa ammahti pitkään, johon kaiku
monistellen vastasi.
Rietula tapasi Eedlan maantiellä. Hän näytti liikutetulta. Otettuaan
Eedlan käden omaansa, virkkoi hän ääni värähtäen:
— Hyvästi nyt, rakas Eedla!
— Hyvästi, hyvästi, rakas Mooses! Kiitoksia rinkilöistä!
Kumpainenkin erosi taholleen. Eedla vaikeni kävellessään, mutta Rietula
hyräili kotipihalle päästessään:
"Jo joutui armas aika".