Hiljainen kesä-yö.
Äänet ovat kylistä vaienneet. Ei kuulu muuta kuin jostain kauempaa
koirien haukahtelu yökulkijoille ja karjatarhoissa kalahtaa silloin
tällöin karjan kello. Lehmisavut ovat jääneet kytemään, ja savu nousee
niistä rauhallisena ja yhtyy matalaksi pilveksi, joka painuu joelle,
siellä sekoittuen joesta nousevaan heikkoon usvaan.
On lämmin kesä-yö, ja Kolmojärvessä kutevat lahnat.
Illallisen jälkeen on Iisakki nostanut verkkokimpun olalleen ja hiljaa
painunut karjapolulle, joka luikertaen vie Kolmojärven rantaan.
Lahna on arka kala, ja hiljaa liikkuu Iisakki laitellessaan verkkoja
venheeseen. Ei uskalla lyödä venheen tappia, vaan hartiovoimalla sen
painaa vesireikään. Köyttelee vaatteita hankoihin, etteivät tullot
nariseisi ja siitä lahnaparvet säikkyisi rantapuolelta syvyyteen.
Kun kaikki on kunnossa, seisahtaa Iisakki ja tähystelee tyveneelle
järvelle, joka uneksien pehmeässä valossa kuvastelee saariaan ja
rantojaan.
Tuolla! Siellä on lahnaparvi, kiireesti vain verkot veteen!
Venhe soluu hiljaa veden pinnalla. Katsellessaan vaalean taivaan
kajastusta veteen ja lehtoisia, tuoksuvia rantoja, hertyy Iisakin mieli
herkän helläksi. Kasvot siliävät valoisaan hymyyn ja käsi pitelee airoa
hellävaroen kuin lasta kädestä.
Saatuaan verkot lasketuksi, vetää Iisakki venheen hiljaa rantakivelle
ja virittää risuista tulen rannalle ison korpikuusen juurelle.
Onpa siinä nyt lysti piippuvalkea, kun vaan olisi Eedla toisella
puolella istumassa ja kahvia keittelemässä...
Muisti siinä Iisakki isien neuvon, ettei saanut kalaa kudettaessa
naista ajatella ja hänkin pudisti Eedlan pois mielestään, ettei
kalaonni menisi ainakaan nyt ensimäisenä yönä. On niin lysti päästellä
rupipäitä lahnoja verkosta ja kutsua Eedla aamulla sompiaiskeitolle.
— Keh, joko se taas riipaisi mietteet naiseen. No, ei se mitään, kun ei
enempää...
Piippu oli unohtunut mantereen rantaan vesikivelle ja sitä täytyi
lähteä noutamaan. Vene lipui hiljaa miehen meloessa.
— Olisi pitänyt pyytää Eedla airomieheksi... No, heh, kah, kun taas
hipaisi ajatuksen lanka sitä Eedlaa.
Mutta pian sai Iisakki muutakin ajattelemista. Rietula oli myöskin
kerännyt aitan orrelta lahnaverkot ja sovitellen ne olalleen lähti
hänkin Kolmojärven rantaan päätellen, että nyt saa siellä yksin,
rauhassa kalastella.
Rietula löi venheen tapin kiinni niin, että kajahti ja kaiku metsän
rajasta vastasi. Työnsi sitten kolistellen venheen vesille ja kurkkuaan
karautellen meloi ruohistoon.
Kuultuaan ensimäisen tapin iskun, hätkähti Iisakki. Kuka kehveli se
sillätavoin kolisteli ja karkoitti lahnat, jotka olivat jo syväyksen
rinnassa nousemassa? Kukapa muu kuin Rietula, se ijänikuinen
kiusankappale!
Iisakin sisälmyksiä kirveli niin, että salpasi henkeä. Miksi tuli
kiusanhenki toisen kalavesille ja lahnakierrokselle? Lempojako se aina
kiertää ja kähnii toisen omaa, niinkuin sitäkin Eedlaa... Jos tuli,
niin miksi ei tullut yhtä hiljaa kuin hänkin? Miksi löi, riivattu,
tappia niin lujasti, että lahnaparvi kaikkosi?
Iisakki veti venheensä rantakiville ja kohensi riutuvaa tulta. Ja siinä
sivussa piti silmällä Rietulan aikeita.
Rietula laski verkkonsa selkäpuolelle Iisakin verkkojen eteen ja veti
saaren rantaan venheensä. Yhä karautteli hän kurkkuaan.
Mutta Iisakki hymähti:
— Jopa nyt Rietula erehtyi, kun luuli kalat kiertävänsä minun
verkoistani. Maapuolelta ne tulevat, jos ovat tullakseen. Karauttele
nyt siellä vaan kurkkuasi, vanha varis! Iisakki tässä nyt kalat keittää
tänä yönä!
Miehet istuivat ja kyyräsivät toisiaan. Kapea salmi oli välissä,
niin että hiljainenkin puhe olisi yli kuulunut, mutta eivätpä miehet
toisilleen mitään virkkaneet, vaan kumpainenkin hautoi povessaan mustia
mietteitään, ehkä vielä enemmän Rietula, jota kaiveli vielä keväällinen
kosintakäyntinsä Miirussa.
Tuli keski-yö, ja Iisakki nosteli jo verkkojaan. Siellä täällä
potki niissä kookkaita lahnoja ja Rietula katseli silmät punaisina
kivenheiton päästä Iisakin kalansaalista ja salamyhkäistä iloa. Hänkin
oli jo muuttanut venheensä mantereen puolelle silmättyään verkkojaan,
jotka olivat tyhjät.
Päästettyään kalat verkoista, mätti Iisakki ne yksin lukien vasuun ja
heitettyään viimeisen, oli Rietula jo melkein hänen viereensä kävellyt
ja virkkoi:
— Sinun yksinomaisuuttasiko ne lahnatkin lienevät, kun kivesit ne
verkkoihisi. Sitä sanoin isävainajalle, kun tänne Hämeestä muutit, että
nyt tuli liika kalavesille ja riistamaille ja niin kävikin. Sinä aina
anastat parhaat kalapaikat ja...
— Älä joutavia... Siellähän ne ovat verkkosi. Laske semmoisille
paikoille kuin haluat.
Keskustelu, joka tällä kertaa kävi sangen säädyllisesti, katkesi
yht'äkkiä, kun metsästä kuului älähdys, jota pian seurasi kaikuva
möyryntä. Mikkolan äkäinen sonni oli huomannut miehet ja tuli juosten
ja mölyten rantaan.
Miesparat hätääntyivät niin, etteivät hoksanneet turvautua
venheisiinsä, vaan Iisakki pötki puuhun, joka oli hänen venheensä
kohdalla ja alimmilla oksillaan antoi hyvän tuen painavalle miehelle.
Rietula pyörähteli hädissään osaamatta lähteä venheelleen, ja sonni
asteli silmät nurin päässä häntä kohti.
— Nouse puuhun, huomautti Iisakki. Tuos' on mänty. Nouse sukkelaan!
Kuka piru sen sonnin on irti päästänyt!?
Puussa, johon Rietula kapusi, ei ollut tukevia alaoksia ja kaareva
vatsa oli vielä esteenä kiivetessä. Avuttomasti mulkoili miesparka,
tavoitellen alaoksia, jotka olivat vielä hyvän matkan päässä käsien
ulottuvilta.
— Reisi! komensi Iisakki. Jollet nyt ponnista, niin putoat pian sonnin
niskaan!
Rietula ponnisti ja pääsi vihdoinkin tukeville oksille.
— Älä hellitä rungosta, muuten putoat, neuvoi vielä Iisakki.
Rietula kekotti korkeudessa ja mänty heilui ankarasta painosta. Jopa
lähti hänenkin suustaan sanoja.
— Kun ei vaan tämä puu katkeaisi, virkkoi.
— Kun olet hiljaa, niin jos tuo kestäisi.
Sonni mölähteli ja kuopi maata vihansa vimmassa. Huomattuaan, että
hänen uhrinsa nousivat jonnekin korkeuteen, alkoi hän puskea puita ja
varsinkin sitä, jossa Rietula sydän kuuluvasti takoen istui.
— Kuka kehno sen on irti päästänyt, ihmetteli Iisakki vieläkin. Ja
mistä se meidät huomasi?
— Itse sinä riivattu olet sen päästänyt irti, kivahti Rietula. Jos
minulla nyt olisi pyssy, niin pian siltä lähtisi sisu!
— Vai pyssyllä sinä... kun se onkin palkittu sonni, vieläpä Kuopion
näyttelyssä.
— Vaikk' olisi saanut kultamitalin, niin kyllä se kaatuisi! Mutta nyt
tämä puu katkeaa!
Ja Rietula kouristi runkoa syliinsä kuin hengen hädässä.
Mutta eihän puu kaatunut. Huomattuaan sen, lakkasi sonni sitä
puskemasta ja tuhkaistuaan muutaman kerran sieraimiinsa, paneutui se
pitkäkseen.
— Katsohan juutasta! ihmetteli Iisakki. Se nähtävästi arvaa, että ei ne
miehet kehtaa kauan puussa istua, ja se jäi odottamaan...
— Vielä sinä sitä viisauttasi...! ...tana! murisi Rietula ja kaiveli
taskujaan nähtävästi aikoen pistää piipun käryämään aikansa kuluksi.
Mutta tupakkavehkeet olivat jääneet venheen tuhdolle.
Iisakkia nauratti, huomatessaan naapurinsa toivottomat yritykset. Itse
hän veteli makeita savuja niin, että koppa ritisi ja savupilvi lainehti
oksien lomassa.
— Täältä saisit piipun, kun ylettyisin antamaan, virkkoi hän suopeasti.
Puut olivatkin niin lähekkäin, että oksat hipoivat toisiaan.
Iisakki taittoi pitkän oksan puustaan, sitoi piipun ja tupakkamassin
sen nenään ja ojensi Rietulalle.
— Otahan tuosta... On niitä keinoja, jos on pahoja päiviäkin.
Mutta Rietula piti Iisakin tarjousta pilkkana ja hotaisi menemään
tupakkavehkeet niin, että ne lensivät alhaalla makaavan sonnin eteen.
— Jo on miehellä sisu, kun ei heltiä tällaisessakaan paikassa. Nyt jos
härkä syö minun piippuni ja massini, niin saat maksaa ne vielä tämän
leikin lopuksi.
Rietulan puusta kuului vain murinaa vastaukseksi.
— Mikä se sokaisikin miehet, että puuhun, kun kerran oli venheetkin,
joilla olisi voinut väistää, arveli Iisakki hyväntuulisena edelleen.
— Piru se sokaisi minutkin lähtemään koko lahnareissulle, pahoitteli
Rietula.
Aurinko nousi ja lähetti lämpimät säteensä tuoksuviin metsiin, joissa
helisi jo lintujen kuoro. Yksi sädekimppu sattui Rietulan pahasti
vääristyneeseen naamaan, jossa raivostuneet silmät muljahtelivat
vuoroin Iisakkiin, vuoroin taas maassa rauhallisesti märehtivään
sonniin, joka oli laittautunut aivan Rietulan puun juurelle.
— Tulee siitä taas lämmin päivä, arveli Iisakki. Olisi tästä pitänyt
päästä lahnaakin keittämään. Sinunkin verkkosi voi siellä revetä, kun
oikein aikamoinen lahnakarja...
— Älä uhittele!
— Mitäpä tässä uhitelemaan... Kuuluisi huuto sinne joelle, niin
karjastaisiin yhteen ääneen, mutta ei se kuulu. Ja tuo sonni pahus voi
siinä makoilla puolelle päivin, jos lähtee sittenkään.
Rietula oli katkaissut puukollaan pisimmän oksan puusta ja karsinut
siitä neulaset ja kiinitteli sen toiseen päähän puukkoaan nuoran
kappaleella. Saatuaan laitteensa valmiiksi, aikoi hän osoitella sillä
sonnia silmään.
— Älä helkkarissa puhkaise siltä silmiä, hätääntyi Iisakki. Johan sinä
nyt, naapuri...
— Puhkaisen minä, jos vaan saan osumaan! karjasi Rietula.
Kepakko ei ylettynyt tarpeeksi pitkälle, ja Rietula taittoi uuden
oksan, leikkeli puukolla paitansa helmuksista kaistaleen, jolla sitoi
jatkon kepin nenään.
— Nyt se varmasti ulottuu! riemuitsi hän ja alkoi sohoa sonnia silmien
seutuville.
— Saat viisi markkaa, jos et puhkaise sonnilta silmiä, lupasi Iisakki
jo hätääntyen.
— Vaikka antaisit koko talosi, niin minä puhkaisen!
— Vaikkako antaisin Eedlankin? uteli Iisakki.
— Annat sinä sen vielä antamattakin!
— Et ota Eedlaa, jos minä terveenä pysyn, uhkaili jo Iisakkikin.
Sonni katseli ihmetellen Rietulan keksintöä. Saikara oli pitkä ja
raskas ja kun puukko alkoi ponnistuksilla osua silmän kohdalle, käänsi
sonni päätään, ja Rietula kirosi epäonnistumistaan.
— Älä kiroile, se suuttuu, kiusotteli Iisakki. Kun annat sen rauhassa
lepäillä, niin jospa se jo iltapuolella jättää meidät.
Mutta Rietula jatkoi yrityksiään ja kohta sonni kapsahtikin jaloilleen
ja alkoi kieli pitkällä puskea Rietulan puuta. Saikara putosi Rietulan
kädestä ja yhä karkeammin kiroten tarttui hän puuhun.
— Kas kun et uskonut, vaikka sanoin, että se suuttuu, naurahti Iisakki.
Rietulalta putosi hattu ja sonni pisti sen heti maata vasten sarviinsa.
— Voi helvetti, kun se oli minun kirkkohattuni! karjasi Rietula.
— Taisi olla ihan kosimahattu. Ja nyt sillä tuo pahuksen mullikka
koreilee.
Rietulan haivenet olivat nousseet pystyyn. Sonni ei näyttänyt pitävän
Rietulan päähineestä, joka oli tarttunut lujasti sen sarviin eikä
irtautunut maata vastenkaan penkoessa.
Iisakki nauraa hihitti puussaan ja Rietula katseli julmistuneena häneen
ja vuoroin kirkkohatun häikäilemättömään hävittäjään. Harakkakin oli
huomannut mieltäkiinnittävän näytelmän ja lensi koivuun aivan Rietulan
istumapuun lähelle. Se katseli hetken pää kallellaan ja päästi sitten
lyhyen naurun. Rietula taittoi oksan kappaleen ja heitti sillä ilkeästi
nirskuttavaa lintua, mutta menettikin siinä tasapainonsa ja tuli puusta
maahan niin, että oksat katkeilivat.
Ihmeen ketterästi pääsi Rietula jaloilleen ja pötki venheelleen sonni
kintereillä. Iisakki katsoi myöskin parhaaksi laskeutua puusta ja
rientää venheeseensä. Sonni jäi rannalle töllistelemään, kun venheet
loittonivat rannasta.
— Tule nyt, naapuri, lahnakeitolle puolisen ajoissa, pyyteli Iisakki
kauniisti kalatoveriaan, mutta tämä vastasi karkealla kirouksella ja
lähti soutamaan niin, että vesi kokan alla kohisi.