Kolmon emännillä oli lystiä pyykkirannassa joen sillan vieressä.
Toukokuun aurinkoinen päivä lämmitti, ja lipeäpata porisi iloisesti
kivien välissä.
Korpijoen eukot olivat muuttaneet pyykkirantansa vähän alemmaksi ja
sattuivat hekin nyt samana päivänä pyykkirannalleen.
— Tässä onkin paljon parempi ranta ja vesikin on puhtaampaa, arveli
yksi.
— Niin vain. Siellä kolmolaiset sotkivatkin aina veden rytkyillään,
ettei puhdasta saanut, varsinkaan, jos satuttiin pyykille samana
päivänä, arveli toinen.
— Niin oli. Kun nyt vaan pysyisivät pyykkirannallaan eivätkä muuttaisi
tänne.
Kolmon pyykkirannalla keskusteltiin myöskin, mutta paljon tärkeämmistä
asioista. Ylä-Rietulan isännän ja Mikkolan Iisakin naima-asia oli
siellä pohdittavana ja se synnytti vilkasta mielipiteiden vaihtoa.
— Kuuluu Miirun Eveliina luvanneen tyttärensä Iisakille. Jo on
siinä hullu ihminen, kun ei osaa valvoa tyttärensä etua. Pääsisi
lautamiehelle ja rikkaaseen taloon.
— Parasta onkin, kun pysyy puolellaan, kivahti Möttösen Taava, joka
salaisesti toivoi pääsevänsä Rietulan emännäksi.
— Kun kuului olleen se Eedla semmoinen löyhkä, ettei ollut osannut
sanoa sitä eikä tätä, kun sulhaset tulivat. Äitinsä oli pitänyt puuttua
asiaan, ja kun se pitää sitä Iisakkia mukamas parempana, niin sille
lupasi ja puhui valmiiksi.
— Kuka sitä puhui?
— Sarvi-Kaisa oli puhunut Rietulan Kustaavalle.
— Voi hyvä isä! Vai semmoinen tuppelo tästä Eedlasta... No näkeehän sen
päällekin päin, että typerä se raukka on.
— Ja semmoista sitten tämä Rietulan lautamies... Kun mies saisi vaikka
kirkonkylän röökinöitä, niin puutuppas nyt tuommoiseen!
— Ja se Eedla kun on vähäkuuloinenkin.
— Älä?
— No varmasti!
— Jo minä nyt ihmettelen sitä lautamiestä!
— Viiraahan se viisastakin, kun sattuu.
Pesupata porisi ja jutut luistivat. Jokainen korpijokelaisista sai
osansa. Ei säästetty Nuusperiakaan, joka istui nytkin polvet pystyssä
osuuskaupan rappusilla ja nautinnolla paistatteli päivää ja heitteli
karamelleja pojille, jotka tappelivat hänen huvikseen.
Kolmon eukkojen likavesi virtaili joessa jo korpijokelaistenkin
pyykkirannalle. Ja siitä nousi melu.
Räätäli Romppasen eukko sen ensiksi huomasi ja kivahti pyttytoverilleen:
— Katso nyt, mikä kura sieltä sillan rannasta tulee! Joko ne kutjakkeet
taas ovat niitä ryysyjään kurnuttamassa!
Mikkolan Iisakki oli huomannut, että molempien kylien vaimoihmiset
olivat pyykillä ja, tietäen heidän välinsä vielä kireämmäksi kuin
miesten, oli hän yleisen rauhan ja Korpijoen naisten kunnian puolesta
varuillaan, jos tappelu syntyisi. Nytkin, kun Romppasen akka oli
huomionsa lausunut, oli hän kuullut sen ja laskeutui osuuskaupan
törmälle siltä varalta, että taistelu akkojen kesken syttyisi.
Romppasen akalla on pöyhkeä luonto. Niinpä hän ei nytkään suvainnut,
että kolmolaiset likasivat heidän pesuvetensä. Akka paapersi sillan
korvaan ja aloitti:
— Onko ne korpijokelaisten vaatteet niin syntisiä, että teidän pitää
laskea likavetenne niiden huuhteeksi!
— Älä tolita! Virta se tuo sinne likavedet, ettäs nyt ymmärrät ja
häpeät! vastattiin aivan oikeutetusti Kolmon puolelta. Ja sitten
vähitellen kehkeytyi keskustelu, joka on sopivin sivuuttaa selostamatta.
Toran kiihkeimmilleen kehittyessä juoksi suutari Horttanaisen akka
sillan kautta Korpijoen puolelle aseenaan miehensä likaiset ja märät
housut. Tämä kävi niin nopeasti, ettei Romppasen akka huomannutkaan,
ennenkuin sai iskun korvalliselleen suutarin housuilla.
Romppasen akalla ei ollut asetta ja hän oli vähällä hätääntyä, mutta
pyykkitovereita ehti apuun aseineen.
— Tuos' on märkä säkki, lyö sillä!
— Ja tässä karttu, jos kovempata asetta tarvitaan!
Romppasen akka sai rullalle kierretyn säkin ja antoi sillä Horttanaisen
akalle sellaisen iskun, että tämä horjahti pahasti.
Mutta Horttanaisen akka katsoi edullisemmaksi käydä käsin
vastustajaansa, ja kierien käsirysyssä pyllähtivät akat jokeen.
— Nyt se tappaa suutarin eukon! huudettiin Kolmon puolella ja
riennettiin apuun, ja ennenkuin Romppasen akka sai apua omalta
puoleltaan, revittiin häneltä vaatteet ja ilkosen alasti, jaloissa vain
pieksulätät, sai hän puolustautua julmaa akkalaumaa vastaan.
Mutta apu joutui ja taistelu kävi yhä kuumemmaksi. Räätäli Romppanen
oli lähtenyt käymään osuuskaupassa ja näki nyt tämän surkean
temmellyksen joen äyräällä ja eukkonsa aatamin puvussa tukka hajalla
häilämässä. Räätälille tuli hätä:
— Joko ne tappavat sinut, rakas Amalia! Tule pois, tule, rakas Amalia,
sukkelaan, muuten ne repivät nahkankin päältäsi!
Mutta räätälin hätähuuto kaikui kuuroille korville. Hänen avionsa
läiskäytteli kartulla iskuja puolelle ja toiselle, ja verissä päin
täytyi akkalauman vihdoin hajaantua.
Iisakki oli aikonut mennä eroittamaan akkoja, mutta ei uskaltanut. Sen
sijaan naureskeli hän ja päivitteli:
— Voi hyvä isä... nyt meni kylien viimeinenkin maine. Ei sitä enää
paljoa ollutkaan, mutta sekin vähä nyt meni ijäksi.
Akat keräilivät hajalle heitetyt vaatteensa ja jatkoivat poraten
työtään, joka räätälin ja suutarin akkojen takia oli hetkeksi
keskeytynyt.
Rietulakin oli huomannut akkojen tappelunäytelmän ja, siepattuaan
tallin naulasta hevospiiskan, lähti hän sovittamaan riitapuolia, mutta
joutui sillalle vasta, kun taistelu oli tauonnut ja asianomaiset
jatkoivat keskeytynyttä työtään.
— Jo tuli nyt yhteinen häpeä kumpaisellekin kylälle, arveli Rietulakin
palatessaan pihaansa.