Kaunis ja lämmin huhtikuu on solahtanut salaa ohi, melkein kuin
hiekka sormien lomasta. Tullut on toukokuun ensimäinen päivä. Siis
juhlapäivä muualla, mutta Korpijoen ja Kolmon kylillä samanlainen
kuin muutkin päivät. Ehkä sentään hieman erilainen, koskapa aurinko
näytti noustessaan entistä punaisemmalta ja kiuru visersi siintävässä
korkeudessa. Metsät näyttivät yöllisen sateen jälkeen vihoittavan, ja
kun koivun oksaa tarkasti lähempää, huomasi lehtisilmujen auenneen.
Ehkä muutenkin oli päivä vähän erilainen, ainakin Mikkolan ja
Ylä-Rietulan isännille.
Kumpainenkin oli nyt viidestäkymmenestä ikävuodestaan ja harmaista
haituvistaan huolimatta auttamattomasti rakastunut Miirun Eedlaan.
Huhtikuussa vielä kumpainenkin isäntämies tunsi vasta tämän polttavan
tunteen esimakua, toisin sanoen, Eedla hiipi hiljaa heidän mieliinsä.
Kumpainenkin tähysteli salaa Eedlan liikkeitä, ja kun tämä Eedla on
hönkäihminen, oli seuraus varma: Vappuna oli jo kumpainenkin isäntä
täydessä tulessa.
Mikkolan tuvassa oltiin aamiaisella. Iisakki oli määrännyt, ettei
kukaan saanut puhua mitään ruokapöydässä. Ja tätä sääntöä ehdottomasti
noudatettiinkin. Äänettöminä nytkin ryystettiin velliä puuvadeista,
joita Mikkolassa vielä oli käytännössä. Ei kuulunut väliin muuta kuin
leivän tasainen leikkaaminen ja puutuoppien kolahtelu honkaiseen
pöytään. Talon perheellä oli hyvä ruokahalu, mutta Iisakki lopetti
kesken syöntinsä.
— Kovinpa se nyt tämä naimapuuha ottaakin tiukalle, kun vie jo
ruokahalunkin, arveli hän itsekseen ja, hätäisesti pistettyään
piippuunsa, kävi ottamassa sunnuntaitakin ylleen ja pujahti salaa
maantielle.
Mutta tuvassa huomattiin isännän hätäinen lähtö ja isäntärenki virkkoi:
— Kyllä nyt taas on ukolla Eedla mielessä, kun ei vellikään kelvannut.
Iisakin jalka nousi keveästi, aivan kuin ennen poikavuosina. Aamukin
oli tavallista kauniimpi ja sekin vaikutti kohottavasti. Peltojen
mullasta nousi tuoksuva huuru. Yöllä oli sulanut viimeinen routa
maasta, ja nyt näytti kuin multa olisi herännyt eloon auringossa ja
pellot odottaneet muokkaajaa.
— Onpa, onpa tämä nyt kaunista kevättä, puheli Iisakki itsekseen
kävellessään pellon piennarta luikertavaa polkua, joka vei suoraan
Miiruun. Muutamien päivien perästä saa ruveta peltoa äestämään ja
kauraa kylvämään. Eikö pian lähtene jäätkin järvistä ja pääsee nuottaa
vetämään. Kunpa nyt vaan se pahuksen Eedla ei olisi kovin ynseä, vaan
suostuisi arvelematta.
Miirun talossa jo Eedla suoritteli ensimäisiä kevättöitä. Jooseppi
ei joutanut milloinkaan tupakan taimilavaa laittamaan ja se työ oli
jo varhaisesta lapsuudesta määrätty Eedlalle. Nytkin hän lapiolla
hämmenteli lavan multaa ja porasi, että hänen täytyi aina ukkojen töitä
toimitella.
Iisakki huomasi Eedlan jo kaukaa ja lähelle tultuaan toimitteli hyvää
päivää.
Eedla lakkasi motkottamasta ja käänteli puhisten multaa mitään
virkkamatta.
Miksi Eedla oli aina näin kylmän koppava Iisakille, vaikka tämän sydän
heltyi ja pehmeni joka päivä? Miksi ei tyttö pistänyt lapiotaan multaan
ja tuikannut kättä Iisakille syvään niiaten ja kysynyt, mitä kuuluu
vieraalle? Jos hän olisi näin tehnyt, olisi Iisakki myhähtänyt ilosta
ja arvellut ei muuta kuuluvan kuin hieman sydäntautia vain, jolle oli
nyt tullut tänne saamaan lievitystä.
Mutta tämä tyttö oli kylmä kuin kala järvessä ja nytkin vain käänteli
multaa, ähkäisten joka lapiopistolle.
Iisakki seisoi vieressä neuvottomana. Huomasi siinä navetan seinuksella
vanhan siankaukalon, käänsi sen alassuin ja istui siihen täyttelemään
piippuaan.
— Tupakkamaatako se Eedla siinä laittelee? kysyi...
— Kuka hullu nyt vielä tupakkamaata laittaa, kun on juhannukseen
vielä kuusi viikkoa, kivahti Eedla. Tuo ukko kun ei itse kehtaa tätä
taimilavaansa laitella, niin rupesin multaa kääntelemään.
— Niin, sitäpä minäkin, että taimilavaa, oikaisi Iisakki. Taisi kasvaa
Eedlan tupakkamaa hyvästi viime kesänä?
— Näkyihän se työntävän vartta, mutta lehdet olivat semmoisia vaivaisia
kurtteloita, sanoi Eedla.
Iisakki hymähti. Pakinatuulellapa tämä Eedla nyt olikin.
— Taisi sentään tulla koko vuodeksi Joosepille käryyttelemistä? uteli
Iisakki.
— Vielä tuo eilen näkyi noita hienoksi jyskyttävän, jurahti Eedla.
— Siellä Mikkolassa se olisi hyvä tupakkamaa, kehaisi Iisakki. Kelpaisi
siellä Eedlan kasvatella, eikä työntäisikään paljasta vartta, kasvaisi
lehteäkin.
Eedla muljahutti epäluuloisesti Iisakkiin.
— Vai vielä tässä pitäisi kylään lähteä näitä tupakkamaita penkomaan,
niin kuin ei tämä jo riittäisi. Hyh, kelpaisi sitä sitten laiskojen
ukkojen nenänsä alla käryytellä ilmaan akkasen ihmisen vaivannäköä.
Iisakki istui polvet pystyssä siankaukalolla ja harkitsi, miten voisi
parhaiten asiansa Eedlalle ilmaista.
— Eihän sitä tosin emäntä-ihmiset joutaisikaan tupakkaa kasvattamaan,
ja minä polttelenkin niitä herrastupakoita vain, virkkoi Iisakki ja
tarkasteli salaa Eedlaa, huomasiko tämä mitään.
Mutta eihän tyttö huomannut. Suotta ei häntä Kolmon puolella
sanottukaan hatarapäiseksi. Näsy tyttö olisi huomannut Iisakin jo
siitä tavasta, millä hän äsken pani piippuunsa, mutta Eedla parka ei
hoksannut vieläkään, vaikka asia jo selvästi sanottiin. Kun sai lavan
käännetyksi, painoi lapion multaan ja lähti keikutellen menemään
tupaan, välittämättä vierastaan. Joku toinen mies olisi jo tässä
tilanteessa kironnut karkeasti, mutta Iisakki ei tiukemmassakaan
paikassa käyttänyt voimasanoja. Painoi nytkin vain hattuaan lujempaan
ja lähti astumaan Eedlan jälkeen. Luonto oli kumminkin kiehahtanut ja
puraisten hammasta, päätti hän kysyä suoraan tytöltä: tuletko vai et?
— Kuulehan, Eedla, minulla olisi hieman asiaa sinulle, kiirehti Iisakki
sanomaan.
— No mitä?
Eedla seisahti epäluuloisesti.
— Sitä minä tässä vaan olen jo pitkät ajat miettinyt, että
emännättömästä talosta ei ole mihinkään. Pitäisi saada puuronkeittäjä?
Ja Iisakki katsoi kysyvästi Eedlaan.
— Velliäkö sitten Mikkolassa vaan keitetäänkin? kysyi Eedla viattomasti
ja aikoi mennä edelleen.
— En minä nyt sitä... hätääntyi Iisakki. Minä vaan olen ajatellut, että
jos Eedlan sopisi tulla keittäjäksi.
Eedla ei vieläkään näyttänyt tajuavan Iisakin rehellistä tarjousta.
Katseli vain typerästi Iisakkiin hetkisen ja kääntyi sitten menemään.
— Jo on siinä tiukkaluontoinen naisihminen, päivitteli Iisakki jäätyään
yksin pihamaalle. Kun pitää mokomalle itsensä paljastaa ihan pohjia
myöten, ennenkuin ymmärtää.
Iisakki meni hiki otsalla tupaan jatkamaan piiritystään.
* * * * *
Tällä välin oltiin myöskin Ylä-Rietulassa suuruksella. Rietula
oli valvonut koko viime yön ja miettinyt naima-asiataan ja sitä,
milloin kävisi Eedlalle tunnustamassa lämpimät, viime aikoina jo
polttaviksi käyneet tunteensa. Rietula istui nyt ruokapöydässä ja
ryysti piimävelliä kuin vihan vimmassa. Hän ei ollut vielä menettänyt
ruokahaluaan, kuten Mikkolan Iisakki. Näyttipä niinkuin ruokahalu olisi
viime aikoina asian johdosta vain parantunut.
Rietula kävi täyttämässä vatinsa piisin nurkalla kolmannen kerran ja
talonväki katseli kauhistuen isännän tavatonta ruokahalua.
Kustaava kysyi jo hätäisesti:
— Mikä sille isännälle on nyt tullut, kun noin kauheasti syö?
Mutta Rietula muljautti vain vihaisesti Kustaavaan, nousi pöydästä,
röyhtäisi pari kertaa niin, että tupa raikui ja pisti puukkonsa seinän
rakoon.
Suutari Horttanaisen eukko tuli tupaan ja, kiirehtimättä istumaan,
kutsui isännän ulos.
— No mitä nyt?
— Voi hyvä isä, kun juoksin niin että henki oli katketa!
— Ka, mikä nyt? Onko suutari sairas?
— Ei, hyvä isäntä. Nyt on paljon pahempata tekeillä. Kun kuulin, niin
piti kesken syöntini lähteä. Kun se Kyrmyniska kuuluu nyt meinaavan
sitä Miirun Eedlaa... ja kun minä olen vähän kuullut sellaista, että
isäntäkin on katsellut sitä vähän niinkuin sillä silmällä...
— Mitä sinä horiset?
— Voi älkää nyt, hyvä isäntä... Itseltään Miirun Eveliinalta sanoi
Sarvi-Kaisa kuulleensa... ja nyt on Kyrmyniska siellä parhaillaan
sitä Eedlaa kysymässä. Minä niin soisin, että Eedla joutuisi hyvälle
miehelle, kun se Kyrmyniska on semmoinen retku ja...
— Onko se totta? Kyrmyniskako on Miirussa? kysyi Rietula tiukasti.
— No ukko ei valehtele ja se sanoi nähneensä, ja pyhävaatteissaan oli
oikein ollut...
Rietula pyörähti kamariinsa enempää kuulustelematta. Pisti verkatakin
ylleen ja loikkasi maantielle huohottavan suutarin akan ohitse, joka
jäi vieläkin siunailemaan kovaa juoksuaan.
Ja kun Mikkolan Iisakki ehti tupaan Eedlan jälessä, jytisivät
jo porstuan permantopalkit Rietulan askelten alla, kun hänkin
hengästyneenä kiiruhti etujaan valvomaan.
Hölmistyipä hieman Iisakki nähtyään Rietulan julmistuneen naaman
oviaukossa. Ja huomattuaan Rietulan verkatakin, selvisi hänelle, millä
asioilla Rietulakin Miirussa liikkui.
Rietula istui penkille ja näytti uhkaavalta. Iisakki istui toisella
penkillä ja katseli neuvottomana eteensä.
— Pahusko sen nyt siihen parhaiksi lennätti? Olisi tässä ehtinyt saada
asiansa valmiiksi, niin olisi Rietula joutanut nuolla näppiään. Mutta
älä nuolase, ennenkuin tipahtaa. Mies tässä nyt olen minäkin.
Sulhaspojat kynivät takkuisia korvallisiaan ja katselivat uhitellen
toisiaan. Eedla puuhaili hellan ääressä heistä välittämättä ja, kenpä
tiesi, aavistamattakaan, että hänestä käytiin ankaraa taistelua,
kenties kohta käsirysyynkin.
Eedla pyörähti ulos ja Iisakki astui heti hänen jälkeensä. Mutta
eipä malttanut Rietulakaan istua, vaan jytisteli toisten jälkeen
hänkin. Eedla pyörähti askareissaan takaisin tupaan ja nyt seisoivat
kilpakosijat porstuassa vastakkain.
— Piruako sinä kuljet täällä toisen morsianta ajelemassa, jyrähti
Rietula.
— Omaani minä olen vain katsellut, kivahti Iisakki.
— Vai omaasi! Minunpa se onkin!
— Vai sinun! Eedla ei huoli sinusta, vaikka voissa itsesi paistaisit!
— Voi hele...!
— Niin se on! Ja minä sen otan!
Emäntä sattui tulemaan parhaiksi ja kesken jäi hosaaminen, joka pian
olisi luultavasti kehittynyt veriseksi tappeluksi.
Eveliina käski vieraat tupaan ja, arvaten miesten asian, kutsui
tyttärensä kahden kesken puheilleen.
— Se on Iisakki tullut kosimaan sinua ja eikö liene Rietulakin niissä
aikeissa. Mutta minä sanon, että Rietula saa potkut. Täältä ei anneta
akkoja Kolmon puolelle. Iisakki on säyseä mies ja rikas. Häneltä sopii
kyllä kihlat ottaa.
Eedla ei sanonut sanaakaan, istua lekotti vain ja katseli esiliinansa
helmoja.
— No, mitä sinä sanot? kysyi Eveliina.
— Mitäpä minä... Minulla ei ole mitään väliä, kuka vaan, virkkoi Eedla.
— No jo minä kuulen...! Vai ei ole mitään väliä. Taitaisit mennä vaikka
mustalaiselle. Mutta koska se niin on, niin minun täytyy ryhtyä siihen
asiaan.
Ja Eveliina pyörähti ulos, raotti tuvan ovea ja virkkoi:
— Tule hän, Iisakki, tänne kamariin!
Iisakkia ei tarvinnut kahdesti käskeä. Heittäen mennessään
vahingoniloisen silmäyksen kilpailijaansa, astui hän kamariin. Mutta
Rietulakin aikoi tulla vatvomaan oikeuksiaan, ja kun Iisakki veti
kamarin ovea kiinni, olivat jo Rietulan kynnet tarttuneet oven laitaan
kiinni.
— Älä sinä tule!
Ja Eveliina pukkasi Rietulaa ja paukautti oven lukkoon.
Rietula kirosi porstuassa, että kartano kajahti. Tällä kertaa suostui
hän poistumaan, mutta uhkasi tulla uudestaan ja ottaa Eedlan vaikka
kappaleina.
— Vai täältä ne pitäisi Kolmon ukoille akat antaa, pauhasi Eveliina. Ei
tule semmoista tuskaa, että tästä talosta, ainakaan Rietulalle! Olkoon
vaikka kahdesti lautamies!
Eveliinan puhe oli Iisakin sydämelle niinkuin hunajaa.
— Niin... tuota... minähän tässä olen Eedlaa jo pitemmän aikaa
mielessäni hautonut, puheli Iisakki. Onhan se Mikkola iso talo eikä ole
muita perijöitä. Kyllä siinä sopii emäntänä keikutella.
— Sopii hyvinkin, vahvisti Eveliina. Laita vaan, Eedla, itsesi niin
että pääset pappilaan, kun Iisakki tulee noutamaan.
— Oikeinko sitä pitää pappilaankin, mutisi Eedla.
— No mitenkäs! Kovat kirjat ne toki siellä tehdäänkin. Kumpainenko talo
ne laittaa kuuliaiset? kysyi sitten emäntä Iisakilta.
— Kyllä minä laitan, ja laitankin semmoiset, ett'ei koko pitäjässä ole
ennemmin nähty. Kihloja tästä vain pitää mennä puuhaamaan.
Asia oli päätetty ja emäntä kiehautti kahvit ja tarjosi tulevalle
vävypojalleen.
— Mutta mitenkäs sitten, äiti, jos Rietula tulee minua tahtomaan,
arveli Eedla, kun Iisakki oli jo lähtenyt.
— Kyllä tuo tyttö on koko leuhkana, kun aprikoi tuommoisia ja vielä
kyselee. Jos Rietula tulee tahtomaan, niin polkaiset jalkaa ja sanot
että en! Ja sillä hyvä.
— Mutta kyllä minä vaan pelkään sittenkin, että Rietula minut nai.
Eveliina sai jälleen aloittaa saarnan tyttärelleen siitä, mitenkä pitää
ihmisen olla vähämielisen, jotta pelkää turhan päiväisiä.
Iisakki asteli ylävästi peltojensa pientareilla. Ei koskaan ollut hänen
rintaansa avarruttanut sellainen riemu kuin tänään. Ja miten luontokin
oli sopusoinnussa hänen mielialojensa kanssa. Miten lämpimästi
värähtelivät päivänsäteet peltojen tuoreessa mullassa ja miten
suloisesti kiuru viserteli kattojen yläpuolella.
Oli niinkuin sunnuntai tämä siunattu Vappukuun ensimäinen päivä.