Oli sunnuntai ja Kolmon ja Korpijoen nuoriso oli kokoontunut
kansakoulun avaraan käsityöhuoneeseen viettämään kylässä toimineen
raittiusseuran hautajaisia.
Hautajaisiako?
Varmasti niin oli huhu kertonut. Kylien yhteinen raittiusseura oli
ollut ensin kitukasvuinen ja sairaloiseksi oli vähitellen muodostunut
sen elämäkin. Ja nyt, kun kylien välit olivat kokonaan katkenneet
osuuskauppa-asian johdosta, uskoi kultainen nuoriso, että myöskin
seuran elämänlanka katkeaisi nyt siinä kokouksessa, joka oli ilmoitettu
alkavaksi kello viideltä.
Kumpaisenkin kylän nuoriso saapui joukolla, ja kylmästi tervehdittyään
toisiaan asettuivat kolmolaiset oikealle ja korpijokelaiset vasemmalle
puolelle, salia istumaan.
Neiti Horttanainen, suutari Horttanaisen sisar, joka oli vuosi
takaperin tullut Helsingistä, oltuaan siellä kätilökursseilla, oli
saatu seuran esinaiseksi eli puheenjohtajaksi ja hän istui nyt
paikallaan puunuija kädessä ja katseli läsnäolijoita. Huomattuaan
nuorison teräskylmät katseet, kävi hänen olonsa hieman epävarmaksi
puheenjohtajan vaativalla paikalla.
Värähtävällä äänellä hän ehdotti laulettavaksi "Jos sydän sulla puhdas
on".
Puheenjohtaja aloitti vapisevalla äänellä laulun nousten seisomaan,
mutta huomattuaan, että osanottajien suut pysyivät visusti kiinni,
painui hän istumaan hiusmartoaan myöten punastuen.
Kultaisen nuorison sydän ei siis ollut puhdas tällä kertaa, koskapa
ei kehdannut yhtyä ehdoitettuun lauluun. Oliko todellakin uskottava,
että nuoriso saattoi muuttua niin paatuneeksi, jotta jätti laulunkin
lahjat käyttämättä ja istua murjotti hautoen mielessään kurjia epäsovun
mietteitä. Eikö löytynyt nuorten sydämissä yhtään sääliä omaa seuraansa
ja sen kainoa puheenjohtajaa kohtaan, joka avuttomana kuin kynitty
lintu kyykötti paikallaan pöydän takana?
Käsi sydämellä voi tähän vastata: ei. Kaikki hyvä ja kaunis oli
kadonnut tästä nuorisosta ja villi, pahaenteinen ilo näytti kiiluvan
poikain silmistä nähdessään kokouksen epäonnistumisen ja puheenjohtajan
vaikean aseman.
Poikien joukosta kuului joku naurun tirskahdus, ja se sai
puheenjohtajan veret liikkeelle. Puristaen pienet kätensä nyrkeiksi ja
kimmahtaen seisomaan, aloitti hän seuraavan puheen:
— Tämä on kurjaa, että tämä meidän seura on mennyt näin alaspäin, ja
se on vielä kurjempaa, että kun minä ehdotan laulettavaksi jonkun
laulun ja vielä aloitan sen, niin suletaan suut tiukasti suppuralle ja
istutaan kuin Lootin suolapatsaat. (Mistä hän kiireessä saikaan tämän
vertauksen?) Tämä on ennen kuulumattoman julkeata, että naureksitaan,
kun pitäisi puhua asioista ja aloittaa kokous. Ja tämä on niin
hävytöntä, että minun pitää olla tämän seuran johtajana, kun kaikki
ovat niin välinpitämättömiä, etteivät kehtaa edes laulaa kokouksen
alussa. Ja tämä on niin kauheata, että tytötkin kehtaavat pistää suunsa
suppuun silloin, kun pitäisi nousta seisomaan ja yhtyä lauluun. Ja
tämä on niin kurjaa, että te nuoret kehtaatte noudattaa vanhempienne
esimerkkiä ja olla pahasopuisia ja katsella noin äkäisesti toisianne.
Tämä on niin, että tämä itkettää ja minä en osaa sanoa...
Puheenjohtaja purskahti äänekkääseen itkuun ja painui pöytää vasten
ankarasti itkeä päristelemään.
Tytöt näyttivät noloilta ja pojat katselivat pieksujensa kärkiä mitään
toisilleen sanomatta. Oli painava hiljaisuus. Sisällä huoneessa ei
kuulunut muuta kuin neiti Horttanaisen äänekäs niiskutus ja ulkoa joen
rannalta teerien kuherrus.
Muutamat tytöistä, supatettuaan hetken, menivät sivuhuoneeseen ja
siellä virisi vilkas keskustelu. Pojatkin sipisivät keskenään.
Ala-Rietulan Hesekielillä oli taskussaan karamellipussi ja toisten
kehoituksesta meni hän siitä tarjoamaan puheenjohtajalle:
— Olkaa hyvä!
Neiti Horttanainen kuivasi silmänsä ja otti karamellin. Hänen värisevä,
pieni sydämensä oli jälleen sulanut ja hän virkkoi kotvan kuluttua:
— Jos sitten aloitettaisiin se kokous.
— Aloitetaan vaan, kuului tyttöjenkin myöntymys.
Joku Kolmon pojista pyysi puheenvuoroa ja ehdoitti heti jyrkästi seuraa
lopetettavaksi.
— Isäkin sanoi, että semmoinen seura saa oikaista koipensa, jatkoi
puhuja.
Kuului tyttöjen joukosta naurun tirskahduksia.
— Loppua se saa semmoinen seura, jossa ei tanssita, arveli taas joku
pojista puheenvuoroa pyytämättä.
— Niin, sitten pidetään seurat edelleen, jos tanssitaan, arvelivat
toisetkin.
— Se on sääntöjen vastaista, lausui puheenjohtaja jyrkästi.
— Penkin alle semmoiset säännöt!
— Niin, sinne ne joutavat!
— Toista se on, kun saa tanssia!
Mielipiteen osoituksia kuin neulan kärkiä suunnattiin puheenjohtajaa
kohti. Hänen asemansa näytti käyvän hetki hetkeltä yhä vaikeammaksi.
Vetikö tosiaankin viimeisiä hengenvetojaan kylän raittiusseura, jota
hän oli huolella hoivannut jo kokonaisen vuoden?
Siltä se näytti.
Tytöt supattelivat nyt jo sangen julkeasti keskenään ja poikia näytti
nukuttavan.
Puheenjohtaja ehdotti seuran jatkamista edelleen ja kehoitti
valitsemaan huvitoimikunnan iltamain pitoa varten.
Mutta silloin aukeni kokoushuoneen ovi ja Vieremäen Kustun partainen
naama näkyi ovella.
— Onko ne meidänkin pojat täällä? kysyi ukko hyvin kuuluvasti.
— Jos on, niin alkakaa laputtaa, jatkoi ukko.
— Tänne niitä syntisiä kokouksianne kuljette pitämään ja sitten aamulla
kuorsataan niin, että talo heiluu. Minä kysyn, onko Jussi ja Eenokki
siellä? — hirvittävä ukko koroitti yhä ääntänsä. — Heti sieltä kotiin
että jaksatte aamulla halonajoon. Vielä sitten korpijokelaisten kanssa
samaan seuraan, jatkoi ukko mennessään.
Syntyi liikettä Kolmon nuorten miesten keskuudessa. Todellakin tässä
istutaan Korpijoen poikain kanssa saman katon alla, vieläpä näköjään
sulassa sovinnossa. Mutta nyt oli paras aika lähteä!
Pojat nousivat kolisten ja äänekkäästi naureskellen astuivat ulos.
Heitä seurasi melkein samassa Korpijoenkin nuoriso uhaten mennessään:
— Penkin alle se joutaa semmoinen seura!
Neiti Horttanainen istui vielä pöydän ääressä. Nähtyään että oli yksin
kokoussalissa, iski hän vihan vimmalla nuijansa pöytään virkkoen:
— No kuolkoon sitten seura, kun ei jaksa elää!
Mutta ulkona virittivät Korpijoen pojat laulun kotiin mennessään:
"Lauletaan me nuoret pojat
kylän kunniaksi" j.n.e.
Ja siihen lauluun vastasivat Kolmon puolen pojat parkaisten ilmojen
pieliä tärisyttävästi:
"Korpijoen kulkurikoirat kynsiänsä nuolee.
Sen kylän akat tyttärinensä kahvinjanoon kuolee."
Tämä laulu lienee syntynyt hetken sykähtävästä mielialasta, niin kuin
monet muut sen tapaiset rekilaulut. Kuultuaan tämän, alkoivat Korpijoen
pojat kiihkeästi neuvotella, mitä pitäisi tehdä kärjistyneiden välien
selvittämiseksi.
Hetkistä myöhemmin kuului Korpijoen puolelta arveluttava aidan
seipäiden rusahtelu.
Kuka niitä katkoi?
Ja mitä tarkoitusta varten?