Siis nimikilpi uudelle osuuskaupalle, jonka korpijokelaiset ovat salaa
kolmolaisilta perustaneet ja parhaillaan sille laittavat lesken tupaa
uudeksi ajanmukaiseksi asunnoksi.
Kolmonkin puolella on huomattu Korpijoen miesten ankara touhu
joen rannalla. Ensimäisenä sen on Rietula huomannut, käytyään
tavanmukaisella aamutarkastuksella pihamaan nurkalla.
— Mitähän siellä nyt korpijokelaiset äheltävät lesken tuvan ympärillä,
on Rietula arvellut tupaan tultuaan. Miehiä häilää kuin ampiaisia joen
rannalla.
Emäntäkin on pistäytynyt katsomassa ja arvelee:
— Varmaankin Kyrmyniska laitattaa uutta tupaa suutari Horttanaiselle.
Taisi tulla miehelle hätä, kun kuuli että Kakolaan joutuu.
— Sitä se lempo laitattaakin, ilostui Rietulakin.
Horttanainen kuorsasi uunilla ja isäntä kävi herättelemään:
— Nousehan, suutari, katsomaan, kun Kyrmyniska laitattaa sinulle uutta
tupaa.
Suutari nousi ja silmät horossa kuunteli, mitä isäntä puhui. Saatuaan
asiasta selvän, virkkoi Horttanainen:
— En kuuna päivänä minä astu jalallani Kyrmyniskan tupaan, en vaikka
eläisin tuhannen ajastaikaa! Vai vielä pitäisi saadakseen toistamiseen
minua joessa uittaa ja se lysti pitää.
Mutta huhu oli levinnyt Kolmon puolella, että Kyrmyniskalle on tullut
hätä ja että laitattaa tupaa Horttanaiselle. Ylä-Rietulan pihaan
kokoonnuttiin katsomaan ja pidettiin aikamoista ilvettä Kyrmyniskan
kustannuksella. Kukaan heistä ei aavistanut, että oli kysymyksessä
riidanalaisen kaupan taikavoimainen ilmestyminen joen rannalle, vieläpä
Korpijoen puolelle.
Tuli iltapäivä ja lämpimän punainen aurinko alkoi painua lähelle metsän
rajaa, mutta yhä touhusivat miehet kaupan järjestämispuuhissa. Mikkolan
tuvasta kannettiin miehissä kaupan nimikilpi ja asetettiin paikoilleen.
— Kyl' se ny' mahraa näkyy Kolmonki puolell', arveli maalari katsellen
ihaillen työtään.
— Näkyy se toiseenkin pitäjään, jos tarkkaan katsoo, innostuivat
isännät, ja Iisakki kysyi maalarilta:
— Paljonkos nyt tulee vaivoista?
— Mahraaks' se ny' olla liikaa, jos ottais kahreksa markkaa, arveli
maalari.
— Mitäs se nyt paljon...
Ja Nuusperi sai kympin vaivoistaan.
— Kukas teitil tulee kaupanhoitajaks'? kysyi Nuusperi.
Sitäpä eivät miehet edeltäpäin muistaneet ajatella, ja nyt meni Iisakin
käsi ensiksi korvalliselle.
— Peijakas, kun tuota ei ole muistettu.
Nuusperi katsoi nyt sopivaksi kääntää miesten huomion itseensä ja
virkkoi:
— Minä sit' olen ollu jo moness' paikass' osuuskauppaakin hoitamass'.
Siel' Etelä-Suomen puolell' olin kaksi vuotta yhress' paikass'.
— Älä...? No että ihanko tosissa? ihastuivat miehet.
— Kyll' se vaa totta ol' joka sana.
— No mitäs siinä silloin muuta kuin Nuusperi hoitajaksi, päätettiin.
— Paljonko sinä vaadit palkkaa? kyseltiin vielä.
— Noo kyl' hää siit' palkast' aina kerkiää, ku'ha täst' päästää ny'
ensiks' alkuu.
Asia oli päätetty ja Nuusperin sydän löi muutamia kertoja liikaa
astuessaan kauppaan järjestelemään tavaroita, joita oli jo tuotu
kirkonkylästä.
— Ku mnää ny saisi eres kakski vuotta heijä kauppas hoitaa, niin ei
siit' olis' kui nurkanpää jälell', arveli hän, samalla pakanallisesti
riemuiten onnenpotkaustaan.
* * * * *
Osuuskaupan nimikilpi näkyi todellakin Kolmon puolelle. Pikkupojat,
joilta oli ankarasti pääsy kielletty Korpijoen puolelle, sen ensiksi
huomasivat ja hypellen veivät uutisen vanhemmilleen.
Rietula meni ensiksi katsomaan. Ei uskonut silmiään, vaan haki
silmälasit ja katsoi sitte hyvin kauan Korpijoen puolelle. Ilmestyi
siihen Rietulan lähelle muitakin katsomaan ja renki Ville sipisi hiljaa:
— Katsokaahan, miten isännän niska punoittaa ja korvallishaivenet
nousevat pystyyn. Kohta räjähtää.
Ja kohta räjähtikin. Rietula kirosi niin, että maa tärisi hänen allaan.
Emäntä säikähti niin, että polvet horjahtivat ja pirttiin mennessään
mutisi:
— Pthyi ruojaa... kun ihan sydänalani tärähti!
Toisissakin Kolmon taloissa kinattiin sinä iltana tavallista enemmän.
Synkkä painajainen oli peruuttamattomasti istunut Kolmon miesten
niskaan. Illallinen jäi syömättä eikä saunan löylykään maistunut, kuten
ennen.
* * * * *
Aurinko oli laskenut ja ilmassa värähteli kevät. Ne ihmiset, jotka
eivät riidelleet, tunsivat povensa oudosti sykähtävän. Jotakin oli aina
odotettavana keväältä, jollei muuta niin aurinkoisia päiviä. Mutta
niistäkin sopi iloita.
Mikkolan Iisakillakin oli hauskaa. Hänen povessaan pulpahteli sanomaton
ilon laine kantaessaan vettä Eedlalle, joka varsiluutineen häili
uudessa osuuskaupassa.
Eedla oli suostunut ottamaan hänet pesutoverikseen ja Iisakki vakaasti
päättänyt kosia Eedlaa sopivassa tilaisuudessa. Hänen viidenkymmenen
vanha sydämensä häilähteli toivon ja pelon vaiheilla, mitä Eedla
tulisi hänen naimatarjouksestaan sanomaan. Mutta rakastunut mies ei
pelkää rakastamansa naisen vastaväitteitä, ja niinpä ei Iisakkikaan.
Ajattelipahan vain, että kun koppaan tuon Eedlan noihin rautakouriini
ja puristan niin että huuto pääsee, niin eiköhän tuo silloin
napisematta suostu hänen kunnialliseen tarjoukseensa.