Eräänä aurinkoisena huhtikuun päivänä tapahtui Korpijoen puolella ihme.
Kolmolaiset nousivat yhtä varhain sen päivän aamuna kuin muulloinkin.
Emännät kiehauttivat ruiskahvinsa ja isännät haukottelivat ja
kiskottelivat sängyssä ja rengit, jotka olivat palanneet yöjuoksusta
tuntia ennen emäntien nousua, menivät kiroillen talliin.
Kukaan ei aavistanut, että joen toisella puolella tulisi tänään
tapahtumaan ihme, jopa mullistavinta laatua, mitä tulee mainittavaksi
kyläkuntien historiassa.
Korpijoenkin miehet olivat tavallista varemmin jalkeilla tämän
merkillisen päivän aamuna ja hymyilivät merkitsevästi toisilleen.
Emännät keittivät aamujuomansa puhtaasta kahvista ilman sikuria ja
ruisjauhoja. Ja kahvit juotuaan lähtivät miehet liikkeelle ottaen
mukaansa kirveet, sahat, höylät ja vielä paljon muita tarpeellisia
kapineita. Iisakki käveli miesparven etunenässä, rautakanki olalla.
Voisi luulla, että miesparvella on pahat aikeet mielessä. Aikovatko
purkaa joen sillan ja siten eroittaa Kolmon puolen muusta maailmasta?
Vaiko kenties hyökätään Kolmon puolelle, ja Iisakki julistaa
korkealla äänellä välien hienon rihmasäikeen kokonaan katkenneeksi ja
aloitettavaksi ryty talojen pihamailla?
Mutta ei ole miehillä niin pakanallisia aikeita koskaan ollut eikä ole
nytkään. Jaloa yhteiskunnan rakennustyötä vain miehet tuiman näköisinä,
otsat kurtussa suunnittelevat.
Joen rannalla, suutari Horttanaisen surullisen lopun saaneen mökin
lähellä on Tuppuraisen lesken vanha tupa, jonka kimppuun miehet käyvät,
eikä maahan jaottaakseen, vaan nostaakseen sen siitä alennustilasta,
jossa se on jo vuosikymmenen siinä saanut olla.
Isännät ja rengit kävivät tavallisesti kiskotellen ja haukotellen
työhön vahvan suuruksen jälkeen, mutta nyt ei oltu suurusta muistettu,
ja kaikista miesten liikkeistä näkyi, että aiottiin käydä kaksin käsin
työhön. Piiput ja takit pantiin heti syrjään ja ensiksi tartuttiin
kirveisiin ja rautaseipäisiin, ja Iisakki kävi johtamaan työtä.
Sillä välin kun toiset väänsivät neljää mahdottoman suurta kiveä ähkien
ja kiroillen maakuopistaan, kopistelivat toiset kirveillään lesken
tuvan seiniä arvellen:
— Kova se vielä on.
— Kyllä siitä tulee.
— Jos vaan nurkkapäät kestävät.
— Pitää liikutella varovasti.
Kivet oli saatu ylös kuopistaan ja hirveällä ähkinällä ne vieritettiin
tuvan nurkille.
— Ja nyt kanget tuvan alle ja nostamaan! Mutta varovasti, varovasti,
miehet, komensi Iisakki.
— Ja niin, ettei silta säry, huomautti joku.
— Niin, se on muistettava, että silta säilyy ehjänä.
— Rotanreikiäpä tuo on täynnä, arveli Miirun Jooseppi tullen ulos
tuvasta, jossa oli ollut pitämässä sisätarkastusta.
Mahdottoman isot kanget työnnettiin tuvan alle ja kymmenen miestä
tarttui kankeihin.
— Ja nyt loput miehet sovittamaan kiviä paikoilleen, määräsi Iisakki.
Väännettiin, ja julma ähellys kävi miesparvessa. Kiroiltiinkin,
että saataisiin voimat nousemaan. Tupa nousi rutisten ja kivimiehet
tarttuivat kohta valtaviin möhkäleisiinsä ja vierittivät ne nurkille.
— Vimperin saki, älä nosta sitä nurkkaa enää, kun nurkkapäät alkavat
putoilla! huusi Iisakki ja komenteli edelleen:
— Miirulaisten nurkkaa ylemmäksi, hei siellä! Pankaa lisäkiveä... vielä
vähän Vimperin nurkkaa ylemmäksi... hyvä on!
Tuvan permannon alla oli valtava törkykasa. Miirun Jooseppi arveli,
että Tuppuraisen leski oli saattanut kätkeä sinne rahojaan ja kömpi
nyt penkomaan kasaa seipään kappaleella. Mutta kasa olikin rottien
asuinpaikka, ja kun Jooseppi söhäisi seipäällään kasaa, syntyi
rottaperheessä yleinen hämminki. Jooseppi peräytyi kiroten ja
rottalauma, huomattuaan aseman, loikkasi jokeen ja ui Kolmon puolelle.
— Voi saakeli!
— Viekää terveisiä!
— Oli varmaankin kaksikymmentä!
— Jos nyt Rietula tietäisi, että täältä rotat sinne lähetetään...
— Hi, hi, hi! Vimperin mielipuoli Kustuakin jo nauratti.
Mutta kauan eivät miehet joutaneet seisoksimaan. Nyt oli tupa uusilla
nurkkakivillä. Uusi ovi ja paljon muuta oli laiteltava entisen lahoneen
sijaan. Tartuttiin taas höyliin ja kirveisiin ja miehet alkoivat heilua.
Emännät toivat taloista puurovateja, ja suurusta ahmaistiin kesken
kiireen ja yhä tulisemmalla vauhdilla jatkettiin työtä.
— Mutta portaatkin pitäisi saada, arveli joku. Mistä ne...?
— Vieritetään tuosta joen rannasta sileitä kiviä.
Kohta ilmestyi Miirun Eedla varsiluudan ja sangon kanssa tuvan
edustalle ja kysyi:
— Joko saa tulla pesemään?
— Ei vielä, vastattiin. Vasta puolen päivän ajoissa.
Iisakki hymyili makeinta hymyään Eedlalle ja virkkoi hiljaa:
— Me sitten Eedlan kanssa yhdessä pesemme, eikö niin?
— Kyllä minä saan yksinkin, virkkoi Eedla ynseästi.
— Noo, eihän niin... parempihan on aina kahden... sopotti Iisakki. Minä
kannan vettä ja Eedla hosaa luudalla.
Näin nousi vähitellen, luultavasti vajaassa päivässä, Korpijoen
huomattavin sivistys- ja edistyskeskus.
Mutta mikä?
Pian se näkyy kaikille ohikulkijoille, näkyypä Kolmonkin puolelle.
Mikkolan tuvassa puuhaa maalarin sälli Nuusperi hikisenä mahdottoman
pitkän ja leveän lavitsan ääressä. Pohjamaali on punainen ja sinisellä
vetelee nyt maalari melkein miehen korkuisia kirjaimia lavitsaan.
Pohjamaalissa hohtaa jo kunnioitusta herättävänä.