Huhtikuun päivä paistoi lämpimästi, mutta kylien pahat välit kävivät
yhä kylmemmiksi ja pahemmiksi.
Nuoret olivat tähän asti olleet vanhojen riidoista välittämättä ja
sunnuntaisin jutelleet kaikessa rauhassa joen sillalla, vieläpä
joskus käyneet taloissakin vierailemassa. Mutta nyt olivat heidänkin
välinsä kylmenneet. Vanhempien ylitsevuotavat kärsimykset velvoittivat
nuorisonkin osoittamaan muuttunutta mieltään toisilleen, ja joen
sillalla sunnuntaisin tapella kahauteltiinkin joskus, milloin sattui
niin että sanakiista ei muuten selvennyt.
Kuivalan pappikin oli saanut kuulla tästä välien kärjistymisestä ja
pitäessään kinkereitä Mikkolassa otti asian puheeksi ja piti jylisevän
saarnan jumalattomuuteen langenneille seurakuntalaisilleen. Mutta
kävipä niin, että Kolmon miehet, luullen papin erikoisesti syyttävän
heitä, pötkivät ulos saarnan kestäessä, ja asia ei siis näyttänyt
papinkaan toimenpiteistä ottavan parantuakseen.
Kyläkuntien emäntäväet olivat huuhtoneet vaatteitaan sillan vieressä
kumpaisetkin omalla puolellaan. Mutta nyt olivat Korpijoen emännät
katsoneet parhaaksi muuttaa pyykkirantansa alemmaksi joen rannalle.
Mikä kehtasikaan siinä kolmolaisten nenän edessä virutella vaatteitaan.
Sanasotakin siinä syntyi, ja silloin aina ohi kulkijat töllistelivät
naureskellen.
Huhtikuun illat olivat raikkaita. Pieninkin ääni kuului pitkien
matkojen takaa, ja kun emännät olivat lopettaneet jo aikaa sitten
kahvikestinsä ja tehneet pesäeron pyykkirannalla, koettivat he laskea
pilapuheita toisistaan niin ääneen, että asianomaiset raikkaina iltoina
saattoivat sen hyvin kuulla. Isännät kuuntelivat pihojensa nurkilla,
miten heidän paremmat puoliskonsa suoriutuvat paljon vaativassa
taistelussa. Ja suloiselta mahtoivat keskustelut kuulua siitä päättäen,
että miehet vetivät suunsa naurun mareeseen.
Suutari Jortikainen, joka muutama vuosi takaperin oli muuttanut
jostakin Kuivalan laitakulmalta Kolmon takamaille, oli, kuultuaan
virkaveljensä onnettomasta kohtalosta, päättänyt muuttaa
rauhallisemmille seuduille ja vaelsikin nyt eräänä iltana maantietä,
kantaen selässään lestisäkkiä ja vaatteitaan. Jortikaisen eukko tuli
jälessä kantamuksineen.
Miirun Jooseppi sattui tulemaan joen sillalla heitä vastaan ja alkoi
kysellä, minne on matka.
Jortikainen istahti sillan kaiteelle, veti henkeä, joka pihisi kuin
aidan raosta, ja virkkoi:
— Pois piti lähteä näiltä mailta. Riita ja tora vaan kiihtyy tässä
kurjassa kyläkunnassa, ja minun vanhat korvani eivät sitä kestä enää
kuunnella. Pois rauhallisemmille maille, jossa ihmisten asumuksia ei
vieritellä jokeen eikä juorut terävien käärmeenkielien lailla myrkytä
ihmisten elämää. Ei minusta ole riitelijäksi enää...
— Enkä minäkään rupea ketään panettelemaan, virkkoi suutarin eukko ja
lähti menemään miehensä häntä seuratessa.
Mutta Jooseppi virkkoi pahoitellen:
— Siinä meni meiltä hyvä suutari. Voi aikoja ja ihmisiä!