Suutari Horttanainen neuloi pieksua Ylä-Rietulan tuvassa. Näytti siltä,
että äskettäin on suutarimestarin mieli läikähdellyt yli laitojensa,
koskapa pikilanka vonkaisi jokaisella vedolla pahasti ja suutarin
piikkiparta tärisi vielä mielenliikutuksen laineista.
Julkinen häpeä onkin kohdannut suutarimestarin arvokasta persoonaa.
Häpeä sellainen, että sitä ei voisi mikään pestä pois Horttanaisen
elämäkerrasta.
Horttanainen oli ollut näihin asti Kolmon ja Korpijoen yhteinen suutari
ja kylien riitaisuuksista huolimatta oli hän tehnyt kumpaisillekin
riitapuolille yhtä virheetöntä työtä, mutta nyt osuuskauppakokouksen
jälkeen oli riivaajainen mennyt häneenkin.
Korpijokelaiset olivat ensin kauniisti pyytäneet ja, sitten kun näkivät
sen turhaksi, vaatimalla vaatineet suutaria heidänkin puolellaan
neulomaan, mutta suutari oli itsepäisesti vain pysynyt Kolmon puolella,
vaikka hänen asuntonsa olikin Mikkolan pellon päässä.
Tulipa sitten Iisakille kerran mieleen, että hänen on heti saatava
uudet saappaat, kun vanhoilla ei kehdannut enää käydä Miirussa Eedlaa
katselemassa.
Iisakki meni vaatimaan suutaria töihin, mutta tämä lupauksistaan
huolimatta antoi Iisakin odottaa itseään.
Iisakki piti varalta, milloin suutari tulee käymään kotonaan ja
varustautui hänkin silloin suutarin tuvalle. Ohimennen on mainittava,
että suutarin tupa on aivan joen rannalla, ja ylenmäärin myrtynyt
Iisakki suunnitteli pakanallista kepposta suutarin lannistamiseksi.
Iisakki meni tuvalle, jossa suutari valikoi parhaillaan lestiä
neuloakseen Rietulalle samanlaiset saappaat, jollaisia Iisakinkin mieli
teki.
Horttanaisella oli laiminlyönnistään paha omatunto ja hän hätkähti
hieman, kun Iisakki astui tupaan.
— ... vää!
— ... antakoon! Mitä sitä isännälle kuuluu? Olisi puuta istuakin.
— Ei kuulu muuta kuin laitat itsesi nyt heti neulomaan niitä saappaita.
— Tuota... ei se nyt käy ennen kuin ensi viikolla... tuota... mutta
ensi viikolla minä tulen varmasti.
Suutari Horttanaisen viimeinen hetki näytti nyt peruuttamattomasti
tulevan. Iisakin niskakin, kasvoista puhumattakaan, oli jo punoittunut
ja hän karjaisi niin että suutarin tukka heilahti:
— Tuletko heti vai et!?
Mutta suutarillakin oli Horttanaisten pöyhkeä luonto. Hänkin
ponnistautui suoraksi kuin seiväs ja huusi sen kuin keuhkoista lähti:
— En!
Enempää ei tarvittu. Iisakin viha kuohui laitojen yli. Tarttuen lujasti
toisella kädellään suutaria housunkaulukseen, kantoi Iisakki hänet joen
rannalle, heilautti suutaria muutaman kerran ja heitti keskelle jokea.
Jättäen Horttanaisen harkitsemaan rannalle pääsyä, astui ukko uudelleen
tupaan ja alkoi heitellä sieltä onnettoman suutarin lestejä herransa
sekaan jokeen, jossa virta alkoi iloisesti viedä kompeita mukanaan.
Horttanainen oli juuri päässyt rannalle, kun hän huomasi tämän Iisakin
uuden toimenpiteen ja hänelle tuli hätä. Virta vei lestejä ja Iisakki
heitteli uusia tuvasta ja ihmeen hyvin se pahus osasikin nakata aina
keskelle jokea. Suutari koetti kepillä onkia lestejä joesta, mutta kun
se keino ei auttanut, riisui hän housunsa nurmelle ja, voihkaisten
surkeasti, pulahti kylmään veteen.
Kun Iisakki oli saanut kaikki lestit nakelluksi tuvasta, otti hän
rikkinäisen padan ja paistinpannun ja lennätti ne rantakiville niin
että rämähti. Niitä seurasi pöytä ja sänkyrenkkana, joka aukeni
kokonaan liitoksistaan saatuaan potkun rantakivikolle.
Mikkolan renki oli pellolla kyntämässä ja isäntä kutsui häntä avukseen,
pannakseen toimeen jälellä olevan kostotoimenpiteensä. Iisakki katseli
kaksi vahvaa koivuista kankea ja pisti ne tuvan perustuksien alle ja
komensi renkiään:
— Tartuhan kiinni!
Ja tupa pyllähti nyt vuorostaan jokeen, josta kauhistunut suutari yhä
harasi lestejään.
Horttanainen nousi rannalle, katseli julmasti kiroillen majansa
hävitystä, mutta Iisakki käveli jo pellolla naureskellen mennessään.
Horttanainen oli vannonut poistuvansa ijäksi Korpijoen puolelta ja
neuloi nyt vieläkin ylenmääräisen vihansa vallassa Rietulan saappaita.
Rietula istui penkillä, katseli suutarin vihaisia kädenliikkeitä ja imi
piippuaan. Horttanainenkin seisautti hetkeksi työnsä, tuikkasi tulen
piippuunsa ja virkkoi:
— Ei ole lysti Iisakilla käräjissä, sen minä takaan. Jos olisi muuten,
mutta meneppäs vierittämään toisen osuutta jokeen. Kyllä se häpeä vielä
maksetaan.
— Kipurahojakin on Kyrmyniskalta vaadittava, virkkoi Rietula.
— Tottahan toki kipurahoja. Kun piti paljain kintuin keväisessä
vedessä... Nyt jo reumatismi repii luita ja ytimiä. On se...
Kustaavakin tuli suutarin viereen istumaan ja arveli:
— Jokohan nuo Kyrmyniskaa nyt sakottavat?
Suutari teki peukalollaan vihaisen liikkeen ja virkkoi:
— Kakolaan se siitä teostaan joutuu, se on vissi.