Osuuskauppakokous on alkanut. Miirun tupa on hiestävän kuuma
ja tupakan-savuinen. Miesten äänet mouruavat nousevan vihan ja
suuttumuksen laineissa, ja piiput käryävät yhtämittaa. Permanto on
syljeksitty märäksi ja niljaiseksi.
Mikkolan Iisakki saa puheenvuoron.
— Tässä on jo tuntikaupalla riidelty ja hosattu eikä ole päästy
yksimielisyyteen kaupan paikasta. Tämä on kurjinta eripuraisuutta,
mitä minä olen koskaan nähnyt ja kuullut. Mutta jollei nyt saada
sovintoa ja yksimielisyyttä aikaan, niin koroitan minä ääneni niin
että se kuuluu Hankoniemeen saakka. Onko kummempaa nähty että kaksi
kyläkuntaa, jotka ovat melkein samoilla pelloilla, riitelevät
osuuskaupan paikasta, kun pieni joen luikero on heidät erottavinaan
eri kyläkunniksi. Ja vielä osuuskaupan, joka on pyhä asia, pyhempi
kuin kinkerit ja kiertokoulut ja jonka pitäisi kyläläiset yhdistää
ikuisilla rakkauden siteillä toisiinsa ja saada häviämään se syntinen
sydämettömyys ja kauna, josta tuoreita esimerkkejä saa nähdä joka
päivä, milloin Kolmon, milloin Korpijoen puolella. Jos ei nyt tämä
riita ja hosaaminen lopu, niin minä huudan koko maailmalle, että täällä
ovat ihmiset semmoisia alkuasukkaita, että toraavat maatessaankin ja
repivät silmät toistensa päästä. Sen minä sanon ja senkin vielä, että
nämä mokomat rupeavat puuhaamaan mukamas osuuskauppaa ja tappeluun asti
vaativat sitä kumpainenkin kyläkunta puolelleen ja silmät verestävinä
mulkoilevat kokouksessa kumpaisetkin kylän miehet omassa ryhmässään
ja hiovat taskussa nyrkkejään hyökätäkseen toistensa päälle. Mutta
sen minä sanon, että jollei nyt lakata tästä rumasta pelistä ja lyödä
rakkauden kättä toisilleen, niin Jumalan viha lankeaa meidän päällemme
ja maa aukeaa ja nielee meidät. Kun kuulostaa teidän juttujanne ja
esityksiänne, tuntuu niinkuin olisi järki jotenkuten luiskahtanut
teidän aivoistanne ja tuuli hajotellut sen pitkin Kuivalan sydänmaita,
ja nyt järjettöminä kuin eksyneet lampaat käytte tuimasti yhteen
välittämättä yhtään siitä, että minä, jolle Luoja on siunannut tuota
järkeä hieman enämmän, koetan kylvää teidän paatuneisiin mieliinne
sovinnon nisua. Mutta kylvö on mennyt hukkaan, se on totisesti karissut
tien oheen ja pahan sisun linnut ovat nokkineet sen suuhunsa ja
ohdakkeet ovat päässeet versomaan ja täyttävät nyt mielenne niin, että
teidän suustanne vaan käy ulos pahat halut ja aivoitukset. Käykää,
miehet, sovintoon, käykää sovintoon ennenkuin armon aurinko laskee
vihanne yli, ja silloin se on jo myöhäistä. Se on myöhäistä, sanon
minä, ja silloin jää osuuskaupat ja muut perustamatta ja meidät...
tuota... meidät perii hiisi joka sorkan!
Iisakki painui istumaan ja pyyhki hikeä otsaltaan.
Eedla oli lopettanut pesupuuhansa ja tullut tupaan juuri parhaiksi, kun
Iisakki oli päässyt oikein lämpenemään ja saanut vertaukset kypsymään
aivoissaan tulikuumiksi ja iskeviksi. Mutta Eedla tuli tupaan, seisahti
ovensuuhun ja katsoi Iisakkiin kunnioittavasti ja hieman lempeästi,
niinkuin Iisakista näytti, ja jylisevä puhe katkesi ennen aikojaan. Ja
taisi katketa huonosti ilman vaikuttavaa loppuiskua.
Tuvassa oli hetken hiljaista. Ei kuulunut muuta kuin kellon verkkainen
käynti, russakoiden ropina seinillä ja muutama tupakkasyljen vihainen
iskentä permannolle.
Mutta yht'äkkiä alkoi kello rämisten ja hätäisesti lyödä. Ja löi
koko vetovarastonsa loppuun niin, että paino alas päästyään jäi kuin
väsyneesti lerkkumaan.
Ja se vapautti kielet jälleen liikkeelle. Iisakkiin oli heitetty
murhaavia silmäyksiä, suurimmalta osalta kolmolaisten puolelta, ja
Ala-Rietulan Vernand virkkoi leuka täristen mielenliikutuksesta:
— Se taisi haukkua meitä.
— Kuka?
— Tuopa Kyrmyniska. Niin se minusta tuntui.
— Kyllä se haukkui meitä hyvänlaisesti, arveli toinenkin Kolmon mies
mustanpunaisena kyyräten Iisakkiin toiselle puolelle tupaa.
— Ei ole isoon aikaan niin perinpohjin haukuttakaan meitä, vahvisti jo
Möttösen Eerokin.
— Sille pitäisi antaa vastasanat.
— Niin, oikea vastamyrkky!
— Anna sinä, Rietula, Kyrmyniskalle sana sanasta, kehoitettiin jo
miehissä.
Mutta Rietula istui hieman allapäin. Hänkin oli huomannut Eedlan
tulevan tupaan ja katseli nyt, miten Eedla kiepsahteli hellan ääressä
hämmennellen piimävellipataa. Pahusko siinä oli, että tyttöletukka
oli niin äksy äsken siellä joella. Hönkäihminen se on... kyllä se...
Rietulaa nykäistiin kylkeen:
— Kuuletko sinä...!
— Ka, mitä?
— Nukuitko sinä, perhana, koko ajan, kun meitä Kyrmyniska haukkui?
— Ka, enhän minä...
— No mitäs sitten noljotat, sano kovat sanat sille.
Rietula terästyi.
— Sano lautamies, kun minua puhuttelet, kivahti hän räätäli
Romppaselle, joka oli kehoittanut kovia sanoja Iisakille sanomaan.
— Oleppa nyt lautamies tai mikä tahansa, niin anna sille sapiskat.
Kolmolaiset alkoivat heitellä vihaisia silmäyksiä Rietulaan. Mitä se
siinä kyyrötti ja vahtasi karsinapuolelle tupaa saamatta suutaan auki,
vaikka aina oli kehkeä kehumaan sillä sanansa voimalla. Antoiko se nyt
vain noin ilman mitään Kyrmyniskan häväistä kolmolaisia?
Rietula huomasi nyt itsekin noloutensa ja koetti sitä pois pudistaa
itseään vihaisesti liikauttamalla. Kalvoi liivinsä taskusta sikarin
pään, pisti sen poskeensa ja puraisi muutaman kerran niin, että
leukalihakset korkealle jännittyivät.
Kolmon miehet huomasivat tämän ja arvelivat, että jopahan miehen luonto
nousee.
Ja Rietulan luonto nousikin. Hän oli pannut merkille, että myöskin
Iisakki katseli Eedlaa hyväntahtoisen ahneesti ja se kismitti mieltä
sen lisäksi, kun Iisakki aina sitä sovintoaan saarnasi ja kerskui
lähimäisen rakkaudellaan.
Jo nousi Rietula puhumaan. Vapauttava humahdus kävi Kolmon miesparvessa.
— Sinä, Kyrmyniska, tulit taas tänne meidän kokoukseen, aloitti Rietula
ja silmänräpäyksen mietti, miten jatkaisi. Pahusko lienee nyt sanat
suusta vienyt.
— Tulinhan minä, kun pyytämällä pyydettiin, virkkoi Iisakki toiselta
puolen tupaa. Ajattelin kyllä jättää pääni pistämättä tänne
ampiaispesään, mutta...
— Älä loukuta leukojasi. Anna kun Rietula puhuu, ärähti Möttösen Eero.
— Niin, minä vaan kysyn, että mitä varten sinä tulet tänne kokoukseen
puhumaan puuta heinää ja sotkemaan ihmisten asioita ja yrityksiä,
aloitteli Rietula. Ja minä kysyn vielä, mikä sinä olet olevinasi, kun
sinun pitää aina haukkua meitä huonosta sovusta ja pahanilkisyydestä.
Sinä et ole edes lautamies ja siltä sinä otat suuvuoron ja esiinnyt
näissä julkisissa paikoissa komentavasti kuin kukko kanaparvessa. Mutta
me emme kuuntele enää tästälähin sinun turhia jaarituksiasi. Sinut
ajetaan ulos, jollet pidä visusti kiinni leipälaukkuasi. Ajetaan pian
koko kyläkunnasta ja Kuivalan seurakunnasta sinne Hämeeseen, josta olet
tänne tullutkin sekaannusta aikaansaamaan.
Rietula painui penkille. Hänen naamansa oli hohtavan punainen ja vesi
tipahteli korvallisista. Häntä hävetti huono puhelahjansa, joka oli
tällä kertaa hänen tietämättään juossut kuiviin.
Taisi tulla ihan ilkoiset häpeät. Mikä se saikin nyt miehen niin
pehmenemään? Eihän vaan tuo Eedla...? Kyllä se taisi olla sen ansio,
että ryhti meni mieheltä. Mokomakin tallukka siinä...! Ilmankos
se Salomoni sanoikin, että älä katso naisen puoleen. Ja ilmankos
Simsonilta voimat meni, kun nainen leikkasi hiukset. Voi tätä Eedlan
lepukkata, minkä teki!
Rietula ei taaskaan huomannut, että Kolmon miehet seivästivät hänet
silmillään ja partaisista suista kuului murahduksia:
— Jo on lampaan luonnolla mies lähtenyt kokoukseen.
— Jokahan vetäisi kyntensä pois koko kauppapuuhasta...?
— Piruko sillä on, kun se ei sano kovia sanoja, työlästyi jo räätäli
Romppanenkin.
— Jo meni mieheltä sisu ennen aikojaan.
— Kun olisi saanut sen sisun jotenkuten kuohahtamaan, arveli Möttösen
Eero.
Mutta Korpijoen miehet hymähtelivät hiljaa ja naureskelivat nähtyään
Rietulan nolouden.
— Hyvä tästä tulee, supistiin.
— Kun nyt Iisakki antaisi vielä toisen samanlaisen saarnan, niin
eiköhän sisu mieheltä pettäisi.
— Jo se sanoi tiukat sanat.
— No ihan niin kuin naulan päähän!
— Eikö liene se saarna sisua Rietulalta ottanutkin.
Iisakin katse oli taas salaa hiipinyt seuraamaan Eedlan askareita.
Nuori tyttö tuntee, vaikka ei näekään, kun häneen kohdistuu kiinteä,
hyväilevä katse, mutta Eedla oli niin paksunahkainen, ettei tuntenut
Iisakin katseiden hyväilyä. Maistoi suolan piimävellistä, keikautti
padan hellasta pölkylle ja pyyhki hierimon sormellaan ja meni sitten
keikutellen ulos.
Iisakki tunsi yhä enemmän lämpenevänsä.
Emäntä siitä on tehtävä Mikkolaan, ei siinä auta. Sillä on lonkatkin
niin leveät kuin emännällä tulee ollakin. Kun ei vaan olisi niin ynseä
miesväkeä kohtaan, että pääsisi sen kansa alkuun...
— Kuuletko sinä!
Miirun Jooseppi nyhjäisi Iisakkia kylkeen.
— Että mitä?
— Kun minä tässä sohitan etkä kuule... että ota vielä puheenvuoro ja
jyrise niille niinkuin tuomiopasunasta.
— Ei niin, innostui Iisakki. Niitä pitää koettaa makealla ja karvaalla
ja nyt on makean vuoro.
Ja Iisakki rykäisi ja nousi puhumaan.
— Kuulkaahan, rakkaat ystävät...
— Lempo sinun ystäväsi! kuului Kolmon joukosta.
— Ystävät, sanon minä, koroitti Iisakki äänensä. Minulla on vielä
pari sanaa sanottavana. Siellä Kolmon puolella on yhtä sileät ja
hyvämultaiset pellot kuin täälläkin.
— On vähän paremmatkin, kuului joku huomauttavan.
— ... ja miehet siellä on yhtä reippaita kuin Korpijoen puolellakin.
Ihan kuin veljeksiä ikään...
— Älä tolita!
— ... kuin veljeksiä ja mikä on kauniimpaa kuin sopu rakkaissa
veljeksissä ja...
— Mutta nyt ei olla veljeksiä eikä...
— ... ja kun nämä rakkaat veljekset ottavat nyt tämänkin asian ja...
— Mutta sitä kauppaa ei perusteta Korpijoen puolelle, vaikka nahka
päältä nuljahtaisi!
— Ei perusteta! On tämä nyt semmoinen asia, että...
— Pidä suusi kiinni, Kyrmyniska!
— ... tämän asian — huusi Iisakki — mutta minä puhunkin nyt
vertauksella. Onko teistä kukaan nähnyt rauhan puuta? Kyllä minä
arvaan, ettei ole nähnyt kukaan. Se on semmoinen puu, että se kasvaa
korkeammaksi kuin minkäänlainen honka ja siinä on semmoiset ihanat
kukkaset, ja kun niitä haistelee oikein voimakkaasti, niin...
— Kuulkaahan sitä!
— Pankaa se pellolle! Se pilkkaa jo meitä!
— ... kun niitä haistelee, niin pahinkin kauna ja pahansopuisuus häviää
ja eripuraisuuden kyöpelit loikkivat häntä koipien välissä ja...
— Ulos, Kyrmyniska!
— Ottakaa sitä housunkauluksesta kiinni!
— Hirtehinen, vai pilkkaamaan sinä meitä!
Kolmon miehet olivat nousseet seisomaan ja heidän takkuiset tukkansa
olivat nousseet pystyyn. Ja silmät pyörivät päässä pahaa ennustavasti.
Tupa oli yhtenä sekavana mölynä. Korpijokelaiset vaativat, että Iisakin
on annettava puhua ja Kolmon miehet lähentelivät jo Iisakkia, hänet
ulos riepoittaakseen.
Mutta Iisakki oli noussut penkille ja huusi niin, että russakat
pakenivat pelästyneinä seiniltä:
— ... kun se rauhan puu kasvaisi tuohon joen rannalle, vaikkapa
Kolmonkin puolelle, niin kaikkoaisi riita ja hosaaminen näiltä mailta.
Yhdessä käytäisiin haistelemassa sen kukkaisia ja...
Mutta nyt oli Iisakin jo lopetettava, huomatessaan äänensä heinäsirkan
siritykseksi siihen mölyyn verraten, jonka miehet olivat kurkuistaan
päästäneet.
Kokous jäi keskeneräiseksi ja Kolmon miehet menivät vähitellen ulos
pitäen kylän raitilla pahaa porua kotiin mennessään. Syyteltiin
Rietulaakin, ettei paremmin Kolmon puolta pitänyt ja antoi kokouksen
mennä sekaisin.
— Minkä minä, kun se ijänikuinen suunsoittaja... perhana... vai minua
tässä vielä syytetään.
Iisakki lähti myöskin kotiinsa, mutta hänen mielensä oli rauhallinen.
Hymähtelipä vielä siinä kävellessään kevätrousteista tietä. Hän ei
enää tuntenut kärsimyksiä kylien huonoista väleistä, eikä muutenkaan
välittänyt kokouksen menosta. Riidelkööt ja tapelkootkin, jos katsovat
asioiden vaativan, mitäpä hän siitä. Toiset asiat askarruttivat nyt
hänen aivojaan. Eedla piteli nyt kiinni hänen ajatustensa kultaisista
rihmoista, ja Eedlan kuva kieppui niin mielessä, että pani melkein
laulahtamaan siinä kevätyön vaalean taivaan alla kävellessä.