Rietula puuhaili myöskin lähtöä osuuskauppakokoukseen. Ylä-Rietulan
isäntä oli ennenkin osottautunut äkäpäiseksi ja kiivaaksi mieheksi,
mutta nyt oli osuuskauppa-asia saanut hänet aivan raivostumaan. Nytkin
karjui hän piioille ja rengeille, ja vanha emännöitsijä Kustaavakin sai
jo ukon mielenpurkauksista osansa.
Rietula oli lautamies ja, kuten sanottu, arka arvostaan myöskin
ulkoasuun nähden. Muutteli nytkin toista paitaa ylleen ja sotkeutui
jotenkuten paitaansa. Kustaavalta pääsi salaa pieni naurunhytkähdys,
mutta isäntä kuuli sen.
— Mitä sinä, akka, hirnut siinä! Lapa tiehes!
Pörröinen tukka ja vihasta pyörivät silmät näkyivät paita-aukosta.
Renki-Villekin alkoi hohottaa nähdessään sen ihmeen, että isäntä
sotkeutui paitaansa.
— Lempojako sinäkin, aikamies, kurnutat, kivahti isäntä ja paita repesi
riekaleiksi hänen käsissään.
— Ovatko ihmiset hulluja, kun nauravat tyhjälle! Minun nuoruuteni
aikana ei naurettu kun kerran tai pari vuodessa, mutta nyt kurnutetaan
lakkaamatta. Ja se on se puoli ihmisessä, jota minä en kärsi. Minä
en ole tyhjälle nauranut, mutta lautamieheksi olen päässyt ja se on
jotain, tiedä se, poika!
Villen poskilihoja nyki, mutta hän puri huultaan. Isännän sanatulva
oli taas ratkennut ja se oli hyvä merkki kokoukseen lähtiessä. Saavat
siellä taas kuulla Rietulan äänen ukkosena jyrisevän ja huomautuksen
siitä, että mies on päässyt lautamieheksi ja rikkaan talon isännäksi
pelkällä sanan voimalla.
— Joko minä valjastan isännälle hevosen? kysyi Ville.
— Sano lautamiehelle, oikaisi Rietula.
— Joko minä sitten lautamiehelle...
— Valjasta vaan ja ota ne kirkkokääsit ja se liinukka.
— Liinukka on ajossa, uskalsi Ville huomauttaa.
— Kuka lempo se on ottanut isännän hevosen! karjasi Rietula.
— Pekkapa tuon näkyi ottavan, totesi poika.
— Pahan hengen nulikka... vai meni tämä ottamaan isännän hevosen.
No, olkoon. Minä menen jalkaisin, mutta sano Pekalle, että laputtaa
tiehensä, ennenkuin minä tulen.
Rietula paiskasi ovea mennessään niin, että rämähti. Pihassa kuului
vielä mennessään jyrisevän piioille, jotka kaivolla pesivät astioita.
Rietula oli viime päivinä tuntenut omituista pakotusta sydänalassaan.
Hierojakin oli käynyt muokkaamassa, mutta ei tullut apua siitäkään.
Se mahtoikin olla jotain henkistä sairautta, päätteli hän siinä
kävellessään sohjuista maantietä. Olisiko se tämä kirottu
osuuskauppa-asia? koetti hän tutkia olemustaan, vaan ei sekään tuntunut
syynä olevan. Se oli jotain outoa ja ennen tuntematonta. Valitettuaan
outoa oloaan suutari Horttanaiselle, joka kyläili sattumalta
Ylä-Rietulassa, oli tämä suutari arvellut:
— Se on rakkauden tautia, usko pois. Samalla tavoin se minuakin vaivasi
ja hetipä taukosi, kun eukon otin.
Niin hänen ystävänsä vakuutteli, ja Rietula oli itsekin asiata
ajatellut viime päivinä. Hän oli tosin aikoinaan päättänyt elää
naimattomana, mutta päätöstähän voi muuttaa tarpeen vaatiessa. Nyt
ei kumminkaan sopinut sitä sen enempää ajatella... Toinen, paljon
tärkeämpi asia oli nyt kysymyksessä tämäniltaisessa kokouksessa. Nyt
täytyi näyttää, mihin lautamies Rietula pystyy, kun tulee oikein tiukka
paikka eteen. Osuuskauppa oli saatava Kolmon puolelle, vaikka olisivat
kaikki Kuivalan seurakuntalaiset korpijokelaisten apuna vastaan
haraamassa.
Miirun Eedla pesi yhä vaatteita joen rannalla. Tällä välin oli hän
käynyt kotonaan ja pukeutunut pyhähameeseensa, jonka helmat oli
kumminkin varovaisuuden vuoksi kietaistu vyötärölle. Punaposkisena ja
reippaana siinä vaan liehui ollenkaan aavistamatta, että veti puoleensa
ohi kulkevien ijäkkäitten poikamiesten huomion, ja sai vakaiset miehet
ajattelemaan naima-asioita silloin, kun muut tärkeämmät asiat olivat
kysymyksessä.
Niinpä Rietulakin mitään pahaa aavistamatta tuli joen sillalla
huomanneeksi Eedlan ja vastoin tahtoaan seisahtuneeksi. Ja kun katseli
siinä Eedlan kiivaita käden liikkeitä ja nopeata jalannousua, niin tuli
heti mieleen, että siinä olisi sopiva...
— Tämä Eedla se vain aina pesua tekee, virkkoi Rietula ja tunsi
tulevansa hyvälle tuulelle.
Eedla vilkasi vieraaseen, mutta eipä sanonut mitään Rietulan
hyväntahtoiseen huomautukseen. Uudelleen täytyi Rietulan huomauttaa:
— Minä tässä vain arvelin, että puhtautta rakastava luonto se mahtaa
olla Eedlalla, kun melkein joka päivä on tässä joella loraamassa.
— Mitähän lienee, jurahti Eedla.
Rietula synkkeni. Eikö tämä naisihminen osannut antaa hänelle siksi
paljon arvoa, että olisi kehdannut kunnollisesti vastata. Ja tätä minä
tässä vastikään sopivaksi...
Rietula näytti hieman neuvottomalta. Mitähän siltä kysyisi? Jos
tiedustaisi tytön vointia.
— Onko se Eedla ollut tervennä? kysyi.
— Mikä sitten? kivahti tyttö ja kääntyi selin kysyjään.
Rietula alkoi jo suuttua.
Karttu läiskähteli tytön kädessä ja kaiku vastasi iloisesti metsän
rannasta. Harakka lensi aidan seipääseen, aivan Rietulan nenän eteen ja
tiuskahti kuin kiusotellakseen.
— Miirun tytär on taitanut käydä ylpeäksi, sanoi Rietula ja astui jo
muutaman askelen mennäkseen.
— On se, murahti Eedla.
Rietula lähti kiivaasti astumaan. Hänen sisunsa kiehahti. Kokouskin oli
vähällä jäädä tämän mokoman takia. Painetaanhan mieleen. Kyllä siitä
Eedlan luonto lauhtuu, kun saa tietää, että emännäksi häntä katsellaan
lautamiehen taloon.
Hehkuvan punainen päivä painui metsän taakse, ja päivällä sulanut lumi
alkoi korskahdella jalan alla. Metsä tuoksui raikkaalta, ja etelältä
leyhähti lauhkea tuuli mietteistä metsää ja sulaneita hankia syleillen.
Kevään ihmeellinen, nuorruttava voima sai kävelijän rinnan sykähtämään
ja unelmat alkoivat versoa.
Kevät oli saanut Rietulan ja Iisakin sydämetkin oudosti sykähtämään,
mutta Miirun Eedla ei tuntenut oloaan oudommaksi kuin ennenkään. Ei
miettinyt muuta kuin sitä, että yhtämittaa saa vain vaatteita pestä,
ja kynsiä paleltaa lakkaamatta. Niin paatunut ja kivikova oli tämän
nuoren naisihmisen sydän.