Padasjoen nimismiehentaloon oli vuonna 1597 kuulutettu käräjät vasta
joulukuussa, vaikka tavallinen käräjäaika oli jo keväällä. Mutta tänä
vuonna olivat Suomessa melkein kaikkialla käräjät, niinkuin
veronkannotkin ja muut viralliset toimitukset, myöhästyneet, sillä
maassa oli alkuvuodesta vallinnut sota ja levottomuus, riehunut katkera
"nuijakapina", jonka jaloista viranomaisten oli ollut paettava pois
toimipaikoiltaan linnoihin ja kaupunkeihin ja jonka seurauksia väestö
sitten monin paikoin oli piillyt metsiin. Vieläkin tämän sodan
mainingit tuntuivat, ja sen peruikseen jättämiä ryöstö- ja muita
juttuja oli näissäkin käräjissä paljon käsiteltävinä. Harvoin kuitenkin
saatiin syytetyt tuomittaviksi: miehet olivat sodassa kaatuneet tai
hävinneet teille tuntemattomille, ja jäljelle jäänyt väestö tiesi
kuulusteltaessa tapahtumista yleensä sangen vähän.
Mutta eräs tulossa oleva juttu oli kuitenkin omansa Padasjoen
nimismiehentaloon keräytyvää käräjärahvasta erityisesti jännittämään.
Kaikki tiesivät, että yksi Hämeen kapinaliikkeiden pääjohtajia,
kaikkien tuntema ja kaikkien suosima Simo Piutulainen oli joutunut
ruununmiesten käpälälautaan ja että hänet nyt oli tuotu tähän
nimismiehentaloon näissä käräjissä tuomittavaksi. Iloinen mies,
neuvokas ja kekseliäs, aina aulis muita auttamaan ja pälkähistä
päästämään, aina valmis hätääntyneitä rohkaisemaan ja aina liukas itse
silmukoista lipsahtamaan, — hän oli nyt nuorissa tuolla saunassa,
jonka ovella oli salpa ja pönkkä. Loitompaa katselivat käräjille
saapuneet lammasnahkaturkkiset miehet tuota mustaa ovea ja supattivat
keskenään:
— Menipähän lopultakin viisas vipuun, miten liekin nyt voutien
kierrokseen jäänyt!
— Monesta loukusta se on pelastunut, mahtaneekohan vielä tästä
saunasta henkensä pelastaa?
— Pitäisi sitä koettaa autella, mutta kovin valppaina seisovat tuossa
pihalla Iivar-herran ryttärit häntä vartioiden...
— Jos Simo itse olisi tällä puolen oven, niin hän kyllä kytketyn
miehen saunasta pelastaisi. Mutta meistä muista ei siihen ole...
— Ei. Ja siksi pitkä on Simon syntiluettelo, että hän varmasti on jo
tänä iltana hirressä!
— Sääli hilpeää miestä!
Niin synkkäsilmäiset, lyhytturkkiset miehet hiljaa supattivat, alta
kulmainsa luimistellen ja vilkuen kiivaan sotaherran Iivar Tavastin
jäyhiin ratsumiehiin, jotka vahvasti aseistettuina pihaa vartioivat.
Mutta sivummalla myöskin kylän naiset keskenään supattivat samanlaisia
säälin sanoja, ja jokunen neitonen pyyhkäisi huivin nurkalla kostunutta
silmäänsä muistellen niitä iloja, joita tuo saunaan nyt suljettu Simo
oli heillekin pitänyt.
Tuomioherroja odotettiin juuri saapuviksi pappilasta. Simon juttu
otetaan kai heti esille, hetki oli täpärä ja vakava. Mutta samassa
kuului saunasta, pönkitetyn oven takaa, iloinen laulu. Ahteella
odottava käräjärahvas hymähti: vanha luontonsa sillä Simolla
vielä tuntuu olevan... laulaapahan, veitikka!... ei se anna
käräjäaamunakaan huolten itseään runnella...
* * * * *
Salpain takana, pimeän saunan savipermannolla, istui köysiin sidottu
nuorehko mies, tirkistellen oven raosta pihalla liikkuvaa ja
kuiskailevaa joukkoa. Hän tiesi sen alakuloiseksi ja murtuneeksi, ja
näitä hyviä tuttaviaan rohkaistakseen hän yht'äkkiä heläytti laulun.
Mutta oikeastaan häntä ei nyt sentään laulattanut. Hän ymmärsi hyvin
hetken vakavuuden eikä osannut enää mitään pelastusta toivoa. Ja
väkijoukon kyljessä, hiukan erillään muista, hän näki yksinäisen
naisen, joka oli vetänyt huivin syvälle silmilleen ja jonka ruumis
hänen siinä kinoksessa seisoessaan toisinaan hytkähti, ilmeisesti
itkusta. Simo tunsi siinä vaimonsa Kuhmoisten Oittelasta, oman, paljon
kärsineen, nöyrän Elisansa, jota hän oli paljon laiminlyönyt... ja
vaivoin hän sai laulunsa reippaana lopetetuksi. Mustumaan rupesi nyt
hänenkin muuten aina rohkea mielensä, eikä hän voinut olla siinä
muistelematta elettyä taivaltaan, jonka hän nyt oivalsi päättyvän
hamppuköyteen. Hän heittäytyi selälleen kylmälle lattialle ja antoi
muistojensa vapaasti liidellä. Mutta kuta kauemmaksi hän palasi
elämänsä kirjaviin seikkailuihin, sitä keveämmäksi kävi hänen mielensä.
Olihan toki maistettu monet maailman makeatkin, monet oli seikkailut
onnella selvitetty, rentonaan oli keinuttu ajan aalloilla, — mitäpä se
hänen elämänsä oli ollutkaan muuta kuin iloista taivaita hirsipuuta
kohti...
Köysiin sidottu mies muisteli köyhää lapsuuttaan Saimaan rannoilla,
mistä hän jo nuorena poikasena oli lähtenyt seikkailemaan, — veri
häntä jo silloin ikäänkuin veti maailmalle. Sotaisat oli silloin ajat,
aseväeksi otettiin poikasiakin, joille luvattiin kultaa ja kunniaa, —
hän otti pestin muutamaan savolaiseen lipulliseen, joka lähti
sota- retkelle Karjalaan ja Inkeriin. Reipasta elämää se oli, iloisia
sotavuosia, mutta sai siellä sentään kärsiä vilua jos nälkääkin. Kerran
hän siihen rehkimiseen kyllästyi, karkasi, pakeni Suomeen, aina
Pohjanmaalle asti. Siellä hän muutaman vuoden piiloili, kulki
rantalaisten mukana merillä ja sisämaalaisten kanssa hauinpyynnissä, ja
paljon hyviä ystäviä hän siellä hankki neuvokkuudellaan ja iloisella
luonnollaan.
— Siellä sitä olisi voinut pysyäkin ja henkensä säilyttää, huoahti
muistoihinsa uponnut mies. — Mutta olipa liian yksitoikkoista se
elämä... veri vaati laajemmas liikkumaan.
Hän palasi takaisin rintamaille, saapui Hämeenlinnaan, antautui siellä
linnueen palvelukseen. Mutta liian ankaraa oli taas siellä siihen
aikaan, Steen Fincken valppaiden silmäin alla, se rautainen komento, —
ennen pitkää hän tästä vanhasta linnapahasesta hävisi kuin tuhka
tuuleen. Muina miehinä hän ilmestyi nyt Päijänteen rannoille, jonne hän
sittemmin koteutuikin ja jossa hän hempeimmät aikansa vietti, milloin
renkinä aateliskartanoissa, milloin vapaana miehenä talonpojissa
vieraillen. Kuhmoisten Saksan talossa, jonka isäntä, entinen
voutirenki, äsken oli saanut knaappioikeudet, siinä hän kauimmin
viipyi, nauratti Kuhmoisten neitosia ja ratsasti isäntänsä asioilla.
Tämän palvelukseen hän lopulta antautuikin ratsumieheksi — taas siis
sotilaaksi, — sai hyvät pestit ja metsämökin asuttavakseen. Sinne hän
eräänä päivänä toi vaimonaan erään Kuhmoisten kukkeimpia kaunottaria —
tarttunut oli näet iloinen veitikka lopultakin yhteen naurattamistaan
naisista, tuohon törmällä nyt itkevään Elisaansa...
Siellä syntyi heille poikakin metsämökillä, — ensi kerran oli Simolla
elämässään silloin oma, vakinainen koti ja kodin onni. Sitähän olisi
voinut jatkuakin. Mutta niihin aikoihin oli taas Suomesta vietävä
paljon uutta väkeä Viroon, taistelemaan Juhana-kuninkaan pitkiin sotiin
venäläisiä vastaan, ja Saksan ryttärit vaadittiin nyt nekin mukaan.
Lähdettävä oli... ja totta puhuen Simo lähtikin taas kernaasti
retkeilemään; olipa tuota hiljaista kotielämää jo muutaman vuoden
kestänytkin. Mutta sotatiloilla rupesi häntä kohta vaivaamaan kova
koti-ikävä... niihin asti tuo outo tunne, ja hän karkasi ennen pitkää
jälleen lipullisestaan, palaten kotiin perheensä luo. Mutta kun hänen
ei sopinut jäädä Kuhmoisten maille, missä hänet kaikki tunsivat, hän
vetäytyi joukkoineen Jämsän metsäkulmille, rakensi metsäsaunan
Längelmäen salolle ja eleli siellä jonkin aikaa kuin herran kukkarossa.
Mutta sotilasvärvääjät osasivat vihdoin sinnekin, ja välttääkseen
kaikki käräjöimiset ja karkurirangaistukset Simo suostui heidän
vaatimukseensa ja otti uuden pestin, kun luvattiin hyvät eväät ja muut
ehdot. Runsas palkka, uudet, komeat sotilaspukimet, riittävät muonat,
ne houkuttelivat liikkuvaa miestä. Ja vietyään perheensä takaisin
Kuhmoisten Oittelaan sekä sille jäähyväiset sanottuaan hän oli taas
sotilasosaston mukana matkalla Viron sotatanterille.
Hän joutui nyt Paidelinnaa puolustavaan väkeen, ja siellä elettiin
näihin aikoihin rennosti, jopa hurjastikin. Se oli toista kuin Simon
ensi retkellä Karjalassa, jossa kotieväitä jyrsittiin eikä palkasta
ollut tietoakaan. Täällä oli sotureilla hyvä palkka ja he antoivat sen
valtoimenaan mennä olueen ja ulkomaan herkkuihin. Entinen sotilaskuri
oli sodan kauan jatkuessa höltynyt ja pitkä soturielämä hurjensi
mielet. Mutta eräänä keväänä loppuivat päälliköiltä rahat, uusia ei
Ruotsista tullut, eikä ollut siis enää mistä sotureille palkkaa maksaa.
Silloin he rupesivat napisemaan, ryhtyivät ottamaan syötävää ja
juotavaa omin lupinsa mistä saivat, ja kun tämä ryöstäminen
kiellettiin, he joivat vaatteensa ja aseensakin.
Niinpä tapasi Simo Piutulainenkin itsensä eräänä päivänä putipuhtaaksi
kynittynä, ja koko se elämä tuntui hänestä tuiki tympeältä. Silloin hän
päätti taas karata, mutta se ei ollutkaan nyt niin aivan helppoa
tarkasti vartioidusta linnasta ja keskeltä kuumaa sotaa. Saatuaan pari
toveria yhtymään tuumaansa hän toteutti sen kuitenkin ovelasti
muutamana syysyönä, petettyään sukkelasti sekä omat portinvahdit että
vihollisen vartijat. Karkurit saapuivat onnellisesti merenrannikolle,
esiintyivät siellä Paidelinnan varusväen muonanhankkijoina ja
pakottivat siinä nimessä suomalaisen silakkavenheen viemään itsensä
Turkuun.
Kun tuo lähettijuttu oli aluksi noin hyvin onnistunut, päätti Simo
jatkaa ja käyttää sitä edelleen. Hän kertoi tärkeästä tehtävästään
kaikille ihmisille niin tarkasti ja yksityiskohtaisesti, että hän pian
— niin hänestä ainakin nyt perästäpäin muistellen tuntui — uskoi sitä
itsekin. Lipullisensa edustajana hän päätti mennä itsensä marski Klaus
Flemingin luo, joka silloin majaili Turun linnassa, valittamaan
maksamatta jääneistä palkoista ja sotaväen nälästä ja puutteesta. Ja
sehän kaikki olikin totta, sen tiesi marski ennestäänkin, eikä hän siis
airuiden valtakirjoja kysellyt. Hän otti valitukset tiukasti varteen,
sadatteli Ruotsin hallituksen saamattomuutta ja huonoa huolenpitoa...
sotaväen täytyy ennen kaikkea saada muonansa ja palkkansa, muuten se ei
tappele, — niin hän melkein ärjyen vakuutti. Jos se ei saa elantoaan
ruunun puolesta muuten, niin ottakoon itse mistä löytää, — se oli
Klaus Flemingin elämän oppi, ja hän lähetti Simon tovereineen keräämään
talonpojilta muonaa. Menkööt Rautalammen pitäjään, erämaan uuteen
asutukseen, sieltä ei liene toistaiseksi vielä ylimääräisiä veroja
peritty, sieltä varmaankin jotakin lähtee Virossa olevalle väelle...
— Siinä se vei askel toisensa valheen tielle, mutta eipä siinä enää
auttanut takaisin pyörähtää, — niin selvitteli muistojaan nuoriin
kytketty vanki saunan savipermannolla maatessaan. - Eikä siinä joudettu
ajattelemaan, että nämäkin retket ne vielä edestä löytyvät, kevyesti
vain seikkailtiin!
Hänen ajatuksensa seurasivat edelleen eletyn taipaleen vaiherikasta
kulkua.
Näin hän oli siis siksi talveksi joutunut kiertämään Rautalammen laajaa
erämaanpitäjää, ja sieltä kertyi kaikkinaista muonaa, viljaa, voita,
kalaa ja riistaa enemmän kuin marskin valtuutus olisi sallinutkaan.
Salomaan miehet tosin murisivat sitä liikaverotusta, ja varsinkin kun
heidän vielä täytyi omilla hevosillaan ajaa nuo raskaat kuormat
alas rintamaille asti, mutta mikä siinä auttoi. Siellä rintamaan
laidassa tuli kuitenkin Simosta ja hänen tovereistaan äkkiä ero.
Viimeksimainitut tahtoivat näet ajaa kerätyt saaliit johonkin
satamakaupunkiin, sieltä Viroon vietäviksi, mutta Simosta se oli hullu
tuuma, — niinkuin olikin. Hän laski saattajat menemään ja rupesi
saalista jakamaan.
— Ettepä te pitkään ajattele, niin hän oli sitä tehdessä tovereitaan
nuhdellut. — Tulette muonanne kanssa Viroon, pääsette ehkä oman
lipullisenne luo, mutta mitä teille silloin tapahtuu...?
— Miehet kiittävät meitä, kun saavat ruokaa...
— Ehkä kiittävät miehet, mutta päälliköt nappaavat teidät karkureina
kiinni. Siitä tulee tutkimukset, sotatuomiot kaikista valheista ja
vääristä valtuuksista, joudutte kiikkiin, lopuksi ehkä hirsipuuhun...
— No miten sitten olisi meneteltävä?
— Tarvitaan niitä ruokia täällä kotonakin, ei liene liikoja teidänkään
perheillänne. Syödään nyt kerran kylläkään mekin...
— Ei sitä uskalla, tuumivat toverit päätään punoen.
— Kun lienette tähän asti uskaltaneet, ei asia siitään pahene, vaikka
eväät ominanne pidätte, — niin oli Simo heille vakuuttanut. Ja hänestä
itsestään olikin maailman luonnollisin asia, että hän vie keräämänsä
muonan saamatta jääneestä palkastaan kotiin Kuhmoisiin. Niin hän
tekikin, minne lienevät toiset miehet eväineen huvenneet, heistä ei hän
ollut myöhemmin mitään kuullut. Viroon he arvatenkaan eivät joutuneet,
sillä Juhana-kuninkaan kuoltua oli tällä välin vihdoinkin saatu
välirauha solmituksi ryssän kanssa ja Virosta tuotiin juuri niihin
aikoihin joukko toisensa perästä suomalaista väkeä kotimaahan, johon se
majoitettiin talonpoikain luo "linnaleiriin". Ja Simo toivoi voivansa
siinä yleisessä humussa huomaamatta asettua kotiin palanneena soturina
asumaan kotimökkiinsä Kuhmoisten Oittelaan.
Onnekseen hän sen aluksi tekikin, ja herroiksi se kevät- ja kesäkausi
siellä elettiin. Syötiin erämaan eväitä, paistettiin kystä ja
rasvaista, ja elämä oli kuin silkkiä. Huolta ei ollut mitään eikä
puutetta mistään. Kisailtiin pitäjän nuorten kanssa, autettiin
puutteessa olevia, nauratettiin kylän naisia ja kehuttiin kylän pojille
sodan kuulumisia, sekaisin totta ja keksittyä.
Mutta kesää pitemmälle ei niitä makeanleivän päiviä taaskaan kestänyt.
Ruunun ratsuvoutien ja muitten "munsterikirjurien" kuuloon oli sillä
välin tullut, että se "suuri vekkuli Simo Piutulainen" — tällaisen
lempinimen oli hän silloin jo saavuttanut —, joka oli karannut
Virosta, eleli komeasti kotimökillään ja söi komppanialleen keräämiään
muonia. Simon korviin tuli taas tieto, että häntä aiottiin tulla
Oittelaan tervehtimään... kiinni pistämään, tutkittavaksi viemään
Turun linnaan. Sinne ei Simo millään ehdolla tahtonut joutua — hänet
saattoi siellä tuntea marski ja muutkin — eikä hän sen vuoksi jäänyt
aiottua vierailua odottamaan. Eräänä syyspäivänä hän livisti
kotimökistään liukkaasti muille markkinoille, vieraili kotvan
naapuripitäjissä ja koetti pysyä siellä tuntemattomana. Mutta hänet
tunnettiin pian täälläkin terävästä kielestään ja leikillisestä
luonteestaan, eikä veitikan lopulta, talvikauden näin piiloiltuaan,
auttanut muu kuin paeta yhä pohjoisemmas, kunnes hän lopulta taas
päätyi Pohjanmaalle asti, missä hänellä oli vanhat, varmat tuttavansa
ja vanhat, varmat lymypaikkansa, Kiinni joutumisen hätää ei enää ollut.
Mutta siellä Pohjanmaan lakeuksilla hän tapasi nyt kylissä liikkuessaan
vanhat tuttavansa myrtyneinä ja kiihtyneessä mielentilassa, ja tämä
mieliala, viha ruunun miehiä ja sotaväen mielivaltaa vastaan, siellä
yhä terästyi, kuta enemmän aika kului. Oli näet syntynyt kova riita
Pohjanmaan talonpoikain ja ruunun voutien sekä ryttärien välillä, jotka
viimeksimainitut vaativat ja veivät talonpojilta veroja, joita nämä
pitivät laittomina, sekä vastoin nimenomaisia sopimuksia majoittivat
talonpoikain luo ja elätettäviksi hurjia huovejaan ja nihtejään. Asema
kiristyi kiristymistään, ja ennen pitkää ruvettiin Pohjanmaalla
hankkimaan kovaa kovaa vastaan — hiomaan sekä hampaita että keihäitä.
Simon omiin oloihin tämä mieliala ei huonosti soveltunut, ja hän
kuuntelikin alun pitäen halusta tuttavainsa talonpoikain ärtyneitä
neuvotteluja ja vihaisia päätöksiä, — päätöksiä itse, omalla
miesvoimalla, vapauttaa maakuntansa noista väestöä kiusaavista ja
kiskovista huoveista ja erinimisistä veroherroista.
Ennen pitkää oli Simo, herkkä ja hanakka mies, sydäntään myöten
talonpoikain juonessa mukana; olipa hän pian paras mies kokouksissa
kirkonmäillä ja neuvotteluissa pirttien pimennoissa. Hän oli kyllä itse
entinen "ryttäri" ja jokin vuosi sittenhän hän vielä itse oli ollut
talonpojilta linnaveroja ja liikaveroja perimässä, mutta se ei estänyt
hänen herkkää luontoaan nyt talonpoikain asiaan ihan tosissaan
innostumasta. Ja talonpojat puolestaan luottivat häneen, vanhaan,
hyvään tuttavaansa ja pitivät onnenaan, että saivat mukaansa tuon
entisen neuvokkaan sotilaan, joka ne sotaisetkin temput tunsi ja
saattoi heitä asian tullen aseellisissakin yrityksissä johtaa. Taas vei
askel toiseen, ja Simolla oli sen syksyä työtä ja touhua tarpeeksi.
Niin alkoi sitten Pohjanmaalla talonpoikain aseellinen liike,
"nuijasota", joksi ruunun herrat sen liikkeen piankin pilkaten
nimittivät. Voudit ja huovit ajettiin verissä päin pois Kyröstä ja
Ilmajoelta, ja ensi voitostaan hurmaantuneet talonpojat vannoivat
marssivansa Turkuun asti. Mutta nostattaakseen muitakin maakuntia
samaan liikkeeseen he lähettivät lähettiläitä maan eri osiin,
ja Simo Piutulainen sai toimekseen herättää jalkeille Hämeen hitaat
miehet, koska hän ne paikkakunnat parhaiten tunsi. Halki Suomen hän
hiihti nyt näille asioille kotoisiin Päijänteen pitäjiin, ja
toimekkaana hän siellä häärikin helppoa kylvöään tehden kylästä kylään,
keskuspaikkanaan kuitenkin Kuhmoisten Oittela, jossa hänen pieni
perheensä yhä asui. Verot olivat kaikkien maakuntain talonpojille
tavattoman raskaat, sotaväen majoitus ja kuljetus Hämeessäkin
sietämätöntä, — herkästi siis kuuntelivat hämäläisetkin Simon puheita
ja houkuttelevia lupauksia, ja monet heistä olivat pian valmiit
yhtymään pohjalaisten juoneen. Eivätkä he malttaneet jäädä odottamaan
Pohjanmaalta tulevaa vyöryä, he nousivat jo omin päin suksille, ajoivat
voudit ja huovit matkoihinsa, anastivat ruunun aittoihin kootut
veroviljat, voit ja riistat, ja jakoivat ne keskenään. Eikä Simo
suinkaan siinäkään jaossa osattomaksi jäänyt, — taas elettiin
herroiksi Oittelassa muutamia talvisia viikkoja, ja maailma näytti
makeasti hymyilevän.
— Hohoi, huoahti saunaan teljetty mies, nousten taas istumaan ja
silmäillen raukeasti oven raosta pihalle, mihin jo korkeita saanirekiä
oli kerääntynyt, — käräjäherrat näkyvät siis jo saapuneen! — Se oli
lyhyt unelma, kaunis uni, joka päättyi katkeraan heräämiseen!
Eipä siltä, ettei Simo olisi osaltaan asioita ovelasti järjestänyt.
Hämäläiset hereille saatuaan hän riensi takaisin pohjoiseen päin ja
ohjasi sieltä erään osaston nuijajoukkoa, erämaan sapettuneita miehiä,
Päijänteen länsipitäjiin, joissa nuoret miehet nyt sankkana,
innostuneena parvena tähän kapinajoukkoon kylä kylältä liittyivät. Oli
aikomus rynnätä suoraan Hämeenlinnaan, jonne kansannousua pelästyneet
aateliset perheineen olivat joulun tienoissa paenneet suuressa hädässä
ja jossa silloin oli niukasti puolustusväkeä, rynnätä Hämeenlinnaan ja
puskea sieltä edelleen yhtä pohtia Turkuun. — Simo oli innokkaasti ja
sitkeästi ajanut juuri tätä suurta, rohkeaa tuumaa. Mutta toisia
silloin etsikkohetkellä jänisti, he viehättyivät autioiksi jätettyjä
herrastaloja ryöstämään ja yhä uusia talonpoikaisjoukkoja mukaansa
herättämään, ja siihen livahti tärkeä ja täperä hetki. Meni joulu ja
uusivuosi, tammikuutakin kului pitkälle. Ruunun miehet ehtivät sillä
välin kokoontua ja varustautua, ja niin talonpojat joutuivat veriseen
selkäsaunaansa Padasjoen Nyystölässä... Huih, se oli kaamea päivä!
Simo ei ollut läsnä tässä julmassa verilöylyssä, hän oli silloin
Asikkalassa uusia nuijamiehiä nostattamassa ja kuuli sinne tuon ankaran
tuloksen. Mutta siihen Nyystölän löylyyn se oikeastaan kuitenkin
katkesi hänenkin taipaleensa. Sen jälkeen hän sai näet paeta ja
piiloilla paikasta toiseen kuin ajettu hirvi, — häntä ajoivat
nyt sekä huovit, jotka hänessä näkivät sotilaskarkurin ja
vaarallisen kapinanjohtajan, että myöskin jo talonpojat, jotka häntä
onnettomuudestaan soimasivat ja syyttivät petturiksi, — turvaa ei
ollut enää missään. Kerran hän jo olikin satimessa: oli kesällä käynyt
öiseltään Kuhmoisten Oittelassa perhettään tervehtimässä — viimeisen
kerran hän silloin omaisensa tapasikin — ja sieltä palatessaan hän
joutui naapurikylässä levätessään voutirenkien kahleisiin, nuoriin,
niinkuin nyt... Mutta silloin vielä ystävät ehtivät katkaisemaan nuorat
ja hän pääsi livahtamaan ovesta ja sukeltamaan metsään, jossa muitakin
pakolaisia lymyili. Vielä kerran näytti hänelle silloin elämä
valkenevan. Ruotsista oli näet Kaarlo herttua, talonpoikain ystävä,
juuri saapunut Suomeen kukistamaan Klaus Flemingin hirmuvaltaa, ja Simo
pyrki nyt heti tästä tiedon saatuaan syyspimeitä metsiä myöten hänen
joukkoihinsa liittymään. Mutta hän ei ehtinyt perille. Iivar Tavastin
huovit, joita oli hänen jäljillensä pantu, tapasivat hänet taipaleelta,
ja nyt ei päässyt enää kukaan ystävä hänen köysiään katkaisemaan.
— Eikä pääse enää, huoahti vanki, taas tirkistellen pihaan, jossa
Tavastin huovit jo olivat asettuneet kehään saunan ympärille, ikäänkuin
saalistaan hakemaan. — Se elämäni on nyt eletty, se on ollut alusta
asti matkaa hirsipuuhun, mutta piru vie, ikävää ja yksitoikkoista
matkaa se ei ollut...
Käräjät pidettiin Padasjoen nimismiehentalossa. Kaikki ne kolttoset,
retket ja juonet, joita Simo oli saunan permannolla käräjäin alkua
odotellen muistellut kirjavan taipaleensa varrelta, ne tuotiin siellä
nyt paljon räikeämmässä muodossa, raskaina syytöksinä, esille häntä
vastaan ja kirjoitettiin tuomiokirjaan, josta jälkimaailma sitten
on päässyt tutustumaan Simo Piutulaisen seikkailurikkaisiin
elämänvaiheisiin. Tuomio langetettiin ja pantiin heti täytäntöön muille
varoitukseksi.
Käräjäin loppuun asti riippui iloisen veitikan venytetty ruumis
männikkömäelle rakennetussa hirsipuussa joen anteella, ja kauhun
vavistus valtasi käräjärahvaan, hilpeän miehen monet ystävät, kun
heidän sen männikön ohi kulkevaa tietä pitkin oli laskeuduttava joelle.
Sitten otettiin ruumis alas sekä kuopattiin mäkeen hirsipuun alle, ja
yhden miespolven muisti paikkakunnan rahvas, että tuossa lepää se suuri
rikollinen, sotilaskarkuri ja ruunun ryöstäjä, joka eläessään kuitenkin
oli ollut sydämellinen, rattoisa mies, neuvokas ja kaikille avulias
veitikka.
Seuraava miespolvi ei enää hautapaikkaa eikä Simo Piutulaista
muistanut, hänen nimensä ja elostelunsa säilyi vain tuomiokirjoissa.