Elettiin joulunaluspäiviä vuonna 1415. Oli varhainen iltapäivä, mutta
pystyvalkea palaa roihusi jo niissä Oulunsalon rannikkotalojen
pirteissä, jotka olivat kuin kätketyt metsän siimekseen, ettei niitä
merelle päin näkyisi. Eräässä suurimpia pirttejä talonväki hääri
puhdetöissään takkavalkean ympärillä, mutta pirtin pitkän pöydän
ääressä istuskeli siellä muutamia matkamiehiä pärevalkean lepattavassa
valossa, hekin siinä puuhakkaina hommaten. He olivat äsken kelkalla
vetäneet laivastaan, joka oli jäätynyt saaren suojaan, tynnyrin, ja sen
tappia he nyt availivat, talon kipot ja kannut siinä varallaan.
Nämä miehet olivat turkulaisia kauppamiehiä, jotka syyskesällä olivat
purjehtineet Oulunsuuhun ja nyt jääneet laivoineen tänne talvehtimaan,
asuen majamiehinä rannikon kalastaja-maanviljelijäin luona Oulunsalon
suurimmassa pirtissä. He olivat tahallaan jättäytyneet tänne talveksi
käydäkseen kauppaa Pohjan pirkkalaisten, lapinkävijäin sekä Pohjanmaan
suurten jokien lohenpyytäjäin kanssa, ja hyvin heiltä näihin asti
kaupat olivatkin luonnistaneet. Mutta pohjolan pitkä pimeä ja sen
avuton yksitoikkoisuus oli pian ruvennut heidän mieltään masentamaan.
Eihän siellä ollut valoisaa taikka puolihämärääkään aikaa kuin pari,
kolme tuntia vuorokaudessa, jolloin näki liikkua ulkona ja käydä
kauppaa ranta-aitassa, mihin he kokosivat ostoksensa ja missä pitivät
kauppatavaraansa. Muu osa vuorokautta täytyi virua huonosti valaistussa
tuvassa, nukkua sen raheilla nukkumasta päästyäänkin ja sitten
koettaa päretulen valossa edes jotakin näperrellä. Se kävi niin
pitkäpiimäiseksi, että turkulaiset olivat melkein jo katuneet
jäämistään talveksi tähän kaukaiseen, pimeään maanääreen. Mutta
lyhentääkseen edes tulossa olevain kirkkopyhäin pitkiä, pimeitä
puhteita he olivat nyt vetäneet laivastaan maihin tuon pulleamahaisen,
rautavanteisen viinitynnyrinsä, jonka seurassa he tiesivät pitkien
iltojen kuluvan hauskemmasti. Näihin tynnyrinavaajaisiin he olivat
kutsuneet vieraikseen Oulunsalon papinkin ja lukkarin, ja kun tapit
vihdoin oli avattu, rupesi pöydän ympärillä kielenkanta laukeamaan.
Turun kauppamiehet, joita oli kolme, olivat syystalvella käyneet
kauppamatkoilla Pohjanmaan toisillakin jokisuilla, Haukiputaalla,
Iissä, Simossa, Kemissä ja Torniossa, ja sillä välin pitäneet
rihkamakauppaa niissä parissa tavara-aitassa, joita turkulaisilla
vanhoilta ajoilta oli siinä Varjakan saaren vastapäisellä rannalla. Nyt
he kertoivat vierailleen tuosta äskeisestä kauppamatkastaan ja Tornion
markkinoista, joista he olivat tuoneet mukanaan pari hevoskuormaa Lapin
antimia, arvokkaita näädän ja majavan nahkoja, — niillä he tiesivät
Itämeren kauppapaikoilla olevan vilkkaan kysynnän. Kertoivat siinä
näkemistään ja seikkailuistaan yhä virkistyen ja äänekkäämmiksi käyden.
— Siellä Tornion markkinoilla oli väkeä monenlaista, ruotsalaisia,
norjalaisia, lappalaisia, vienalaisia, siellä puhua poristiin monilla
kielillä ja kauppatavaraakin oli jos minkä näköistä ja nimistä. Se oli
kuin Baabelin kaupunki!
Näin jutteli nuorin turkulaisista, Hannu Villikainen, joka nyt ensi
kerran oli näillä Pohjanmaan kauppamatkoilla ja johon Tornion markkinat
olivat tehneet peräti valtavan vaikutuksen. Mutta toinen turkulainen,
vanhin joukosta, Juho Rengonpoika, joka jo ennen nuorena miehenä oli
näillä matkoilla käynyt, ehätti siihen mahtipontisena selittämään:
— Eikä ne Tornion markkinat nyt kuitenkaan olleet mitään siihen
verraten, mitä ennen, tässä pari-, kolmekymmentä vuotta sitten. Silloin
näillä markkinoilla vuosittain ja joukolla käytiin Turusta, niinkuin
muuten Tukholmastakin, Räävelistä ja Lyypekistä asti. Ja silloin siellä
vasta liikettä surisi, silloin siellä vasta oli oikea kieltensekoitus!
Mitäs nyt, kun ei sinne vuosikymmeniin ole laivoilla etelästä päin
kukaan kulkenut, — nykyiset markkinat ovat kääpiöitä entisiin
verraten!
— Olipa siellä sentään ääntä ja mölinää nytkin, ihan hirvitti väliin,
ja liukkaat olivat siellä puukotkin tupesta livahtamaan, kertoi kolmas
kauppasaksoista, lyhyenläntä, kalpeahko mies, Heikki Spit, jota Tornion
markkinain rähinänsekainen, usein tappeluihin kärjistynyt elämöiminen
ja eri kauppa-ainesten välinen kiivas kilpailu oli vallan järkyttänyt.
— Muistattehan nekin karjalaiset nahanostajat, jotka meitä haukkuivat,
kun muka olimme tulleet heidän apajoilleen.
— Miksi heidän? tiedusteli pitäjän pappi, joka suurella halulla yhä
uudelleen kallisteli viinikannua. — Liehän siellä valta kaikilla käydä
kauppaa?
— Onpa tietenkin, vakuutti Rengonpoika, joka hyvin muisti entisen ajan
kauppatavat, jolloin siellä yhteisestä sopimuksesta vallitsi ankarat,
kaikkea väkivaltaa ehkäisevät kauppasäännöt. — Mutta nyt viime
vuosikymmeninä vienalaiset ja muut karjalaiset ovat saaneet melkein
yksin ostella pirkkalaisilta nahkoja; he ovat määränneet hinnat
mielensä mukaan, ja nyt heitä tietysti harmitti, kun me olimme
saapuneet kilpailemaan. Mutta minkäpä he meille mahtoivat, vaikka
ostelimmekin nahat pois heidän nenänsä edestä. Ei haukku haavaa tee!
— Mutta kovasti he uhkailivat kostavansa, ja ihanhan ne siinä lähdön
aikana kuormillamme häärivät, kertoi Heikki. — Siunailinpa, kun me
vihdoin kierää jäätä myöten pääsimme ajamaan Torniosta pois ja saimme
kuormat tänne aittoihimme.
— Hyvinhän sieltä päästiin ja olisi päästy, vaikka olisivat mitä
yrittäneetkin, kehui Villikainen. — Ja täällä ne nyt ovat meidän
aitoissa monen jokivarren nahkakiihtelykset, lohitynnyrit ja voisaavit
hyvässä tallessa, lujat lukot aittain ovilla.
— Ja jahka tässä vielä talvikausi käydään kauppoja, myödään suolat
loppuun ja ostellaan yhä uusia nahkakuormia, niin on meillä keväällä
täysi, kallis lasti täältä Turkuun vietäväksi. Väleen meiltä täällä
tämä talvi kuluu!
Näin pitkän matkan miehet, joita jo ikävä oli ruvennut voittamaan, nyt
viinikannun ääressä rohkaisivat omiaan ja toistensa mieliä,
kallistellen kippoja kirkon miesten kanssa ja tarjoten aina väliin
kulauksen talon miehillekin, joille tuo outo juoma makealta maistuikin.
Nopeasti sujahtivat iltapäivän tunnit, eikä sentään viinitynnyriä
tarvinnut vielä edes kallistella, — ihan virtanaan siitä juoksi, kun
tappia avattiin, ruskeata, kihauttelevaa ilolientä.
Silloin, ilon parhaimmilleen yletessä, naapurin poika hiihti pihaan ja
ryntäsi pirttiin kertomaan, että alhaalta rannasta, metsän takaa,
kuului liikettä ja kohinaa aivan turkulaisten kauppa-aittain
seutuvilta.
— Hä, vieraitako aitoillamme! — Äkkiä hypähtivät Turun miehet pöydän
äärestä pystyyn ja kiirehtivät pihalle kuuntelemaan. Aivan oikein,
sieltä kuului aittarannasta ryskettä ja ääniä. Siellä oli varmasti
miehiä luvattomilla asioilla. Kuin tulessa turkulaiset viskasivat
turkit ylleen ja naapukat päähänsä, kiskaisivat kirveet vyölleen ja
lähtivät synkästi kiroten juoksemaan rantaan päin. Ja viinistä
vilkastuneet talon miehetkin seurasivat heitä. Mutta kirkon edustajat,
pappi ja lukkari, tyhjensivät visusti pöydälle jääneet kipot ja kannut
kurkkuihinsa ja lähtivät sitten hiipimään pois kirkolle päin; pieni
puinen pyhättö sijaitsi mantereen puoleisella kankaalla. Samaa vauhtia
he pakenivat vielä sieltäkin edemmäs sydänmaille päin.
* * * * *
Itämerellä ja sen lahdilla oli näihin aikoihin kaikki rauhallinen
kauppaliike kauan ollut mahdotonta. Turvatonta oli ollut liikkua
vesillä, ja rannatkin olivat ylen rauhattomat. Sillä yhtenä tuloksena
Itämeren maissa vallitsevista hallitsijariidoista ja muista sisäisistä
taisteluista oli näille vesille syntynyt kokonainen rikollinen
ammattikunta, puoliuskonnollinen, puolivaltiollinen merirosvojen
veljeskunta — vitaaliveljekset —, jotka aseistettuina meriä kyntäen
ryöstivät kaikki tapaamansa kauppa-alukset ja tappoivat niiden
kuljettajat, olivatpa ne minkä maan väkeä tahansa. Samat merisissit
pakkoverottivat myöskin rannikkoja, joiden eri pohjukkoihin, jopa
linnoihin ja kaupunkeihinkin, he äkkiä pesiytyivät, ja pitivät niin
monet maat kauan kauhun ja pelon vallassa. Niinpä olivat he aika-ajoin
isännöineet mistään esivallasta välittämättä yksin Suomen Turussakin.
Käskynhaltija, Knut Bonpoika Griip, oli näet lopulta turvautunut heihin
kuten ainakin väkevämpäänsä, päästäen kaikkinaiset saksalaiset
ryöväriritarit, vendiläiset merisissit ja tanskalaiset sotilasluopiot
linnain isänniksi. Suomen pääkaupungista oli näin joksikin ajaksi
tullut Itämeren rosvojen keskuspaikka ja se joutui aivan eristetyksi
muusta lainalaisesta maailmasta. Sen koko kauppa tyrehtyi, jopa niin,
että hansalaiset kauppasaksat, Turun porvariston johtava pääaines,
sieltä pakenivat pois paremmille markkinoille. Kaikki siveelliset
käsitteet olivat menneet nurin Turun suomalaisiltakin kauppiailta.
Mikäli he eivät olleet ruvenneet merirosvoiksi, olivat heiltä niissä
oloissa menneet hampaat naulaan; sisämaankauppakin oli tavaravarastojen
puutteessa loppunut, ja siellä sisämaassa oli ihmisillä hätä, mistä
saada suolaa ja rautaa ja muuta tarvetavaraa.
Tämä pari-, kolmekymmentä vuotta kestänyt onneton aika oli nyt
vihdoinkin, ainakin toistaiseksi, päättynyt. Unionikuningatar
Margaretan tarmokkaat ponnistukset järjestettyjen olojen
palauttamiseksi hänen kolmeen valtakuntaansa olivat näet vihdoin
kantaneet hedelmiä, ja hänen toimekkaat käskynhaltijansa olivat
1400-luvun ensi vuosikymmenellä vähin erin puhdistaneet Suomen rannikot
merirosvoista. Varsinkin oli Klaus Lydekinpoika Djekn, joka Margaretan
lukuun näihin aikoihin varsin itsenäisesti isännöi Turussa, lujalla
kädellä ja tekemällä järkeviä rauhansopimuksia Suomen ja
hansakaupunkien välillä avustanut järjestettyjen olojen palauttamista.
Niin oli Turun kauppakin vähitellen, joskin hyvin hitaasti, taas
päässyt elpymään. Sieltä ruvettiin jälleen tekemään kauppamatkoja
Rääveliin, jopa uskaltausi taas lyypekkiläinen hansa-alus Turkuun asti,
ja silloinhan turkulaisilla jälleen oli vietävää sisämaahankin.
Silloin välähti eräiden Turun porvarien päähän ajatus koettaa saada
uuteen vireeseen kauppaliike myöskin Peräpohjolaan. Se oli ennen
ollut heille hyvin hyötyisää liikettä. Sikäläisten suurten jokien
ranta-asukkaille oli Turusta laivoilla viety rautaa, suolaa, viljaa,
aseita ja muuta tarvekalua, ja heiltä oli sieltä vastikkeeksi vaihdettu
eläinten nahkoja, joita sikäläiset lapinkävijät, Pohjan "pirkkalaiset",
toivat veroalamaisiltaan laajasta lapinkorvesta, sekä lohta, jota
rantalaiset pyysivät kalarikkaista joistaan. Tämä kauppa oli edellä
kuvattuina turvattomuuden vuosina sitten kokonaan pysähtynyt, sillä
nimenomaan Pohjanlahti oli ollut vitaaliveljesten hallussa, jotka
herrastelivat Suomen puolella m.m. Korsholman linnassa ja Ruotsin
puolella useissa merikaupungeissa. Merenkulku oli näin ollut aivan
tukossa. Nyt sekin oli auennut, taikka ainakin toivottiin merirosvojen
sieltäkin vihdoin poistuneen. Ja silloin päätti kolme Turun porvaria
uskaltautua tuolle pitkälle matkalle kuin löytöretkelle.
Heistä oli vanhin, Juho Rengonpoika, kuten sanottu, jo ennen nuorempana
ollut tällaisella kaupparetkellä muiden turkulaisten matkassa, ja hän
se nyt lähti johtajaksi ja oppaaksi. Toinen, Heikki Spit, pani likoon
laivansa, jonka hän jollakin salaperäisellä tavalla oli saanut Turusta
lähteviltä merirosvoilta takaisin siepatuksi, mutta oman henkensä
alttiiksipanemista hän kauan empi, kunnes vihdoin ahneus voitti ja
hänkin lähti mukaan. Kolmanneksi liittyi matkaan nuori ja reipas Hannu
Villikainen, jota tälle retkelle veti yhtä paljon seikkailunhalu kuin
hyvän ansion toivo. Nämä kolme miestä hankkivat laivaansa kauppalastin,
ottivat hyötytavarain lisäksi mukaansa kankaitakin ja koristuksia ja
muuta houkuttelevaa rihkamaa, sillä he aikoivat viipyä talven yli
Pohjanmaalla ja käydä sikäläisillä talvimarkkinoilla onneaan
koettamassa.
Vistottavaa oli ollut heidän matkansa autioiden merien poikki, joissa
ei pienintäkään purjetta näkynyt, ei kalastajavenhettä, ei savua
vehmaimmissakaan saarissa. Se oli kuin "kuollut meri", jonka autioiden
saarten takaa vain saattoi odottaa ryöstäjän mustapurjeisen aluksen
pistäytyvän esiin, ja monesti Spitin Heikin oli tehnyt mieli pyörtää
takaisin keskeltä taivalta, mutta hänen toverinsa olivat kuitenkin aina
saaneet hänet taivutetuksi jatkamaan matkaa. Niin tultiin vihdoin
Pohjanlahden pohjukkaan ja yritettiin sen vanhaan kauppapaikkaan,
Oulunjoen suuhun. Mutta suisto oli nyt autio ja tyhjä; nähtävästi oli
sen asujamisto jo vuosia sitten rannikonryöstäjiä paeten jättänyt
markkinapaikkansa Turkassa autioksi, vetäytyen ylemmäs jokivarrelle
koskien taa. Ei löytynyt vanhaa kauppapaikkaa enää Iijoen suustakaan,
ja turkulaiset aprikoivat jo, pitäneekö heidän väestöä tapaamatta ja
tyhjin toimin lähteä paluumatkalle. Jo he lähtivätkin, mutta sillä
matkalla he tapasivat sentään eräitä silakanpyytäjiä selältä ja
kuulivat heiltä, että Oulunsaloon, Varjakan saaren kohdalle, oli taas
syntynyt uusi asutus ja pieni kauppapaikkakin. He purjehtivat siis
sinne, laskivat ankkurin saaren ja mantereen väliseen kapeaan, syvään
salmeen ja läksivät maihin eläjiä hakemaan. Niitä he löysivätkin
matalan lahden pohjasta, rantametsän takaa, ja sinne Oulunsalon
pikkukylään he silloin asettuivat, sieltä käsin laajempia kaupparetkiä
tehdäkseen.
Ja hyvinhän olivat heidän suunnitelmansa lähteneet toteutumaan. He
olivat käyneet, paitsi Torniossa, kauppamatkoilla sisämaassakin, jokien
varsilla, josta löysivät vauraan asutuksen. Tämä ilolla vaihtoi
itselleen turkulaisilta suolaa ja viljaa nahkakiihtelyksiin ja
lohitynnyreihin. Siten turkulaiset olivat jättäytyneet talveksi
Peräpohjaan kauppaa tekemään, ja hyvin toivein he nyt ajattelivat
ensikesäisiä suuria voittojaan. Mutta silloin...
* * * * *
Turkulaiset juoksivat minkä koivista lähti ranta-aitoilleen, nuori
Hannu ensimmäisenä kirvestään uhkaavasti heilutellen ja pieni Heikki
viimeisenä kylän miesten joukossa, — aina sitä varovammin, kuta
lähemmäs aittoja hän joutui. Sillä sieltä kuului nyt yhä selvemmin
rymyä ja outojen miesten ääniä, — Heikkiä rupesi pahasti peloittamaan.
Eikä toistenkaan turkulaisten auttanut juosta tietään loppuun asti.
Sillä kun Hannu ensimmäisenä saapui ranta-aukealle ja siitä kalpean
kuutamon valossa näki vieraitten miesten aukimurretuilla aitoilla
ahertavan, ja kun hän siitä heille karjaisi:
— Pois vorot aittojamme rosvoamasta! — silloin olivat aittain
tyhjentäjät rauhallisesti, mutta vakavasti huutaneet kieltelijälle
vastaan:
— Älkää tulko lähemmäs, jos teille henki lie kallis! Täällä nyt me
olemme isäntinä.
— Aitat ovat meidän ja tavarat, karjui siihen perille rientävä Juho
Rengonpoika, yhä kohti työntyen. — Rosvoille annamme rosvon palkan!
Mutta pilkkanauru kajahti aitoilta vastaan:
— Tulkaa antamaan!
Juhonkin täytyi silloin pysähtyä. Sillä kymmenkunta keihäsmiestä läksi
aittain luota juoksemaan turkulaisia kohti, asettuen siten suojelemaan
toisia, jotka yhä aitoista vyöryttivät lohitynnyreitä ja kantoivat
porokelkkoihinsa nahkakiihtelyksiä, noita turkulaisten kalliita
kauppavoittoja. Ja keihäsmiehistä puhui muuan päättävästi, joskin
ivallisesti karjalaisella murteellaan:
— Luulitte hyvänkin apajan vetäneenne, kun tulitte Tornioon meidän
kauppavesillemme, missä teitä ei ole ennen nähty. Ne nahat ja
arvokalat, joita te sieltä ja muilta jokivarsilta itsellenne
keplottelitte, ne ovatkin meidän oikeutettua kauppatavaraamme, ja näin
me nyt otamme omamme takaisin, — perikää hinta sitten mistä saatte!
Älkääkä tulko toiste enää näille meidän markkinoille.
Turkulaisilta oli sisu haljeta tuota ryöstäjän koppavuutta kuullessaan,
ja Rengonpoika karjui ja haukkui vastaan, niin että hänen äänensä kävi
käheäksi. Mutta samaan aikaan hänen täytyi pidättää Hannua hyökkäämästä
kirveineen ylivoimaa vastaan. Karjalaiset eivät näet heidän huudoistaan
välittäneet, yhä ilkkuivat vain, eivätkä rannalle saapuneet Oulunsalon
talonpojatkaan uskaltaneet lähteä turkulaisille avuksi ryöstäjiä
vastaan. He pelkäsivät talojaan, kiihtynyt vainolainen saattoi tulla ja
sytyttää ne tuleen. He kyllä hekin sieltä etäältä moittivat Karjalan
miehiä väkivallanteosta, näkyivätpä näitä tuntevankin ja nuhtelivat:
— Kuinka sinäkin Kaipainen, joka ennen olet täällä rehtimiehenä
liikkunut, nyt käyt toisen tavaraan käsiksi? Ja sinäkin Miikulainen,
ennen maksoitte toki nahoista ja lohista talia ja suoloja...
— Teille maksamme vastakin, vastasivat karjalaiset talttuneemmin, —
mutta nämä turkulaiset tulivat luvatta meidän markkinoillemme...
Sen verran nämä oululaisten miesten nuhteet kuitenkin näkyivät
ryöstäjiin vaikuttaneen, että he nyt herkesivät aittoja enempää
tyhjentämästä. Köytettyään kuormansa he lähtivät vain rauhallisesti
taluttamaan pororaitoaan Oulun jokisuuta kohti, josta heidän vanha
kauppatiensä vei poikkimaisin heidän omille mailleen.
Tämän lähdön nähdessään turkulaiset yrittivät vielä yllyttää
kylänmiehiä ajamaan poistuvia voroja takaa, lupasivatpa hyvät
palkkiotkin, mutta talonpojat pysyivät paikoillaan. He eivät tahtoneet
ryhtyä ilmitappeluun karjalaisten kanssa, jotka he tiesivät pahoiksi
kostamaan, ja he älysivät voimansa joka tapauksessa liian heikoksi.
Pororaito sai siten estämättä lähteä kalliine kuormineen Turun miesten
vimmatusta vihasta ja kiljunnasta huolimatta. Tekivätpä karjalaiset
keihäsmiehet vielä lopuksi ja kaiken varalta uuden hyökkäyksenkin jo
itkun äänellä rääkyviä turkulaisia vastaan, peitoten heitä
keihäsvarsillaan selkään ja ajaen heidät seuralaisineen metsään. Sitten
he hiihtivät nopeasti raitonsa luo jälkijoukkona poistuvaa kuormastoa
vartioidakseen.
Tuo viimeinen, kovakourainen hyökkäys vaikutti, että Spitin Heikki,
joka hänkin oli saanut kolauksen selkäänsä, juoksi kertaakaan
hengähtämättä takaisin kylään. Siellä hän viipymättä ryhtyi erään
isäntämiehen kanssa kauppoihin, osti tältä hevosen ja reslan ja läksi
päätä pahkaa, tovereitaan rannasta odottamatta, ajamaan täyttä ravia
etelään päin. Hän uumosi, ettei tämä ottelu edes siihen selkäsaunaan
pääty, ja päätti sen vuoksi pelastaa ainakin oman henkensä, jättäen
laivansa ja toverinsa vainolaisille alttiiksi.
Juho Rengonpoika ja Hannu Villikainen sitävastoin yhä rannalla metsän
reunassa karjuivat ja kiroilivat, syyhyttäen vielä kauan selkiään,
mutta voimatta yöhön poistuville ryöstäjille mitään. Sen todettuaan he
vihdoin vihan vaahto suupielissään kävivät kuutamon kalpeassa valossa
tutkimaan aukimurrettuja ja ryöstettyjä aittojaan. Heidät valtasi uusi
kiukku joka askelella todetessaan, kuinka paljon karjalaisvorot olivat
vieneet heidän vaivalla koottuja, kallisarvoisia nahkojaan ja lujasti
vannehdittuja lohitynnyreitään. Mutta totesivatpa he sentään jo
samalla, että oli niiltä roistoilta kuitenkin jäänyt siinä kiireessä
tavaroita viemättäkin; toinen aitta toki oli melkein koskematon. Ja
laivaan, joka oli jäätyneenä siinä vieressä Varjakan salmessa ja jossa
heillä vielä oli melkoisesti vaihtoesineiksi tuomiaan Turun tavaroita,
rosvot eivät onneksi olleet yrittäneetkään.
Läähättäen ja kiukkuisin mielin Rengonpoika ja Villikainen palasivat
vihdoin majapirttiinsä, jossa illanvietto äsken niin hauskasti oli
aloitettu, mutta josta heidän kolmas toverinsa nyt oli hävinnyt. Siellä
heille äskeisen ilon asemesta tuli murheen ja suuttumuksen yö ja tuli
surullinen juhlanvietto. Mutta he eivät kuitenkaan laskeneet luontoaan
kokonaan lamaantumaan. Viinitynnyri lohdutti heitä aluksi. Ja kun
päivät taas rupesivat pohjolassa pitenemään, silloin valkeni vähitellen
heidänkin vihanmusta sisunsa ja he ryhtyivät taas rannikkoväestön
kanssa jatkamaan kaupantekoa jäljelläolevilla vaihtotavaroillaan.
Hiljalleen he siten saivat kerätyksi melkoisen tavaralastin laivaansa,
jolla he keväällä, heti jäiden lähdettyä, kävivät kahteen pekkaan
purjehtimaan takaisin kotoista Turkua kohden.
* * * * *
Siellä Turussa Spitin Heikki oli jo, talvikelillä palattuaan, nostanut
aikamoisen hälytyksen "venäläisten" rauhan vallitessa tekemästä
väkivaltaisesta, aseellisesta hyökkäyksestä Ruotsin kuninkaan alamaisia
vastaan ja heidän ilkeästä ryöstöstään. Hän oli heti hälyttänyt Turun
ylimmät viranomaiset liikkeelle, käskynhaltijan ja piispankin, ja nämä
mahtimiehet olivat jo ryhtyneet toimenpiteisiin tehdäkseen Novgorodiin
valituksen "venäläisten päällikköjen Kaifaksen ja Mikaelin ilki- ja
väkivallanteosta", — tällaisiksi olivat asiakirjoissa muuttuneet
karjalaisten Kaipaisen ja Miikulaisen nimet. Oikein lähetystöt pantiin
nyt matkalle Novgorodiin, ja siitä sukeusi pitkä, valtiollinen juttu.
Novgorodin esivalta ei tietenkään saanut taikka ei sanonut saaneensa
mitään selkoa Kaifaasta eikä Mikaelista, ja vaaditut vahingonkorvaukset
lienevät siten myös jääneet saamatta, — Juho ja Heikki ja Hannu saivat
kärsiä sen vahingon niinkuin selkäsaunankin nahoissaan. Mutta sen
verran nuo Turun viranomaisten ankarat valitukset ja uhkaavat
vaatimukset kuitenkin vaikuttivat, että Novgorodin suuriruhtinas
pyhästi lupasi vastata siitä, etteivät hänen alamaisensa vastaisuudessa
enää häiritse kaupparauhaa eikä turkulaisten kauppaoikeutta
Peräpohjolassa. Tämä olikin Turun porvariston kannalta tärkeintä,
sillä se ei millään ehdolla tahtonut menettää tuota tuottoisaa
Pohjanmaan-kauppaansa, jota se päinvastoin nyt rupesi uudelleen
viljelemään.
Jo muutaman vuoden perästä Juho Rengonpoika ja Hannu Villikainen
lähtivät uudelle kaupparetkelle Pohjanmaalle. Mutta he eivät nyt
lähteneetkään sinne kahden eivätkä yhdellä ainoalla laivalla. He
innostivat useita Turun porvareita, useita laivakuntia, mukaansa, jotta
heissä olisi miehen vastusta, jos joskus taas kinaa syntyisi
markkinakilpailijain kanssa. Mutta Heikki Spit ei tällä kertaa enää
halunnut lähteä Pohjanmaanretkelle, hän oli ensimmäisestä matkastaan
saanut kyllänsä ja hoiti nyt mieluummin kotosalla muita hommiaan.