Helmikuun alkupuolella 1602 kulki pitkä, komea rekisaattue vanhaa
valtatietä Satakunnassa Ulvilan kautta Pohjanmaalle. Kymmenkunta siinä
oli rekeä, kuomurekiä joukossa, ja näiden edessä ratsasti huovijoukko
raivaten tietä leveämmäksi ja pysäyttäen tiepuoleen vastaantulijat. Jo
edellä olivat profossit ja maavoudit matkustaneet valmistamassa niiden
pitäjäin virkamiehiä ja rahvasta, joiden kautta kulku kävi, sekä
varaamassa majapaikkoihin matkustajille lämpimiä huoneita ja
kelvollisia kyytihevosia.
Näin tiesi jo Pohjanmaan rahvas, mikä korkea ylimys nyt tuon pohjoisen
maakunnan läpi matkusti, ja se olikin keräytynyt kirkonkyliinsä ja
kievaripaikkoihin näkemään ruhtinasta, josta sille edellisinä vuosina
niin usein ja paljon oli kerrottu ja jota sille oli kehuttu
talonpoikain ystäväksi ja puolustajaksi herrojen ylivaltaa vastaan.
Södermanlännin herttua Kaarlo, Kustaa Vaasan nuorin poika, Ruotsin
valtakunnan hoitaja ja sen vain nimeä vailla oleva kuningas, hän siinä
näet nyt matkusti Suomen talvisten metsäin halki Turusta Korsholmaan ja
sieltä edelleen Pohjanlahden kärkeen asti, kiertääkseen tätä tietä
kotiinsa Tukholmaan, josta hän oli ollut poissa toista vuotta. Hänellä
oli mukanaan perheensä, puolisonsa ja kaksi poikaansa hoitajineen ja
palvelijoineen, ja häntä seurasi melkoinen seurue ylhäisiä herroja,
jotka kaikki olivat olleet hänen kanssaan Liivinmaalla, missä hän
Ruotsin valtionhoitajana kävi sotaa veljenpoikaansa Ruotsin kuningasta
vastaan. Henkivartijoinaan oli hänellä, tämän levottoman maan kautta
kulkiessaan, mukanaan osasto ratsuväkeä, johon nuijasodan haavoja vielä
poteva kansa ei suhtautunut yhtä suopeasti kuin itse isäntään.
Kauan ei herttua kuitenkaan malttanut viipyä levähdyspaikoissa kansaa
tarinoittamassa, häntä poltteli kaipuu kotiinsa ja siellä odottaviin
suuriin tehtäviin; hän oli tässä maassa, Suomessa, jo viime vuosina
hukannut liiankin paljon aikaa. Muutamien vuosien aikana hän näet oli
täällä jo kolmatta kertaa: ensi kerran hän oli Klaus Flemingin kuoltua
tullut korjaamaan hänen voimakkaasta kädestään pudonneen vallan omiin
käsiinsä, toisen kerran, kahta vuotta myöhemmin, hän oli tullut tänne
sotaväkineen kukistamaan ja kurittamaan niitä Suomen aatelisherroja,
jotka kuningas Sigismundin puolta yhä pitäen niskuroivat hänen
valtaansa vastaan, ja nyt kolmannen kerran, taas kahden vuoden perästä,
hän oli tunnustettuna voittajana saapunut tänne rauhoittuneissa oloissa
niittämään voittonsa hedelmät, käymään loppukäräjät entisten
vastustajainsa kanssa ja valamaan hiukan lääkitsevää voidetta niihin
haavoihin, jotka hän edellisillä kerroilla oli maan ylimysluokkaan
iskenyt.
— Nyt on se työ tehty, tämä maankolkka on nyt selvä, niin oli herttua
kehaissut Turusta lähtiessään. — Lopputilit on nyt suoritettu.
Oli kuulakka helmikuun aamu. Pieni, tuuleton pakkanen teki ilman
keveäksi hengittää. Keli oli mainio, kulkuset kilahtivat kirkkaasti,
puut tien varrella olivat kauniissa kuurassa.
Suloinen oli siinä talviluonnossa matkaa tehdä, ja herttua makaili
mielihyvikseen tilavassa, mukavaksi patjoitetussa reessään, johon hänet
oli peitetty monien nahkavällyjen alle. Hän katseli ohitseen liukuvaan
lumiseen metsään, torkahti vuoroin ja oli vuoroin puolivalveilla,
antaen ajatustensa vapaasti liidellä. Hevosten tasainen hölkytys,
jalasten hiljainen sihinä pakkaslumessa ja ympäröivä, äänetön, tyyni
luonto vaivutti hänet siinä tavallisuudesta aivan poikkeavaankin
unelmoimiseen. Hänen mielensä oli tyyni kuin tuo ympäröivä luonto,
hänen miehekkäiltä, kookkailta, lujapiirteisiltä kasvoiltaan kuvastui
täydellinen rauha, sopusointu ja tyytyväisyys, ja se ilme niihin hänen
torkahdellessaankin jäi loistamaan.
— Se työ on nyt loppuun suoritettu, tämä tieto täytti tyydytyksellä
hänen sydämensä. Suomi on nyt hiljainen, kaikki kapinahenki on siitä
lopullisesti juurineen kitketty pois — hukutettu niiden levottomain
miesten vereen, jotka hänelle vuosikausiksi olivat tuottaneet huolta ja
harmia. Mestauskirves ja vankikomero on tehnyt tehtävänsä, se vähäinen
voide, mitä nyt lopuksi on sivelty kirvelevimpiin haavoihin, on
siloittanut viimeiset rosopaikat. — Suomi on nyt äänetön kuin tuo
metsä ja jää sellaiseksi. Sen niskuroiva, omaan itseviisauteensa
turvaava ylimystö on maata myöten masennettu kuin ruoskittu koira, joka
alistuvana ja matalana vain liehuttaa häntäänsä, hampaitaan enää
näyttämättä, — se ei totta tosiaan haaveksi enää Suomelle mitään
Ruotsista poikkeavaa erikoisasemaa kaukana olevan kuninkaan suoranaisen
hallinnon alaisena, ne tuulentuvat on hajoitettu kaikkiin
ilmansuuntiin. Ja tämän maan talonpojat taas, jotka noita
herroja sydäntään myöten vihaavat, he ovat meille kiitolliset ja
saavutuksistaan onnelliset eivätkä tahdo muuta kuin meitä uskollisesti
palvella...
Riemukas, mutta samalla hiukan korskea hymy leikki voittoaan
muistelevan herran suurpiirteisillä kasvoilla, kun hän siinä silmät
ummessa, puoliuneen uuvahtaneena, lepäsi leveässä reessään. Mutta
samassa hänestä tuntui, kuin heitä olisi siinä rinnakkain loikoillut
kaksi hyvää ystävystä, hiljalleen tarinoiden ja väitellen. Ne olivat
molemmat kuin hän itse: toinen vain hieman ivallinen, ikäänkuin
hienoksittain arvostelemaan pyrkivä, toinen taas vakava, juhlallinen,
järkähtämätön, jommoisena hän tavallisesti esiintyi kaikissa töissään
ja toimissaan ja alamaistensa joukossa liikkuessaan.
— Kaikessa sisukkuudessaan ja härkäpäisyydessään nämä suomalaiset
ovat, niin herrat kuin talonpojat, sittenkin tyhmiä, sokeita lampaita,
puhui tuo ilkkuva ääni, jonka hymy leikki ruhtinaan leuoilla. —
Hetken etuja tai kunniaihanteitaan tavoitellessaan ja näkemättä
nenänvarttaan pidemmälle he puskivat ja repivät toisiaan, tietämättä,
mitä he oikein tahtoivat, vielä vähemmin, mihin heidän oikeastaan olisi
ollut tähdättävä. Nämäkin Pohjanmaan talonpojat, jotka meidän
liittolaisinamme ovat viime vuosina taistelleet ja meitä tukevasti
auttaneet, ovat vain pikkumaisesti puskeneet verorasituksiaan vastaan,
— ikäänkuin mikään hallitus voisi tulla toimeen ilman veroja! — ja
niin rimpuillessaan omia herrojaan vastaan rimpuilleet itsensä irti
siitä erikoisasemasta, joka tälle maanosalle todella olisi eräin
edellytyksin saattanut tulla. He eivät ole pystyneet ajattelemaan
mitään sen korkeampaa kuin oman aitan hetkellistä hyötyä, ja heidän
ponnistuksensa sen puolesta on ajanut heidät ja koko tämän maanosan
entistä kiinteämmin muun valtakunnan yhteyteen ja sen alamaisuuteen!
— Mitäpä he muuta olisivat voineetkaan ajatella, oppimattomat
talonpojat, vastaili se vakava herra. — Näin he ovat, ehkä
tietämättään, lujittaneet yhteistä valtakuntaa ja estäneet hajaannusta,
mutta sehän on tapahtunut heidän itsensäkin onneksi. Kun luja käsi on
ohjaksissa eivätkä alamaiset liikoja aprikoi, silloinhan on kaikkien
paras olla. Talonpojat ovat taistelleet järkevästi, mutta sitävastoin
ovat tämän maan ylimykset älyttömästi hosuneet vehkeillessään meitä
vastaan ja koettaessaan pystyttää tänne jotakin erikoista valtiota
valtiossa. He juuri ovat menetelleet yhtä rikollisesti valtakuntaa kuin
itseäänkin ja koko tätä maankolkkaa vastaan...
— Ja siitä rangaistukseksi he nyt mätänevät päät listittyinä...
surevat lesket nyt viljelevät niitä vähiä kartanoita, joita heille on
armosta jätetty, ja kuolon hiljaisuus vallitsee maassa...
— Niinpä juuri, miksi härkäpäisyydessään yhä uudelleen vastustivat
meitä, jonka käsivarsi on voimakkaampi ja jonka voitto oli varma...
Mutta tämäkään lopullinen päätelmä ei saanut ivanhymyä sulamaan sen
toisen, vieressä istuvan herran huulilta, ja hän kyseli edelleen:
— Varmako? Kuinkahan olisi mahtanut käydä, jos Klaus Flemingissä olisi
pitempään henkeä jatkunut...?
— Hän olisi menettänyt niskuroivan päänsä hänkin, vastasi se vakava,
juhlallinen rekitoveri, — niin olisi pakostakin käynyt. Sillä se oma,
erikoinen valta, jota Klaus-herra tänne rustaili, se olisi roikkunut
ilmassa. Jatkuvaa kiusaa siitä kai olisi ollut, kun hän, omituista
kyllä, oli saanut useimmat tämän maan etevimmät aateliset kannattamaan
tuota hankettaan... muka kuninkaan palvomisen nimessä... ja meitä
vastustamaan, vieläpä Klaus-herran itsensä kuoltuakin! Mutta vain ohi
menevää kiusaa; nyt nuo haihattelijat piankin iskivät päänsä seinään...
— Ja nyt ne päät tyhjine silmäkuoppineen katselevat työsi tuloksia
Viipurin Karjaportin harjalta tai Turun raatihuoneen räystäiltä...
palkinnoksi uskollisuudestaan kuningasta kohtaan...
— Siinäpä se heidän tyhmän härkäpäisyytensä oikea palkkio
olikin, vastasi tuo ankara, juhlallinen herra vierustoverinsa
syyttelemisyrityksiin. — Sokeina he eivät nähneet, mikä tulisi olemaan
heidän rikoksensa seuraus...
Mutta ivanaama ei vieläkään hellittänyt. Hän väitteli yhä:
— Rikoksenko? Eiköhän näiden Suomen herrain kanta ja suhde ajan
tapahtumiin sittenkin korkeammalta kannalta katsoen ollut oikea, jalo
ja kunnian velvoitusten mukainen? Hehän taistelivat asian puolesta,
joka kaikkialla muualla myönnettäisiin oikeaksi, laillisen esivallan,
maan kruunatun kuninkaan puolesta... taistelivat uskollisina loppuun
asti turvatakseen hänen kruunuaan ja hänen oikeuttaan... uskollisina
viimeiseen hengenvetoonsa saakka...
— Mitäpä varten olivat uskollisia sellaiselle herralle, joka ei sitä
ansainnut, joka havitteli omaa valtakuntaansa ja palkitsi heidänkin
alttiutensa jättämällä heidät pulaan ja menehtymään. Ihmisten, jotka
yrittävät jotakin toimia valtioasioissa, täytyy voida arvostella, minkä
puolesta taistelevat ja mihin se taistelu vie, muuten he hosuvat
päättömästi, niinkuin nämä suomalaiset nyt tekivät. Oma syynsä...
— Heidän syykseen ei voitane sentään lukea, että kuningas, jonka
puolta he pitivät, oli avuton, saamaton nahjus, joka ei itse kyennyt
kuninkuuttaan kannattamaan ja joka toimettomuudessaan uhrasi tuhoon
tukijansa. He uskalsivat omaisuutensa, verensä, henkensä, oikeassa
taistelussaan, — sehän on kieltämättä ihailtava ja palkittava ansio...
— Ehkä joskus, nyt se oli tuhmuutta ja uhmaa, — senhän osoitti
tutkimus ja tuomio...
— Ja rangaistus, jotka kaikki olivat saman tahdon sanelemat... Onni
oli heille vain vastainen...
— Mutta maalle ja kansalle myötäinen. Minkä kurjuuden he olivatkaan jo
ehtineet uppiniskaisuudellaan ja härkäpäisyydellään aiheuttaa koko
tälle maanosalle, kuinka paljon täällä onkaan viime vuosina heidän
vuokseen vuotanut verta, kuinka perin pohjin tämä maa onkaan hävitetty
nuijasodan aikana, jonka he kansaa tunnottomasti kiskomalla
aiheuttivat, ja sitten heidän sotaväkensä retkeilyjen ja näiden viime
taistelujen kautta, jotka olisivat olleet tarpeettomat, jos he olisivat
ajoissa alistuneet. Tosiaankin, he ovat ansainneet kohtalonsa
moninkertaisesti!
Näin jyrähteli jo aivan juhlallisena ja ankarana tuo vakavanaamainen,
järkähtämätön herra, kumoten ja tuhaksi rutistaen kiistanhaluisen
rekikumppaninsa kaikki väitteet. Mutta tuo heikompi toveri ei
sittenkään kokonaan antautunut. Hän viittaili vielä siihen
mahdollisuuteen, että jos Suomessa herrat ja talonpojat olisivat
pysyneet yhtenä eivätkä tapelleet keskenään, he luultavasti olisivat
toteuttaneet tuon Klaus Flemingin mainitun ajatuksen, että tämä maa
olisi lähtenyt omaperäisesti, yhteistä kuningasta vain tunnustaen,
kulkemaan omia kohtaloitaan kohden. Mutta yliolkaisesti ja
halveksivasti ankara herra torjui nuokin kuvitellut mahdollisuudet.
— Tuo raaka ja sivistymätön, mutta monipuuhainen Klaus-herra oli
lopultakin sekapää. Hän ei osannut koota kansaa taakseen eikä hän olisi
voinut ylläpitää aiheuttamaansa tilannetta. Ja nämä hänen pudonneen
vaippansa nostajat, jotka hänen jälkiään koettivat tallustella, ne
olivat vielä sekapäisempiä, — minkäänlaisen valtion luomiseen heidän
ymmärryksensä ei ylettynyt, he vain hosuivat... Me edustimme
määrätietoista Ruotsin valtakuntaa ja sen kokonaisuutta, siksi meidän
täytyi voittaa... ja tuomita ja rangaista vastustajamme.
— Hyvin tämä opinkappale nyt meille soveltuu, intteli kuitenkin se
viirunaama rekitoveri edelleen, — kun onni on meille myötäinen... kun
pää putosi vastustajilta, kun heitä pettivät sekä talonpojat että
porvarit. Jos toisin olisi käynyt, olisi kai tuomio yhtä raskaana,
niin, vielä raskaampana kohdistunut meihin, sillä olihan vastassamme
laillinen kuningas ja hänelle uskolliset alamaiset. Meidät olisi
silloin potkittu syrjään röyhkeinä vallantavoittelijoina, jotka
taistelivat, ei minkään maan ja kansan, vaan oman kunnian- ja
vallanhimonsa puolesta esivaltaa vastaan. Meidät olisivat silloin
tuominneet ne samat herrat, jotka meitä nyt mairittelevat ja nimittävät
pelastajakseen, me olisimme vehkeilijöinä saaneet virua samoissa
tyrmissä, joissa nyt kituvat Kurki ja Stålarm... Sillä me taistelimme
kyllä omankin valtamme puolesta, — sitä älkäämme kieltäkö, —
taistelimme päästäksemme itsevaltaisesti isännöimään Ruotsin
valtakunnassa, ja me vihasimme ja kuritimme näitä suomalaisia niin
intohimoisesti juuri siksi, että he nousivat meitä ja vallanpyyteitämme
vastaan...
— Ei, se ei ole totta, se on parjausta, kiivaili ankara herra
siihen melkein suuttuneena. — Vihasimme heitä siksi, että he tahtoivat
särkeä isämme luoman valtioeheyden... Vai muka oman vallanhimomme
takia... emmekö me monta kertaa ole ollut valmis luopumaan tästä
valtionhoitajantoimestamme, joka meille tuotti vain huolta ja vaivaa,
emmekö ole valtiopäivillä tarjoutunut vetäytymään syrjään omaan
herttuakuntaamme...?
— Tietysti, tunnettu asia, kiisteli yhä vain toinen, — ylen
tavallinen ja halpahintainen temppu vallan lisäämiseksi ja vastustajain
masentamiseksi...
— Isänmaan hyödyksi ja onneksi meidän täytyi siinä nousta johtoon...
Muuta keinoa ei ollut! Ja kun nämä Suomen herrat edelleen vehkeilivät
yhteistä isänmaata vastaan...
— Mutta vehkeilivätkö he todella isänmaata vastaan...? Niin on
sanottu, mutta onko siinä perää? Miten vehkeili esimerkiksi nuori
Juhana Fleming tosiasiassa maataan vastaan, — hän pysyi vain
uskollisena maansa kuninkaalle, ja muutahan ei hänen ikäisestään
miehestä eikä hänen nimensä ja sukunsa edustajasta voitu ajatella
mahdolliseksikaan... Entä Viipurin komentaja Arvid Tavast, joka lähes
neljäkymmentä vuotta oli taistellut isänmaansa puolesta, miltei
lukemattomissa sodissa isänmaan vihollisia vastaan kamppaillut
kunniallisesti ja menestyksellisesti... eihän hän totta tosiaan ollut
mikään maanpetturi...! Entä Steen Fincke — hänen velvollisuutensa oli
tietysti kuninkaalle puolustaa kuninkaan hänelle luovuttamaa
Hämeenlinnaa... Entä tuo viipurilainen pappi, joka teilattiin Punaisen
lähteen torilla, — hänhän oli vain opettanut kansalle, että sen on
pysyttävä kuuliaisena lailliselle esivallalleen... Niinhän papin pitää
opettaa! — Eiväthän nämä miehet ja lukuisat muut, jotka Suomessa ovat
vihamme uhreina mestauspölkyllä menettäneet henkensä, ole vehkeilleet
isänmaata, vaan ainoastaan meitä vastaan... Ja yksinpä Stålarm ja
Kurkikin, esittiväthän he tuolle narrimaiselle sotatuomioistuimelle
kuninkaan selvät, kirjalliset määräykset puolustaa Suomea hänelle...
Kaikki tämä veri ja kosto, kaikki orpojen ja leskien kyyneltulva, se on
lopultakin vuotanut meidän vallanjanomme eikä voitettujen rikollisuuden
vuoksi!
Nyt rupesi tuo juhlallinen, vakava herra jo tosissaan suuttumaan,
käännähti vähän kipakasti reessä ja muljautti röyhkeilevään
vierustoveriinsa kerrassaan musertavan katseen, hänkin nyt ivallisena
ja halveksivana puhellen:
— Niinpä niin, kun hullusti käy, kun joudutaan häviölle taistelussa,
silloin aina ruikutetaan... ollaan viattomia ja puhtaita kuin lumi.
Oikeinhan meitä ellotti, kun tuo vanha veijari Arvid Tavastkin Viipurin
linnan portilla polvillaan otti meidät vastaan ja rukoili armoa...
mokoma sankari, ei hän silloin ainakaan itsekään väittänyt itseään
viattomaksi... Entä tuo nuori, ylpeilevä Juhana Fleming, joka taas ei
käskystämme alistunut polvilleen laskeutumaan, — olisiko meidän
pitänyt laskea hänet vapaaksi, ehkä taputtaa olalle ja sanoa: mene,
poikani, jatkamaan isäsi juonia!... Ei, nuo väitteesi ovat kaikki
meltomielisiä haaveita, joutavaa hiuksenhalkomista. Ruotsin onnen
nimessä on meidän ollut kukistettava kelvoton kuningas ja hänen
kannattajansa, ja jos nämä härkäpäät suomalaiset, jotka eivät kyenneet
tätä historiallista tehtäväämme oivaltamaan, siinä menivät mäsäksi,
niin se on pieni asia... syyttäkööt, raukat, ketä tahtovat! Se, joka
voittaa, on oikeassa...!
— Ja työ on nyt tehty, se on pääasia, murahti puoliääneen reessään
torkahtanut, mutta nyt heräämään ruvennut korkea herra, katsahtaen taas
raollaan olevin silmin lumiseen luontoon.
Hänet olivat herättäneet äänet, jotka olivat kuuluneet edellä
kulkevista reistä... niissä ajavat herrat ne olivat huudelleet jotakin
toisilleen. Herttua leväytti nyt suuret silmänsä auki, kohottausi
istuvaan asentoon ja katsahti sivulleen, ikäänkuin ihmetellen, kenen
kanssa hän tässä oikein oli jutellut ja väitellyt... Yksinhän hän siinä
ajoi... häntä jo aivan nauratti... Hän oli siis siinä torkahtanut,
nähnyt unia ja niissä unissaan ollut väittelevinään jos jotakin
joutavaa ja älytöntä... Jotakin sitä johtuu mieleen näillä avuttoman
pitkillä, yksitoikkoisilla taipaleilla!
Karistaen unet silmistään ja joutavat mietteet mielestään hän korotti
äänensä ja huusi edellä kulkevaan rekeen, jossa pari hänen
hoviherraansa ajoi:
— Mitä te kerroitte siellä toisillenne...?
— Tuota metsän takaa häämöttävää ylämaata vain katselimme, vastasi
edellä ajava herra alamaisesti. — Siellä jossakin kaukana kuuluu
olevan se Santavuori, jossa Klaus Fleming neljä, viisi vuotta sitten
huoveineen teurasti muutamia satoja näitä Pohjanmaan talonpoikia.
— Onko tämä sitten sitä Ilmajokea, kysyi herttua. Hänen
mielenkiintonsa alkoi herätä.
— Ei, se on siellä jossakin kauempana idässä, lakeuksien takana, josta
nuo kunnaat kohoavat...
Herttua nojautui reessään katsomaan sinne itäiselle taivaanrannalle,
josta kaukaisen metsän takaa tosiaankin häämötti jotakin hämärää
ylämaata.
— Vai siellä ne talonpojat jytistivät...!
Hän muisteli, että nuo marskivainajan vaivaamat talonpojat olivat
taistelleet täällä kovat taistelunsa hekin hänen, herttuan puolesta,
hänen lopullisen voittonsa hyväksi... Suotta kyllä olivat henkensä
menettäneet, eiväthän he nousullaan mitään saaneet aikaan. Mutta
tärkeänä ajankohtana, jolloin Klaus Fleming täällä oli mahtavimmillaan
ja uhkasi hänen, herttuan, valtaa ja asemaa, oli tuolla talonpoikain
nousulla marskin selän takana sittenkin kieltämättä ollut melkoinen
merkitys. Nämä suomalaiset talonpojat, joiden luut nyt valkenevat
tuolla jossakin kaukaisessa korvessa, ne olivat siten yhtenä, joskin
pienenä tekijänä sen työn täyttymisessä, joka nyt vasta on loppuun
suoritettu. Levätkööt rauhassa siellä nimettöminä kaatuneet, — suuren
asian puolesta he kaatuivat!
Näin muisteli herttua silmäillessään tuonne kauas lumisen lakeuden taa,
mistä taivaanranta äsken oli punoittanut. Nyt se oli kelmeä taas —
aurinko ei ollut vielä jaksanut nousta kirkkaammaksi valaisemaan tätä
avuttoman yksitoikkoista maisemaa.
— Suuren asian puolesta, toisti korkea herra itsekseen. — Ja
kumminkaan he eivät siitä mitään tienneet, eivät kai sitä myöskään
tarkoittaneet. He antoivat takaiskun Suomen herrain houreille, mikäli
näistä joku ehkä haaveksi maansa itsenäiseksi saattamista, sen
riippumattomuutta Ruotsista kaukaisen Sigismundin yhteisen yliherruuden
alaisena. Oli se heidän työkseen sentään melkein kuin kohtalon ivaa...!
Mutta he palvelivat sittenkin tietämättään suurempaa tehtävää, sitä,
joka nyt on suoritettu...