Idän ja etelän puolelta olivat Suomeen syksyllä 1495 rynnänneet
venäläiset, jotka olivat ryhtyneet piirittämään Viipuria, jo umpeen
sulkeneet tämän kaupungin ja linnan, mutta lännen kulmalta, etupäässä
Turun vanhaa valtatietä myöten, oli piiritetyillä vielä henkireikä
ulospäin. Sieltä saattoi vielä saapua ja saapuikin silloin tällöin
apuväkeä Suomen ahdistetulle itävartiolle, sieltä voitiin kuljettaa
ruokavaroja, heiniä ja muuta muonaa Viipurin puolustajille. Mutta
vihollinen tahtoi tukkia tuonkin henkireiän, tahtoi saartaa Viipurin
tältä Siikaniemenkin puolelta, ja sitä varten se oli ryhtynyt
laajaan kiertoliikkeeseen. Suuresta, itäisestä leiristään se oli
lähettänyt melkoisen osaston jalka- ja ratsuväkeä kiertämään koko
Suomenvedenpohjan, samoamaan Juustilan joen kautta ja metsien halki
Viipurin länsipuolelle.
Tästä uhkaavasta saartoliikkeestä olivat Viipurin puolustajat saaneet
kalastajilta vihiä. He yrittivät nyt, pidättääkseen läntisen tien
avoinna vielä odotettaville apujoukoille, torjua tämän saartojoukon
taikka ainakin viivyttää sitä. Siksi linnanpäällikkö Knut Posse lähetti
jalkaväkeä venheillä suoraan Juustilan joelle vihollisille vastarintaa
tekemään ja samoin osaston ratsuväkeä maitse samoamaan saman joen
silta- ja kaalamopaikoille, mistä venäläinen pyrki ylitse. Siellä,
Vatikiven ylimenopaikalla, arveltiin nyt taistelun syntyvän, ja sitä
kohden kiirehti malttamattomana syksyisen metsän halki karjapolkuja
pitkin ratsuosasto, jolla oli laaja lahdenmutka kierrettävänä ja jonka
sen vuoksi piti kovasti ponnistaa ehtiäkseen ajoissa perille.
Tässä Maunu Frillen johtamassa ratsuväkiosastossa teki taivalta muiden
mukana myöskin eräs nuori turkulainen, Pentti Aaronpoika, joka varsin
aavistamattaan oli joutunut näille itäisille taistelutanterille. Hän
oli vasta toista kuukautta sitten saapunut Viipuriin Suomen piispan
Maunu Särkilahden saattoväessä, kun tämä toimelias kirkkoruhtinas
silloin oli käynyt Viipurissa järjestämässä maan itäisen vartion
puolustusta odotettavaa suurhyökkäystä vastaan ja rohkaisemassa sen
harvalukuista linnuetta. Palatessaan sieltä takaisin Turkuun piispa oli
jättänyt suurimman osan yksityistä vartioväkeään, piispan henkihuoveja,
Viipuriin lisäämään sen puolustusvoimia. Tässä joukossa oli silloin
jäänyt Viipuriin nuori Penttikin, turkulaisen porvarin poika,
valkohipiäinen ja hentoluontoinen, mutta vilkas ja teerevä nuorukainen.
Häntä ei alkuaan ollut aiottu sotamieheksi, eikä hän kauan ollut aseita
kantanutkaan. Hänestä piti tulla lukumies, pappi. Siksi hänet poikana
pantiin Turun tuomiokirkon kouluun, jossa hän opiskelikin monta vuotta,
päntäten päähänsä Donatuksen latinan kielioppia ja paavillisen kirkon
opinkappaleita. Ja lukumieshän se Pentti luonteeltaan olikin,
mietiskelijä, haaveilija; koulutuvassa ja kirjojen ääressä hän
parhaiten viihtyi. Mutta hänestä ei tullut sittenkään pappia. Häneltä
kuoli isä, köyhyys tuli äidin kotiin, ja Pentin täytyi ruveta itseään
elättämään. Silloin otti Mauno-piispa tämän reippaan pojan
vartioväkeensä, ja hyvinhän Pentti, joka oli ruumiiltaan terve,
siinäkin menestyi. Hän sai suorittaa asepalvelusta esimiehensä luona
Kuusiston linnassa ja sillä välin retkeillä piispan mukana tämän
monilla ja pitkillä tarkastusmatkoilla. Näin hän oli lopulta joutunut
Viipuriin venäläisten piirityksen ajaksi.
Linnan väessä vallitsi yleinen innostus: haluttiin varjella tällä
rajakulmalla maata ja paavin uskoa. Se innostus oli tarttunut
häneenkin. Rohkeana ja urhoollisena hän oli jo Viipurissa ollut mukana
monessa ottelussa, kun karattiin liian lähelle muuria tunkeutuneen
vihollisjoukon kimppuun tai puolustettiin jotakin uhattua linnansarvea.
Nyt hän oli matkalla entistä vaativampaan tehtävään, entistä
ankarampaan taisteluun, ja hän halusi intomielin päästä avoimella
kentällä mittelemään miekkoja hyökkääväin venäläisten kanssa. Maunu
Frillen elähdyttämänä koko ratsujoukko oli lujasti päättänyt olla
laskematta ryssiä Juustilan joen yli; ja miehet kannustivat nyt
ratsujaan märän metsän läpi ehtiäkseen ajoissa ylimenopaikalle.
Jo vilahteli vesakosta esiin lahdenpohjukoita, mutta niiden ohitse
ohjasi opas joukon yhä syvemmäs sisämaahan, ylemmäs jokivartta kohden,
missä kaalamot olivat. Sinne perille hiivittiin hiljakseen, ja pian
sieltä rupesikin kuulumaan kaukaisen taistelun ryskettä ja ryntääväin
miesjoukkojen huutoja, — jalkaväki oli siis venheillä jo edeltä
ehtinyt joelle. Siellä se kai oli tavannut venäläiset tekemässä siltaa,
jota myöten saartoväki aiottiin kuljettaa Viipurin läntiselle puolelle,
ja siinä oli siis heti syntynyt tappelu. Sitä nyt jatkui. Mutta
suomalaiset olivat harvalukuisemmat, heitä ei nähtävästi riittänyt koko
joenrantaa puolustamaan; muutamasta paikasta oli venäläisiä jo
melkoinen joukko päässyt joen ylitse, ja juuri siinä vesakkorinteellä
kävi nyt kovin ryske.
Sen oivalsi pian läntisestä metsästä samoava Maunu Frillen ratsuväki,
ja siihen se syöksähti vihaisena vihurina omiaan auttamaan. Se päästi
metsän rinnassa raikuvan sotahuudon ja karautti niin äkkiarvaamatta
vihollisen kylkeen, että tämän etujoukot pian horjuivat, hämmentyivät
ja kiirehtivät sekasortoiseen pakoon joelle ja joen taakse.
Tulista taistelua kesti siinä paikassa vain hetkisen. Venäläisten oli
väistyttävä, ja monet heistä kaatuivat ahteelle tai suistuivat ja
hukkuivat virtaan. Mutta he hyökkäsivät pian suuremmin joukoin,
pääsivät taas kaalamon yli rannalle, taistelivat siinä vimmatusti,
mutta suomalainen ratsuväki ajoi heidät uudelleen takaisin. Siinä
ahtaalla jokiäyräällä oteltaessa kuitenkin pienen, ratsastavan
vihollisjoukon onnistui paeta jokivartta ylöspäin ja karauttaa metsään
asti. Muutamat suomalaiset ratsumiehet huomasivat sen ja lähtivät heti
tuiskuna ajamaan takaa tuota selkäpuolelle pyrkivää vihollisparvea. Se
hajaantui siellä metsään päästyään, syöksyi eri tahoille — ja
suomalaiset perässä. Pentti Aaronpoika innostui ajamaan takaa muuatta
kiitävää kimoa, jonka kaulaa vastaan matalaksi painuneena ratsumies
pakeni — sen hän tahtoi tavoittaa ja kukistaa. Hurjana hän kannusti
hevostaan, joka ihan lensi kivien ja pensaiden yli, ja hän lähenikin
lähenemistään edellä kiitävää kimoa. Väliin hän jo sen rinnallekin
ehti, mutta kimo pyyhkäisi silloin aina uudella vauhdilla aavikon yli
ja upposi jälleen tiheikköön. Pentti perässä. Niin he kahden
laskettivat kauas sammaleiselle salolle, etäälle jokivarrelta, mutta
siellä Pentin ratsu vihdoin tavoitti edellään kiitäjän. Pentillä oli
miekkansa ojossa, ja sillä hän jo monta kertaa tapaili vihollistaan,
yltämättä häneen kumminkaan. Vihdoin hän sentään oli varmasti kimon
takapuolen kohdalla, ja nyt hän iski miekallaan vihansa tulisessa
vimmassa. Miekka ei tavannut nytkään matalaksi kyykähtänyttä
edelläratsastajaa, mutta hänen hevoseltaan se isku sivalsi poikki
toisen takajalan reisitaipeen — hevonen kompastui, horjui. Ja Pentin
seuraava isku sattui kaatuvan ratsun nivuksiin — silloin se
lopullisesti suistui maahan, kaataen ratsastajansa alleen.
Siinä makasi nyt vihdoin vihollinen hänen edessään, toinen jalka
satulassa kiinni kaatuneen hevosen alla. Nuolena hyppäsi Pentti maahan,
harppasi vihollisensa luo ja kohotti raskaan miekkansa iskeäkseen sillä
saaliikseen lopultakin joutuneen venäläisen pään halki. Tämä riuhtoi
toivottomassa asennossaan, tapaili miekkaansa, mutta ei saanut maassa
maatessaan sitä irti tupesta, — siinä hän oli täydellisesti
voittajansa armoilla.
Kiihkon veri kierteli Pentin suonissa hänen siinä seisoessaan hajalla
reisin, miekka iskuun kohotettuna. Mutta hän ei iskenyt kuitenkaan.
Hänen mieleensä tulvahti näet siinä hetkessä sotakiihkon sekaan toinen
laine: miksi hän iskisi, olisihan se vallan turhaa! Ja kun hän tuokion
vitkasteli, se isku tuntui hänestä pian vastenmieliseltäkin. Mieshän on
avutonna tuossa hänen edessään, on kuin repo raudoissa, olisihan sen
pään halkaiseminen selvää murhaa, — eihän toinen voinut ollenkaan
taistella vastaan. Hän laski verkalleen kohotetun miekkansa alas,
ojensi vain sen kärjen maassa makaajan rintaa kohden ja karjaisi
karskisti:
— Olet vankini! Miekkasi tänne!
Pentti ei uskonut vihollisensa muuta ymmärtävän kuin hänen liikkeensä
hänen temmatessaan miekan kaatuneen kupeelta. Hämmästyksekseen Pentti
silloin kuuli voitetun vastaavan suomeksi, joskin hänelle oudolla
Karjalan murteella:
— Tee minkä tahdot, en voi tässä puolustautua!
— Vai olet Aunuksesta, mies, jatkoi Pentti. — No, hyvä, henkesi
säästän, mutta vankinani sinut vien ensin Vatikivelle ja sitten
Viipuriin.
Vanki ei vastannut, siinä vain makasi liikahtamatta. Hän oli nuori
mies, jokseenkin Pentin ikäinen, parrattomista kasvoistaan päättäen
vielä nuorempikin. Kypärähattu oli häneltä valahtanut maahan, pää ja
keltainen tukka oli ratsun kaatuessa painunut kosteaan sammaleen, —
hän oli varsin kiltin näköinen siinä maatessaan, näyttipä miltei
häpeävän avuttomuuttaan. Pentti päätti silloin nopeasti selvittää
aseman ja virkkoi käskevästi:
— Tikarisikin anna tänne, noin! Nyt voimme rauhallisesti keskustella.
— Auta minut tuon kirotun konin alta, valitteli jalastaan kytketty
nuorukainen, tempoen turhaan saapastaan maata vastaan painuneesta
satulasta.
— Autankohan, virkkoi Pentti, puolittain vangilleen, puolittain
itsekseen. — Olet viholliseni, voisin sinut polkaista kuin kyyn siihen
mätänemään, ja niin minun ehkä pitäisikin tehdä. Mutta jos luvannet
siivolla olla, en sinua siihen tapa — lupaatko?
— Ka, miksen lupaa, inisi avuton mies. — Kohautahan vähän tuota
kimoa.
— Ehkäpä kohautan, Pentti puheli melkein kuin itsekseen. — Olethan
ihminen niinkuin minäkin, nuori kuin minä, ja samaa heimoakin olet.
Miksipä lähditkään sotimaan meitä vastaan?
— Mikäpä auttaa, kun Novgorodin voivooda käskee, puolustelihe vangiksi
joutunut karjalainen. — Käskee: lähtekää sotaretkelle, mies talosta,
silloin on lähdettävä, muuten puhkovat silmät, polttavat tuvan...
Miesjoukkoon viedään, pannaan sotimaan!...
— Et lähtenyt siis omasta halustasi meidän kyliämme ja kaupunkejamme
hävittämään, järkeili Pentti. — Et meitä vihaa?
— Miksipä vihaisin, rauhan miehinähän me mieluummin täällä kaupoissa
käytäisiin. Hellitähän jo jalkani.
— Jos hellitän, jos henkesi säästän, herkeätkö silloin sulaksi
sovinnon mieheksi, etkö tappele enää, etkö kanna salakaunaakaan meitä
tämänpuoleisia vastaan?
— Ka, mitäpä kaunaa! Hellitähän...
Vielä Pentti empi hetkisen. Käveli ruohoa jyrsivän ratsunsa luo,
kiinnitti kaatuneen miekan satulaansa ja jutteli edelleen:
— Niin, miksipä todella vihaisimme toisiamme. Taistelimme äsken
rehellisesti vastakkain, nyt olemme täällä erämaassa vain kaksi
tavallista ihmistä, miksi emme eläisi sovussa. Hä?
— Eletään vain, kunhan vihdoinkin lasket...
— Nyt lasken.
Pentti hellitti kaatuneen hevosen satulasoljet, kohautti vähän sen
vielä sätkivää ruhoa, ja samassa olikin nuoren karjalaisen jalka irti.
Hän nousi nopeasti seisomaan, koetti jalkaansa maahan — ehythän se
vielä oli, vaikka turraksi painunut — ja astui siinä murahdellen
reippaana edes takaisin Pentin edessä. Nosti sitten hattunsakin maasta,
puisteli sammalia tukastaan ja virkkoi:
— Ehyt tuntuu olevan päänahkakin.
— Hetki sitten se oli piloille särkyä, hymähti Pentti. — Mutta mitäpä
niistä enää, nyt voidaan vaikka kättä pistää!
— Mikäpä siinä, terve, Suomen mies!
Siinä he seisoivat ja juttelivat kuin vanhat tuttavat syksyisessä
vesakossa. Se tuntui Pentistä vallan hupaiselta; hänen sydäntään
lämmitti tunne siitä, että hän oli menetellyt ihmisiksi ja oikein. Hän
istahti kivelle, otti poveltaan leipäpalan, joka linnasta oli annettu
mukaan evääksi, ja rupesi sitä taittamaan. Mutta karjalainen kumartui
satulalaukulleen, tempasi siitä eväskäärön ja kehui:
— Kuule, saat tästä, siinä on piirakkaa ja juustoa — maistapas! Sillä
tuohon kai tämä herkku muuten on hylättävä!
Pentti maistoi. Hyvää olikin. Siinä he istuivat äänettömässä
syysmetsässä vastakkain, pureskelivat piirakkaa ja juttelivat
rauhallisesti, ikäänkuin eivät mitään olisi tietäneet lähellä soivasta
sodan pauhusta eivätkä äskeisestä kilpa-ajostaan. Se hykähdytti Pentin
herkkää mieltä: olipahan hän täällä sodan melskeen keskellä tavannut
vihollisten joukosta ihmisen, joka ei ajatellut ainoastaan
vihollisuutta, katkeruutta eikä kostoa, vaan naureskeli rauhan miehenä.
Saattoivathan täälläkin siis eri leirien miehet sovinnossa yhtyä ja
tarinoida — hyvyys kasvattaa hyvyyttä!
Mutta samalla hän muisti, että pitkään he eivät voineet tässä metsässä
viipyä. Taistelu Vatikivellä kai jatkuu, se on voinut yhä kiihtyä,
yhdenkin miehen lisäapua siellä ehkä tarvitaan; eikähän sitä tiedä,
minne päin omat miehet pian sieltä joutuvat samoamaan. Täytyy kiirehtiä
mukaan. Kiveltä nousten hän melkein kaivaten virkkoi:
— Täytynee tästä jo lähteä paluumatkalle. En sido käsiäsi, Karjalan
poika, luotan sinuun, saat tästä astella vapaana.
— Niin, astumaan kai tästä nyt on asia, virkkoi karjalainen, katsellen
kaatunutta ratsuaan. — Edelläkö sinä ajat vai perässä?
Tuotapa ei Pentti ollut tullut ajatelleeksi. Mutta hän ratkaisi pulman
pian:
— Voinhan rinnallasi kävellä, talutan raudikkoani. Sinun kimosi jää
kyllä tuohon.
— Niin jää, sopersi voitettu. — Pitäisi se sentään siihen
lopullisesti lopettaa.
Haavoittunut ratsu eli näet vielä, tempoi aina toisinaan etukavioillaan
ja kohotteli päätään, silmissään surullinen, kuin rukoileva ilme.
Pentistä oli naapurin ajatus oikea ja kaunis, ja hän taittui heti
miekkaansa antaakseen sillä kärsivälle eläimelle lopullisen
surmaniskun. Mutta samassa hänen mieleensä välähti ajatus, että tuohan
olisi oikeastaan voitetun asia ja tehtävä — tappakoon itse kimonsa! Ja
ojentaen vyöltään karjalaiselle tältä äsken ottamansa väkipuukon hän
virkkoi:
— Pistä itse elukkasi hengiltä!
Karjalainen katsahti toveriinsa hiukan ällistyen, otti sitten
verkalleen tämän tarjoaman tikarin ja pisti sen kahvaa myöten kimonsa
rintaan. Tuokion he siinä seisoivat ääneti katsellen, kuinka ratsu
vielä muutamia kertoja sätkytteli, kohautti kaulaansa rajusti ja sitten
vaipui maahan retkottamaan. Karjalainen kumartui vetämään puukon pois
elukasta. Sitä tehdessään hän hiukan vitkasteli, katseli maahan, mutta
vilkaisi samalla salaa ympärilleen ja tarttui sitten ikäänkuin
erityisellä tarmolla väkipuukon kahvaan. Hän kiskaisi sen haavasta
irti, mutta ojentausi samalla salaman nopeasti suoraksi, käännähti
Penttiin päin ja työnsi sivulta puukon kaiken varovaisuutensa
heittäneen tarinatoverinsa kylkiluiden väliin.
Pentti tuskin ennätti äännähtää. Hän näki liikkeen, tunsi piston,
ymmärsi asian ja kaatui samassa samalle sammalelle, missä hänen
vankinsa äsken oli maannut. Vain pikaisen, ihmettelevän, syyttävän ja
suurinta pettymystä sisältävän silmäyksen hän ehti luoda kavalaan
karjalaiseen. Sillä tämä oli jo nuolena hypännyt Pentin ratsun selkään,
jonka satulasta hänen oma miekkansa riippui, ja karautti jo siinä
silmänräpäyksessä syysmärkään vesakkoon, — sieltä metsästä kuului
tuokion ajan kavioiden kapse, vaimeni ja häipyi.
Kuolleen kimon vieressä Pentti nyt makasi ensin hetkisen tajutonna,
sitten jo taas tajuihinsa elpyen. Hänen kylkeään raateli syvälle
työnnetty tikari, jota hän kädellään tapaili, mutta jota hän ei saanut
haavasta kiskaistuksi. Mutta vielä pahemmin raateli hänen rintaansa
kalvava katumus ja kirvelevä itsesyytös.
— Se petti!... Miten hän olikaan voinut luottaa voitettuun
viholliseen, miksi oli hän, soturi, heittäytynyt haaveilemaan... —
Niitä kysymyksiä hän siinä riutuvassa mielessään hoki, maassa maaten ja
turhaan pyrkien ryntäilleen. — Lapsellinen hän oli ollut,
herkkäuskoinen ja tyhmä — olipa hän tyhmyydestään todella
rangaistuksensa ansainnut!
— Toista on sota kuin hempeily koulupenkillä, torui hän siinä itseään
toivottomana. — Minun olisi tietysti tässä äsken pitänyt iskeä
iskuni... miekkanihan oli jo koholla hänen päätään kohti, ensi
ajatuksenihan oli halkaista se — miksi en iskenyt ja samassa
pyöräyttänyt hevostani ajaakseni heti omieni luo, — mitä vitkastelin?
Se siitä hentomielisyydestä nyt tuli! Luulin hyvää karjalaispojasta...
sen kasvot olivat niin viattoman näköiset, sen silmät niin rukoilevat,
avuttomat ja suuret — en hennonut häntä lyödä. Mutta hänpä ei
arkaillut, hän sai tikarin ja pisti!
Ah, kuinka se muisto raateli poikaraukan rintaa. Kuinka sanomattomasti
hänen kitalakeaankin kuivi, janotti! Pentti painoi polttavat huulensa
kosteaan sammaleen, imeäkseen sieltä edes pisaran vettä, ja makasi
sitten raukeana, liikahtamatta. Niin liikkumatonta oli kaikki hänen
ympärilläänkin, ei lepattanut haavan lehtikään — tähän hiljaisuuteenko
hän nyt siis oli vaipumassa... Mutta ei vielä! Vielä sisu kapinoi ja
kiukutteli:
— Miksen sitonut edes hänen käsiään ohjasperillä, niinkuin ensiksi
ajattelin. Ah, miksi annoin hänelle puukon käteen, — miksen pistänyt
kimoa itse! Miksi hourailin ja haaveilin sodassa! Karjalainen leperteli
niin pehmeästi ja pyysi niin luottavasti jalkaansa vapaaksi, — en
muistanut asemaa silloin hänen kannaltaan. Hänen täytyi tietysti, kun
kerran vanki oli, ajatella vain vapauttaan, ajatella, miten välttyisi
joutumasta Viipurin tyrmään ja pelastua häpeästä, — hänen täytyi
tietysti käyttää saamaansa tilaisuutta paetakseen. Mutta hänen
pelastumisensa ehto oli minun kuolemani, hänen täytyi minut tappaa, kun
en minä tappanut häntä! Kysymyksessähän oli minun henkeni taikka hänen,
— kumpi sen ensiksi toiselta riisti, se sai jäädä elämään...
— Sitä en ymmärtänyt haaveillessani ihmisyydestä. Nyt sen ymmärrän...
Näitä hiljaisia käräjiä nuori turkulainen poika kävi riutuvassa
mielessään kaukana Karjalan syksyisessä vesakossa, välillä taas
horroksiin vaipuen. Kun hän siitä jälleen tuokioksi virkosi, hän muisti
taistelun Juustilan joella, muisti hurjasti hyökkäävät toverinsa,
muisti oman huiman ajonsa kirjavalehtiseen metsään... Ne toverit eivät
häntä nyt tiedä kaivata, eivät toki tiedä nauraa sillekään, että hän
itse meni surman silmukkaan ja ojensi surmaajalle puukon...
Rintaa repi ja raateli — hän koetti vielä kerran kiukuissaan
kohottautua, nousta kyynärpäilleen. Se liike vihlaisi pahasti hänen
kylkeään, mutta hän näki samalla siinä vieressään kaatuneen hevosen
hervottoman pään, josta silmät muljottivat valkeina ja elottomina...
huih, häntä puistatti, nehän olivat kuolleen silmät! Kuolleen —, kohta
on siis hänkin tässä yhtä hervoton ja eloton ja mulkosilmäinen...
Hänen jalkansa tempoivat taas epätoivoisina, hän ponnisteli vielä
kerran kohotakseen, mutta hänen ruumiinsa tärähti ja vaipui voimatonna
alas sammaleen. Ja siinä nyt Pentti Aaronpoika makasi enää tempomatta
ja itseään soimaamatta. Miksipä tempoa ja rasittaa revittyä ruumista,
hänen oli nyt kerta kaikkiaan alistuttava sodan lakiin, joka kuului:
surmaa tai kuole! Pentti oli itse valintansa tehnyt, siitä hän oli nyt
saanut tuomionsa...
Tuuli humahti taas kerran vesakossa, pani haavan lehdet lepattamaan.
Mutta sitä ei enää kuullut sammalelle kaatunut mies, hän lepäsi jo
lopullisessa rauhassa.