Elokuun helteellään aurinko paistaa porottaa Viipurin mustainveljesten
luostarin edustaiselle, hiekkaiselle aukealle, johon jo muutamia
kerjäläisiä on kokoontunut odottamaan murkinantähteiden jakoa.
Luostarin tukeva, honkainen portti on suljettu ja sen sekä
luostarinpihan takaa kuuluu luostarinkirkosta hiljaista messun hyminää.
Munkit ovat siellä viileässä kirkossa päivämessuaan pitämässä, muuten
on kaikki tuossa valkeassa, kivisessä pyhätössä äänetöntä ja kuin
nukahtanutta.
Portin viereisessä kopissa vanha, avopäinen portinvartijaveli
torkahtelee hänkin messun huminaa kuunnellessaan. Mutta vähitellen
hänen unensa käy levottomaksi. Ulkoa, kaupungilta päin, rupeaa näet
kuulumaan ratsujen kavioitten töminää ja teräspaitojen ritinää; sitä
kuuluu pian jo luostarinkujalta, se lähenee lähenemistään. Vartijaveli
herää täydelleen, pistää luukusta ulos pörröisen päänsä, kurkistelee
uteliaana. Aivan oikein, ratsuväkeä sieltä ajaa peitset heiluen,
kypärät kiiltäen, suoraan luostariaukealle.
Hän hätääntyy, sulkee nopeasti luukun ja juoksee, kaapunsa helmoja
kooten, jo täysvirkkuna laattakivillä lasketun luostaripihan poikki
suureen ruokahuoneeseen ja sen kautta kirkon ovelle, kuiskaten siellä
lähinnä polvistuneille munkeille vierasjoukon saapumisesta. Mutta
samassa on hänen vielä nopeammin juostava portille takaisin. Sillä sen
kolkutinta jo kovasti paukutetaan — sisäänpyrkijät näyttävät olevan
perin malttamattomia.
Hän raoittaa taas luukkuaan ja huutaa kolkutinta rääkkäävälle
ratsumiehelle:
— Ken siellä, mitä asiaa?
— Linnanpäällikkö, Krister Niilonpoika Vaasa, pyrkii luostariin,
priorin puheille. Avatkaa heti!
Tupsukypäräinen ratsumies takoo kolkutinta koko ajan, niin että äsken
äänetönnä ollut tienoo yhtä mittaa kajahtelee. Haarniskoitu ratsuväki
on siellä rivissä luostarin edustalla, josta kerjäläiset säikähtyneinä
ovat vetäytyneet kujansuihin, ja sen uhkaavan rivin edessä istuu
tasa-astuja-tammansa selässä pieni, sulkahattuinen, liian suurelta
näyttävään vaskihaarniskaan pukeutunut äijä, joka yhä kipakasti
hätistää kolkuttajaa ja sähisee karkeiden, harmaiden viiksiensä
välitse. Se on itse linnanherra, hänet tuntee vartijaveli hyvin, ja hän
hätääntyy siitä yhä pahemmin. Sillä hän ei uskalla avata, on kielletty
laskemasta aseellisia miehiä luostariin; mutta hän ei uskalla
kieltääkään pääsyä noin mahtavalta herralta. Hän odottaa sen vuoksi
pappismunkkeja, itseään arvovaltaisempia, siihen avukseen.
Luostarinkirkossa, jonne tuo kiivas koputus on häiritsevänä kaikunut,
onkin jo messun ääni vaimennut ja muutamia vanhempia munkkeja kiirehtii
nyt ulos ihmetellen, miksi heidän rauhaisaa tyyssijaansa näin
häiritään. He neuvottelevat siinä tuokion. Mutta silloin alkaa uusi,
yhä raivokkaampi kolkutus, ja karkea, käskevä ääni komentaa ulkoa:
— Avaatteko heti, vai onko meidän lyötävä säpäleiksi tämä portti?
— Odottakaahan tuokio, vastaa munkeista vanhin. — Veljet ovat juuri
messussa...
— Sen he saavat keskeyttää. Käskekää priori heti linnanherran
puheille!
Viesti oudosta vierailusta oli jo ehtinyt levitä koko veljeskunnan
keskuuteen, ja joka taholta kertyi nyt hämmästyneitä, lihavankalpeita
munkkeja pihalle. Mitä tämä merkitsee? he kysyivät huolestuneina
toisiltaan.
Tapaus oli todellakin harvinainen. Maalliset mahtimiehet pitivät
yleensä sotaoloissakin luostarin rauhaa ja koskemattomuutta pyhänä, he
tahtoivat säilyttää hyvät välit näiden hurskaiden veljeskuntain kanssa,
joiden vaikutus väestöön oli hyvin suuri. Olipa Viipurin linnan
nykyinen isäntä Krister Niilonpoikakin, vaikka hän olikin tuittupäinen
ja äreä herra ja vaikkei hän kitsastelijana juuri koskaan antanut
saarnaajaveljille mitään lahjoja, sentään näihin asti ollut kaupunkinsa
luostarin rauhaa ja oikeuksia loukkaamatta. Mikäs nyt? Tosin hänellä
aina oli ollut mustainveljesten tarmokkaan ja itsetietoisen esimiehen,
Clemensin, kanssa pientä riitaa milloin kalavesistä, milloin
laidunmaista, mutta että linnan äijä näin saapuisi aseväkineen
luostaria säikyttämään, se oli toki aivan käsittämätöntä.
— Portti auki, heti paikalla! komennettiin sieltä ulkoa yhä, ja se
särähtävä, vihainen ääni tunnettiin nyt itse linnanherran karjunnaksi.
— Avataan, avataan, vastaavat munkit, jotka eivät muutakaan neuvoa
enää tienneet. — Mutta ainoastaan aseettomina saapuville...
— Me tulemme miten tahdomme, vastasi linnanherra, temmaten portin,
jonka edestä salpa vihdoin oli vedetty syrjään, selälleen ja työntyen
kahden haarniskamiehen seuraamana sisään. Hän astui kalisevin sääryksin
ja kilahtavin kannuksin luostarinpihan poikki ällistyneinä seisovain
munkkien keskitse ja tiukkasi edelleen:
— Missä on priorinne, hakekaa hänet heti esille!
— Tänne astukaa, refektorioon, vastasi saattava munkki ja ohjasi
karskin herran luostarin suureen, viileään ruokailuhuoneeseen, joka
samalla oli kokous- ja vastaanottohuoneena. Siinä puolihämärässä,
holvikattoisessa huoneessa tapasivat nyt toisensa mustainveljien
priori, Clemens Lauritsanpoika, korkea, uljasryhtinen, lujapiirteinen
prelaatti, ja pieni, teräväliikkeinen linnanherra, joka kypäränsä
riisuttuaan siinä paljasti vanhat, kuihtuneet, karkeasänkiset kasvot ja
kiukkuisasti vilkuvat, verestävät silmät. Tämä viimeksimainittu kävi
nyt heti, enemmittä tervehdyksittä, luostarinpäällikölle puhumaan
ärtyisin äänin:
— Linnasta on tänne paennut vanki, sen tiedän varmasti, mutta te ette
ole lähettini vaatimuksesta huolimatta luovuttanut häntä meille
takaisin. Tätä karkuria olen nyt itse saapunut noutamaan, —
toimittakaa hänet heti käsiini!
Tyynikasvoinen, arvokasryhtinen priori vastasi siihen kohteliaasti,
mutta varmasti:
— Tiedätte hyvin, jalo herra, että ne, jotka ovat luostariin saapuneet
suojaa hakemaan, ovat siellä Jumalanäidin turvassa.
— Tiedän mitä tiedän, mutta sinä älä nyt siinä temppuile äläkä
viisastele, minä en ole nyt sillä tuulella. Mies, joka linnasta
karkasi, on vakooja, on pahantekijä, minun täytyy saada häntä tutkia.
Te olette kätkeneet hänet tänne, toimita mies heti esille, muuten...
Linnanherra teki vihaisen, terävän liikkeen käsivarrellaan ja astui
pari askelta lattialla haarniskoitaan helistellen. Mutta hän keskeytti
sentään uhkaavan lauseensa ikäänkuin antaakseen luostarinpäällikölle
aikaa harkita asemaansa ja nöyrtyä; ja hän pysähtyi sitten verestävin
silmin tirkistämään edessään seisovaa, mustakaapuista miestä.
Mutta kun tämä ei mitään vastannut, kiukkuääninen linnanherra jatkoi:
— Asia on vakava, emme ole tulleet tänne turhia odottamaan. Linnan
viereisestä luostarista ei saa tulla linnalle vihamielisten petturien
eikä karkurien pesää.
— Tämä on rukousten ja rauhan pesä, vastasi siihen priori hiukan
ääntään kohottaen, — aseellisten uhkausten täytyy jäädä näiden muurien
ulkopuolelle. Täällä lähestytään Jumalaa nöyrtynein ja alistuvin
mielin...
Krister-herra tunsi pistoksen ja kivahti:
— Rukoiltakoon täällä kuinka nöyrästi tahansa, minun asiani on nyt
toisenlainen. Kautta Maarian, ellei vakoojaa tuossa tuokiossa tuoda
eteeni, etsivät mieheni täällä joka sopen, ja sitten vien kuin vienkin
ilkimyksen täältä mukanani — no, löytyykö se linnan karkuri?
Mutta Clemens Lauritsanpoika vastasi rauhallisena ja arvokkaana:
— Tänne tulee maailman murjomia ja maailmaa paenneita usein; emme
kysy, mistä he tulevat ja mitä ovat paenneet, emme sitäkään, ovatko he
jonkin rikoksenkin tehneet, jos he todellisessa hädässä ja nöyryydessä
Jumalanäitiä lähestyvät. — En tiedä enkä tahdo tietää, ketä meiltä
vaadit, ketään hätääntynyttä emme täältä luovuta.
— Tiedät hyvin, sähähti Krister Niilonpoika, asettuen suoraan priorin
eteen, — tiedät asian, älä teeskentele! Tiedät, että se karannut mies
on viholliseni, Kaarlo Knuutinpojan vakooja, joka on puettukin hänen
väreihinsä, ja hän on sitäpaitsi röyhkeä suunsoittaja, joka on
rangaistuksensa ansainnut — nyt älä, priori, enää kiemurtele, tunnet
asian aivan tarpeeksi hyvin.
Clemens-munkki kohotti tuuheat kulmakarvansa hämmästyneen näköisenä ja
virkkoi:
— Kaarlo Knuutinpoika Bonden väkeäkö ajat takaa! Mutta jos sellainen
mies on luostaristamme pyytänyt turvaa, on meillä kahta suurempi syy
olla häntä luovuttamatta, sillä teidän maallisten ylimysten
keskinäisiin riitoihin emme tosiaankaan tahdo puuttua. Kaarlo-herrahan
rupeaisi meitä siitä vainoamaan, ja hän on mahtava mies, joka
näihin asti on osoittanut suopeutta ja anteliaisuutta köyhälle
veljeskunnallemme.
Nämä maassa vallitseviin valtiollisiin oloihin viittaavat sananvaihdot
olivat ilmeisesti jo kiihdyttäneet mieliä molemmin puolin. Herruudesta
Suomessa ja nimenomaan Viipurin linnan isännyydestä näet kiistelivät ja
taistelivat näihin aikoihin katkerasti nuo kaksi valtakunnan mahtavaa
miestä, Ruotsin sotamarski ja äskeinen valtionhoitaja, nuori Kaarlo
Knuutinpoika Bonde, ja Ruotsin entinen valtioneuvos ja drotseti, vanha
Krister Niilonpoika, joka oli Vaasan vaikutusvaltaista sukua.
Jälkimmäinen, joka pitkän ikänsä oli ollut maan johtavia ylimyksiä, oli
nyt muutamia vuosia sitten syösty entisestä mahtiasemastaan Ruotsissa
ja heitetty tänne Suomen kaukaiseen kolkkaan, kuin maanpakoon. Ja hän
vihasi siitä syystä silmittömästi tuota pahinta kilpailijaansa, nuorta
onnensuosikkia, kiittämätöntä kiipijää, Kaarlo Knuutinpoikaa. Ja olipa
hänellä vihaansa syytäkin. Sillä Ruotsin ylimysten keskinäisessä,
kiihkeässä kilpailussa tämä hänen entinen oppipoikansa oli päässyt joka
suhteessa hänestä voitolle, päässyt pelkän ruumiillisen komeutensa ja
esiintymisvarmuutensa vuoksi, päässyt Ruotsin valtionhoitajaksi,
milteipä kuninkaaksi. Ja hänen, Krister Niilonpojan, joka ennen oli
ollut vertaisistaan ensimmäinen, hänen oli nyt vanhana miehenä täytynyt
luopua valta-asemastaan ja syrjäytyä tänne, — Viipurin linna oli näet
hänelle silloin läänitykseksi, ikäänkuin armopalaksi, annettu. Tuo
nöyryytys oli tietysti näinä vuosina hänen mieltään kirvellyt ja
kiduttanut. Olihan tosin sittemmin Kaarlo Knuutinpoikakin saanut luopua
valtionhoitajan toimestaan, kun Ruotsin keskenään kateelliset ylimykset
taas olivat kutsuneet tanskalaisen miehen (Kristofferin) kuninkaakseen.
Mutta Kaarlo Knuutinpoika oli silloin saanut aivan toisenlaiset
hyvittäjäiset, saanut läänityksekseen koko Suomen, jonne hänetkin siten
oli lähetetty, siinä joukossa, merkillistä kyllä, Viipurin
linnalääninkin, joka aikaisemmin oli annettu Krister Niilonpojalle.
Hän, Bonde, asui nyt Turussa ja piti sen linnassa komeaa hovia, mutta
hän vaati itselleen yhä Viipuriakin, ja siitähän se viime katkeruus ja
kahnaus olikin sukeutunut.
Siitä oli johtunut tämäkin Krister-herran kipakka ratsastus Viipurin
mustainveljesten luo eräänä elokuun päivänä 1441. Vanha Vaasan herra ei
tahtonut luopua linnastaan, johon hän nyt oli pesiintynyt ja eläytynyt,
ei millään hinnalla, eikä varsinkaan luovuttaa sitä tuolle
röyhkeilevälle Bonde-nulikalle. Ei ikinä mielisuosiolla — tulkoon
ottamaan, jos saa! Kaarlo Knuutinpoika oli jo alkukesästä lähettänyt
valtuutettunsa vaatimaan Viipuria Krister-herralta, mutta Krister oli
silloin lähettänyt asiamiehen tyhjin toimin takaisin. Ja kun Bonde
Turusta nyt oli lähettänyt samalle, säädyttömälle asialle toisen
airuensa, joka oli esittänyt uhkauksilla höystetyn vaatimuksensa
koppavin sanoin, oli Krister kiukustuneena pistänyt miehen tyrmään,
mistä tämä sittemmin oli päässyt pakenemaan luostariin. Mutta ylimysten
välit olivat tästä kaikesta kiristyneet yhä pahemmiksi.
Tämä ajan suuri ja kiivas kiistakysymys Suomessa ei tietenkään
ollut pysynyt vieraana Viipurin luostari-isillekään, niin paljon kuin
nämä koettivatkin välttyä valtiollisiin asioihin sotkeutumasta.
Clemens-priorikin oli asemasta hyvin selvillä, ja vaikka hän hengen
miehenä ei tahtonut pitää kummankaan ylimyksen puolta, oli hän
kaikessa hiljaisuudessa, niinkuin muuten useimmat Suomessa, reippaan ja
hilpeän Kaarlo Knuutinpojan suosija. Sitä Krister-herra aavisteli. Hän
tiesi, että hänellä itsellään ei ollut paljon ystäviä. Ärtyisyydellään
ja karuudellaan hän oli vieroittanut useimmat aatelisetkin puoleltaan
ja rahvaan hän oli veronkiskonnallaan suututtanut. Mutta hän
ei ollut ystävyydestä välittänytkään, hän vain tahtoi, että häntä
pelättäisiin, ja hänen toiveensa olikin toteutunut. Peloittamalla äreä
herra koetti nytkin vaikuttaa mustainveljesten prioriin, mutta siinä
heitä nyt sattui kaksi kovaa vastakkain. Clemens Lauritsanpoika ei
tosin nytkään tahtonut väistyä puolueettomuuskannaltaan, eikä hän
voinut olla itsekseen myöntämättä, että vanhaa Vaasan herraa oli
aika kohtuuttomasti kohdeltu, kun häneltä tahdottiin riistää
läänityksensä ja linnansa, johon hän oli niin kiinni kasvanut. Mutta
luostariveljeskunnan oikeuksista ja tehtävästään hätääntyneiden
suojelijana hän ei kuitenkaan tahtonut hiventäkään väistyä. Kun sen
vuoksi Krister-herra yhä kiihtyneenä syytteli häntä juonittelijaksi
maallista esivaltaa vastaan ja Bonden kätyriksi, vastasi Clemens aina
vain rauhallisesti:
— En puutu maallisen esivallan asioihin enkä ylimysten
valtakiistoihin. Minun työalani ja valtakuntani ovat toisenlaatuisia.
Mutta siitä, mihin luostarin esimiehenä ja kirkon edustajana olen
velvollinen, siitä en voi perääntyä.
— Ja siihenkö kuuluu niiden kätkeminen, jotka esivaltaa vastaan
vehkeilevät, kysyi Krister-herra muka pisteliäästi. — Te suojelette
täällä rikoksentekijöitä, kapinanvalmistajia ja vakoojia, — sellaista
ei tosiaan kukaan linnanpäällikkö voi suvaita. Hänen täytyy silloin
käyttää sitä valtaa, mikä hänellä on — ymmärrättekö?
— En, sellaista uhkausta en voi enkä tahdo ymmärtää, priori vastasi
kylmästi.
— Hä? sähisi Krister, jo äärimmilleen ärtyneenä. — Tuo karkuri
pilkkasi minua omien soturieni läsnä ollessa. Hä? Kieltäydytkö todella
mielisuosiolla luovuttamasta häntä minulle — hä?
Vanhuksen äänessä oli jo pingoitettua terästä, ja varpailleen nousten
hän heristi laihoja nyrkkejänsä pitkänhuiskean priorin nenän edessä.
Tämä ymmärsi, että tässä on nyt vakava paikka, että jousi alkaa olla
äärimmilleen jännittynyt — ärtynyt äijä voi minä hetkenä tahansa iskeä
tai ryhtyä muuhun väkivaltaan. Mutta hän säilytti sittenkin malttinsa
ja arvokkuutensa vastatessaan:
— Luostarinsäännöt ja kanooninen laki estävät meitä täältä
luovuttamasta viheliäisintä kerjäläistäkään, joka kerran on
rauhanmajaamme turvautunut. Jos etsimänne mies on täällä avunanojain
joukossa, on hän täällä Jumalanäidin suojassa, jonka halpoja
palvelijoita me vain olemme, — voi sitä, joka yrittäisi luostarin
rauhaa ja turvaoikeutta loukata! Minä en tunne karkurinne mahdollisen
rikoksen määrää enkä laatua enkä ole edes oikeutettu sitä tutkimaan...
— Mutta minä olen, — sähähti äijä ilkkuen, mutta samalla jo vallan
päättäväisenä. — Vielä kerran: tuotteko sen Bonden kätyrin heti
paikalla tähän eteemme?
— Olen jo monesti vastannut, virkkoi Clemens, ristien kädet rinnalleen
merkiksi siitä, ettei hän muuta voi.
Linnanherra antoi silloin merkin miehilleen: heidän tuli edetä väkisin
luostarin asuinkammioihin, jotka olivat kirkkoa ympäröivän muurin
kupeella. Mutta hän pidättäytyi vielä. Hän ymmärsi hyvin sen teon
kantavuuden, johon hän näin oli ryhtymäisillään. Luostarin pyhyyttä
loukkaamalla hän saisi varmasti vastaansa maan koko papiston piispaa
myöten ja kaikki uskonnollisesti hartaat ihmiset, joita oli hänen
omassa linnueessaankin. Ehkäpä tapaus kerrottaisiin aina Roomaan asti,
ehkä paavi singauttaisi häneen kirouksensa salaman, ja sellaista iskua
on vaikea kestää. Vielä kerran hän tahtoi sen vuoksi yrittää
peloituksen voimalla vaikuttaa itsepäiseen prioriin:
— Isä Clemens, te olette ymmärtäväinen mies, te käsitätte varmasti,
että tällaisissa tapauksissa on pakko tinkiä tavanmukaisista
kanoonisista ja muistakin kaavoista ja säännöistä. Te käsitätte, että
asemani ja arvoni ei salli minun laskea käsistäni pilkkaajaa ja
viholliseni vakoojaa — minun arvovaltani linnan komentajana ja
alustalaisteni isäntänä siitä kärsisi. Teidän täytyy käsittää tämä
tilanne. Luostarin rauhaa en tahtoisi häiritä, olen uskollinen kirkon
poika minäkin, mutta jos te yhä niskoittelette, minun on pakko toimia
miekkani vastuulla — olen ennen kaikkea soturi. Isä Clemens, vielä
voitte, kutsumalla karkurin eteeni, välttää sen, mikä muuten on
välttämätöntä!
Clemens Lauritsanpoika olikin täysin selvillä aseman
jännittyneisyydestä. Hän älysi, että vanha linnanherra siinä taisteli
arvovaltansa puolesta, sen pelon ja kunnioituksen säilyttämiseksi,
jonka hän ankaruudellaan oli ympäristöönsä iskenyt. Alkuaan lienee
Krister-herraa ehkä pahimmin kismittänyt se, että Kaarlo Bonden airut
oli liian tarkoin saanut nähdä, kuinka heikoissa varustuksissa hänellä
Viipurin linna yhä oli, kuinka helppo se olisi valloittaa. Ahneudessaan
vanha saituri ei ollut viime vuosina uhrannut paljon mitään varoja
linnansa korjaamiseen eikä linnueen vahvistamiseen, hän oli vain
kerännyt arkkuihinsa kaikki verorahat. Siksi hän ei tahtonut laskea
Kaarlo Knuutinpojan ovelaa airutta takaisin siitä herralleen kertomaan,
siksi hän hänet vaati käsiinsä. Mutta nyt tämä kiista oli kärjistynyt
etupäässä kunnianarkuuskysymykseksi, sen isä Clemens selvästi oivalsi.
Ja oivalsi myös, että hänellä itselläänkin oli siinä arvoasemansa
kysymyksessä, tehtävänsä puolustaa luostarinsa oikeuksia ja
loukkaamattomuutta — hänen oli yhtä vaikea peräytyä sanoistaan kuin
Krister-herran. Siksi tämä taistelu oli taisteltava loppuun asti, siksi
hän yhä tyynenä pysyen virkkoi ärhentävälle herralle:
— Minulla ei ole mitään enempää sanottavana.
— Vai ei tosiaankaan, sävähti siihen vihainen äijä. — Ja kuitenkin te
tiedätte, että kun minä vain viittaan miehilleni, he heti ryhtyvät
kätköjänne penkomaan, ja lisää miehiä tulee tarvittaessa tuolta ulkoa!
— Ne eivät vastoin tahtoani tunkeudu luostariimme, vastasi Clemens-isä
yhä kylmänä, mutta kasvoiltaan jo entistä kalpeampana. — Niiden
täytyisi kulkea minun ja näiden hurskasten isäin ruumiiden yli, ja sitä
eivät jumalaapelkääväiset soturit tee, jospa te jumalaton niitä siihen
käskisittekin.
— Mieheni tottelevat minua kaikessa, sen näette heti, uhkasi äijä käsi
miekankahvassa.
— Pelaatte korkeata peliä, Krister-herra, julisti luostarinpriori nyt
syvällä rinta-äänellä. — Luostarin häpäiseminen ei tuottaisi teille
maallistakaan kunniaa eikä voimaa, mutta ajatelkaa kuolematonta
sieluannekin!
— Tiedän mitä ajattelen, ärähti siihen linnan äijä ja astui miestensä
luo, jotka häntä refektorioon olivat seuranneet, lausuen heille
terävästi pari sanaa. Sitten hän kääntyi taas priorin puoleen. Tämä oli
jo keskustelun alussa asettunut sen oven eteen, joka vei ruokahuoneesta
luostarin sisäsuojiin ja jonka kahden puolen joukko pappismunkkeja oli
säikähtyneinä ja rukousnauhaansa hypistellen seurannut kipakkaa
keskustelua. Kristerin astuessa siihen, ikäänkuin työntääkseen hänet
syrjään, priori levitti kätensä oven suojaksi, oikaisi rotevan
ruumiinsa ja huudahti voimakkaasti:
— Tästä ei kulje kukaan minun luvattani. Jumalanäidin nimessä kiroan
teidät, jos ryhdytte väkivaltaan hänen suojelemaansa luostaria kohtaan,
haudassa ja haudan takanakaan ette silloin saa rauhaa. Perääntykää,
onnettomat!
— Edestä pois! karjui siihen Krister vuorostaan yhtä äänekkäästi, ja
suuri luostarihuone tuntui melkein hätääntyneenä kajahduttavan näitä
outoja huutoja. — Miehet, raivatkaa mustakaavut pois! Tie auki!
Jousi oli rapsahtamaisillaan. Krister itse tapaili jo priorin
käsivartta, viskatakseen hänet syrjään pihtipielestä, ja
haarniskapukuiset soturit seurasivat kauhistuneina, mutta tottelemaan
tottuneina, hänen kintereillään. Heidän mulkoilevat silmänsä näyttivät
hätääntyneinä kysyvän, täytyisikö heidän todella käydä käsiksi näihin
pyhiin miehiin, mutta Krister-herran ankara katse hallitsi heitä.
Silmänräpäyksen empivät vielä väkivaltaan ryhtyjät, priori seisoi kuin
jähmettynyt patsas siinä heidän edessään, katse ulko-oven päällä
olevaan ristiinnaulitun kuvaan kiinnitettynä, ja toiset pappismunkit
hymisivät hänen rinnallaan hiljaa rukouksiaan. Sana ja miekka seisoivat
vielä tuokion vastakkain tuossa äänettömässä tuvassa — kumpi niistä
oli voittava?
Silloin reväistiin äkkiä ristiinnaulitun kuvan alla oleva ulko-ovi auki
ja kaksi linnan huovia työntyi hätääntyneenä ja kiirehtien sisään.
— Karkuri on taas paennut, ilmoitti samalla toinen huoveista
linnanherralle. — Hän soutaa jo tuolla kaukana selällä.
Priori laski ne sanat kuultuaan kuin helpotuksesta huoahtaen kohotetut
käsivartensa alas, risti kätensä hartaasti ja virkkoi hiljakseen:
— Jumalanäidin ihme, hän tahtoi pelastaa pyhättömme, hänelle kiitos!
— Ja suu ammollaan seisovalle linnanherralle hän nyt nuhdellen puhui:
— Sinä kuulet, karkurisi ei ole täällä luostarissa, turhaan sinä sitä
häpäisemään ryhdyt.
Jo sai Krister-herrakin taas ääntä hetkeksi kouristuneeseen kurkkuunsa:
— Te juonittelijat, te laskitte hänet täältä tahallanne pakoon, kyllä
sen ymmärrän. Mutta iloksenne sitä ette ole tehneet. — Samassa hän
kuitenkin käännähti ympäri ja karjaisi pakosanoman tuoneille huoveille
vihaisena: — Ette vartioineet luostaria tarkoin, päästitte roiston
pakoon! Onko häntä nyt edes lähdetty ajamaan takaa?
— On kyllä, vastasi säikähtänyt huovi. — Mutta hänellä on melkoinen
etumatka, hän voi päästä maihin piiloutumaan.
— Te vaivaiset kuhnustelijat, hirtän teidät kaikki näiden
mustavaippaisten rinnalle! — Ulos, hälyttämään koko linnan väki!
Kalpea priori oli polvistunut Jumalanäidin kuvan eteen, ja toiset
munkit ryhmittyivät nyt siihen hänen ympärilleen rukoilemaan. Heihin
enää katsettakaan heittämättä äärimmilleen kiihtynyt linnanherra
kiirehti ulos, vielä ovelta uhkauksiaan singoten polvistuneille
munkeille. Siellä ulkona hänellä oli kuitenkin jo vastassaan toisia
viestejä, jotka tempasivat hänen ajatuksensa ja toimintansa aivan
toisaalle. Linnaan oli näet saapunut sanoma, että Kaarlo Knuutinpoika
oli jo sotaväkineen Turusta marssimassa Viipuriin päin, ja linna oli
nyt siis kiireellä varustettava piirityksen varalta.
Mutta kiitosmessuja kaikui koko päivän Viipurin mustainveljesten
kirkossa tuon vältetyn häväistyksen johdosta, siellä julistettiin
kunniaa ja ylistystä Jumalanäidille hänen osoittamansa armon ja avun
johdosta. Ja koko kaupunkiin, koko maakuntaan levisi nopeasti tieto,
että Jumalanäiti oli tehnyt luostarissa ihmeen. Hän oli vahvistanut
prioria kestämään vaikean taistelun ja sillä välin kenenkään näkemättä
ohjannut luostarin turvaan paenneen, kovasti ahdistetun vangin pakoon
ja vapauteen.