IX.

Verestäessään ja vahvistaessaan ennen kylvämäänsä orasta lappalaisten

keskuudessa Margareeta eteni tänä syksynä ja talvena aina Uudelle

Joelle asti, — oli kuin jokin ahdistus ja pelko olisi levottomasti

ajanut hänet niin kauas pohjoiseen kuin suinkin. Siellä hän ei ollut

ennemmin käynyt kuin kerran, ja hän tapasi siellä entisen kylvönsä

kokonaan kuivuneena. Nämä köyhät kotalappalaiset olivat tuskallisessa

taistelussaan elämisensä puolesta unohtaneet jokapäiväisiin

ponnistuksiinsa hänen uudet oppinsa ja lupauksensa, he eivät enää

luottaneet niininkään. Eihän uusi Jumala voinut heitä heidän hädässänsä

auttaa paremmin kuin vanhatkaan, ja siksi Margareetan oli nyt niin

vaikea saada uutta kylvöä idulle.

Hänen kylässä ollessaan sattui sen asukkaille nyt vielä aivan uusi,

entistä ankarampi ja masentavampi kolaus, joka heidän hätänsä ja

tuskansa nosti kukkuroilleen. Heidän kyläänsä saapui näet eräänä

talvipäivänä aivan uusi, outo verottaja, joka heidät kiskoi aivan

paljaiksi. Vienan rannoilta oli retkeilevä karjalaisjoukko ulontanut

hiihtonsa aina tänne asti, missä sen yleensä ei ollut tapana liikkua.

Vallattomina ja säälimättöminä nämä oudot miehet olivat kannattaneet

lappalaisten kurjista majoista esiin kaikki, mitä näillä suinkin lie

minkään arvoista ollut, ja kasanneet kuorma-ahkioihinsa eläintennahat

ja puvut ja vyöt ja aseet, yksinpä keittokattilatkin ja kalanpyydykset.

Mutta kaikkein pahinta ja huolettavinta oli kumminkin, että he mäelle

patsaiden huippuun rakennetusta aitasta ryöstivät nekin veronahat,

joita lappalaiset yhteisesti olivat säästelleet ja koonneet varsinaisia

vuotuisia verottajiaan pirkkalaisia varten. Lappalaisraukat tiesivät,

että Tornion pirkkalaisten veronkantajat olivat tuossa paikassa tulossa

saataviaan perimään — ja mitä heille silloin annetaan? Eivät ne taas

ilman lähde, ne kiskovat vaikka säärykset ruumiilta ja nahat viimeisten

ajoporojen selästä, sillä veronsa he vaativat, nuo ankarat miehet.

Siitä oli lappalaisilla suurin tuska ja hätä, kun he nyt, karjalaisten

vihdoin lähdettyä, avuttomina keskustelivat autioiksi ryöstetyissä

kodissaan. He pudistelivat neuvottomina pyöreitä päitään ja heiluttivat

edes takaisin lyhyviä, typykkäitä ruumiitaan istuessaan jalat ristissä

lieden ympärillä. He puristelivat voimattomia nyrkkejään, mutta itkua

teki kurkku.

Mutta toiset heistä hoilasivat ja hihkuilivat kotain ulkopuolella,

kompastellen kinoksissa kyläraiteella. He olivat verottajaryöstäjiltä

saaneet vähän viinaa, kipenen kukin, mutta siitä oli heidän heikko

luontonsa kiihoittunut ja himo oli heissä saanut vallan. Ja he olivat

ryöstäjille kantaneet kintaansa ja kallokkaansa ja puukkonsa ja

suopunkinsa vaihtaen ne viinatilkkaan; lakkinsa ja peskinsäkin he

olivat panneet likoon ja kärttäen seuranneet ryöstäjiään aina

tunturille asti, tyydyttääkseen hillitöntä himoaan. Ja saatuaan päänsä

täyteen he hoippuilivat nyt kinoksissa ja hoilasivat, tuntematta huolta

tai surua, ja kaatuivat vihdoin nietoksiin nukkumaan.

Mutta toiset vielä valittelivat ja uikuttivat kodissaan tai näiden

ulkopuolella ääneensä huudellen. He olivat koettaneet kätkeä

kinoksiin tavaroitaan ryöstäjiltä, ja nämä olivat pieksemällä ja

pihtipuristimilla pakottaneet heidät kaivamaan esiin kätkönsä, ja siksi

heidän nyt kihelmöitsi sekä sielua että ruumista. Toiset olivat

lappalaisille harvinaisella äkäpäisyydellä yritelleet ryöstäjiä

suorastaan vastustellakin, ja nämä olivat siitä syystä heitä

keihäillään ja kirveillään siksi komennelleet ja kutkutelleet, että

verta vuoti aukinaisista haavoista hartioista ja käsivarsista, punaten

karvaiset peskit ja pehmeäksi tallatun lumen. Näitä Margareeta

hoiteli, pesi ja sitoi heidän haavojaan ja koetti lohdutella heidän

toivottomiksi masentuneita mieliään, puhuen heille Jumalan armosta ja

avusta. Mutta he eivät tahtoneet häntä kuulla, eivätkä hänen sanansa

nyt pystyneet tämän kurjuuden lannistamiin lappalaisiin. Miksei ollut

uusi Jumala heitä auttanut, kun vainolainen heitä noin julmasti

ahdisteli, mitäpä hänen puoleensa kannatti enää kääntyäkään, yhtä hyvin

heitä vanhat seidat suojelivat, ja ehkä paremmin.

Vainolaiset olivat lähteneet saaliineen, mutta heidän lähdettyään oli

kuiva pakkanen sulanut kosteammaksi, ja seesteiselle, vaaleanharmaalle

taivaalle oli kohonnut paksuja pilviä, joita tuuli lennätteli. Yötä

vasten tuuli oli yhä kiihtynyt, se oli ruvennut tohisemaan tuntureilla,

ja ennen pitkää kiersi vihainen lumimyrsky ryöstetyn lappalaiskylän

pyörteihinsä. Kiihtyvän rajuilman keskestä lappalaisakat kantoivat

kinoksiin uupuneet miehensä kotiinsa ja sulkivat havuilla ja

vuotaintähteillä ovensa niin tarkoin kuin voivat. Ja raskain,

epätoivoisin mielin he hankkiutuivat levolle. Margareeta piti

suurimmassa kodassa, johon hän oli asettunut asumaan, iltarukousta,

kehoittaen lappalaisia turvaamaan Jumalaan, mutta kukaan ei hänen

sanojaan kuunnellut.

Silloin kuului ulkoa, vonkuvan myrskyn keskestä, taas meteliä, outoja

ääniä ja kiroilevia huutoja, ja lappalaiset heristivät levottomina

korviaan. Porot pysähtelivät kotain kupeille, koirat haukkuivat ja

raskaat askelet tömisivät. Ennen pitkää riuhtaistiin kotain ovipeitteet

auki ja sisään työntyi lumisia, turkkipäällisiä miehiä, jotka potkien

nukkuvia syrjälle tunkeutuivat kodan keskessä palavan tulen ympärille

ja siinä karistelivat lumisia turkkejaan. Lappalaiset vierittäytyivät

peloissaan ääneti nurkkiin ja seinänvierustoille ja kääriytyivät

hätääntyneinä nahkoihinsa pieniksi sykkyröiksi, tuijotellen niistä

tylsästi uusia vieraitaan.

Nämä olivat Tornion pirkkalaisia, jotka olivat saapuneet vuotuisia

veronahkojaan perimään. He tulivat varmoina ja isännöivinä kuin omille

tulilleen ja ryhmittyivät niiden ympärille riisumaan kallokkaitaan ja

kuivaamaan suuteitaan, välittämättä lappalaisista sen enempää kuin jos

näitä ei olisi ollutkaan. Tutut olivat heille kodat ja liedet. Mutta

vähän jäljemmässä kuin muut astui tuohon suurimpaan kotaan pitkä,

roteva, ruskeapartainen mies, joka keihäällään leväytti kodan oven sepo

selälleen ja jolle toiset tekivät tulen ympärillä tilaa. Mies kohotti

leikkisästi kotaan tullessaan pienen lappalaisnaisen lattialta lakeen

asti ja pyöritteli häntä sitten kuin kerää pari kertaa kämmentensä

välissä ja laski hänet kierimään lattialle, istahtaen itse tulen ääreen

pölkyn päähän suorimaan lunta ja jäätä tuuheasta parrastaan. Noita

jääpuikkoja hän viskeli ympäri kodan, seinämillä kekottavain

lappalaisten kasvoille, ja hänen suuret, kirkkaat silmänsä

säteilivät sill'aikaa niin veitikkamaista, rattoisaa iloa, että

lappalaisraukkainkin mieli kesken kaiken heidän surkeutensa suli

leveään hymyyn.

— Niin, tuhat tulimmaista, — hän puhui sitten tovereilleen, — se oli

aika rytyilma, ei nähnyt mitään eikä kuullut, ja saivatpa taas kerran

miehet vuorostaan vetää porojaan, kun kylään yöksi ehätettiin. Mutta

sitä makeamminpa nyt tuli varpaita lämmittääkin.

— Pitkälleen se nyt pian vetää, — jatkoivat toiset, — mutta sitä

ennen olisi iltanen syötävä.

— Niin, akat hoi, miksi ette ole jo juoksemassa, miksi ette pane

poronmaitoa pataan kiehumaan, kuuma kulaus on nyt kuin rasva

jähmettyneille jäsenille... so, vikkelämmin, akat!

Mutta surkein äänin lappalaiset uikuttivat vastaan:

— Ei ole nyt, väkevä mies, lappalaisten akoilla enää patoja, missä

maitoa lämmittää, eikä maitoa, mitä padoissa lämmittää.

— Hä, eikö ole, pitääkö meidän opettaa löytämään. Leikki pois ja padat

tulelle!

— Ei ole patoja, kaikki viety, padat viety, nahat viety, kaikki

karjalainen korjasi.

Humina kuului silloin tulen ympäriltä.

— Mitä, karjalainenko? huudahti ruskeapartainen mies karahtaen

pystyyn. Ja toisetkin pirkkalaiset kohottausivat istuimiltaan ja

kysyivät hämmästyneinä:

— Hä, karjalainenko korjasi? Onko karjalainen käynyt täällä?

— Vasta juuri kävi, ryösti kodat tyhjiksi, ryösti aitat, peskit

ryösti, porot tappoi...

Julmistuneena ja silmät säkenöivinä seisoi siinä ruskeapartainen mies,

jonka pää lakea tapaili, ja puristeli keihäänsä vartta, kuunnellen

lappalaisten haikeaa kuvausta vieraiden verottajain käynnistä heidän

kylässään. Lappalaiset vetäytyivät yhä pienemmiksi, yhä syrjemmäs noita

vihasta liekehtiviä silmiä katsellessaan, ja vastasivat sieltä arasti

ja uikutellen hänen kysymyksiinsä. Heidän tiheään tungeskelevassa

joukossaan lymyili myöskin Margareeta, paettuaan sinne raakoja

tulokkaita, ja ääneti hän katseli ja kuunteli, mitä kodassa tapahtui.

Mutta hänen silmässään paloi outo hehku ja hänen rintansa aaltoili kuin

meri ja hänen sydämensä sykki niin, että hän pelkäsi muittenkin sen

kuulevan. Ja hänen suonissaan virtasi veri kuumana, ja hän peitti

punehtuvat kasvonsa poronnahkoihin. Mutta sittenkin hän näki edessään

tuon rotevakasvuisen, ruskeapartaisen miehen, jonka silmässä oli

sellainen uhka ja voima, ja hänen korvissaan soi aikoja sitten

unohtunut ääni, kuiskaillen hänelle muistoja ja mietteitä, joita hän

oli koettanut väkisin haudata. Risteilevät mielikuvat vatkasivat

valtavasti hänen mieltään, ja tunteet, jotka olivat kuolleet eivätkä

saaneet elää, kiskoivat hänet kuin lastusen pyörteisiinsä. Hän ei

uskaltanut sormeakaan liikahduttaa, ettei joku olisi häntä huomannut,

mutta samalla hänen teki raivokkaasti mieli hypähtää esiin ja ojentaa

kätensä tuolle vihaiselle miehelle. Hän koetti tyrehdyttää tunteittensa

virran, kääntyi seinään päin rukoilemaan ja peitti päänsä nahkoihin,

mutta hän kuuli silti tuon miehevän äänen, joka niin soinnukkaasti

suuttuman kiivaudella puhui ja riehui:

— Karjalaiset, nuo kurjat rihkaman kaupustelijat tunkeutuvat tänne

meidän veroalueillemme, ryöstävät lappalaisemme, vievät meidän omat

veronahkamme, — mutta sitä ne eivät ole iltikseen tehneet, eivät

kautta keihääni kärjen! Olisimmepa tänne vähän päivemmällä joutuneet,

niin olisipa näytetty, mistä ne verot lähtevät... mutta taisitte

polttaa sormenne sittenkin, te salakulkijat... Te ette ole vielä

saaliinenne kauas ehtineet, meidän sukset ovat keveämmät ja

liukkaammat...

Mutta toiset pirkkalaiset pureskelivat partojaan.

— Ethän aikone tuohon lumipyryyn lähteä tuntureilta karjalaisia

hakemaan? — he virkkoivat epäillen. Mutta ruskeapartainen mies

heilautti halveksuen keihästään.

— Minkä se myrsky miehiselle miehelle voi, tuuli ja lumi, näitäkö

säikyttäisiin! Sepä juuri karjalaiset onkin pysäyttänyt, väleen heidät

tapaamme. Hei, miehet, pystyyn nyt ja noutamaan veronahat talteen!

Mutta jos jonkun tekee mieli tyhjin ahkioin kotiin palata, se raukka

jääköön tänne nukkumaan, me muut käymme saaliinjaolle!

— Taitavat sinne jäädä saaliit jos saaliin noutajatkin tällaisella

säällä. Mutta kun lähdettäneen...

— Älä lähde, jos peloittaa. Uskaltajat vain mukaan!

Vaikkakin haluttomina ja hitaina olivat pirkkalaiset kumminkin kaikki

nousseet pystyyn ja ruvenneet väsyneisiin jalkoihinsa vetämään märkiä

kallokkaitaan. Heistä oli yritys hurja; oli toivotonta tällaisessa

lumimyrskyssä ruveta autiolta tunturilta hakemaan näkymättömiin

häipyneitä jälkiä. Ja jos vihollinen löytyisikin, oli päätöntä käydä

tällaisella säällä tappeluun lumiaavikolla. Mutta vastarinta ei siinä

tullut kysymykseenkään, kun päällikkö käski, ja pirkkalaiset vetivät

siis vyönsä kireälle ja pistivät kirveet vyön alle. Mutta päällikkö

seisoi ovella ja hioi keihäänsä kärkeä, ja hänen silmänsä seurasivat

maltittomasti vitkastelevain toverien liikkeitä.

Silloin ryömi pimennosta lappalaisten takaa heidän pakonurkastaan

nainen, joka pystyyn ojentautuen oli solakka ja pitkä ja jonka silmä

omituisesti pälyi, kun hän ovensuuhun hiipi keihästä hiovan miehen luo.

Ja hänen äänensä värähti, kun hän suomeksi hiljaa kuiskasi:

— Osmo, olethan sinä Osmo?

— Olen minä Osmo ja mikä sitten...? Mutta... mutta kuka olet sinä

suomalainen nainen täällä Lapin pimeillä perillä? Äänesi olen ennenkin

kuullut ja silmäsi nähnyt minä olen.

— Älä hio keihästä, Osmo, älä lähde öiselle hiihdolle lumimyrskyyn,

älä kiusaa Jumalaa!

— Mitä pakiset Jumalasta? Mutta näytähän, hä, tuon hipiän minä

muistan, sinä olet Leila, Leila, jonka tulvasta pelastin, Leila, jonka

vainolaiset ryöstivät. Mitä täällä kuljet sinä?

— Älä kysy, en ole enää Leila, äläkä minusta välitä. Mutta muista:

neitsyt Maaria ei retkeäsi suojele, jos näin uhalla taisteluun käyt.

Palaa kotiisi rauhassa!

— Enkä palaa, karjalaisilta veroni perin enkä neitsyttäsi säiky. Mutta

sinäkö, Leila, se oletkin se lappalaisten naispappi... heitä hiiteen

sinäkin Maariat ja maan kiertämiset ja tule kotiin Kauppilaan... Älä

säiky, maltahan kun aamulla karjalaisten kimpusta palataan, niin

otankin sinut mukaani kotiini, sillä sinä olet meidän talon väkeä, olet

totta viekin.

Nyt Osmo, pirkkalaispäällikkö, kääntyi miestensä puoleen, jotka jo

olivat vaatteissaan:

— No, noustaanpa suksille, miehet. Tuo vaimo tuossa on Kauppilan

entisiä orjia, jonka samat karjalaiset senkin ryöstivät sinä suurena

vainokesänä, sen otamme huomenna mukaamme Tornioon. Mutta nyt

karjalaisten jäljille!

Miesjoukko työntyi ulos ja häipyi sinne pimeään yöhön ulvovan myrskyn

sekaan. Mutta nurkistaan esiin ryömiväin lappalaisten keskelle jäi

Margareeta kodan lattialle seisomaan ja ääneti oveen päin tuijottamaan.

Hän ei tuntenut itseään, ei tiennyt tekojaan eikä sanojaan, eikä hän

pitkään aikaan päässyt siitä liikahtamaan mihinkään. Miksi hän oli

noussut kätköstään tuota miestä puhuttelemaan, miksi hän oli ilmaissut

itsensä...? Olihan hän antanut vallan sydämensä rikollisille tunteille

ja ne muillekin paljastanut, olihan hän säpäleiksi rikkonut pyhän

lupauksensa, pettänyt jumalanäidin suuren luottamuksen... Hänkö, kypsä,

kokenut nainen, joka niin paljosta muusta oli voinut kieltäytyä, joka

oli nöyrästi alistunut tunturimatkain vaivoihin, valmiina kuolemaan

minä hetkenä tahansa — hänkö, hurskas birgittalaissisar, joka korkean

kutsumuksensa vuoksi oli kuolettanut kaikki muut toiveet ja

harrastukset, voidakseen pyhän neitsyen käskyt arvokkaasti täyttää...

hänkö oli niin syvälle langennut, että oli miehelle tunteensa ilmaissut

ja siten tehnyt tyhjäksi liittonsa korkean suojelijansa kanssa...? Ei,

se on mahdotonta, tämä on unta, pahaa unta, hetkellistä hairahdusta,

josta hänen täytyy entiselleen tasaantua ja saada pyhältä neitsyeltä

anteeksi. Hänen jalkoihinsa hän tahtoi hervotonna heittäytyä kaikkine

synteineen ja huolineen, katuvaisena ja armoa anovana.

Ja Margareeta kätkeytyi taas makuulleen kodan pimeimpään nurkkaan,

koettaen sydäntään myöten vaipua rukoilemaan saadaksensa rikoksensa

anteeksi ja saadakseen vahvistusta ja tukea. Hän rukoili kiihkeästi,

ajoi ajamalla ajatuksensa kokoon, koetti koota koko sielunsa

rukoukseensa ja pyysi jumalanäidin apua siihen. Mutta hän ei enää

voinut rukoukseensa hervotonna vaipua. Keskelle hänen palavinta

pyyntöään saada mielensä taas vilpittömästi ja ehyeltään kiintymään

yksinomaan suureen kutsumukseensa välähti tuon ruskeapartaisen,

rohkeasilmäisen miehen kuva, ja hänen korviinsa soi alinomaa kuin

kaukainen soitto tuo voimakas ääni, josta kajahti niin paljon hänelle

outoa rattoisuutta ja rajuutta ja elämäniloa. Pyhä neitsyt ei

ilmeisesti enää tahtonut tukea häntä hänen taistelussaan, ei auttaa

häntä tasapainoon, hän oli kai jo hylännyt uskottoman aseensa...

Sanomaton tuska silloin valtasi Margareetan mielen, hän vääntelihe kuin

mato poronnahkaisella vuoteellaan nukkuvien lappalaisten keskessä, ja

kuumeisena kohisi hänen verensä ja ruumis oli kuin poltteissa. Hän

tahtoi voittaa itsensä, väkipakolla hän tahtoi kuolettaa nuo

uppiniskaiset mielikuvat... muutenhan oli kaikki lopussa. Hän tahtoi

puhdistua tahrastaan ja vilpitönnä ja ehyenä taas astua uudistamaan

liittonsa jumalanäidin kanssa, silloin ei tämä häneltä kiellä sitä

välitöntä suojelustaan, jonka hän jo tunsi poistuneen. Hän ponnisti,

hän kuritti itseään, niin että epätoivon hiki hänen otsaltaan pursusi,

mutta seuraavassa tuokiossa hän jo tunsi ajattelevansa sitä, joka

lumimyrskyyn oli lähtenyt öiselle hiihdolle. Ja hän tunsi yhä

selvemmin, kuinka kaitseva käsi hänen luotaan loittoni.

— Miksi, korkea jumalanäiti ja te kaikki hurskaat pyhät, miksi tuon

miehen näkeminen noin saattoi taittaa tahtoni ja murtaa valani ja tehdä

minusta henkisen itsemurhaajan? Onko sitten tuo muisto lapsuuden

hämäriltä ajoilta salaa sydämessäni kytenyt ja elinvoimaisena pysynyt,

vaikka sen monesti olen perin pohjin sammuttanut? Sama tunneko se on,

joka minut pienenä valtasi, kun kerran oudossa paikassa silmäni avasin

ja edessäni näin reippaat, iloiset kasvot, jotka ikäänkuin luottamusta

säteilivät... samako, joka nyt Tornion suussa oli rauhani mullistaa ja

minut ajoi Lapin viimeisille perille...? Oi niin, tämä on sitä yhtä

taistelua, joka riehui jo silloin, kuin vaelsin yksinäiselle

sammalikolleni korpeen kuulemaan eräkuusten huminaa, ja josta silloin

voitolla suoriusin, mutta johon nyt kypsänä naisena suistun... ehkä jo

olenkin suistunut... Pyhät suojelijani, eikö armoa teiltä enää riitä,

eikö hiukkaakaan lohdutusta...?

Hän odotti vielä apua, mutta hän tiesi odottavansa turhaan, sillä hänen

korvissaan soivat yhtä mittaa sanat: "aamulla otankin sinut mukaani".

Eikä hän voinut olla tunnustamatta, että ne hänet täyttivät toivolla.

Ja hän tunsi, että kun aamulla tuo mies saapuu ja sanoo: "istu ahkioon

nyt ja aja", hän ei jaksa sitä käskyä vastustaa, hän on voimaton,

toisen vallassa, — kaikki on lopussa. Mutta vielä ei ole aamu, — ei,

hänen täytyy paeta tuota viettelystä, paeta omaa syntiään, paeta tuota

miestä näkemättä kauas, kauas... voidakseen siellä taistelemalla

tasapainon ja sielun rauhan saavuttaa... Paeta, — mutta minne? Myrsky

ulvoo ulkona, rajuina soivat tunturituulten vihurit ja yhtenä

lumipilvenä savuaa taivas ja maa... Sinnekö? Niin, sinne, parempi paeta

sinne kuin kukistua oman sydämensä ansoihin. Sinne, myrskyyn! Jos

jumalanäiti tahtoo, jos hänet vielä aseenaan pitää, voi hän pelastaa

hänet tuon myrskynkin lävitse jonnekin, missä uusi elämä vielä voi

alkaa... jos taas hänet hukuttaa haluaa, hukuttakoon sinne tunturille,

eikä omaan heikkouteen... Ulos, myrskyyn!

Horjuvana ja läähättäen Margareeta hiipi vuoteeltaan, pukeutui

sääryksiin ja kallokkaisiin nukkuvassa kodassa, pujotti päälleen peskin

ja punalakisen, neliskulmaisen lappalaislakkinsa ja kiiruhti ulos,

paeten oman sydämensä pahuutta. Myrsky vonkui vihaisempana kuin

koskaan, vaivoin hän pystyssä kesti, kun kodan suojasta siirtyi, ja

hänen jalkansa vaipuivat syvälle pehmeään kinokseen. Höyryävältä

lumelta hän ei voinut nähdä läheisiä kotia eikä vieressä olevaa

metsänrintaa, jonne hän kahlasi poroaan hakemaan. Silloin hän kääntyi,

otti suksensa kodan kupeelta ja lähti hiihtämään yksin lumipyryn

keskelle tuntureita kohden. Mutta tahkeasti ja raskaasti liukuivat nyt

hänen suksensa, tuuli häntä heitteli ja retuutti, ja jo hänen

ensimmäisen tunturin rinnettä noustessaan hänet voitti outo väsymys;

voimattomina herpausivat jäsenet.

Silloin hän ymmärsi, ettei pyhä neitsyt nyt, niinkuin ennen, tahtonut

häntä tukea, ei hänen pakoaankaan auttaa. Ja tuskan valtaamana hän

lankesi polvilleen suksilleen, risti kätensä ja huusi ääneensä ärjyvään

myrskyyn:

— Älä hylkää minua, Jumala, älä heitä toivottomuuteen rikkonutta

lastasi. Anna vaikkua jäseniini, pyhä neitsyt, jos tahtosi on, että

vielä sinua palvelen, anna mielelleni lohdutusta ja rauhaa, johdata

tieni, tue taisteluni, yksin en mitään voi. Taikka, jos olet minut

hylännyt, anna minulle entinen uskallukseni nöyränä ja rauhallisena

nietokseen kuolla.

Ja hän kohottautui taas pystyyn, lähti hiihtämään yhä huokaillen:

— Näytä minulle ihmeesi vielä kerran niinkuin niin monesti ennen, ja

minä koetan sinua totella.

Mutta hän ei uskonutkaan nyt saavansa jumalanäidiltä viittausta, hän ei

uskonut omaan rukoukseensa. Sillä hän muisti senkin aikana, että tässä

samassa myrskyssä hiihti myöskin se rohkeasilmäinen mies, joka hänen

rauhansa oli riistänyt, autioita tuntureita, mutta pelkäämättä mitään,

huutelematta tuskissaan, luottaen yksinomaan kätensä jäntevyyteen ja

mielensä reippaaseen voimaan. Ja koettaen turhaan karkoitella tuota

muistoa mielestään hän hiihti eteenpäin, kunnes taas uupui ja hädissään

vaipui tehottomaan rukoukseensa. Leväten ja taas ponnistaen hän jatkoi

siten yhä voimattomampana matkaansa läpi yön. Mutta kun aamuinen hämärä

kelmeänä sarasti läpi sakean lumipyryn, istui Margareeta jo erään

aution tunturin rinteellä uuvahtaneena ja puoleksi kinokseen vaipuneena

ja katseli tylsästi, kuinka myrsky hänen ympärilleen ja päälleen keräsi

yhä paksummat lumikerrokset. Ja hän näki, kuinka siitä aamun tullen

lumimyrsky vähitellen asettui ja taivas seestyi ja luonto asettui,

mutta häntä se ei enää auttanut. Hänen voimansa olivat lopussa, hän oli

taistelussaan joutunut tappiolle, hänen oli määrä siihen kuolla. Eikä

hän kumminkaan voinut nöyränä ja kiitollisena odottaa kuolemaa niinkuin

usein ennen, hänen mielensä kapinoi ja soimasi kohtalon kovuutta...

Hänen silmiään rupesi yhä enemmän hämärtämään, jäsenet olivat kankeat

ja ajatuskin tuntui jähmettyvän, mutta hänen korvissaan soi vielä kuin

kaukaa tuo läpi yön niissä kaikunut miehevä ääni, vaikka yhä heiketen

ja loittoutuen. Ja sen mukana haihtui viimeinen usko ja viimeinen

pelastuksen toivo.

Mutta vielä kerran hän avasi sammuvat silmänsä, ja silloin rupesi hänen

raukeaan katseeseensa ilmestymään outoja kuvioita, ikäänkuin näkyjä

etäältä aavikolta, mustia, lumipeittoisia haamuja, jotka liikkuivat ja

ikäänkuin lähenivät. Hän ei jaksanut enää erottaa, mitä ne olivat,

ajatus oli jo seisahtunut, hän oli vaipunut yhä syvemmäs lumeen ja

peittynyt siihen. Mutta hänestä tuntui, että tuossa mustain kuvioiden

joukossa läheni häntä se rotevakasvuinen mies, jota pakoon hän oli

lähtenyt, ja että sen vilkkaat silmät omituisesti kiintyivät häneen, ja

riemun virtaus tuntui silloin lehahtavan läpi hänen jäätyneen mielensä.

Taas oli kaikki tyhjää. Mutta sitten hänestä tuntui, kuin hän

voimakkaiden käsivarsien nostamana olisi kohonnut lumesta ja kuin ääniä

ja huutoja olisi hänen ympärillään kaikunut. Mutta hän ei voinut

vastata mitään, ei liikuttaa jäsentään, ei avata silmäänsäkään enää.

— Leila, se olet sinä, puhui tuttu ääni, ikäänkuin hyvin kaukaa. —

Miksi tänne tunturille myrskyyn olet paennut? Vastaa, elätkö sinä

vielä?

Mutta hän ei voinut vastata, ja toinen ääni kuului virkkavan:

— Näkyy paleltuneen, jätetään siihen.

— Ei, kaatakaa viinaa hänen suuhunsa... Niele, Leila, virkoa... Otan

sinut ahkiooni ja vien lämpimään ja mukanani Tornioon sinut vien,

omaksi eukokseni vien, sillä sinua olen aina kaivaten muistanut...

Leila, eläthän vielä...

Himmeä oli kinokseen jähmettyneen tajunta, eikä silmänluomi enää

noussut eikä liikahtanut huuli, mutta sydämessä riehui taistelu vielä.

Hän ei olisi tahtonut vastata tuolle kysyjälle, hän olisi tahtonut

vaipua yhä syvemmäs horroksiinsa ja kuolla pois... ehkä jumalanäiti

hänelle silloin vielä olisi suonut armon. Mutta hänen mielensä kapinoi,

hän oli vaistomaisesti tuntevinaan, että jumalanäiti, entisen suosionsa

vuoksi, kumminkin vielä tahtoi jättää uskottoman suosikkinsa henkiin,

vaikkakin vaille korkeaa luottamustaan. Ja koko se hänen taistelunsa

tuntui sulavan siihen hiljaiseen huokaukseen, joka hänen rinnastaan

lähti:

— Äiti Jumalan, näinkö olet tahtonut!

Mutta mies, joka häntä käsissään piteli, hieroi hänen niskaansa ja

ohimokaan ja kyseli sitä tehdessään hellästi:

— Leila, eläthän vielä!

Ja Margareeta tunsi lämmön leviävän ruumiiseensa ja kielensä

jähmetyksistään sulavan, ja silmänsä raolleen saaden hän kuiskasi:

— Elän, Osmo...

Taas tuntui elämä palaavan jäseniin ja sydän rupesi lämpenemään. Hänet

peitettiin ahkioon pehmoisiin vuotiin, ja siinä häntä lähdettiin

viemään yli lumisen aavikon. Ja Margareeta makasi hiljaa eikä

taistellut enää, sillä sovinto ja rauha, jota hän jumalanäidiltä oli

rukoillut, tuntui hellästi kietaisevan hänet vaippaansa. Ja hiljaa hän

vain huokasi:

— Äiti Jumalan, näin olet tahtonut...

* * * * *

Upsalan ja Vadstenan luostarin kronikkoihin kirjoitettiin, että se

hurskas birgittiläisnunna Margareeta, joka niin menestyksellisesti oli

lappalaisten käännyttämisen aloittanut, kaatui keskelle siunausrikasta

vaikutustaan, paleltui eksyneenä autiolle tunturille. Ja niiltä

papeilta ja teineiltä, jotka olivat määrätyt hänen apulaisikseen

Lappiin, jäivät matkat sinne tekemättä, ja koko käännytystoimi raukesi

ja unohtui pois, kun ei ketään johtajaa ollut sitä vireillä pitämässä.

Lappalaiskylistä ne touot, jotka Margareeta oli kylvänyt, pian

kuivuivat ja kuolivat, ja hänen opetuksensa unohtuivat, kun ei kukaan

niitä enää hoidellut. Muutamat Margareetan lähimmät lappalaisystävät

häntä ensiksi kaipasivat, ihmetellen, ettei häntä enää ruvennut

kuulumaan, mutta he tottuivat siihen hekin ja kääntyivät taas muiden

mukana vanhojen noitiensa puoleen ja turvautuivat hädissään seitoihinsa

ja pyhiin kalmistoihinsa. Ja näiden arvo säilyi vähentymättömänä

Lapissa vielä useita vuosisatoja.

Mutta Kauppilassa Tornion jokisuulla eli pirkkalaisten reipas päällikkö

kauan onnellisena toimekkaan ja ymmärtäväisen puolisonsa rinnalla,

jonka hän eräältä talvihiihdolta oli tuonut mukanaan kaukaa tunturien

takaa, ei kukaan tiennyt varmasti mistä. Täällä pirkkalaiskylässä

hellämielistä Leila-emäntää kunnioitettiin ja rakastettiin, mutta

arasteltiinkin samalla, sillä kuiske kävi kylällä, että hänellä oli

tuttavuuksia muitakin kuin mitä näkyvissä oli. Aina toisinaan hän näet

vetäytyi yksin erikoiseen kammioonsa ja viipyi siellä kauan, ja hänen

kuultiin ääneensä puhuvan ja huokailevan. Ja kun hän sieltä tuli

toisten pariin, hänen silmänsä olivat punaiset ja poskensa kalpeat,

mutta ryhti oli suora ja varma ja käytös arvokas ja tyyni. Eikä sen

vuoksi kukaan rohjennut kysyä, miksi hän oli itkenyt...